Yhden lapsen kansa – ison maan väestöpolitiikkaa

Joka viides meistä on kiinalainen, oli 80-luvulla tavallinen hokema. Kun maailman väkiluku ylitti 5 miljardin rajan, kiinalaisten määrä ylitti miljardin. Kiinalaisella väestöpolitiikalla on siis globaaleja seurauksia. Mari Mannisen kirja Yhden lapsen kansa kertoo 35 vuotta kestäneestä väestöpoliittisesta nyt virallisesti päättyneestä kokeilusta, jossa kiinalaisia pakotettiin rajoittamaan lapsiluku yhteen. Kirja voitti syksyllä tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mari Manninen on toimittaja, joka on asunut Kiinassa useita vuosia. Kiinnostus yhden lapsen -politiikkaa kohtaa syntyi, kun hän heti Kiinaan muutettuaan kirjoitti artikkelin suomalaisperheestä, joka matkusti Kiinaan noutamaan sieltä perheen uutta tytärtä. Hän palasi yhä uudelleen ja uudelleen miettimään hylättyjen tyttövauvojen ja suoraviivaisen väestöpolitiikan seurauksia.

Kirjaansa varten Manninen haastatteli tavallisia kiinalaisia, joiden elämään yhden lapsen politiikka on vaikuttanut. Puheenvuoron saavat toisaalta vanhemmat, jotka viranomaisia ja sääntöjä uhmaten hankkivat seitsemän lasta, toisaalta pakkoabortteihin suostuneet tai lapsensa hylänneet. Sääntöjä rikkoneita oli rangaistu irtisanomisilla, sakoilla ja jättämällä ”ylimääräiset lapset” vaille kansalaisoikeuksia, siis paperittomiksi. Kertomukset hylätyistä lapsista ja lapsen kaipuusta koskettavat. Yksi haastatelluista oli kylätasolla toimivan perheviraston alimman portaan edustaja, eräänlainen väestöpolitiikan kyläkyttääjä. Hänellä oli ollut käytännössä valta päättää, kenellä kylässä oli oikeus synnyttää ja pitää lapsi. Hän uskoi työhönsä, vaikka tiesikin olevansa kylän vihatuin nainen. Kyse ei ollut vain siitä, että hän toteutti annettua tehtävää. Hän uskoi työnsä tärkeään merkitykseen. Eikä hän ole suinkaan haastatelluista ainoa, joka näkee tiukassa väestöpolitiikassa enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Monet kiinalaiset ovat sitä mieltä, että syntyvyyden rajoittaminen on hyvä asia, vaikka vastustaisivatkin noudatetun väestöpolitiikan keinoja.

Yhden lapsen politiikalla on Kiinassa ollut monenlaisia seurauksia. Tavoite, eli, väestönkasvun hillitseminen on epäilemättä toteutunut. Samalla käsitys perheestä on muuttunut. Osa nuorisosta ei kunnolla edes ymmärrä sisaruuden käsitettä, koska tuttavapiirissä ei ole monilapsisia perheitä. Kiinalaiset vanhemmat pyrkivät panostamaan ainokaisiinsa kaikkensa. Lapsia hemmotellaan, heidän puolestaan tehdään uhrauksia, mutta heitä myös kasvatetaan alusta asti kilpailemaan ja menestymään. Perheensä ainokainen ei opi jakamaan asioita toisten kanssa, toisaalta hän joutuu myös yksin kantamaan menestymisen paineet lasten

Meillä on puhuttu paljon kiinalaisten suhtautumisesta tyttölapsiin. Tunnettuahan on, että pojat ovat arvostetumpia ja jos perheellä on mahdollisuus vain yhteen lapseen, he yleensä toivovat poikaa. Tämä on johtanut tyttölasten hylkäämisiin ja valikoiviin abortteihin. Poikien osuus syntyneistä lapsista on siksi ollut luonnottoman suuri, minkä seurauksena etenkin maaseudulla nuorten miesten on vaikeata löytää vaimoa itselleen. Mannisen mukaan meidän näkemyksemme tilanteesta on yksinkertaistettu. Tytöt, jotka ovat kuitenkin saaneet syntyä, ovat usein saaneet mahdollisuuden opiskella ja toteuttaa itseään. Samaa mahdollisuutta heillä ei välttämättä olisi ollut, jos heillä olisi ollut veli. Yhteiskunnan kaupungistuessa perinteiset roolit ovat muuttuneet. Tytöt voivat opiskella,  käydä töissä ja tukea perhettään taloudellisesti yhtä hyvin kuin pojatkin. Naiset, joilla on vain yksi lapsi, voivat suuren perheen äitejä paremmin luoda uraa ja huolehtia muusta suvusta. Toisin kuin lännessä kuvitellaan, monet kiinalaiset haluaisivatkin adoptoida tyttölapsia, tähän asti maan sisäiset adoptiot ovat vain olleet byrokratian takia äärimmäisen vaikeita. Lainsäädäntöä on nyt muutettu, nyt puolestaan kiinalaisten lasten ulkomaisia adoptioita on hankaloitettu. Käytännössä ulkomaille adoptoidaan vain erityislapsia. Kirja on myös todiste siitä, että yhden lapsen politiikka ei käytännössä ole toteutunut kaikkialla. Toisaalta kaupungistuminen ja elintason nousu olisivat joka tapauksessa pienentäneet syntyvyyttä.

Minä jäin kirjassa kaipaamaan tietoa siitä, kuinka Kiinassa on perinteisesti suhtauduttu abortteihin. Kristillisessä maailmassa abortteihin on aina liittynyt syyllisyysulottuvuuus, mikä edelleenkin vaikuttaa asiasta käytävään keskusteluun. Esimerkiksi buddhalaisuudessa näin ei ole ja siksi esimerkiksi Japanissa suhtautuminen abortteihin on ollut vapaata. Kirjassa toki kerrotaan, että länsimainen toimittaja saattaa hämmentyä kiinalaisnaisten tavasta kertoa aborteista tavallisen juttelun keskellä. Jäin miettimään, onko avoimuus yksinomaan seurausta harjoitetusta politiikasta vai onko buddhalaistyyppinen moraalisista kysymyksistä vapaa suhteutuminen abortteihin vallinnut Kiinassa aina. 

Kirjassa rinnastettiin Kiinan pakkoabortit ja -sterilisaatiot länsimaisen aborttikieltopolitiikan kanssa. Kummassakin tapauksessa kyse on naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ja omasta hedelmällisyydestään. Yhteisöjen pyrkimys kontrolloida naista ilmenee eri yhteisöissä eri tavoin. Mannisen pieni kirja nosti esiin sekä kulttuurieroja että kulttuureja yhdistäviä asioita.

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa : Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016