Rouva C - kirja rakkaudesta ja avioliitosta

Minna Rytisalon Lempi oli yksi viime vuosikymmenen suomalaisen kirjallisuuden upeimpia kirjoja. Rouva C osoitti, että Lempi ei olut vain satunnainen tähdenlento vaan alku upealle kirjailijauralle. Toisin kuin monet muut kirjailijat, Minna Rytisalo ei tunnu tuntevan edes toisen kirjan kauhua. Rouva C on kaunis ja ajatuksia herättävä romaani, joka poikkeaa esikoisteoksesta raikkaalla tavalla.

Minnan ja Ferdinandin
kihlakuva 1860.
Finna

Rouva C on tietysti Minna Canth, kirjailija kansakunnan kaapin päällä. Tosin Rouva C kertoo Minnan nuoruudesta ja ajasta, jolloin hän oli ensin nuori seminaariopiskelijatar ja sittemmin seminaariopettajan puoliso. Toisin kuin voisi kuvitella, tässä romaanissa kuvataan onnellista ja tasa-arvoista avioliittoa, joka sisältää paitsi intohimoa myös arvostavaa toveruutta. Tapahtumia kuvataan toisinaan Minnan, toisinaan hänen miehensä Ferdinandin näkökulmasta. On virkistävää lukea avioliitosta. joka vaikeuksistaan huolimatta antaa voimaa. Tosin Canthien avioliitto näyttäytyy kirjassa poikkeukselliselta. Minnan vanhemmilla ei tuntunut olevan mitään puhuttavaa toisilleen. Kirjassa on myös eräänlainen kolmiodraama, Minnan ystävätär on ihastunut Ferdinand Canthiin mutta joutuu tyytymään toiseen opettajaan, kun Ferdinand rakastuukin Minnaan. Korvikkeeksi solmittu avioliitto näyttää solmitun vain yhteiskunnallisen aseman vuoksi.

Avioliitossaan Minnalla oli aikaa ja mahdollisuutta toimia ja kirjoittaa. Hän aloitti toimittajauransa miehensä tukemana. Kirja kuvaa myös Minna Canthin kuuluisten teosten Anna-Liisan ja Työmiehen vaimon syntytaustaa. Etenkin kuvaus onnettoman työläisperheen kohtalosta on järkyttävä ja mieleenpainuva.

Kirja kuvaa 1860-luvun Jyväskylää ja Kuopiota kauniista. Ajankuva vaikuttaa uskottavalta. Samalla kirjan maailma ulottuu tähän päivään. Kirjassa viitataan asioihin, jotka #metoo-kampanja teki näkyväksi.

Kirja
Rytisalo, Minna
Rouva C
Gummerus 2018

Luvattu - Heidi Köngäksen esikoisromaani

Viime vuonna ilmestynyt Sandra nosti esiin myös Heidi Köngäksen esikoisromaanin Luvattu, jolle Sandra on eräänlainen itsenäinen jatko. Ja hyvä niin. Minulle kirja oli täysin tuntematon. Kiitän lukupiiriläisiä, jotka osasivat vinkata tämän pienen helmen.

Luvattu on 1800-luvun hämäläiselle maaseudulle sijoittuva kuvaus piikatyttö Maijasta ja hänen kohtalostaan. Kirjan miljöö ja henkilöt ovat kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta.  Lukija näkee silmissään hirsirakennusten ympäröivän pihan, tupa pitkine pöytineen ja kimmeltävän järven.  Heidi Köngäs on työskennellyt pitkään ohjaajana, hän osaa rakentaa kuvia paitsi valkokankaalle myös lukijan mieleen. Myös maalaistalon työt on kuvattu suorastaan elokuvamaisesti. Tämä kirja on myös kunnianosoitus naisten työlle.

Kirja on myös häivähdus vanhan maailman elämän ankaruudesta.  Siinä ei ole sosiaaliturvaa eikä #metoo-kampanjaa. Kun jotain käsittämätöntä tapahtuu, köyhä tyttö jää yksin, oman itsensä varaan.

Alussa kirjan Maija rakastuu ja rakastuminen on kuvattu niin suloisesti, että karumpikin lukija saa muistuman joskus koetusta läikähdyksestä, jonka muilta huomaamaton ja näennäisti satunnainen jalkojen kosketus pöydän alla voi aiheuttaa. Rakkaus on kaunista, mutta myös kiellettyä. Mies on naimisissa ja Maija toiselle luvattu. On rakkautta, on tunteita, mutta ne osaataan myös kätkeä ja hillitä. Mutta voiko kohtalo rangaista myös luvattomista ajatuksista?

Pienen kirjan draaman kaari on upea. Alussa tunnelmä tihenee, käynti palaneen torpan raunioilla ennakoi katastrofia, joka kääntää Maijan kohtalon. Hänen kihlattunsa sairastuu yht'äkkiä, menettää järkensä.  Myrkytystä epäillään, myös Maijaa. Maijalla taas on omia epäilyjään. Sairastumisen syyksi arvellaan myös torajyvämyrgytystä, ergotismia. Kirjassa on myös kuvaus (vesi)rokkoa sairastavasta lapsesta, muistutus ajasta, jolloin rokotteita ei ollut .

Henkilökuvaus on tarkkaa, etenkin kirjan naishahmot ovat  eläviä ja tarkasti piirrettyjä persoonallisuuksia. Samalla kirja kuvaa myös pelokkaan yhteisön armottomuutta ja yhteisön valtaa jäseniensä yli. Minulle kirja toi mieleen Aino Kallaksen Saarenmaan kyliin sijoittuvat novellit.

Köngäs, Heidi
Luvattu
Otava, 2000

Siipirikko mies - satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen

Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.

Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

Vihreän kullan kirous - Metsäperkeleen elämää

Valitsin tämän kirjan lukupiirini viimeiseksi kirjaksi. Lukupiiri itsessään epäonnistui, viimeiseen tapaamiseen jaksoi mukaan vain yksi uskollinen lukija. Mutta tullessaan tämä uskollinen sanoi : "Kiitos, että kannustit lukemaan tämän kirjan, vaikka se olikin vähän hankala". Lukupiirikokeilu ei ollutkaan aivan turha.

Vihreän kullan kirous -kirja on tyypillistä Keskisarjaa, sujuvaa ja kantaaottavaa tekstiä. Lähteitä ja kirjallisuutta on käytetty hyvin ja monipuolisesti. Kirja piirtää kuvan hankalasta ihmisestä, metsäteollisuutemme pioneerista G. A. Serlachiuksesta ja hänen ajastaan.  Hän syntyi Itä-Suomessa, päätyi Helsingin ja Turun kautta Tampereelle ja sieltä Mänttään omaa tehdasta ja valtakuntaa perustamaan. Serlachius oli ruotsinkielinen säätyläinen, josta kasvoi fennomaani. Ennen suuntautumistaan puunjalostusalalle hän opiskeli apteekkariksi. Apteekin pyörittämisen ohella hän harrasti valokuvausta, pyöritti panimoa, pyöritti työpajatoimintaa, välitti sieniä ja marjoja. Serlachius kuvataan ideanikkariksi ja väsymättömäksi puurtajaksi, mutta hankalaksi persoonaksi, jonka afäärejä hankalat henkilösuhteet haittasivat. Sekä loputon puurtaminen ja näyttämisen halu että hankala persoonallisuus saattoivat olla perua lapsuudesta, joka  loppui tylysti nimismiesisän kuolemaan. Sosiaalisessa ja taloudellisessa mielessä kuolemaa pahempaa oli isän taloudellisten väärinkäytösten paljastuminen. Keskisarja voi vaih vihjata häpeän vaikutusta pojan elämään. Itse hän löysi varakkaan ja hyvään sukuun kuuluvan vaimon. Avioliitto oli pitkä rakkausavioliitto. Selachius rakasti lapsiaan, mutta ei voinut lahjoittaa heille onnellista elämää. Tunne-elämässään patruuna oli traaginen hahmo. Keskisarja selvästi on selvästi kiintynyt päähenkilöönsä ja tämän inhimillisiin puutteisiin.

Se, mikä tästä elämäkerrasta teki yhtä aikaa hankalan ja palkitsevan oli tausta, paitsi miehestä kirja oli myös kuvaus 1800-luvun Suomen talouselämästä. Serlachiuksen aktiivinen työura kesti 1850-luvulta 1900-luvun alkuun. Tuona aikana Suomen suuriruhtinaskunta muuttui takapajuisesta talonpoikaisyhteisöstä maaksi, jolla on toimiva teollisuus, rahamarkkinat sekä toimivat liikenneyhteydet ja jossa luettiin painettuja sanomalehtiä.  Tässä muutoksessa G. A. Serlachius on mukana. Serlachiuksen ja muiden pioneerien ansiosta Suomesta kehittyi se metsäsektorivetoinen yhteiskunta, jona minun sukupolveni tottui maatamme ajattelemaan.

Kansikuvana Axel Gallen-
Kallelan mesenaatistaan
maalaama muotokuva

Erityisen mielenkiintoisesti kirja kuvaa Suomen rautateiden ja Hangon sataman vaiheita. Alunperin oli suunniteltu, että rautatie jatkuisi Tampereelta Näsijärven länsipuolelta rannikolle ja kulkisi rannikkokaupunkien kautta kohti Oulua. Serlachius halusi rautatiet metsäteollisuutta palvelemaan ja siksi kulkemaan keskempää Suomea, lähempää Mänttää. Siis joka kerta, kun lähdemme junalla Kokkolasta kohti Seinäjokea, saamme kiittää tai kirota Serlachiusta. Hangon satama ja ensimmäiset jäänmurtajat aloittivat Suomen modernin ulkomaankaupan. Serlachius taisteli saadakseen Hangosta nopean yhteyden Eurooppaan, mutta ensimmäisenä yhteydestä hyötyivät voin tuottajat ja myyjät. Kirja antoi kuvan siitä, mitä tarkoitti puhe Suomen teollisuuden vekselivetoisuudesta. Serlachiuksen afäärit olivat jatkuvasti lyhyiden lainojen varassa. 

Serlachius-nimi merkitsee nyky-Suomessa monille paperiteollisuuden sijasta taidetta. G. A. on jäänyt historiaan myös mesenaattina, jonka kuuluisimpia suojatteja olivat Axel Gallen-Kalleja ja Emil Wikström. Patruuna nautti taiteesta ja halusi sitä edistää. Tuon kiinnostuksen jatkumona on nykyinen Serlachius-museo, tosin vasta vuosikymmenien patruunan kuoleman jälkeen perustettu. Tyttärensä innoittamana hän innostui jonkin verran myös eläintensuojeluaatteesta. Luontoa ja maisemaakin hän arvosti, vaikka näki, että teollisuuden ja talouden vaatimusten edessä luontoarvojen tulee väistyä.

Tähän kirjaan perustuu Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele, joka pyöri Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa muutama vuosi sitten.

Keskisarja, Teemu
Vihreän kullan kirous : G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Siltala, 2010

Akvarelleja Engelin kaupungista - öinen päiväkirja

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis ja surullinen kirja. Kirjailija Jukka Viikilä itse kertoi haastattelussa, että hänen tavoitteensa oli salakuljettaa runoutta proosakirjallisuuteen ja hyvin salajuoni onnistui. Päiväkirjamuotoinen kirja tarjoilee unenomaisia näkyjä pääkaupungiksi syntyvään Helsinkiin. Kirjan Helsinki kattaa sen alueen, jota edelleenkin kutsumme Helsingin kantakaupungiksi: Pitkältäsilllalta Kaivopuiston rantaan, Katajannokalta Hietalahden torille. Eivätkä kuvaukset rajoitu vain nähtävän maailman kuvauksiin, kirjassa kuvataan kallioiden räjäytyksistä syntyvää melua, kirkonkellojen soittoa, raa’an merituulen tunnetta kasvoissa sekä syksyistä mädän omenan tuoksua kaupungin puutarhoissa. Engelin kaupunkia aistitaan kaikilla aisteilla.

Kansi Jenni Noponen

Minulle kirja toi mieleen Kristina Carlsonin kirjan William N:n päiväkirja. Tämäkin oli kurkistus introvertin miehen sielunelämään. Viikilän Engel ei toki oli William N:n tavoin kiukkuinen ihmisvihaaja vaan vaimoaan ja tytärtään rakastava mies, joka toteuttaa unelmaansa. Tapahtumia ja ympäristöä kuvataan tiukasti päähenkilön tajunnan kautta, unet ja todellisuus sekoittuvat. Kirja on monologia, kuunnelmasta romaaniksi laajentunut.

Haastattelussa kirjailija on kertonut, että kyse ei ole elämäkerrasta vaan päähenkilössä on vähintään yhtä paljon runoilijaa itseään kuin suurta arkkitehtia.

Nuori Engel suree köyhyyttä, jossa vaimo joutuu hänen vuokseen elämään, ihmettelee, kuinka naisella, jonka työ on pelkkää huolenpitoa, riittää puuhaa koko päiväksi. Vaimo on niin rakas, mutta mitkään sanat eivätkä teot eivät riitä sitä rakkautta ilmaisemaan. Avutonta mustasukkaisuuttakin arkkitehti ehtii tuntea. Kun vaimo kuolee, koko maailma pysähtyy. Monet asiat menettävät merkityksensä, sillä ” jos ei saa kertoa jotakin mieltä kiihdyttävää asiaa lähimmilleen, on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan”.  Huolta ja rakkautta tuo myös sairaalloinen tytär, lapsista vanhin. Säilyneissä kirjeissä historiallinen Engel puhuu vain pojistaan, tyttärestä vaietaan. Romaanissa tytär on jatkuvasti ajatuksissa, pojista vain pari mainintaa.  Työhönsä romaanin Engel suhtautuu intohimoisesti. Hänelle arkkitehtuuri on runoutta. Hän haluaa luoda uutta ja ennennäkemätöntä. Korjaustöissä on ”tylsistyttävä palkkatyön tuntu”.

Helsingissä Engel sai valmiin ruutuasemakaavan täytettäväkseen. Hän hyväksyi sen, vaikka ei pitänytkään sitä tuuliselle ja kallioiselle niemelle sopivana. Samanlaista kaavaa hän itse suunnitteli Turkuun ja sisä-Suomeen. Tärkeintä oli suojella kaupunki tulelta. Tulta, kaupungin tuhoajaa, hän pelkäsi enemmän kuin mitään. Kaupungin hän sai täyttää ennennäkemättömillä rakennuksilla, niistä suurimmat ja kauneimmat olivat tuomiokirkko ja yliopiston kirjasto, kumpikin silloiseen kaupunkiin aivan liian suuria. Tarkoitus oli hätkähdyttää ja jättää jälki. Kirjastoon hän ei suunnitellut kirjavarastoja. ”Rakennuksen merkitys on muualla kuin kirjoissa”. Tällä ajatuksella osallistutaan kirjastokeskusteluun tänäkin päivänä. Kirkon eteen hän ei olisi halunnut portaita, työtä arvostava arkkitehti ei halunnut vetelehtijöitä taideteoksensa viereen, mutta painostuksen alla hänen oli ne hyväksyttävä.

Arkkitehdin takana on keisarivalta, joka antaa hänelle runsaat resurssit ja odottaa näyttävää tulosta. Vaikka arkkitehti onkin suuri taiteilija, keisarin tarjoama huomio ja arvostus hivelevät.

Tämä on myös kirja muukalaisuudesta. Engel menestyi, mutta ei koskaan kotiutunut Helsinkiin. Saksalaisena hän oli vieras ruotsia puhuvan herrasväen joukossa.  Helsingin talvi oli etelästä tulleelle loputtoman kylmä. Yhdessä kirjan kohtauksista Engel ja Fredrik Pacius juovat viiniä yhdessä ja kumpikin suunnittelee paluuta kotimaahan eläkepäiviksi. Mutta kumpikaan ei Saksaan palannut ja molemmista tuli osa suomalaista identiteettiä. Mutta arkkitehdin tavoin myös rakentajat olivat kaukaa kotoisin. Kuten nykypäivänäkin, Helsingin rakennustyömailla puhutaan venäjää ja lukemattomia muita kieliä. Romaanin Helsingillä on nykykaupunkiin monta yhtymäkohtaa.

Tämä runollinen romaani voisi innostaa lukemaan Viikilän runoja. Minut se kuitenkin ensin innosti etsimään käsiini C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirjan (Schildts 2012). Kirjan artikkelit taustoittavat romaania, Helsingin keskustassa liikkuminen saa vielä lisää kerroksellisuutta. Kaupunki inspiroi minuakin, vaikka en allekirjoitakaan romaanissa esitettyä ajatusta: ”Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”.

Luettuani tämän kirjan lähdin Senaatintorin joulumarkkinoille. Kauniisti valaistu tori on aarre. Kiitos Engel.

Viikilä, Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016

Kelmit - Turku vuonna 1800

Jyrki Heino on kirjoittanut jo kolmannen K-kirjaimella alkavan dekkarinsa Kelmit. Tapahtumapaikkana on Ruotsin vallan ajan lopun Turku, kirjailijan kotikaupunki.  Kyse ei varmaankaan ole trilogiasta, uskon ja toivon, että kuulemme kirjojen oikeamielisestä salapoliisista, luutnantti Carl Wennehielmistä, ja hänen ystävistään vielä.  Sarja on ollut vähän epätasainen. Loistavan esikoisdekkarin Kellarin jälkeen toinen osa, Kello, ei täysin lunastanut odotuksia.  Nyt ilmestynyt kirja on ensimmäisen veroinen. Kirja piirtää kuvaa suurta paloa edeltäneen Turun elämästä. Lukija voi kuvitella paikat silmissään. Turku on tapahtumien keskipiste, vaikka sieltä välillä pistäydytäänkin Tukholmassa, Naantalissa tai maaseutupitäjissä.  Fyysisen ympäristön lisäksi hän kuvaa myös aatteita ja tieteen historiaa. Tässä kirjassa esitellään erityisesti historiankirjoitusta ja sen väärinkäyttöä.  Kirjassa viitataan goottilaiseen historiankirjoitukseen, jonka hengessä Suomellekin on laadittu uljas, vedenpaisumukseen asti ulottuva yhtenäinen historia. Myös salatieteet ovat tässä – kuten sarjan aiemmissakin osissa – varsin keskeisessä asemassa, mikä varmasti kuvastaa aikakauden herrasväen elämäntapaa.

Sarjan vakiohahmot ovat sympaattisia.  Luutnantti Wennehielm on kirjan traaginen päähenkilö, jonka elämään tuntuu suruja kasaantuvan. Hän on sotaveteraani  ja haavoittunut  Amerikan vapaussodassa. Jatkuvaa syyllisyyttä hän kantaa siitä, että ei aikoinaan kyennyt suojelemaan kuningastaan Kustaa kolmatta salamurhalta.  Yllättäen löytynyt rakkaus ja nopeasti solmittu avioliitto päättyivät vaimon yllättävään kuolemaan, jolloin yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti pohtii  taaperoikäisen tyttärensä huoltajuudesta luopumista. Mutta onneksi hänellä on tukenaan ystävien joukko. Rikosten  selvityksessä tukena on käytännöllinen ja luotettava kaupunginviskaali Appengren, luutnantin taloudesta kantaa vastuuta topakka mamselli  Mannelin ja tieteellisiä ja muita syvällisiä asioita voi pohtia ystävänsä, kirjastonhoitaja Wendeniuksen kanssa.  Kirjan ylhäisöön ja rahvaaseen kuuluvat sivuhenkilöt täydentävät kuvaa pienen, mutta kansainvälisen kaupungin säätyjaosta ja sosiaalisesta elämästä.

Mutta tarinan opetukset eivät jää historiaan. Juonta paljastamatta voi todeta, että kirjassa pohditaan ihmisen alttiutta tukeutua vain hänen omaa maailmankatsomustaan tukevaan tietoon.   Kirjastonhoitajana arvostan sitä, että terävimmät ajatukset kirjassa lausuu  kirjastonhoitaja Wendenius.  Kaikenlaisten salaoppien ja sairaiden ideologioiden äärellä hän haluaa pitää kunniassa tervettä epäilyä ja avoimuutta tosiasioiden edessä.  Viisaan ihmisen tulisi olla valmis muuttamaan näkemystään uuden tosiasian kohdatessaan eikä sulkea silmiään uudelta tiedolta. Someaikana vähintään yhtä tärkeä oppi kuin vuonna 1800. Kirjan ainoan varsinaisen poliitikon julkisessa puheessa kuuluiu kaikuja meille tutuista lamapuheista. Eikä Turussa asuva kirjailija malta olla nälväisemättä  naapurikaupunki Naantalin asukkaita.  Luulen, että Turun seudun asukkaat löytävät kirjasta sellaisiakin pieniä nuolia, joita helsinkiläinen ei tunnista. Mutta heimosta ja asuinpaikasta riippumatta, tätä kirjaa kannattaa suositella varsinkin historiallisen jännityksen ystäville.

Heino, Jyrki
Kelmit, eli, tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800
S & S, 2016