Musta sielu, valkonaama : kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta

Löysin Ritva Siikalan parin vuoden takaisen kirjan Musta sielu, valkonaama etsiessäni monikulttuurisuudesta kertovaa elämäkerrallista kirjaa lukupiirin luettavaksi. Kirja oli yllättävä löytö. Se ei ole  teatteriohjaajan elämäkerta vaan kohtauksia ja kohtaamisia tämän ennakkoluulottoman ja voimakastahtoisen naisen elämästä.  Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, nopeasti luettava. Vaikka kyse on vakavista asioista, monessa asiassa voi nähdä myös koomisen ulottuvuuden. Siikalalla on myös itseironiaa.

Ritva Siikalan suuntautuminen kansainvälisyyteen alkoi jo nuorena. Hän lähti aikoinaan ensimmäisten suomalaisten vaihto-oppilaiden joukossa Amerikkaan ja myöhemmin kibbutsilaiseksi Israeliin. 70-luvun alussa hän halusi adoptiolapsen kehitysmaasta aikana, jolloin suomalaiset järjestöt eivät vielä kansainvälisiä adoptioita hoitaneet. 90-luvulta alkaen tämä edelläkävijä alkoi luoda teatteria yhdessä maahanmuuttajien kanssa. Tosin Siikala itse puhuu mieluummin uussuomalaisista kuin maahanmuuttajista. Siikalan luoma Kassandra 20000 -teatterihanke toi Stoan lavalle  esiintyjiä, joiden juuret ovat Somaliassa tai Karjalassa, mutta myös vanhojen suomalaisten vähemmistöjen edustajia. Näin tehtiin näkyväksi Suomen moninaisuutta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että monikulttuurisuushankkeen alkuperäinen nimi oli  Sateenkaari. Nimellä haluttiin viitata silloin kulttuurien moninaisuuteen. Nimi vaihdettiin,  koska ei haluttu identifioitua seksuaalivähemistöihin.  

Kimmoke kirjoittajan kansainvälisyyteen tuli kuitenkin kemiläisestä kodista. Sodan aikana hammaslääkäri-isä tutustui saksalaisiin. Hauskoja saksalaisia herroja vieraili myös perheen kodissa. Kun teini-ikäinen Ritva näki Anne Frank -elokuvan, hänen maailmansa mullistui. Juutalaisvainojen synnyttämä syyllisyys innosti hänet ensin Israeliin ja myöhemmin kaikkien torjuttujen ja erilaisiksi tuomittujen puolustajaksi. Isältään hän ei koskaan kysynyt natsismista, mikä myöhemmin kadutti. 

Suuren osan kirjasta kattaa kuvaus Ritva Siikalan ja hänen miehensä Bengt Ahlforsin yhteisestä Afrikan matkasta. Viisikymppinen pariskunta halusi nähdä ghanalaisen vävynsä kotiseudut ja matkusteli länsi-Afrikassa yli kuukauden ajan. Matkustus oli raskasta ja epämukavaa, köyhyys ja orjakaupan muistot sietämättömiä, kulttuurien kohtaaminen ei ollut pelkästään rikastuttavaa. Afrikka ei ollut romanttinen vaan likainen.  Tilaan ja väljyyteen tottunut suomalainen ahdistui ihmisten paljouteen. Mutta tutustuminen vävyn perheeseen muutti käsitystä perheestä pysyvästi, vaikka aluksi olikin hankalaa selvittää ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Lopulta vieraatkin ymmärsivät, että ei sukulaisuuden aste ole tärkeää vaan ihmisten väliset suhteet. Kaunista oli myös se, että työhönsä ja uraansa keskittynyt pariskunta löysi pitkällä matkalla aiempaa syvemmän ja läheisemmän yhteyden. Matka lähensi, vaikka päinvastaista pelättiin. Vaikutelmaksi tuli, että kaksikielinen pariskunta luottaa ja olla avoin. Ja tämän luottamuksen varaan on kasvanut myös heidän monikulttuurinen perheensä.  Kirjassa viitataan myös siihen, että taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen turvallisuus edesauttavat avoimuutta ja vastaanottavaisuutta. Ihminen, joka pelkää asemansa vuoksi, kokee helposti kaiken erilaisen uhkana. 

Kirja on yhden naisen  puheenvuoro suvaitsevaisuuuden ja avoimuuden puolesta. Uussuomalaiset eivät hävitä suomalaisuutta. Suomen kieli ja suomalaisuus on aina syntynyt kohtaamisesta ja ulkopuolisista vaikutteista.  Kirjan rosot, kirjoittajan itsestään löytämät ennakkoluulot ja epäilytkset vahvistivat kirjan viestiä. Siikala uskaltaa nostaa myös omia pelkojaan ja epäilyjään esiin. Kulttuurien kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se on tärkeää. 

Siikala, Ritva

Musta sielu, valkonaama
Aula & co, 2016

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Lukupiirin vuoksi luin uudelleen Mia Kankimäen kirjan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirja kesti hyvin toisen lukukerran. Kirjassa nuori suomalaisnainen haluaa muutoksen elämäänsä ja lähtee tutkimaan noin vuonna 1000 elänyttä japanilaista kirjailijaa ja hovinaista, Sei Shōnagania. Tämän kuuluisa, mutta salaperäinen teos "Tyynynaluskirja" ei jätä Kankimäkeä rauhaa. Tutkimus johtaa hänet paitsi Japaniin myös Lontooseen, Phukettiin ja lopulta Normandiaan kirjoittamaan.

Kirja on todiste pyhiinvaeltajien lauseesta "Tie, se on matkan arvoinen". Tärkeätä eivät ole lopultakaan tutkimustulokset vaan tie, jonka kirjailija kulkee tutkimusta tehdessään. Koiviston ajan Suomessa kasvanut, toteaisi, että "liike on tärkeämpi kuin päämäärä".Varsinkin, kun varsin nopeasti käy ilmi, kuinka vähän varsinaisesta kohteesta, Tyynynaluskirjasta ja sen kirjoittajasta voidaan tietää. Kohde pakenee tekijäänsä koko ajan. 

Kirja on kirjoitettu minämuotoon. Lukija voi vain arvella, kuinka paljon fiktiota siihen sisältyy. Kerronnan luotettavuuden kirjailija itse asettaa jo kirjan alussa  kyseenalaiseksi viittaamalla Pentti Saarikosken "Aika Prahassa" -kirjaan. Siinä kuvatut kirjailijan ja prahalaisten kohtaamiset ovat kuulemma fiktiota kaikki. Oikea Saarikoski oli ihmisarka, viihtyi yksin ja kirjoitti kuvittelemistaan henkilöistä tarinoita. Toisaalta Kankimäki toteaa, että jos hän kirjoittaisi itsestään, hänen pitäisi Virginia Woolfin tavoin sublimoida elämänsä romaaniproosan tai runojen muotoon. Joka tapauksessa kirja on kiehtova yhdistelmä elettyä elämää, pohdintaa ja japanilaista kulttuuria sekä kirjallisuudenhistoriaa. Eräänlainen fuusiokirja. Kirja on kuin runsaudensarvi, jossa luku luvulta nousee esiin historiaa, teräviä havaintoja ja  kiinnostavia hahmoja. Ja kaiken keskellä kuvaus sinkkuelämäänsä elävän neljääkymmentä lähestyvän naisen arjesta. Toisella lukukerralla nämä omaelämäkerralliset osiot kieltämättä vaikuttavat vähän liikuttavilta ja loppua kohden jopa ärsyttäviltä. Kokonaisuutta ne eivät toki pilaa.

Kirja on kauniisti kirjoitettu. Kieli sointuvaa ja kirjasta. Tekstin rytmi vaihtelee rauhallisesta kiihkeään ja tuntuu ilmentävän kirjoittajan tunteita ja tapahtumien hektisyyttä. Kauniin tekstin lomassa on välillä kovin arkityylisiä ilmauksia, jotka osaa lukijoista häiritsevät, minua jostain syystä ei, vaikka kirjan loput baarielämää ehkä kuvataankin turhan perusteellisesti.  Kulttuurihistorialliset tarinat ja pohdinnat limittyvät muun kerronnan joukkoon saumattomasti. Lainaukset Sei Shōnaganin teksteistä rytmittävät kerrontaa. Alku on rauhallinen, loppuosan käänteenä toimivat toisiinsa nivoutuneet katastrofit maanjäristys, ydinvoimaonnettomuus ja suuri tulva. Yleinen kohtaa yksityisen.

Tekstin kauneus tukee pohdintoja, jotka avaavat japanilaista kauneuskäsitystä. Kirsikankukat ovat kauniita vielä pudottuaankin, puutarhat suunnitellaan kolmiulotteiseksi. Japanin kielessä on oma sanansa kuvaamaan "maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta". Se on tietoa siitä, että kauneutta ei voi kuvauksin tavoittaa ja että se kestää vain hetken.

Kirjassa myös pohditaan kirjallista kulttuuria ja viestintää. Kankimäen mukaan kirjallisuutemme on palannut erilaisten versioiden aikaan. Meidän aikanamme kirjojen erilaiset sähköiset ja helposti muokattavat versiot kiertävät maailmaa ja muuntuvat. Sei Shōnaganin aikaan erilaisia versioita synnyttivät kopiointiprosessin hitaus ja sattumanvaraisuus. Aikakausien välissä oli satoja vuosia kestänyt kirjapainojen kulta-aika. Tuolloin painokoneet tuottivat auktorisoidun version, josta voitiin ottaa loputtomasti muuttamattomia kopioita. 

Mutta ymmärretään kirja versioksi tai muuttamattoman tekstin kopioksi, se on joka tapauksessa osa kirjallisen kulttuurin kokonaisuutta. Kankimäen kirja on ylistys vanhanaikaiselle sivistykselle ja lukemiselle. Lukeminen ja muuhun taiteeseen syventyminen palkitsee paremmalla ymmärryksellä. Mitä enemmän luet, sitä enemmän ymmärrät lukemaasi. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, mutta kirja itsessäänkin on eräänlainen lukuvinkkilista. Tarina tukeutuu ainakin seuraaviin kaunokirjallisiin teoksiin:

Ishiguro, Kazuo : Pitkän päivän ilta
Kenko, Yoshida : Joutilaan mietteitä
Murasaki, Shikibu : Genjin tarina
Ozaki, Ruth. L.: Lihan oppivuosi
Saarikoski, Pentti : Aika Prahassa
Woolf, Virginia : Oma huone

Ja tietenkin lukija kiinnostuu varsinaisesta tutkimuskohteesta, Tyynynaluskirjasta, josta Helmet-tietokannastakin löytyy kaksi erilaista englanninnosta. Toinen on Kankimäen itsensä lukema Ivan Morrisin 1960-luvun käännös, toinen vahvasti lyhennetty Arthur Waleyn versio 1920-luvulta. Suomenkielistä käännöstäkin kirjassa lupaillaan ja sitä vielä odottelemme.


Kankimäki, Mia
Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013

Katolisempi kuin luulit : aikamatkoja Suomen historiaan

"Meissä kaikissa piilee uskonto"

Vappupäivän Helsingin sanomat esitteli Emil Antonin ajatuksia katolisuudesta, Suomesta ja erilaisuudesta. Tämä suomalaisen äidin ja irakilaisen isän Suomessa kasvanut katolinen poika on mielenkiintoinen nuori teologi. Hänen kirjansa Katolisempi kuin luulet, esittelee pakinamaisen kevyeen tyyliin Suomen historiallisia ja nykyisiä yhteyksiä katoliseen kirkkoon. Mukana on katolisia vaikuttajia piispa Henrikistä Antti Nyléniin asti.

Kirja kertoo Suomen ensimmäisistä piispoista, luostareista sekä Juhana herttuan ja Kristiina-kuningattaren kääntymyksestä. Yksi mielenkiintoisimmista tarinoista liittyi piispa Hemmingin ja pyhän Birgitan yhteiseen Rooman matkaan. Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että katolinen perinne ei Suomessa päättynyt uskonpudistukseen vaan jatkoi elämäänsä luterilaisessa kirkossa. Lukija ymmärtää ajatuksen, vaikka jotkut kirjan tarinat ja esimerkkihenkilöt tuntuvat turhilta. Esimerkiksi suomalaisuusikonien Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin liittäminen Suomen katolisuuden tarinaan tuntuu kovin väkinäiseltä. Samoin herätysliikkeiden esittely. Uutta, 1900-luvulla alkanutta ja viime vuosina voimistunutta uutta suomalaista katolisuutta kirjassa sen sijaan esitellään ansiokkaasti. Emil Anton tuntee sekä oman kirkkonsa että katolis-luterilaisen ekumenisen yhteistyön.

Kansi: Sanna Pelliccioni

Parasta kirjassa on kuitenkin sen matkaopasmaisuus. Kirjan jokaisen luvun lopussa on luku- ja matkavinkkejä. Matkakohteita Suomen katolisuudesta kiinnostuneelle löytyy niin Suomesta, Ruotsista kuin Italiastakin. Pienikokoinen kirja vinkkeineen mahtuu vaikka vaeltajan taskuun. Siitä voi lukea luvun kerrallaan miettiä ymmärtää historian jatkumoa ja uskonnon olemusta. 

Anton, Emil
Katolisempi kuin luulit
Kirjapaja, 2016

Sadettaja ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa

Yllättäen Bristoliin ja Walesin rannikolle sijoittuvan Annoin sinun mennä -dekkarin jälkeen Wales-teema jatkui. Tosin aivan erilaisen kirjan merkoissä. Tartuin pieneen Sadetta ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa -kirjaan. Kirjan kirjoittaja Liisa Seppänen on teologi, joka on erityisen perehtynyt kelttiläiseen kristillisyyteen. Walesiin hän matkusti perehtyäkseen alueen vanhaan kristillisyyteen ja etenkin sen pyhimyksiin. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus tuosta kahden viikon matkasta. 

 

Kansi: Marjaana Virta

Walesiin kristinusko saapui jo roomalaiskaudella, 200-luvulla. Roomalaisten lähdettyä munkit ja kuljeksivat saarnaajat pitivät kristillisyyttä elävänä, vaikka vanhat, pakanalliset uskonnot väliaikaisesti vahvistuivatkin. Lähetyssaarnaajat matkustivat Walesista Irlantiin ja mannermaalle. Myös vanha yhteys Roomaan säilyi. Tuon vanhan kristillisyyden muisto elää vielä kansanperinteessä, siihen liittyvät tarinat ja legendat ovat yleisesti tunnettuja ja niillä on kansallista merkitystä. Kymrinkielinen paikannimistö kantaa pyhimysten ja muiden muinaisten kristittyjen muistoa.

Wales oli keskiajalla myös pyhiinvaellusten kohde. Noita vanhoja reittejä pyhiinvaelluksen kohteita Seppänenkin nyt etsii. Samalla polut tutustuttavat myös uudempaan Walesiin, työttömyyden vaivaamaan syrjäiseen seutuun. Kirjassa viitataan jopa kaupunkiin, jossa synkistä synkin lauantai-illan dekkari ”Syrjäinen maa” kuvattiin.

Matkalla usein näkee parhaiten lähelle.  Seppänenkin tutustui myös uudempiin kristillisyyden muotoihin ja teki erilaisia perinteitä arvioidessaan hyviä havaintoja. Herätyskristillisyyttä edustavassa yhteisössä, hän tulee osallistuneeksi soukkaukseen (alkumuoto soaking). Minulle tuo termi, joka tarkoittaa likoamista, Jumalan läsnäolossa lepäämistä ja sille antautumista, oli uusi. Keski-ikäiselle monen tunnin soukkaus oli raskas kokemus. Vierailunsa aikana hän kuitenkin pohti itsekriittisesti suhtautumistaan hurmokselliseen ja ihmeitä korostavaan kristillisyyteen. Hän toteaa, että moni nykyajan hurmoksellista kristillisyyttä vierastava, arvostaa ihmeitä, joita liitetään keskiajan tai myöhäisantiikin pyhimyksiin. Ja soukkauksenkin voi helposti rinnastaa kontemplatiivisiin rukouksiin. Paikallisia esirukouksia kuunnellessaan hän pohtii, mistä Suomen kirkkoihin on omaksuttu tapa selostaa esirukouksia pyytäneiden elämäntilanteet esirukouksen yhteydessä seikkaperäisesti. Jumala tuskin näitä sairauskertomuksia tarvitsee.

Kirjan kuvaukset Walesin kylien lammaslaitumista, vuorista ja merenrannoista voi toimia vaellusinspiraation lähteenä niillekin, joita kristillisyyden eri muodot eivät kiinnosta. Vierailut pienissä kylissä toivat mieleen suositut Britannian maaseudulle sijoitetut televisiosarjat. Kylien kodikkuuteen kelttiläisyys vain antaa vielä oman pienen lisänsä.

Seppänen, Liisa
Sadetta ja siunausta : pyhiinvaellus Walesissa
Kirjapaja, 2017