Talo maailman laidalla - elämää Islannissa

 

Satu Rämö päätyi aikoinaan rakkauden vuoksi Islantiin asumaan. Tarmokas nainen sopeutui toiseen maahan nopeasti. Hän opetteli maan kielen ja työllisti itsensä kirjoittajana ja Islannista kertovana somettajana. Talo maailman laidalla on jo kuudes kirja, jossa hän kertoo elämästä satujen saarella. Hänen omaelämkerrallisista kirjoistaan ensimmäinen oli Islantilainen voittaa aina. Se kertoi talouskriisin syöksyvästä maasta. Tässä uutuudessa eletään taloudellisesti hyvää aikaa. Vuotta 2020.

Kuva: WSOY

 

Kirja sijoittuu korona-aikaan. Virus  mainitaan kirjassa muutaman kerran, lähinnä se tuntuu hankaloittavan virkamiesten tapaamista ja estävän ulkomaanmatkat. Arkielämää se ei vaikuta Islannissa mullistaneen yhtä voimallisesti kuin manner-Euroopassa.

Rämön kirjat ovat kurkistuksia islantilaiseen todellisuuteen. Suomalaisena hän osaa valita ne asiat, jotka meitä kiinnostavat. Hän kertoo perheensä arkielämästä, luonnosta ja kulttuurista. En ollut esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, että Islannissa harrastetaan murtomaahiihtoa. Luntahan siellä ainakin satunnaisesti on enemmän kuin tarpeeksi. Lumi tukkii tiet ja lumivyöryt ovat jatkuva uhka. Islanti on pieni maa ja melkein kaikilla islantilaisilla on yhteisiä tuttuja. Toisin kuin suomalaisilla heillä on terve itsetunto ja kykyä joustavaan toimintaan. Heillä asiat tuntuvat aina sujuvan eivätkä he anna turhien säädösten kahlita toimintaansa. Suomalaisen on vaikea ymmärtää esimerkiksi paikallisten suhtautumista rakennuslupiin. Jos lupaa ei heti heltiä, kannattaa rakentaa ensin ja anoa lupa jälkikäteen.

 

Kirjassa puhutaan paljon myös islantilaisista juhlista ja ruoasta. Minä opin kirjasta, että perunamuussi, jota söin vuosien takaisella Islannin-matkallani oli ihan oikeasti sokerilla maustettua. Silloin kuvittelin, että äitelä maku johtui imeltyneistä perunoista. Kirjassa on myös ruokareseptejä. Niiden voisi kuvitella toimivan myös Suomen oloissa. Niistä parhaiten jäi mieleen kalakeitto - sikäläinen versio pyttipannusta. Se symboloi itse elämää. 

 

Kirjassa kirjailijan nelihenkinen perhe muuttaa Reykjavikista 3000 asukkaan kuntaan Länsivuonoille. Muuton seurauksena perheen elämä helpottui. Kylän keskustassa asuvalla kaikki palvelut ovat lähellä, kotoa pääse hetkessä päiväkotiin, vuorille kiipeilemään, kauppaan tai vaikka joogaan. Päivittäiset automatkat ja liikenneruuhkat jäivät pois. Kirjoittaja ei silti hehkuta elämänmuutostaan. Maallemuutto ei ole mikään iso asia. Siinä muuttuu "postinumero, näkökulma ja muutama muu olosuhde, mutta ei elämä". Tärkeintä on arki, joka on joka puolella melkein samanlaista. Kuin kalakeitto, jota maustetaan aina vähän erilaisin maustein, mutta silti se pysyy kalakeittona eikä muutu makaronilaatikoksi.

Rämö, Satu

Talo maailman reunalla : vuosi Islannin maaseudulla

WSOY, 2021

Musta sielu, valkonaama : kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta

Löysin Ritva Siikalan parin vuoden takaisen kirjan Musta sielu, valkonaama etsiessäni monikulttuurisuudesta kertovaa elämäkerrallista kirjaa lukupiirin luettavaksi. Kirja oli yllättävä löytö. Se ei ole  teatteriohjaajan elämäkerta vaan kohtauksia ja kohtaamisia tämän ennakkoluulottoman ja voimakastahtoisen naisen elämästä.  Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, nopeasti luettava. Vaikka kyse on vakavista asioista, monessa asiassa voi nähdä myös koomisen ulottuvuuden. Siikalalla on myös itseironiaa.

Ritva Siikalan suuntautuminen kansainvälisyyteen alkoi jo nuorena. Hän lähti aikoinaan ensimmäisten suomalaisten vaihto-oppilaiden joukossa Amerikkaan ja myöhemmin kibbutsilaiseksi Israeliin. 70-luvun alussa hän halusi adoptiolapsen kehitysmaasta aikana, jolloin suomalaiset järjestöt eivät vielä kansainvälisiä adoptioita hoitaneet. 90-luvulta alkaen tämä edelläkävijä alkoi luoda teatteria yhdessä maahanmuuttajien kanssa. Tosin Siikala itse puhuu mieluummin uussuomalaisista kuin maahanmuuttajista. Siikalan luoma Kassandra 20000 -teatterihanke toi Stoan lavalle  esiintyjiä, joiden juuret ovat Somaliassa tai Karjalassa, mutta myös vanhojen suomalaisten vähemmistöjen edustajia. Näin tehtiin näkyväksi Suomen moninaisuutta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että monikulttuurisuushankkeen alkuperäinen nimi oli  Sateenkaari. Nimellä haluttiin viitata silloin kulttuurien moninaisuuteen. Nimi vaihdettiin,  koska ei haluttu identifioitua seksuaalivähemistöihin.  

Kimmoke kirjoittajan kansainvälisyyteen tuli kuitenkin kemiläisestä kodista. Sodan aikana hammaslääkäri-isä tutustui saksalaisiin. Hauskoja saksalaisia herroja vieraili myös perheen kodissa. Kun teini-ikäinen Ritva näki Anne Frank -elokuvan, hänen maailmansa mullistui. Juutalaisvainojen synnyttämä syyllisyys innosti hänet ensin Israeliin ja myöhemmin kaikkien torjuttujen ja erilaisiksi tuomittujen puolustajaksi. Isältään hän ei koskaan kysynyt natsismista, mikä myöhemmin kadutti. 

Suuren osan kirjasta kattaa kuvaus Ritva Siikalan ja hänen miehensä Bengt Ahlforsin yhteisestä Afrikan matkasta. Viisikymppinen pariskunta halusi nähdä ghanalaisen vävynsä kotiseudut ja matkusteli länsi-Afrikassa yli kuukauden ajan. Matkustus oli raskasta ja epämukavaa, köyhyys ja orjakaupan muistot sietämättömiä, kulttuurien kohtaaminen ei ollut pelkästään rikastuttavaa. Afrikka ei ollut romanttinen vaan likainen.  Tilaan ja väljyyteen tottunut suomalainen ahdistui ihmisten paljouteen. Mutta tutustuminen vävyn perheeseen muutti käsitystä perheestä pysyvästi, vaikka aluksi olikin hankalaa selvittää ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Lopulta vieraatkin ymmärsivät, että ei sukulaisuuden aste ole tärkeää vaan ihmisten väliset suhteet. Kaunista oli myös se, että työhönsä ja uraansa keskittynyt pariskunta löysi pitkällä matkalla aiempaa syvemmän ja läheisemmän yhteyden. Matka lähensi, vaikka päinvastaista pelättiin. Vaikutelmaksi tuli, että kaksikielinen pariskunta luottaa ja olla avoin. Ja tämän luottamuksen varaan on kasvanut myös heidän monikulttuurinen perheensä.  Kirjassa viitataan myös siihen, että taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen turvallisuus edesauttavat avoimuutta ja vastaanottavaisuutta. Ihminen, joka pelkää asemansa vuoksi, kokee helposti kaiken erilaisen uhkana. 

Kirja on yhden naisen  puheenvuoro suvaitsevaisuuuden ja avoimuuden puolesta. Uussuomalaiset eivät hävitä suomalaisuutta. Suomen kieli ja suomalaisuus on aina syntynyt kohtaamisesta ja ulkopuolisista vaikutteista.  Kirjan rosot, kirjoittajan itsestään löytämät ennakkoluulot ja epäilytkset vahvistivat kirjan viestiä. Siikala uskaltaa nostaa myös omia pelkojaan ja epäilyjään esiin. Kulttuurien kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se on tärkeää. 

Siikala, Ritva

Musta sielu, valkonaama
Aula & co, 2016

Keskivaikea vuosi : muistiinpanoja masennuksesta

"Masennuskirja, joka ei masenna", lupaa kirjan takakansi. Ja on oikeassa. Keskivaikea vuosi on kertomus yhdestä vuodesta kirjailija-perheenäidin Pauliina Vanhatalon elämässä. Päähenkilö on monipuolisen lahjakas ja introvertti, useita romaaneja julkaissut raahelainen kirjailija. Aikansa ihmenuori, joka kirjoitti yhdeksän laudaturia ja joka ei ehtinyt tavata Esa Saarista, vaikka tämä olisi mielellään tutustunut älykkääseen abiturienttiin ja ohjannut tätä tieteen polulle.

Kirja kuvaa masennuksen lamaannuttavaa voimaa, päiviä jolloin ei jaksa nousta sängystä. Toisaalta masennusdiagnoosia tavoitteleva potilas miettii pitkään millaisia oireita hän voi lausunnonkirjoittajalle esitellä, jotta saa varmasti haluamansa hoidon. Tosissaan  pohdiskellaan myös sitä, kuinka masennuksesta voi ja saa puhua sosiaalisesssa mediassa.  Masennuksesta huolimatta päähenkilö pystyy kirjoittamaan. Päiväkirjan lisäksi hän kirjoittaa näytelmää ja taiteilijaromaania. Kyse on ilmeisesti kirjasta Pitkä valotusaika, josta tuli yksi viime vuoden kirjasadon helmi ja joka ainakin minut tutustutti ja koukutti  kyseiseen kirjailijaan. Upea teksti oli ilmeisesti syntynyt suurelta osin sängyn pohjalla.

Vielä enemmän kuin masennusta, kirja kuvaa introverttiutta. Vaikka kirjailijan päätyö, kirjoittaminen, sujuu introvertiltä ihmiseltä vähintäänkin yhtä hyvin kuin muilta, nykykirjailijoilta edellytettävälle myynti- ja markkinointityölle se asettaa esteitä. Kirjailija ei onnistu kokonaan välttämään kateuden ja katkeruuden sävyjä pohtiessaan syitä siihen, miksi toiset kirjailijat nousevat maineeseen ja myyntimenestykseen, toiset eivät. Vaikka keskeiseksi selitykseksi tarjotaankin epämääräistä ajan henkeä : aika on otollinen joillekin teksteille, toisille ei, kirjailija ei voi olla toteamatta, että kirjoittaminen, se että tekee työnsä hyvin, ei enää riitä. Menestyäkseen kirjailija tarvitsee medianäkyvyyttä ja yhteistyötä markkinointiyksikön kanssa. Tämän kirjan osalta eräänlaisesta kaupallisesta kompromissista kertoo se, että kirjan piti alunperin ilmestyä Vanhatalon salanimellä Vera Vaahtera. mutta kanteen valittiinkin tunnetumpi ja myyvempi Vanhatalo.

Kirjailijantyötä riipaisevammin kirjailija kuvaa introvertin äidin elämää. En muista ennen lukeneeni näin aidon tuntuista ja pohdiskelevaa kuvausta äidistä, joka rakastaa lapsiaan, mutta ei jaksa leikkiä heidän kanssaan. Tästä huolimatta perhe-elämän kuvaukset kirjassa ovat kauniita. Arkipäivän sankariksi nousee aviomies, joka on melkein liian hyvä ollakseen totta. Mies, joka osaa ja jaksaa leikkiä lasten kanssa, remontoida vanhaa taloa ja ymmärtää luovaa työtä tekevää vaimoaan. Taiteilijan puolisona mies asettuu samaan jatkumoon Fredrika Runebergin ja Aino Sibeliuksen ja monien muiden kärsivällisten puolisoiden kanssa. Kyse ei ole avioliitosta, johon kumpikin panostaa yhtä paljon vaan liitosta, jossa puolisot osallistuvat yhteisiin asioihin kykyjensä ja kapasiteettinsa mukaan.

Tietokirjamaisuutta teokseen tuovat intrverttiutta ja masennusta käsittelevien tekstien esittely. Muodikkaana terapeuttisena metodina kirjassa käytetään kirjailijakollega Mia Kankimäen esikoisteoksen tutuksi tekemää menetelmää, eli terapeuttisia listoja, joilla kirjailija yrittää jäsentää sisäistä maailmaansa. Kirjailija tuntuu kirjoittavan itsestään ja itselleen.  "Suurin valta ihmisellä on olla itsensä tulkitsija". Kun henkilökohtaisen elämön kuvaukset ovat riittävän mietittyjä, lukukokemus ei ole kiusallinen vaan aidosti avartava.

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 2016