Harriet ja Olof - etninen puhdistus ja salaliitot Viipurissa

Harriet ja Olof on kansalaissodan loppuvaiheeseen ja sen jälkiselvittelyvaiheeseen sijoittuva dokumenttiromaani, jonka hahmot ovat todellisia historiallisia henkilöitä.  Faktan ja fiktion välimailla liikkuva kirja on eräänlaista elävöitettyä historiaa. Historiankirjoitusta on täydennetty mielikuvituksessa, jotta tarinasta tulisi jännittävämpi ja samaistuttavampi. Omana sävynsä kirjaan tuo kirjailijan oman suvun tarina ja sen yhteys tapahtumiin.

 Kirja alkaa nolostuttavalla rakkauskuvauksella, nuoren jääkärin Olof Laguksen ja kenraalin kauniin puolison Harriet Thesleffin intohimoisen rakkauden kuvaus kuulostaa vähän liian kiihkeältä. Kirjailija Martti Backman on kokenut toimittaja ja hyvä asiatekstien kirjoittaja, rakkaussuhdekuvaajana hän ei ole parhaimmillaan.  Kirjan mukaan romanssi alkaa jo matkalla Saksasta Suomeen ja jatkuu valkoisen armeijan edetessä  lähelle Viipuria. Harriet Thesleff kulkee mukana koulutettuna hoitajana. Mutta romanssi ja samalla Olofin elämä päättyy läheltä ammuttuun luotiin juuri ennen kuin valkoinen armeija valloitti Viipurin. Kansalaissodan kauhujen keskelläkin kuolema herättää epäilyksiä, mutta jää suurempien kauheuksien varjoon.
Kansi: Tuomo Parikka
 Rakkaussuhde ja Laguksen kuolema ovat lähteistä tarkistettavia faktoja, kirjan tulkinnat kirjoittajan omia.

Alun kankean romanssikuvauksen jälkeen tarina alkaa kulkea. Yhden jääkärin kuolemasta tarina laajenee kuvaamaan Viipurin kaupungin tilannetta kansalaissodan lopussa ja siellä tapahtunutta joukkomurhaa. Punaisten johtajat olivat paenneet, kaupunkia hallitsivat voittoisat valkoiset.  Heistä enemmistä oli pohjalaisia ja kainuulaisia nuoria, sodassa raaistuneita miehiä, joita nuoret Saksassa koulutetut jääkärit komensivat. Sekasortoisia oloja kuvaa hyvin se, että valkoinen pohjalaissäveltäjä Toivo Kuula tuli ammutuksi kesken valkoisten alkoholipitoisten voitonjuhlan. Viinaa riitti myös tavallisille sotilaille, hienojen ravintoloiden sijasta he joivat kadulla ja parakeissa. Tämän sekasorron keskellä valkoiset murhasivat 400 Viipurin venäläistä. Murhan suorittivat tavalliset (pohjalaiset) sotamiehet jääkärien komennuksessa. Kansalaissodan raa’assa ilmapiirissäkin teko on poikkeuksellinen siksi, että suurin osa murhatuista venäläisistä vastusti punaisten valtaa ja oli odottanut valkoisia vapauttajina. Kyse oli siis etnisestä puhdistuksesta, ei punaisiin kohdistuneesta kostosta. Teloituksen jälkeen uhrit vielä ryöstettiin ja kirjailija vihjaa, että monesta pohjaispiirongin laatikosta voi tänäkin päivänä löytyä suvussa peritty arvoesine, joka on peräisin murhatuilta venäläsiltä. Joukkomurhaa alkaa selvittää kirjan sankarihahmo, asianajaja Fritz Wiik. Selvitystyö vie miehen jopa itsensä kenraali Mannerheimin puheille, mutta syyllisiä ei saada vastuuseen.

Fritz Wiikin persoona pitää kirjan osia yhdessä, paitsi joukkomurhaa hän joutuu selvittämään myös kirjan alussa kuvattua jääkärikuolemaa. Tarinan edetessä selviää myös, että Fritz Wiik oli kirjailijan salattu isoisä ja että kirjan lähtökohtana oli halu selvittää, millainen mies oli isoisä, josta perheessä ei koskaan puhuttu. Kirjailija haluaa ymmärtää isoisäänsä, erikoisia parisuhdekiemuroita tarkastellaan vahvasta miesnäkökulmasta.

Kirja johdattaa lukijansa erilaisten salaliittoteorioiden äärelle. Sen keskeiseksi hahmoksi nousee kenraali Harriet Thesleffin puoliso kenraali Wilhelm Thesleff. Tämä taustaltaan viipurilainen ylimys oli saksalaissuuntautuneen politiikan johtohahmoja, joka syksyllä 1918 toimi sotaministerinä ja käytännössä armeijan ylipäällikkönä. Saksan häviö sodassa pudotti Thesleffin ministerin paikalta ja päätti hänen uransa armeijassa ja politiikassa. Thesleff oli Mannerheimin vastustaja ja kilpailija, kahden kenraalin ja kahden poliittisen suuntauksen kilpailu on kirjan keskeinen teema.

Puutteineenkin kirja on tärkeä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Aiemmin en ole juuri pohtinut kansalaissotaa venäläisvastaisuuden tai muun muukalaisvihamielisyyden näkökulmasta.  Sotien herättämällä raakuudella on aina taipumus kohdistua myös vähemmistöihin,  oli sodan alkuperäinen syy sitten mikä tahansa. Toisaalta juuri sodan vapaussotaluonteen korostus helposti kääntyi vihaksi kaikkea venäläistä kohtaan.  Samalla kirja korostaa kansalaissotaa ulkovaltojen ja johtajien pelilautana. Tavalliset suomalaiset osana isojen peliä. Tämän kirjan jälkeen viimeistään täytyy lukulistalle nostaa Teemu Keskisarjan Viipuri 1918. Jonkunlaista näkökulmaa kirjan kolmiodraamaan voi tuoda myös tänä keväänä ilmestyvä Generalens dotter, joka kertoo Harriet ja Wilhelm Thesleffin tyttärestä. Kirjan kirjoittaja on tyttärentytär Emelie Enckell.

Backman, Martti
Harriet ja Olof : rakkaus ja kuolema Viipurissa
Gummerus, 2016

Parhain päin - piispa pohdiskelee ja muistelee

Helsingin hiippakunnan entinen piispa Eero Huovinen on taitava sanankäyttäjä. Ja mikä parasta, kyse ei ole vain sanomisen taidosta vaan hänellä on myös syvällistä sanottavaa. Kirjan tekstit myös osoittavat kirjoittajansa lukeneisuuden. Lukija saa nauttia vanhanaikaisella tavalla sivistyneen kirjoittajan rauhassa mietityistä ajatuksista. Parhain päin on kokoelma piispallisia kirjoituksia: saarnoja, kolumneja ja muita artikkeleita. Kirjan alussa hän palaa henkilökohtaisen elämänsä vaiheisiin ja muistelee tuntemiaan ja tapaamiaan ihmisiä. Kirjan otsikon mukaisesti, hän kertoo vain niistä, joita on arvostanut ja joista voi puhua hyvää. Liikuttavia ja satuttavia olivat etenkin Huovisen lapsuusmuistot, niistä herkimpiä yksittäiset muistikuvat hänen nuorena kuolleesta äidistään.

Kirjassa on tietysti puhetta myös kirkosta ja teologiasta. Entinen professori muistuttaa, että jännitteistä huolimatta teologinen tutkimus ei ole uskon vastustaja vaan tuki. Kirkko tarvitsee tutkimusta eikä teologiaa ole ilman kirkkoa. Roolit ovat erilaisia, mutta molemmat tarvitsevat toisiaan. Huovisen tekstit usein alkavat kevyesti, mutta sukeltavat syvälle. Ne ovat osoitus tutkimuksen merkityksestä. Papit tarvitsevat teologiaa voidakseen hoitaa tehtäväänsä. Tehtävää, joka Huovisen mukaan on edelleenkin kaiken muun ohella saarnavirka. Parhain päin -kirja on vastaus niille, joiden mielestä vanha saarna on aikansa elänyt ja kaipaavat maallikkojen pitämiä vapaita puheita ja esitelmiä pappien saarnojen sijaan. Tällaiset valmistellut ja teologiaan pohjaavat pohdinnat ovat kuitenkin avaavat kuulijoille uusiakin näköaloja uskoon ja maailmaan. Maallikoiden keveille pohdinnoille on kyllä paikkansa, mutta kunnon saarna kuuluu messuun.
Graafinen suunnittelu:
Marjaana Virta


Kirjassa otetaan kantaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi käsityksensä eutanasiasta Huovinen on kirjoittanut kirjeeksi ystävälleen Esko Seppäselle. Paljon hän kirjoittaa myös hitaasti etenevästä ekumeniasta ja kehottaa odottamaan maltilla, kirkolliset asiat eivät hetkessä muutu. Ekumeniaa kuvaava osuus oli suorastaan käytännöllinen ja selittävä. Suomen kirkon herätysliikkeistä hän kuvaa etenkin evankelista liikettä. Evankelisen perheen poikana ja sen suojissa kasvaneena hänkin tuntuu tuntevan aitoa surua siitä, että tuo joskus avaraksi koettu liike on käpertynyt oman itsensä ja muutaman opillisen ydinkohdan ympärille. 

Pohdintoja herättävä kirja. Helpoiten sitä lukee se, joka jollain tavoin tuntee kirkon toimintaa ja lähihistoriaa. Mutta kirjaa voi lukea myös valikoiden. Sille, joka ei ole kiinnostunut herätysliikkeiden tai ekumeenisen liikkeen vaiheista, voi suositella lyhyiden kolumnien osiota kirjan loppuosassa. Niissä piispa kiteyttää. Viimeisenä kirjan tekstinä on meille useimmille tuttu Mauno Koiviston siunauspuhe, puhe suurista käsistä. Huovinen on ollut monessa mukana. 

Huovinen, Eero
Parhain päin : kirjoituksia elämästä, Jumalasta ja armosta
WSOY, 2017

Kuukauden luetuimmat