Nimi jolla kutsutaan öisin - matka Kiinaan

Esikoiskirjailijat tuntuvat kuvaavan kirjoissaan omaa elämäänsä, mikä on ymmärrettävää. Kun edellisessä tekstissä käsitelty Suvi Ranisen kirja kuvasi kirjailijan omaa suhdetta uskonnolliseen yhteisöön, Emma Kantasen romaani Nimi jolla kutsutaan öisin taas kirjoittajansa kokemuksia Kiinan työmarkkinoilla ja sikäläisissä lesbopiireissä. Kirjailija on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja työskennellyt pelikehittäjänä Roviolla ja kiinalaisessa yrityksessä. Lukijan on turha miettiä, onko kirja itse asiassa romaani ollenkaan vai omaelämäkerrallinen kuvaus kirjoittajan elämän yhdestä vuodesta. Pirkko Saisiota lainaten omaelämäkerralliset teokset ovat aina fiktioita. Lukijalle kirja on joka tapauksessa matka uusiin maailmoihin. 

Kiinalainen työelämä on toisenlaista kuin länsimainen. Hetkittäin kirja toi mieleen Amélie Nothombin kirjan Nöyrin palvelijamme. Siinä länsimainen työntekijä törmäili japanilaisen työyhteisön sääntöihin ja rajoituksiin. Työkulttuurit eroavat, vaikka peliala on työaloista kansainvälisin. Jopa hektiseen it-alaan tottuneelle Kiinan työpäivät ja urakat olivat raskaita. Kulttuurieroihin törmättiin päivittäin. Jopa kalenteri herätti hämmennystä. Kiinassa joinakin viikonloppuina tehdään töitä. Asia on kiinalaisille itsestäänselvyys, mutta ulkopuolinen ei ymmärrä viikonlopputöiden logiikkaa. Kieliongelmat aiheuttivat väärinkäsityksiä ja ulkopuolisuudentunteita, mutta myös yhteistä löytyi. Ratkaiseva yhteisyyden kokemus kirjassa on yhteinen lounas, johon työtoverit ottivat ulkomaalaisen kollegansa mukaan. Mielenkiintoista oli myös tajuta, että ahtauteen tottuneille kiinalaisille fyysinen kosketus ei ole mikään ongelma ja että on siksi täysin tavallista, että naispuoliset työtoverit kulkevat kaupungilla käsi kädessä.

En tiedä, kuinka kirjaan suhtautuu pelialaa tunteva lukija. Minulle pelien maailma on yhtä vieras kuin Kiina. Alan etiikkaan liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista. Ensimmäisenä suomalainen törmää Kiinan pelimaailman joustavaan tapaan suhtautua piratismiin, myöhemmin hän alkaa pohtia koko teollisuudenalan mielekkyyttä. Kuten  päähenkilön kollega totesi: "me teemme tätä vain, jotta ihmiset saavat hukata aikaansa". Ainakin minua järkytti tieto siitä, että Kiinassa vangit pakotetaan kidutuksen uhalla nettipelien testaajiksi. Moni länsimainenkin pelaaja saattaa tietämättään pelata uupumuksen toiselle puolelle pakotettua vankia vastaan.

Mutta kirja ei ole vain työelämäkuvaus vaan avaa ikkunan myös Pekingin elämään ja Kiinan kulttuuriin. Ilmeisesti tarkoituksellisesti kirjoittaja ei ole yhteydessä kotimaahansa tai ainakaan kuvaa tätä yhteydenpitoa, mikä antaa kirjaan mielenkiintoisen vanhanaikaisen sävyn. Kirjailija on kiinni fyysisessä ympäristössään, vaikka kehittääkin työssään virtuaalimaailmaa.  Kun kirjailija on ammatiltaan graafinen suunnittelija, hänellä on tarkka silmä. Hän kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja väreihin ja  osaa kuvata liikkumistaan kaupungissa niin, että lukija näkee miljöön silmissään. Lauseet ovat lyhyitä ja hauskalla tavalla toteavia. Esimerkiksi hän kuvaa Pekingin viemärinkansia, joiden kiertämistä perustellaan taikauskolla. Päähenkilö kuitenkin havaitsi, että niiden päälle astuminen saattaa olla konkreettisesti vaarallista. Myyttiset kertomukset ja arkielämä sekaantuvat monella tavalla. Asioita ei selitetä puhki vaan lukija saa päätellä havaintojen pohjalta itse. Kirjoittaja esimerkiksi huomaa, että Pekingin miljoonien kulkijoiden joukossa ei koskaan näe pyörätuoleja. Lukijalle hauskaa seurattavaa on myös työpaikan sisäisen verkon keskustelu, jota päähenkilö seuraa käännösohjelman avulla. Lukija saa ihmetellä viestejä päähenkilön kanssa yhdessä eikä mysteeriksi jääneitä asioita selitetä.

Kirjoittaja kuvaa kirjassaan myös kiinalaisten lesbonaisten yhteisöä, jota kutsuttiin lala-yhteisöksi. Päähenkilö tutustuu aluksi alakulttuurin verkkopalveluun ja sen deittisovellukseen, myöhemmin sukupuolivähemmistöjen baari tulee tutuksi ja vuoden aikana hän löytää useampiakin kumppaneita. Alakulttuurikaan ei ole vapaa kiinalaisen yhteiskunnan hierarkioilta ja sen jäsenten käyttäytymistä ja pukeutumista määrittää ulkopuoliselle käsittämätön jako jako P-, ja T- ja H-naisiin. Kirjassa kuvataan myös naisten välisiin parisuhteisiin liittyvää väkivaltaa. Asia ei ehkä ole tabu, mutta varsin vähän käsitelty asia. Ehkä tätäkin asiaa on helpompi käsitellä Kiinaan asti etäännytettynä.

Minä luin kirjaa intensiivisesti ja innostuneesti. Helsingin Sanomien arvostelussa päähenkilöä verrataan pelihahmojen sankarittareen, joka tekee vaarallisen matkan ja jota tuo matka muuttaa ikuisesti. Kirjan muoto ja sisältö siis tukevat toisiaan. Etenkin alkuosassa teksti vei mennessään. Loppuosan ihmissuhdekuviot olivat turhan monimutkaisia ja venytettyjä. Loppuosaa karsimalla kirjan tunnelma olisi säilynyt paremmin.

Kirjan nimi viittaa kiinalaiseen nimikäytäntöön. Kirjassa puhutaan paljon nimistä ja niiden merkityksistä. Kiinaan muuttava joutuu ottamaan uuden, kiinalaisen nimen. Toisaalta myös nuoret kiinalaiset käyttävät mielellään länsimaisia nimi. Nimiä vaihdellaan, omaksutaan. Samakin nimi voi ääntyä monella eri tavalla ja kantaa kokonaista tarinaa mukanaan. Tämä kirja oli Ai Man tarina.

Kantanen, Emma
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus, 2019

 

Valitettavasti en löytänyt tietoa,

 siitä, onko kirjoittaja suunnitellut 

itse myös kannen.

Yhden lapsen kansa – ison maan väestöpolitiikkaa

Joka viides meistä on kiinalainen, oli 80-luvulla tavallinen hokema. Kun maailman väkiluku ylitti 5 miljardin rajan, kiinalaisten määrä ylitti miljardin. Kiinalaisella väestöpolitiikalla on siis globaaleja seurauksia. Mari Mannisen kirja Yhden lapsen kansa kertoo 35 vuotta kestäneestä väestöpoliittisesta nyt virallisesti päättyneestä kokeilusta, jossa kiinalaisia pakotettiin rajoittamaan lapsiluku yhteen. Kirja voitti syksyllä tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mari Manninen on toimittaja, joka on asunut Kiinassa useita vuosia. Kiinnostus yhden lapsen -politiikkaa kohtaa syntyi, kun hän heti Kiinaan muutettuaan kirjoitti artikkelin suomalaisperheestä, joka matkusti Kiinaan noutamaan sieltä perheen uutta tytärtä. Hän palasi yhä uudelleen ja uudelleen miettimään hylättyjen tyttövauvojen ja suoraviivaisen väestöpolitiikan seurauksia.

Kirjaansa varten Manninen haastatteli tavallisia kiinalaisia, joiden elämään yhden lapsen politiikka on vaikuttanut. Puheenvuoron saavat toisaalta vanhemmat, jotka viranomaisia ja sääntöjä uhmaten hankkivat seitsemän lasta, toisaalta pakkoabortteihin suostuneet tai lapsensa hylänneet. Sääntöjä rikkoneita oli rangaistu irtisanomisilla, sakoilla ja jättämällä ”ylimääräiset lapset” vaille kansalaisoikeuksia, siis paperittomiksi. Kertomukset hylätyistä lapsista ja lapsen kaipuusta koskettavat. Yksi haastatelluista oli kylätasolla toimivan perheviraston alimman portaan edustaja, eräänlainen väestöpolitiikan kyläkyttääjä. Hänellä oli ollut käytännössä valta päättää, kenellä kylässä oli oikeus synnyttää ja pitää lapsi. Hän uskoi työhönsä, vaikka tiesikin olevansa kylän vihatuin nainen. Kyse ei ollut vain siitä, että hän toteutti annettua tehtävää. Hän uskoi työnsä tärkeään merkitykseen. Eikä hän ole suinkaan haastatelluista ainoa, joka näkee tiukassa väestöpolitiikassa enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Monet kiinalaiset ovat sitä mieltä, että syntyvyyden rajoittaminen on hyvä asia, vaikka vastustaisivatkin noudatetun väestöpolitiikan keinoja.

Yhden lapsen politiikalla on Kiinassa ollut monenlaisia seurauksia. Tavoite, eli, väestönkasvun hillitseminen on epäilemättä toteutunut. Samalla käsitys perheestä on muuttunut. Osa nuorisosta ei kunnolla edes ymmärrä sisaruuden käsitettä, koska tuttavapiirissä ei ole monilapsisia perheitä. Kiinalaiset vanhemmat pyrkivät panostamaan ainokaisiinsa kaikkensa. Lapsia hemmotellaan, heidän puolestaan tehdään uhrauksia, mutta heitä myös kasvatetaan alusta asti kilpailemaan ja menestymään. Perheensä ainokainen ei opi jakamaan asioita toisten kanssa, toisaalta hän joutuu myös yksin kantamaan menestymisen paineet lasten

Meillä on puhuttu paljon kiinalaisten suhtautumisesta tyttölapsiin. Tunnettuahan on, että pojat ovat arvostetumpia ja jos perheellä on mahdollisuus vain yhteen lapseen, he yleensä toivovat poikaa. Tämä on johtanut tyttölasten hylkäämisiin ja valikoiviin abortteihin. Poikien osuus syntyneistä lapsista on siksi ollut luonnottoman suuri, minkä seurauksena etenkin maaseudulla nuorten miesten on vaikeata löytää vaimoa itselleen. Mannisen mukaan meidän näkemyksemme tilanteesta on yksinkertaistettu. Tytöt, jotka ovat kuitenkin saaneet syntyä, ovat usein saaneet mahdollisuuden opiskella ja toteuttaa itseään. Samaa mahdollisuutta heillä ei välttämättä olisi ollut, jos heillä olisi ollut veli. Yhteiskunnan kaupungistuessa perinteiset roolit ovat muuttuneet. Tytöt voivat opiskella,  käydä töissä ja tukea perhettään taloudellisesti yhtä hyvin kuin pojatkin. Naiset, joilla on vain yksi lapsi, voivat suuren perheen äitejä paremmin luoda uraa ja huolehtia muusta suvusta. Toisin kuin lännessä kuvitellaan, monet kiinalaiset haluaisivatkin adoptoida tyttölapsia, tähän asti maan sisäiset adoptiot ovat vain olleet byrokratian takia äärimmäisen vaikeita. Lainsäädäntöä on nyt muutettu, nyt puolestaan kiinalaisten lasten ulkomaisia adoptioita on hankaloitettu. Käytännössä ulkomaille adoptoidaan vain erityislapsia. Kirja on myös todiste siitä, että yhden lapsen politiikka ei käytännössä ole toteutunut kaikkialla. Toisaalta kaupungistuminen ja elintason nousu olisivat joka tapauksessa pienentäneet syntyvyyttä.

Minä jäin kirjassa kaipaamaan tietoa siitä, kuinka Kiinassa on perinteisesti suhtauduttu abortteihin. Kristillisessä maailmassa abortteihin on aina liittynyt syyllisyysulottuvuuus, mikä edelleenkin vaikuttaa asiasta käytävään keskusteluun. Esimerkiksi buddhalaisuudessa näin ei ole ja siksi esimerkiksi Japanissa suhtautuminen abortteihin on ollut vapaata. Kirjassa toki kerrotaan, että länsimainen toimittaja saattaa hämmentyä kiinalaisnaisten tavasta kertoa aborteista tavallisen juttelun keskellä. Jäin miettimään, onko avoimuus yksinomaan seurausta harjoitetusta politiikasta vai onko buddhalaistyyppinen moraalisista kysymyksistä vapaa suhteutuminen abortteihin vallinnut Kiinassa aina. 

Kirjassa rinnastettiin Kiinan pakkoabortit ja -sterilisaatiot länsimaisen aborttikieltopolitiikan kanssa. Kummassakin tapauksessa kyse on naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ja omasta hedelmällisyydestään. Yhteisöjen pyrkimys kontrolloida naista ilmenee eri yhteisöissä eri tavoin. Mannisen pieni kirja nosti esiin sekä kulttuurieroja että kulttuureja yhdistäviä asioita.

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa : Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016