perjantai 18. elokuuta 2017

Vegetaristi - romaani Etelä-Koreasta

Korealaisen Han Kangin kirja Vegetaristi voitti taannoin käännöskirjojen Booker-palkinnon ja löi nousi bestselleriksi monessa maassa. Nyt kirja on käännetty myös suomeksi, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kiihkeätempoinen kirja on esimerkki vaikuttavasta kirjasta, jonka voi lukea ja tulkita monella tavoin. Kirja kertoo nuoresta korealaisesta aviovaimosta Yeong-hyesta, joka pelottavan unen seurauksena lopettaa paitsi lihansyönnin myös seksin ja haluaa lopulta muuttua puuksi. Aviomies turhautuu tilanteeseen ja kääntyy appivanhempien puoleen. Etenkin perheen Vietnamin sodassa traumatisoitunut isä raivostuu asiasta suhteettomasti, mikä lopulta johtaa väkivaltaan ja lopulta koko perheen hajoamiseen. Tarinalla on kolme eri kertojaa: naisen aviomies, kälyään kohtaan himoa tunteva sisaren mies ja sisar itse. Itse päähenkilö Yeong-hye ei pääse omaa tarinaansa kertomaan. Eräällä tavalla kirjan tarina tuo mieleen Elsa Beskowin sadun Prinsessa Sinilei. Sadussa taikajuomaa nauttinut prinsessa haluaa muuttua haapapuuksi ja kieltäytyy elämästä metsästävän ja lihaa syövän unelmaprinssin puolisona.

Kirjan kannen mainostekstit kertovat hurjasta ja hämmästyttävästä lukukokemuksesta. Näin varmasti on. Yhtä hyvin voisi sanoa, että ainakin tietyiltä osin lukukokemus on vastenmielinen ja raastava. Kirja sisältää väkivaltaisia kohtauksia, joissa lihasta kieltäytyvää ja sittemmin anoreksiaan sairastuvaa päähenkilöä syötetään väkisin. Ainakin minä jouduin taistelemaan itseni näiden kohtausten läpi suorastaan fyysistä kipua tuntien. Kirjan keskellä on seesteisempi luku, jossa Yeong-hyenin taiteilijalanko kertoo kälyään kohtaan tuntemastaan eroottisesta pakkomielteestä. Unenomaisessa kohtauksessa viitataan
Kannen kuvat: 100 / Moment /
Getty Images. Suunnittelu:
Christopher Brand
helsinkiläisillekin tuttuun japanilaiseen taiteilijaan Yayoi Kusamaan.

Kirjailijan haastattelun luettuani ymmärsin, että Koreassa kirjaa ei todellakaan lueta tulkintana länsimaisesta sadusta eikä anoreksiasta. Siellä kirja on päätynyt paikallisen kulttuuriministeriön mustalle listalle, koska se sisältää viittauksia Etelä-Korean – minulle tuntemattomaan – lähihistoriaan. Me, jotka olemme tottuneet ajattelemaan Etelä-Koreaa demokratian etuvartiona ja pahan Pohjois-Korean uhanalaisena naapurina, unohdamme että tämäkin maa oli vielä 1980-luvulla sotilaiden hallitsema diktatuuri.  Sen ajan rikoksia ei ole maassa käsitelty, vaikka yhteiskunta onkin vapautunut. Korealaiset osaavat lukea kirjaa viittauksena kansannousuun, joka tukahdutettiin verisesti vuonna 1980. Muitakin vaiettuja vaiheita maan lähihistoriassa on : Toisen maailmansodan aikaisen japanilaismiehityksen, verisen Korean sodan ja Vietnamin sodankaan aiheuttamia traumoja ei ole maassa avoimesti käsitelty. Diktatuurin aikaisesta Etelä-Koreasta lähetettiin Vietnamiin satojatuhansia sotilaita. Siis maasta, joka oli vasta toipumassa miljoonia uhreja vaatineesta Korean sodasta. Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja muistoja.

En kyennyt ymmärtämän myöskään uskontoon ja kansanperinteeseen liittyviä viittauksia. Itse kirjan pääteema kasvissyönti liittyy vahvasti Korean vanhaan uskontoon, buddhalaisuuteen. Siitä, onko lihansyöntiin pakottamisessa kyse uskontojen ja maailmankatsomusten välisestä kamppailusta, en osaa sanoa mitään. Myöskään kirjan lopussa keskeinen lintuteema ei minulle avautunut. Kulttuuri on minulle vieras.

Rankka ja monitulkintainen kirja, josta minulle avautui vain pinta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Reader, why did I marry him,  Lumiomena, Mitä luimme kerran. Kirjaluotsi ja luultavasti moni muukin.

Han, Kang
Vegetaristi
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2017


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Erämaalatu - rikoksia ja rakkautta Toholammilta

Veli Ranta-Ojalan yhdeksäs romaani, Erämaalatu, on kirjailijansa ensimmäinen rikosromaani ja samalla ensimmäinen keskipohjalaiseen Toholammin kuntaan sijoittuva rikosromaani. Paikallisuus kirjassa onkin tärkeää. Tapahtumapaikat on kuvattu niin, että paikkakuntaa tunteva näkee miljöön silmissään. Paikalliset henkilöt on laitettu puhumaan uskottavaa ja luonnollisesti soljuvaa murretta. Paikallisten puheiden vastaparina toispaikkakuntalaisten puhe ja kertojanääni ovat selkeää yleiskieltä. Murre elävöittää, mutta ei vie huomiota liikaa. Toholampi ei näyttäydy uutena St. Mary Meadina ei edes suomalaisena maalaisidyllinä. Seutu kuvataan synkkänä syrjäseutuna, jonka ihmisiä kuvaa hyvin paikkakunnalla kootun kaskukokoelman nimi "Kylymät lamppilaiset". Huumoriakaan ei kirjassa ole pehmennyksenä. Siinä on nostettu esiin myös paikkakuntalaisten aitoja huolenaiheita, kuten terveys- ja poliisipalveluiden siirtyminen kauemmaksi, suurpedot sekä rakennettavan tuulipuiston mahdolliset meluhaitat. Kirjassa on myös viitataan todellisiin, paikkakunnalla ja maakunnassa tapahtuneisiin rikosjuttuihin, vaikka ne eivät romaanin varsinaiseen rikosjuoneen liitykään.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Paikkakunnalla asuva eläkkeelle jäänyt metsäteknikko Kankaanpää löytää erämaaladun läheltä ruumiin eikä malta luopua paikallisen salapoliisin roolistaan, vaikka murhajuttuun sekaantuminen vaikuttaa vaaralliseltakin. Hänen yhteistyökumppanikseen saapuu kaupungista vanhempi rikoskonstaapeli Rantavirta, joka edustaa vanhan ajan poliisimiestä. Näitä kaikin tavoin kunnollisia miehiä yhdistää näkemys siitä, että ennen kaikki oli paljon paremmin. Silloin työt tehtiin kunnolla, poliisi ehti suojella kansalaisia ja nuoriso harrasti urheilua.  Poliisiromaaneille tyypilliseen tapaan, vanhempi konstaapeli joutuu vielä kärsimään ylimielisten ja irtopisteitä keräävien esimiestensä ja Keskusrikospoliisin tutkijoiden ymmärtämättömyydestä. Resursseja leikataan eikä perinteistä poliisityötä enää arvosteta. Hahmo on vähän sukua Seppo Jokisen komisario Koskiselle.
Kannen piirros: Hannu Kivelä


Erämaalatu kuvaa miehistä maailmaa. Naiset ovat kotona odottavia vaimoja (niitäkin on, jotka eivät jaksa uskollisesti odottaa) tai ravintoloiden ja deittipalstojen saaliita. 
Kirjan miehet metsästävät, urheilevat,ajavat moottorikelkoilla ja lukevat Kalle Päätalon kirjoja. Nuorempien harrastuksiin kuuluu myös juopottelu ja (varattujen) naisten vokottelu. Sukupuoliroolit ovat toki hitaasti muuttumassa : Poliisien joukossa on myös yksi naispoliisi ja kun komisario toteaa, että ”kirjastonhoitajat ovat miellyttäviä ja avarakatseisia naisia”, häntä muistutetaan siitä tosiasiasta, että tänä päivänä kirjastonhoitajat saattavat olla myös miehiä. Miehisen kunnian varjeleminen on kuitenkin tärkeää. Vaimoja täytyy vahtia, uskottomuus kun tuntuu olevan nuorille vaimoille kovin tyypillistä. Kirja yrittää tavoittaa niiden miesten sisäistä maailmaa, joiden mustasukkaisuuden järjettömistä seurauksista iltapäivälehtien rikosotsikot kertovat. Kaikkia naisia on tarpeen suojella ainakin ulkomaalaisilta, vaikka heitä ei Toholammilla juuri liikukaan. Helsingissä käydessään toinen kirjan päähenkilöistä ihmettelee, kuinka naiset uskaltavat kulkea siellä kaikkien niiden maahanmuuttajamiesten keskellä. Vaikka kirjan synkkä maailmankuva ehkä selittyykin kirjoittajan henkilökohtaisen elämän vaikeuksilla, se kuitenkin tavoittaa myös jotain yleistä yhteiskunnasta. Sen ilmapiiri olisi otollista kasvualustaa esimerkiksi maahanmuuttajavastaisille liikkeille. Kirjassa esitellään niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita Johanna Korhonen luettelee kirjansa Mikä niitä riivaa  turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua esittelevässä luvussa. Vanha yhteisöllisyys on kadonnut, tietoverkot ja globaali viihde ovat sivuuttaneet perinteiset arvot eivätkä paikalliset urheilijat ja muut toimijat eivät saa enää ansaitsemaansa arvostusta.  Ahdistavassa tilanteessa maahanmuuttajista tulee sopiva pahan olen purkamisen kohde, vaikka heillä ei olekaan itse ongelmien kanssa mitään tekemistä.

Kirjan rikosjuoni ei ole koukuttava, mutta paitsi rikosromaanina kirjan voi lukea myös rakkausromaanina. Se kotona odottava vaimo on kuitenkin tärkein niin poliisille kuin salapoliisillekin. Nainen se on, joka pitää kaikenikäisiä miehiä elämässä kiinni.

Ranta-Ojala, Veli
Erämaalatu
Länsirannikko, 2017

maanantai 14. elokuuta 2017

Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska - ja eräitä etenemismahdollisuuksia

Toimittaja ja tietokirjailija Johanna Korhonen pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan julkisilla foorumeilla käydyn keskustelun tasoa : Miksi keskustelu on usein pelkkää huutoa, joka ei johda mihinkään ja miksi tosiasioilla ei juurikaan tunnu olevan merkitystä?  Kirjassaan hän ei tyydy pelkästään kauhistelemaan asioiden tilaa vaan miettii syytä siihen miksi mielipiteillä on taipumusta kärjistyä ja miksi kannatettavilla ja vastustettavilla asioilla on taipumusta nippuuntua niin, että samat ihmiset löytävät toisensa eri kiistakysymyksissä samalta puolelta silloinkin, kun asioilla itsessään ei välttämättä ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Kuten kirjan alaotsikkokin ilmoittaa, kirjassa yritetään myös löytää keinoja, joiden avulla keskinäinen ymmärrys voi edistyä.

Johanna Korhonen siteeraa sosiologiklassikko Lévi-Straussia, jonka mukaan ihminen hahmottaa asioita helposti vastakohtina, vastapareina. Elämä ja kuolema. Musta ja valkoinen. Ihminen siis luonnostaan etsii ääripäitä, vastapareja. Ilmeisesti tämä on ollut jossain vaiheessa lajin säilymistä vahvistava ominaisuus. Elämme kuitenkin maailmassa, joka ei taivu polarisaatioon, vaikka tunnemmekin sitä kohtaan luontaista viehätystä. Polarisoitumisominaisuuden lisäksi meillä on luontainen taipumus ryhmäytyä. Nämä kaksi ominaisuutta yhdessä jo selittävät sekä mielipiteiden kärjistymistä että niiden nippuuntumista. Mielipiteet henkilöityvät. Emme välttämättä valitse mielipidettämme vaan valitsemme ne ihmiset, joiden kanssa haluamme olla samaa mieltä ja ne, joita haluamme vastustaa. Ilmiöhän on meille kaikille tuttu. Itse olen saanut varsin kummeksuvaa palautetta lievästi punavihreässä kuplassa eläviltä tuttaviltani, kun olen kertonut ajattelevani jostakin yksittäisestä asiasta samalla tavoin kuin Päivi Räsänen.  Tämä poliitikko on niin demonisoitu, että monelle hänen antamansa tuki mille tahansa asialle on jo riittävä syy vastustaa asiaa.
Kansi: Marjaana Virta


Mikä niitä riivaa -kirjan varsinaisena teoreettisena mallina on amerikkalainen kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff ja etenkin kirja Don’t think of an elephant (mielenkiintoista, että suuri ja kompelö elefantti saa niin kovin usein olla tutkimuksen ja ajattelun kohde-esimerkkinä), jossa Lakoff pohtii ajattelumme tiedostamattomia syvärakenteita, joita hän nimittää kehyksiksi. Nämä kehykset vaikuttavat tapaan, jolla me katsomme maailmaa ja tulkitsemme sen ilmiöitä. Lakoff jakaa ihmiset ajatuskehysten suhteen kahteen perusryhmään, joista toista hän kutsuu nimellä strict father, toista nurturant parent.  Kuten nimistä voi päätellä, syvärakenteet ovat seurausta kasvatuksestamme, johon oman perheen lisäksi kuuluu koko elinpiiri ja -ympäristö. Ankara isä -ajattelulle tyypillistä on säännöt ja niiden noudattamisen tärkeys, itsekuri, hierarkia ja perinteiset arvot. Hoivaava vanhempi -ajattelu taas hoivan, turvallisuuden ja joustavuuden korostaminen. Nämä syvärakenteet usein vaikuttavat siihen, miten reagoimme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toinen tapa nimetä ryhmät on puhua lasiaivoista ja muovailuvaha-aivoista. Lasiaivot korostavat pysyvyyttä ja yksilön vastuuta omasta elämästään. Heille elämä on vaarojen uhkaama taival, joka vaatii suojautumista ja tehokasta toimintaa.   Muovailuvaha-aivoiset korostavat taas yhteiskunnan vastuuta heikoista, dialogin tarpeellisuutta sekä tarvetta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Heille empatia, pyrkimys ymmärtää muita, on keskeistä. Hassua kyllä, ajatus kahdenlaisista aivoista kuulostaa juuri sellaiselta dikotomialta, jota koko kirja itse asiassa vastustaa.  Teoriaa pehmentää ja samalla vesittää tieto siitä, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekatyyppejä, jotka reagoivat eri tilanteissa eri tavoin.

Lakoff pohtii myös sitä, miksi perheeseen ja sukupuoleen liittyvät kiistakysymykset herättävät tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan suhteettomankin voimakkaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, että avioliittolain kaltaiset kysymykset ovat riittävän yksinkertaisia, jotta tavalliset kansalaiset voivat ne hahmottaa. Kyse on myös siitä, että poliittinen retoriikkamme on vuosisatojen ajan puhunut valtiosta käyttäen perhettä metaforana. Olemme tottuneet puhumaan maan isästä ja kruunusta, joka vastaa (tai ei vastaa) pojistaan. Metaforien kautta olemme oppineet ymmärtämään kansakunnat ja muutkin isommat yhteisöt perheenkaltaisiksi ryhmiksi. Koska ymmärrämme yhteiskunnan perhemetaforan kautta, kasvatuksesta ja nousevat ajattelutavat, strict father ja nurturant parent, tuntuvat hyvin toimivilta.  Kielellä luodaan maailmaa ja muokataan ajattelumalleja. Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytämme. Se, mitä ainakaan Korhosen kirjassa ei korosteta on se, että näihin perhemetaforiin länsimaisen kulttuurin piirissä elävät ovat tietysti ennen muuta tottuneet uskonnon piirissä. Isä Jumala ja hänen lapsensa sekä taivaan koti ovat meidän peruskäsitteistöämme. Katolisessa kristillisyydessä tietysti myös äitikirkko ja muut äidilliset käsitteet.

Esimerkkeinä Suomessa käydyistä lukkiutuneista keskusteluista Johanna Korhonen käyttää turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua, kirkon sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä valtiontaloudesta käytyä keskustelua. Turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua hän tulkitsee tunteenpurkaukseksi, jossa suuri joukko suomalaisia purkaa yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnettaan. Keskustelulla ei oikeasti ollut mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa, heidän tulonsa vain nosti keskustelun pintaan. Kirkossa käydyssä avioliittokeskustelussa eri näkemyksiä edustavien ryhmien ajattelu ei kohtaa. Valtiontaloutta koskevaa keskustelua taas leimaa vaihtoehdottomuus.

Mikä sitten neuvoksi. Ratkaisuksi lukkiutuneeseen keskustelukulttuuriin Korhonen tarjoaa tiedostamista, sanojen harkittua käyttöä ja toistoa. Jos keskustelu tuntuu jämähtäneen tilanteeseen, jossa keskustelijat eivät pysty lainkaan käsittämään toisen ajattelua, kannattaa pysähtyä ja tiedostaa oma kehyksensä ja tarvittaessa pyrkiä eroon vääristä ajattelumalleista. Kannattaa myös miettiä, mikä voisi olla oikea tapa selittää asia ihmiselle, joka hahmottaa maailman aivan toisella tavalla. Kun muovailuvaha-aivoinen haluaa selittää jotakin lasiaivoiselle, hänen kannattaa vedota pysyvyyteen ja turvallisuuteen. Lasiaivoisen taas kannattaa yrittää kuunnella ja eläytyä, vaikka vain minuutin kerrallaan. Meille kaikille hyvä neuvo on käyttää kieltä harkiten. Kannattaa miettiä, millaisia sanoja käyttää, millaista maailmaa luo. Omat arvot kannattaa muokata sanalliseen muotoon ja luoda maailmankatsomuksestaan kertomus. Kertomusta voi sitten voi toistaa ja varioida ja toivoa, että vastapuoli vähitellen ymmärtää, että maailmaa voi hahmottaa toisellakin tavoin. Ei kannata vain torjua toisen näkemystä, kannattaa kuvata sille vaihtoehto. Samalla meidän tulisi rohkeasti vastustaa vääränlaista ryhmäytymisen painetta ja välttää nippuuntumista. Ei tarvitse kannattaa eutanasiaa, vaikka vastustaisikin ydinvoiman lisärakentamista. Se, että on paljon ihmisiä, jotka jakavat nuo molemmat mielipiteet, ei tarkoita että asiat jotenkin liittyisivät yhteen.


Kirjassa siis annetaan ohjeita paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaikuttamiseen, propagandaan. Esimerkkinä taitavasti suoritetusta kehyksen muutoksesta Johanna Korhonen tarjoaa keskustelua homojen avioliitosta. Kun riittävän pitkään keskusteltiin tasa-arvoisesta oikeudesta perheeseen, yhteiskunnan suuri enemmistö siirtyi kannattamaan aluksi vastustettua lakialoitetta. Keskustelussa luotu kertomus sai suuren yleisön oivaltamaan, että vähemmistö haluaa elämältä samoja asioita kuin enemmistö, siis perhettä.  Samalla tavalla toistamalla tiettyä tarinaa on syntynyt myös käsityksemme siitä, että kestävyysvajeemme takia, julkista sektoria täytyy supistaa, koska kansakuntamme ei muuten selviä. Kummassakin tapauksessa kertomus ja sen toisto toimivat toivotulla tavalla. Siis muuttavat ajattelua.

Tämä kirja haluaa rohkaista ihmisiä ajattelemaan itse ja tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin, mikä on arvostettavaa. Seuraavaksi taidan nostaa lukulistalleni Joonas Pörstin Propagandan lumo -kirjan.


Korhonen, Johanna
Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia
Kirjapaja, 2016

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Tummiin vesiin - synkkää jännitystä

Nainen junassa -dekkarin kirjoittajan toiselta kirjalta odotettiin paljon. Osittain kirja vastasikin odotuksia.  Paula Hawkinsin uutuus on synkkä, eräänlainen goottilainen romaani, jossa tapahtumat keskittyvät hukkuneista naisista tunnetun synkän joen ympärille. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat, Nainen junassa -kirjan tavoin lukija ei voi luottaa kertojien rehellisyyteen tai pitää heitä luotettavina. Kirjassa puhutaan paljon muistamisesta ja muistin oikullisuudesta sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa vielä aikuisuuteenkin. Pahimmillaan kokemus jota ei muista tai ymmärrä voi pilata koko elämän.

Kirjan keskushenkilö on keski-ikää lähestyvä Jules (Julia), joka palaa lapsuuskotiinsa selvittämään hukkuneen sisarensa asioita ja huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä. Katkerien lapsuusmuistojen takia Jules ei ole halunnut pitää yhteyttä sisareensa ja tämän tytär on jäänyt hänelle tuntemattomaksi. Palattuaan hän joutuu selvittämään menneisyyttä ja pohtimaan, oliko hänen koko elämäänsä jäytänyt katkeruus sisarta kohtaan kohtuutonta ja väärin. Mitä sisarusten välillä oikeastaan tapahtui? Sisaren kuoltua häntä ei enää voi tavoittaa, mutta Jules yrittää tavoittaa luoda yhteyden tämän tyttäreen.



Mutta paitsi sisaruskuvaus kirja on ennen kaikkea dekkari, jossa selvitetään paitsi Julesin sisaren, myös tämän tyttären ystävän ja vuosikymmeniä sitten hukkuneen poliisin vaimon kuolemia. Ja välillä tarina sivuaa myös vuosisatoja sitten hukutetun uskottoman vaimon tarinaa. Tarinan kertojina ovat Julesin ja hänen sisarentyttärensä lisäksi kylän poliisit monessa sukupolvessa, lasten opettaja, hukkuneen teinitytön perheenjäsenet, poliisin vaimo ja kylän vanha kiukkuinen noita-akka. Henkilögalleria on laajaa ja varsinkin aluksi se vaatii lukijaltaan keskittyneisyyttä. Tarina kehittyy ja jännitys tihenee, mutta ei kestä aivan kirjan loppuun asti. Silti voin hyvin kuvitella, että tämänkin kirja vielä taipuu elokuvaksi.

Kirjasta kirjoitettu ainakin blogeissa Annelin lukuvinkit, Lukulampun valossa ja Tässä kaupungissa tuulee aina.
                  

Tummiin vesiin
Hawkins, Paula
suomentanut Antti Autio
Otava, 2017

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko

Marcus J. Borg oli luterilaistaustainen amerikkalaisteologi, jonka sukujuuret juonsivat Ruotsiin. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Kristinuskon sydän on saavuttanut kiinnostusta myös Suomessa. Kirjan johtoajatuksena on tulkita kristinuskon sanomaa aikamme ajattelevalle, muihin uskontoihin ja globaaleihin ongelmiin perehtyneille ihmisille. Kirja on ansiokkaasti käännetty suomeksi ja se on herättänyt täällä kiinnostusta ja keskustelua. Näin Reformaation juhlavuonna kirja sopii yhdeksi keskustelun virittäjäksi. Se esittää mallin eräänlaisesta uudesta reformaatiosta, kristinuskon uudesta tulkinnasta.

Kirjassaan Borg esittelee kaksi kristinuskon paradigmaa (tulkintatapaa), joista toista hän kutsuu perinteiseksi, toista nousevaksi. Perinteiseksi kutsuttu tulkintapaan kuuluu 1800-luvulta periytyvä tapa tulkita Raamattua sananmukaisesti ja jossa usko ymmärretään nimenomaan totena pitämisenä, uskona siihen, että tiettyjä sovittuja uskonkappaleita pidetään tosiasioina. Näkemykseen kuuluu myös ajatus kristinuskon ainutlaatuisuudesta, kristinusko on ainoa pelastava usko. Painopiste on tuonpuoleisessa, ei tässä maailmassa. Perinteiseksi kutsuttu uskontulkinta on syntynyt reaktioksi tieteen kehitykselle ja sen tarjoamalle maailmankuvalle. Tämä perinteisyyskään ei siis ole sinänsä ”alkuperäistä” kristinuskoa.
Kansikuva:
Romolo Tavanani

Perinteistä tulkintatapaa haastaa nouseva paradigma, joka näkee usko ei ole ensisijaisesti tiettyjen oppikappaleiden totena pitämistä vaan luottamusta, uskollisuutta ja tapaa nähdä maailma. Raamattua tulkitaan tässä perinteessä enemmän metaforana ei niinkään kirjaimellisesti. Raamatun kertomukset nähdään myyttinä, joihin sovelletaan Thomas Mannin ajatusta, jonka mukaan myytit ovat kertomuksia siitä, ”kuinka asiat eivät ole koskaan olleet, mutta minkälaisia ne aina ovat”.  Raamatun merkitys ei näin ajatellen vähene, vaikka sen sanatarkkojen opetusten noudattamisesta luovuttaisiinkin yhteiskunnan muuttuessa. Tästä asiastahan on keskusteltu esimerkiksi pappeutta tai avioliittoa koskevien kiistojen yhteydessä.

Borgin mukaan uuden paradigman mukainen kristinusko korostaa tämänpuoleisuutta. Kristinuskoon sisältyvä ajatus uudestisyntymisestä voidaan tulkita pyrkimykseksi löytää todellinen ihmisyys osana yhteisöä, jumaluuden yhteydessä. Uskon päämääränä ei nähdä individualistista kilvoittelua vaan globaalia ”yhteisöllisyyttä, joka kaataa kaikki raja-aidat”. Tästä yhteisyydestä nousee myös oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kristinusko on (myös) yhteiskunnallinen vapautusliike. Asian korostaminen on ehkä Yhdysvalloissa radikaalimpaa kuin meillä.  Ainakin minulle vaikea ajatus kirjassa oli sen sijaan se, että tämänpuoleisuutta korostaessaan Borg myös korostaa Jeesuksen inhimillisyyttä ja siteeraa tutkijaa, jonka mukaan ”Jeesus on hyvin aliarvostettu ihminen”. Kun Jeesus sanoo: ”Minä olen tie”, lause tulkitaan elämänohjeeksi. Jeesus osoitti oikean tavan elää. Ristinkuolemaan liittyvää uhriajatusta Borg pitää myöhempänä lisäyksenä eikä alkuperäisenä kristinuskona. Kaiken metaforisen raamatuntulkinnan keskellä hän lukee Isä meidän -rukousta yllättävän sanatarkasti. Rukous viittaa Jeesuksen ajan velkaantuneisiin maanviljelijöihin, joilla jokapäiväisen leivän saanti ei ollut itsestäänselvyys. Puhetta Jumalan valtakunnasta hän pitää vaatimuksena hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta

Borg pohdiskelu kirjassaan myös kristinuskon asemaa monikulttuurisessa maailmassa. Maailmassa, jossa yhä harvempi voi nähdä kristinuskon ainoana pelastavana tienä.  Borgin mielestä kaikkien uskontojen ytimessä on yhteisiä asioita vaikka ulkoiset muodot ja tulkinnat vaihtelevat. Tärkeimpänä niistä kokemus pyhän todellisuudesta.  Borg ei kuitenkaan väitä, että kaikki uskonnot olisivat yhtä. Uskonnoilla on eroa ja eroilla on merkitystä.  Uusi paradigma näkee eri uskontojen ulkoiset muodot pyhän sakramentteina. Ne ovat välineitä ja erilaisia teitä, jotka mahdollistavat elämän pyhän yhteydessä. Muita uskontoja tulee kunnioittaa ja arvostaa, vaikka kenenkään ei tarvitse kieltää ajatusta oman uskonsa erityisyyttä. Ajatus tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Mitä enemmän itse kukin arvostaa omaa uskontoaan ja uskonnollista perintöään, sitä enemmän on aihetta kunnioittaa myös toisin uskovia. Koska kristinusko on minulle tärkeä, haluan kunnioittaa esimerkiksi muslimin uskoa, koska oman itseni kautta ymmärrän, että se on hänelle yhtä tärkeää kuin usko Jeesukseen minulle.


Borg, Marcus J.
Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko
kääntänyt Kari Kuula
TvM, 2016

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Virvatuli : Eino Leinon elämä

Panu Rajalan uutuuskirja on raikas kuvaus kansalliskirjailija Eino Leinon elämästä. Kuten Kirjoittamo-blogin kirjoittaja toteaa, oli antoisaa lukea tämä kirja pian Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran jälkeen. Paitsi että nämä kirjailijat olivat aikanaan rakastavaisia, he olivat myös saman vuoden lapsia ja elivät samoissa (pienissä) kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, Aino Kallaksen elämä tosin kansainvälisempää kuin Leinon. Virossa asuva Kallas oli vakiovieraana kulttuuripiireissä, joita Leinon persoona tuntui hallitsevan. Esikoisteoksensa kaksikymppisinä julkaisseiden kirjailijoiden elämät lähenivät ja kiersivät toisiaan, kunnes lähenivät paheksutuksi rakkaudeksi, joka vielä sammuttuaankin vaikutti kummankin kirjalliseen työhön.

Kirja on raikas ja selkeä, hyvin jaksotettu ja sivumäärästään (563) huolimatta nopeasti luettava. Itse en ole aiemmista Leino-kirjoista lukenut kuin romaanimuotoon kirjoitetun Mestarin.  Rajalan kuva kaikkien tuntemasta runoilijasta on perusasetelmiltaan tuttu, mutta raikastettu ja riipaisevakin. Kirjoittaja antaa tunnustusta aiemmalle tutkimukselle, siteeraa etenkin L. Onervan ja (minulle tuntemattoman) Aarre Peltosen tekstejä, käyttää lähteitä monipuolisesti ja tekee myös omaa tutkimusta. Ihailtavan perusteellisesti hän käynyt myös Eino Leinon tuotantoa läpi, etenkin sitä unohdettua ja huonosti tunnettua, usein myös huonolaatuista. 47-vuotiaana kuolleen kirjailijan tuotanto on käsittämättömän laaja. Vuorikurun ja Rajalan teoksia yhdistää se, että molemmissa kirjoissa nostetaan esiin pääsiassa muusta tuotannosta tunnettujen kirjailijoiden näytelmät ja suhde teatteriin, mikä tietysti kertoo kirjoittajien kiinnostuksen kohteista.

Leino on ihmelapsi ja kielellinen virtuoosi, jolla oli myös sosiaalista lahjakkuutta. Perheen kuopus pääsi opintojen tielle ja Helsinkiin, jossa isoveli Kasimir tutustutti pojan oikeisiin ihmisiin ja auttoi sanomalehtimiehen uralle. Leino oli työnarkomaani ja moniosaaja, joka jaksoi innostua aina uusista asioista. Hänen lahjakkuutensa oli ehkä hänen suurin kompastuskivensä, kirjoittaminen oli hänelle helppoa eikä hän jaksanet hioa ja korjailla helposti syntyneitä tekstejään. Mittavassa tuotannossa on siksi paljon syystä unohdettua ja jo aikalaisten ansiosta torjumaa kirjallisuutta. Asia helposti unohtuu, koska niitä arvostettuja, upeita ja kaikkien tuntemia runojakin on niin paljon. Paitsi kirjoittajana Leino ansioitui myös kääntäjänä. Hänen suurin käännöstyönsä oli  Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Kun hän lupasi ottaa käännöksen hoitaakseen, hän ei vielä edes osannut italian kieltä.

Perinteisesti Leino on liitetty nuorsuomalaiseen puolueeseen ja aikansa modernisteihin. Rajala kuitenkin osoittaa, että Leinolle aatteet ja politiikka eivät olleet mitään pysyvää. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän ihaili saksalaisia Helsingin vapauttajia ja kannatti monarkiaa. Pitkään hän työskenteli myös Teosofien lehden päätoimittajana ja ilmeisesti oli ainakin jollakin tasolla aatteeseen myös sitoutunut. Hän arvosti kansanrunoutta ja runonlaulajia ja kunnioitti suomalaista kansaa melkein runebergiläisessä hengessä, käytännössä hän ei kuitenkaan osannut keskustella maalla tapaamiensa kansanihmisten kanssa eikä ymmärtänyt näiden puhetta. Leino seurusteli sivistyneistön kanssa, eikä muunlaisesta elämänpiiristä ymmärtänyt eikä ymmärtänyt suomen kielen murteita. 
Kuva: Otto Manninen,
SKS


Persoonana Leino oli herkkä ja lapsenomainen taiteilija, joka monien kaltaistensa tavoin alkoholisoitui. Raha-asioita eikä muitakaan käytännön asioita hän ei osannut hoitaa. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi kirjan tieto siitä, että Leino ei viimeisinä vuosikymmeninään maksanut veroja lainkaan. Avioliitot eivät onnistuneet, Leino oli parhaimmillaan kaipaava kirjerakastaja, avioliiton arkea hän ei kestänyt. Pisin naissuhde hänellä oli kirjailija L. Onervan kanssa, tämänkin suhteen rakkaus katosi, mutta ystävyys kesti Leinon elämän loppuun asti. Kolmio- tai nelosdraamoissa hän oli osapuolena useamman kerran. Riipaisevin oli hänen viimeinen avioliittonsa, jonka sairas runoilija solmi oikeastaan vahingossa tielle osuneen Hanna Laitisen kanssa. Vaimo kuoli mielisairaalassa muutama vuosi Leinon kuoleman jälkeen. Kirja antaa olettaa, että vaimolla oli mielenterveysongelmia jo avioliittoa ja avioliitto niitä epäilemättä syvensi. Mielenkiintoista on, että elämänhallinnan puute ei vienyt Leinon työkykyä. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoitustyö jatkui miltei loppuun asti.

Rajalan mukaan Leino sai nuorena syfilistartunnan, mikä epäilemättä vaikutti hänen naissuhteisiinsa. Ennen antibioottien aikaa, sairautta ei kyetty kokonaan parantamaan ja ilmeisesti uusiutunut tauti lopulta oli myös Leinon kuolinsyy. Tietoisuus sairaudesta vaikutti myös työhön, kuolema on hänen taiteessa usein läsnä. Epäilemättä hänen luomisvimmaansakin vaikutti konkreettinen tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Taudinkuvaus tuo mieleen Mika Waltarin Suuri illusioni -romaanin. Vaiettu, mutta pelätty ja tunnettu sairaus oli osa aikakauden henkeä. Muutenkin kirja piirtää hienoa ajankuvaa. Eino Leino säihkyy ja kompuroi osana omaa aikaansa.

Kun tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaita taas syksyllä kootaan, tätä kirjaa ei ole helppo siltä listalta sivuuttaa. Kirjasta on perusteellinen kuvaus ainakin Annelin kirjoissa -blogissa. Kirjoituksensa lopussa Anneli esittää hyvän ajatuksen Eino Leino -muistopolusta Helsingissä. Polun varrelle voitaisiin koota runoilijan asunnot, kapakat ja muut hänelle tärkeät paikat pääkaupunkiseudulla. Kohteita kertyisi melkoinen lista.


Rajala, Panu
Virvatuli – Eino Leinon elämä
WSOY, 2017



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Pobeda 1946 - lapsuuden loppu

Vähän aikaa sitten luin Aino Kallaksen elämäkerran, joka monen muun asian ohella sivusi Viron ensimmäisen tasavallan historiaa. 30-luvulla tasavalta liukui diktatuuriin ja antisemitismiin, toisiaan seuraavat miehitykset johtivat kyydityksiin, keskitysleireihin ja pakolaisaaltoihin. Itsenäinen valtio tuhoutui ja joutui osaksi Neuvostoliittoa. Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo ensimmäisestä rauhanvuodesta, jolloin virolaiset havahtuivat uuteen maailmanjärjestykseen. Maailma muuttuu ja raskainta on se, että vuosien kärsimyksen jälkeen edessä ei näy valoa. Kirjassa ne virolaiset, jotka voivat vielä kuunnella ulkomaisia radiolähetyksiä, kuulevat Churchillin puhuvan rautaesiripusta, joka jakoi Euroopan kahtia. Heille esirippu merkitsi konkreettisia asioita, sitä, että aiemmin länteen suuntautunut maa jäi eristyksiin, matkat ulkomaille olivat käytännössä mahdottomia, neuvostohallinnon valvontakoneisto ulottui kaikkialle ja maahan asuttiin uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa.

Tässäkin kirjassa viitataan Estonia-teatterin balettiesitykseen, jonka ilmahyökkäys keskeytti vuonna 1944. Kratt-baletin esiintymispukuiset tanssijat juoksivat muiden joukossa kaupungille ja pelottavilla asuillaan vielä lietsoivat lopun alun tunnelmaa.

Kirjan keskiössä on vanhaa valtaa tukenut porvarillinen perhe. Isä, joka on painunut maan alle, vaikka käytännössä elääkin talon takahuoneessa, äiti ja tämän oopperalaulajatarsisar sekä autoista kiinnostunut poika. Upealla, uudella Popeda-autolla ajava tiedustelupalvelun setä pääsee pojan kautta perheen salaisuuksien jäljelle. Ensin ennestäänkin varjomainen isä katoaa, sitten äiti joutuu turvallisuuspalvelun kuulusteluihin, pakomatkalle ja piileskelemään sekä lopuksi vankilaan kidutettavaksi. Oopperalaulajatarsisarella on komea ura, arvokkaita ystäviä ja englantilainen miesystävä, mutta suhteet ja asema eivät pelasta häntäkään joutuvasta ”osaksi järjestelmää”. Hän joutuu luovuttamaan hienon asuntonsa keskiaasialaiselle perheelle ja käymään kauppaa perheensä ja rakkautensa puolesta.
Päällys Martti Ruokonen,


Pahan edustaja kirjassa on setä, joka kerran valinnut työnsä turvallisuuspalvelun palveluksessa eikä siitä ole paluuta takaisin. Hän oli Virossa kasvanut vakaumuksellinen kommunisti, johon lapsuuden köyhyys oli synnyttänyt katkeruutta ja vihaa porvareita kohtaan. Uuden järjestelmän palveluksessa hän sai valtaa ja sen osoituksena hienon auton, mutta hänenkään asemansa ei ollut vakaa.

Tapahtumien havainnoija on Poika, jonka nimeä ei kerrota. Hänellä on ihmeellinen muisti, hän voi toistaa kuulemiaan lauluja tai puheita niitä itse ymmärtämättä. Vanhemmat ovat suojelleet häntä kipeiltä asioilta ja hän on täynnä viatonta luottamusta eikä ymmärrä, että hänen ihailemansa Pobeda-setä merkitsee perheen tuhoa. Kirjan aikana poika joutuu kokemaan lastenkotielämää, pakomatkoja, elämää tädin ja tämän uusien naapurien kanssa sekä selviämään yksin. Vähitellen pojan silmät aukeavat ja viattomuus karisee. Pojan tarina on riipaiseva, hänen luottamustaan käytetään väärin ja hän joutuu paitsi menettämään läheisensä myös kantamaan siitä syyllisyyttä. Järjestelmä rikkoo ihmiset ja lopettaa lapsuuden. Kirjan sävy muuttuu pojan havahtuessa. Alun heleät tunnelmat katoavat ja tilalle tulee toivoton suru. Tätä kirjaa suosittelen kaikille muille, paitsi niille, jotka voi lukea kirjoja, joissa lapset kärsivät.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogissa Annelin kirjoissa.


Taska, Ilmar
Popeda 1946
viron kielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY, 2017

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Täällä taas - Adolf Hitler ja nykyajan ihmeet

Täällä taas on unkarilaistaustaisen Timur Vernesin esikoisteos. Alkuteos ilmestyi 2012 ja saavutti heti suuren suosion. Kirjan alussa Adolf Hitler herää eloon 2010-luvun Berliinissä ja lähtee tutustumaan uudistuneeseen maailmaan. Herkullista huumoria, varsinkin kirjan alkuosa. Rahaton ja koditon päähenkilö tutustuu ystävälliseen kioskiyrittäjään, joka tutustuttaa tämän televisiopiireihin. Hitleristä tulee "Hitler" ja kohuttu TV-esiintyjä. Kirjan kieli on herkullista ja käännös hieno.

Täälä taas ei ole kirja natsismista vaan tästä ajasta. Suoraan vuodesta 1945 tälle vuosikymmenelle pudonnut johtaja ihmettelee esimerkiksi kokkiohjemia, jotka täyttävät näköradion parhaan katseluajan ja päättelee, että koululaisten korvat on tukittu, jotta he eivät saisi huonoja vaikutteita. Myös tietokoneissa (rullaton kirjoituskone television edessa) ja Internetin ihmemaassa riittää ihmeteltävää. Sitä hän pitää saksalaisena keksintönä ja miettii, mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaan, jos hänellä olisi aikanaan ollut noin mahtava väline käytössään. Monien nuorempienkin tavoin maksutta kertyvät tykkäykset ja mediamaininnat hämmentävät. Aikamme poliitikotkin saavat osansa, minun osaltani sisäpoliittiset kommentit menevät suurelta osin ohi. Tunnen Saksan yhteiskuntaa kovin  huonosti.


Erinomainen luettava
 kesämökille
Kirjan huumori ei ole mautonta. Siinä todetaan useaan kertaan, että juutalaiset eivät ole hauska aihe. Lauseen merkitys oli päähenkilöle erilainen kuin aikamme ihmisille,  Merkityseroista huolimatta kansanmurhan käsittelyä vältellään. Aiheeseen viitataan suoraan vain muutaman kerran. Vakavimmin kansanmurhan muistoa käsitellään, kun päähenkilön sympaattinen sihteeri kertoo isoäitinsä juutalaisen perheen kuolleen keskitysleirillä.

Kirjan voi nähdä varoituksena. Tämäkään aika ei tunnista vaarallisia kansankiihottajia, joille tekniikka ja tiedonvälitys takaavat entisiä aikoja paremmat menetelmät. Emme usko, vaikka näemme. Suomalaiselle kirja tuo mieleen Veikko Huovisen kirjan Veitikka - A. Hiterin elämä ja toiminta. Sekin on kevyeen sävyyn kirjoitettu Hitler-parodia. Huovinen katsoi kuitenkin historiaan, Vermes tähän päivään. Tässä kirjassa Hitler on peili, joka heijastaa aikaamme.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjan kanssa ja Levoton lukija.


Vermes, Timur
Täällä taas
saksan kielestä suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Vakaasti harkiten - vanheneva Koskinen

Sympaattisen äreä komisario Koskinen on minun suosikkipoliisini. Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit, enkä tietysti jättänyt uusintakaan väliin. Viime kesän jalkapallon mm-kisojen aikaan sijoittuvassa kirjassa komisarion kesäsuunnitelmat menevät taas kerran työn vuoksi uusiksi. Kirjan alussa aamu-uimari löytää rannalta naskalilla murhatun miehen, eikä murha jää ainoaksi. Tapaus on monimutkainen ja Koskinen joutuu jopa pohtimaan, onko hän lähettänyt väärän miehen vankilaan. Asioita pitää vakaasti harkita.

Kirja liikkuu toisaalta tavallisten ihmisten, toisaalta huumekaupan maailmassa. Kirjassa tapahtumia katsellaan paitsi poliisien myös rikollisten näkökulmasta. Epätoivoisessa elämäntilanteessa elävä ihminen sortuu rikoksiin. Anteeksiantamatonta vääryyttä kokenut tuntee oikeudekseen kostaa. Poliisitkin ovat inhimillisiä, ymmärtäväisiä. He vihaavat huumekauppaa ja -kauppiaita, mutta saattavat osoittaa avuttomia narkomaaneja kohtaan ymmärrystä. Pahimpia ovat aina ne ylemmän portaan rikolliset, jotka keräävät rahat. Myös poliisilaitoksen ylempi porras saa vihat osakseen. Koskinen ja hänen tiiminsä tekevät uhrautuvaa työtä, asettaen jopa henkensä ja mielenterveytensä alttiiksi työn vuoksi. Poliisijohto sen sijaan tarkastelee tulostavoitteita, käy neuvotteluja virkamiesten kanssa, painostaa ja simputtaa alaisiaan.

Seppo Jokisen dekkarit eivät kuulu yhteiskunnallisten dekkarien ryhmään, mutta ne osoittavat sympatiaa pienille ihmisille, jotka ovat voimattomia yhteiskunnan muutosten ja ylempiensä jaloissa. Kirjoissa on vanhenevan miehen nostalgiaa, ennen oli paremmin. Jopa rikokset yksinkertaisempia.

Seppo Jokinen epäilemättä kirjoittaa kirjojaan, jotta lukijat viihtyisivät ja saisivat taas viihtyä tuttujen henkilöhahmojen seurassa. Komisarion yksityiselämästä, etenkin hänen naissuhteensa saa tietenkin paljon tilaa kirjassa. Tällä kertaa parisuhde ei kuitenkaan nouse kirjan pääteemaksi, mikä on hyvä. Vanheneva komisario alkaa myös tosissaan miettiä eläkkeelle jäämistä. Sitäkin pitää vakaasti harkita.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Sivutiellä.


Jokinen, Seppo
Vakaasti harkiten
Crime Time, 2017


P.S. Vähän harmitti, kun kirjassa Keski-Pohjanmaan paikkakunnista annettiin vähän harhaanjohtava kuvaus. Kyse oli tosin epäluotettavan muistelijan kuvauksesta, mutta silti.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kun kellot vaikenivat - silmä silmästä, tsekkiläisittäin

Unto Katajamäki on historianopettaja ja opetusalan virkamies, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut useita dekkareita. Kun kellot vaikenivat on historiallinen romaani, jonka myötä hän palaa 43 vuotta sitten palauttamansa gradun aiheiseen, sudeettisaksalaisten karkotuksiin ja vainoihin toisen maailmansodan jälkeen.  Kirjailija tuntee aiheensa, tosin kirjan lopussa on hyvä lähdeluettelo, se ei sisällä mitään uutta kirjallisuutta. Sodanjälkeisistä tapahtumista on varmasti kirjoitettu viime vuosinakin. Lukujen alkulehdillä on siteerattu karkotuksen uhrien silminnäkijäkertomuksia, mikä lisää autenttisuuden tunnetta. 

Kirjan tapahtuma-aikana on vuoden 1945 kevät ja kesä Tsekkoslovakiassa.  Jo ennen Saksan lopullista antautumista Prahassa syntyy kansannousu saksalaisia vastaan. Viha ei kohdistu vain miehittäjiin, sen kohteeksi joutuvat myös maassa koko ikänsä asuneet saksankieliset, sudeettisaksalaisten sukujen jälkeläiset. Maailmansotien välisenä aikana Tsekkoslovakiassa asui kaksi miljoonaa saksankielistä. Heistä monet iloitsivat, kun Saksa miehitti maan. Useimmat eivät kuitenkaan olleet natsien kannattajia vaan joutuivat vastoin tahtoaan osaksi suurvaltapolitiikkaa. Sodan aikana he saivat Saksan kansalaisuuden ja sen myötä etuoikeutetun aseman alueen muihin asukkaisiin nähden. Natsivallan romahdettua he jäivät vaille kotimaata ja joutuivat maksamaan saksalaisten tekemistä hirmutöistä. Viha purkautuu aluksi katuväkivaltana ja yksittäisinä viharikoksina, mutta muuttuu pian järjestäytyneeksi. Saksalaiset menettävät kansalaisoikeutensa ja jopa keskitysleirit täyttyvät uudelleen. 


Sudeettisaksalaiset karkotettiin väkivaltaisesti ja tuhannet kuolivat väkivallan, karkotusten ja vangitsemisten seurauksena. Kostonhalun lisäksi väkivaltaa lietsoi maan sekasortoinen tilanne. Sotaaedeltävän kauden pakolaishallituksen asema horjui ja kommunistien vahvistui. Puna-armeijan valtaus ei jäänytkään väliaikaiseksi. Amerikkalaisia odotettiin turhaan Prahan vapauttajiksi.

Katajamäen kirjan päähenkilö on saksankielinen lääkäri, Wilhelm. Hänen roolinsa on eräänlainen todistajan rooli. Lääkärinä hän on arvostettu henkilö, joka joutuu tulkkina osallistumaan natsien ja kapinallisten epäonnostuneisiin rauhanneuvotteluihin. Hän joutuu väkivaltaisia miehenosoituksia ja saksalaisten pidätyksiä ja kokemaan pidätyksen ja vankeuden itsekin. Sivusta seuraajana hän kokee myös Usti nad Labenin verilöylyn, jossa väkijoukko surmasi kymmeniä saksalaisia kaupungin sillalla. Hirmuteko, joka oli ainakin minulle tuntematon. Päähenkilön tie vie entiseen mallileiriin Terezinin (Theresienstadt) keskitysleiriin, joka Saksan luhistutua sai jatkaa elämäänsä ja täyttyi saksalaisista vangeista. Koston uhrina ja todistajana hän itsekin pohtii, haluaisiko hän kostaa itsensä ja perheensä puolesta.

Kirjan ihmiskuvaus ei ole kovin syvällistä, henkilöt ovat pikemminkin lajityyppinsä edustajia kuin oikeita ihmisiä ja kirjan sävy on hivenen opettavainen.  Suosittelen kirjaa kuitenkin historiasta kiinnostuneille, se avaa yhden traagisen näkökulman eurooppalaiseen 1900-luvun historiaan. Se tuo lähelle tuhansia kuolonuhreja vaatineen kostotyön, joka samalla lopetti suosisatoja jatkuneen saksankielisen kulttuurin silloisen Tsekkoslovakian alueella. Olen viime aikoina lukenut romaaneja. jotka liittyvät Tsekko-Slovakien historiaan natsivallan aikana. Niistä Terhi Rannelan Frau ja Laurent Binet'n HHhH liittyivät Böömin ja Määrin vihattuun käskynhaltijaan, Prahan teurastajana tunntettuun Reinhardt Heinrichiin jä hänen murhaansa. Sebaldin Austerlitz taas sivuaa pelastusoperaatiota, joka pelasti sadat Prahan juutalaislapset holokaustilta ja toi heidät Englantiin.

Sain kirjan arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitos siitä. 


Katajamäki, Unto
Kun kellot vaikenivat
Bookcover, 2017

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Toiset kasvot - Gotlanti-matkaajan rikoskirja

Mari Jungstedtin uusi rikosromaani koukutti minut taas Gotlanti-muistoilla. Kirjan alku sijoittuu ihanaan Ljugarnin kylään, jossa vietin viime kesänä muutaman päivän. Siinä mainitaan jopa kylän kivoin ravintola, Bruna Dörren, joka on matkaoppaissa mainostettua rantaravintolaa paljon rennompi ja tunnelmallisempi. Ja kun aloitetaan turistille tutuista paikoista, kirjaa ei voi jättää lukematta. Ymmärrän kyllä, että toimin juuri niin kuin minun odotetaankin toimivan, mutta väliäkö sillä. Mukavaa pakoa todellisuudesta, lomahaaveisiin.

Kirjan rikokset eivät ole mukavia. Kunnollisia perheenisiä löydetään murhattuna olosuhteista, jotka viittaavat rajuun seksiin ja aviorikoksiin. Kuinka paljon asioita pariskunnat voivatkaan toisiltaan salata! Sarjan vakiopoliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson joutuvat tutustumaan jopa tukholmalaisiin seksiklubeihin tapausta selvitellessään. Samalla he joutuvat pohtimaan omaa parisuhdettaan. Karin toivoisi jo suhteen viimeinkin vakiintuvan, kun taas Anders joutuu pohtimaan, haluaisiko hän sittenkin palata yhteen entisen vaimonsa kanssa.

Jungstedtille tyypilliseen tapaan, kirjassa ei jännitetä murhaajan persoonaa vaan sitä kuinka tämä paljastuu. Murhaajan persoonaan ja taustaan tutustutaan vähitellen, tarinaa seurataan vuorotellen poliisien ja murhaajan silmin. Tarina toimii, vaikka se edellisten kirjojen tapaan sisältää varsin epäuskottavia elementtejä.
Maisema Gotlannista, voisi olla
läheltä Ljugarnia Pixabay


Tässä kirjassa aiempien osien vakiohenkilö luottotoimittaja Johan palaa perheineen mantereelta takaisin Gotlantiin ja on heti tapahtumissa mukana. 


Kirjastonhoitajana kiinnitin kirjassa tietysti huomiota myös Almedalenin kirjaston rooliin. Kirjaston henkilökunnalla on ratkaiseva merkitys tapahtumien kulussa. Ohimennen kirjassa jopa pohditaan kirjastolaitoksen tulevaisuutta.

Jungstedt, Mari
Toiset kasvot
suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2017

Aino Kallas : maailman sydämessä

Aino Kallas on ollut minulle rakas kirjailija nuoruudestani lähtien. Tähän mennessä en ollut kuitenkaan tajunnut, että hänestä ei ole laadittu varsinaista elämäkertaa. Kai Laitisen perusteelliset tutkimukset ovat enemmänkin teostutkimuksia, laajat päiväkirjat taas valottavat Ainon ajatuksa ja kokemuksia. Kun nekin ovat jääneet minulta lukematta, elämäkerta osoitti, että tietoni kirjailijan elämästä ja maailmasta ovat olleet kovin puutteellisia, olen tuntenut kirjailijan elämäntarina yleispiirteet, kuten melkein kaikki kirjallisuutta harrastavat suomalaiset. Minulle tässä kirjassa on uusia asioita ja mielenkiintoisia painotuksia.

Aino kuului Krohnien kulttuurisukuun. Isä oli runoilija ja kansanrunoustutkija Julius Krohn. Isä kuoli, kun tytär oli 10-vuotias. Isän menetys näkyi Ainon kirjailijatyössä, etenkin Katinka Rabe kuvaa hienosti lapsen surua. Isän varjo näkyi siinäkin, että Ainon täytyi tehdä työtä osoittaakseen, että hän on itsenäinen kirjailija eikä vain kuuluisan isän tytär. Myös sisaret Helmi ja Aune (Krohn), äiti-Minna sekä käly Hilja Haahti olivat kirjailijoita.

Silja Vuorikuru on tutkinut väitöskirjassaan Raamatun vaikutusta Aino Kallaksen tuotantoon, siksi uskonnollisuus ja Raamattu nousevat myös elämäkerrassa varsin keskeiseksi. Vuorikurun taustaa tuntematon lukija voisi jopa hämmästellä esittämättä jääneen Bathseba-näytelmän keskeistä osuutta kirjassa. Ainon isä oli kaiken muun ohella tunnettu myös virsirunoilijana, hänelle uskonto oli tärkeä. Sisar Aune löysi hengellisen kodin ahtaan evankelisen herätysliikkeen piiristä, mikä aihetti kitkaa muuten läheisten sisarten välille. Oskar Kallas - Ainon puoliso - oli vahvasti uskonnollinen. Aino itse halusi kapinoida ahdasta uskonnollisuutta vastaan, mutta Raamatun kieli ja sen kertomukset olivat hänelle tuttuja ja vaikuttivat hänen kirjailijauraansa.


Kirja kuvaa Aino Kallasta kirjailijana, joka olisi sopinut hyvin meidän aikaamme. Hän oli paitsi lahjakas ja ahkera kirjailija, myös edustava, kansainvälinen ja verkostoituva. Hän ymmärsi markkinoinnin merkityksen, hän kiersi esiintymässä, loi suhteita kustantamoihin 
ja kirjallisuuspiireihin. Ennen häntä kukaan suomalainen kirjailija ei ollut onnistunut saamaan yhtä monta teosta käännetyksi englannin kielelle. Ennätys, jonka vasta Mika Waltari rikkoi. Hän oli kurinalainen ja huolehti julkisesta kuvastaan, mutta joutui silti erilaisten kohujen keskelle. Kansainväliset vaikutteet myös näkyivät hänen tuotannossaan, sekä aiheissa että tyylissä. Hän kirjoitti yhteiskunnallisista oikeudenmukaisuudesta, kuten orjuuden jäljistä. Mielenkiintoisella tavalla hän pysyti rinnastamaan Viron maaorjuuden ja Amerikan rotukysymyksen. Sanavapauden puolustajana hän oli perustamassa Suomen PEN-järjestöä ja oli mukana sen toiminnassa Lontoossa. Minulle uutta oli tieto siitä, että hän on käsitellyt myös luontoteemoja.
Kuva Museovirasto 

Kansainvälisen uran mahdollista avioliitto virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Nuori Aino kihlautui 10 vuotta vanhemman miehen kanssa neljä päivää ensitapaamisen jälkeen. Avioliiton intohimo katosi pian, ainakin Ainon osalta, mutta liitto kesti 45 vuotta, Oskarin kuolemaan saakka ja siitä syntyi neljä lasta. Avioliitto vei pariskunnan ensin Pietariin ja sieltä Tarttoon. Kun Viro itsenäistyi, Oskar nimitettiin Lontoon suurlähettilääksi ja Aino Kallas pääsi osaksi kansainvälisiä diplomaatti- ja kulttuuripiirejä. Kirja ei vaikene Kallaksen ja Eino Leinon kuuluisasta suhteesta, mutta painottaa sen  merkitystä osapuolton kirjalliselle toiminnalle.  Kirja piirtää kuvaa Ainosta, joka kaipaa intohimoa, mutta arvostaa kaikesta huolimatta vakaata avioliittoa ja turvallista miestään. Boheemi ja alkoholisoitunut Leino oli romanttinen rakastettu ja kirjailijatoveri, mutta elämäntoveriksi hänestä ei ollut.

Kansainvälisyyden toinen puoli oli kodittomuus. Aino Kallas tunsi välillä, että häntä ei arvosteta suomalaisena eikä virolaisena ja heikkoina hetkinään hän toivoikin, että hänen tuhkansa joskus siroteltaisiin Suomenlahteen. Hän kirjoitti suomeksi, vaikka hallitsikin viron kielen täydellisesti, mutta käytti paljon virolaisia aiheita ja teemoja. Suomalais-virolaisena kirjailijana hän vertautuu Sofi Oksaseen, jota myös on paheksuttu Viron historian kipeiden kohtien esiinnostamisesta. Eikä häntä ole aina Suomessakaan ymmärretty.  Ainon saama kohtelu kertoi myös Viron 30-luvun ilmapiiristä. Kun Kallakset palasivat diplomaattikauden jälkeen Viroon, 
 he joutuivat kohtaamaan ensin maan muuttuneen ilmapiirin, antisemitismi ja kansalliskiihko nostivat päätään. Viro luisui Pätsin diktatuuriin. Ilmapiiri oli varovainen, odottava. 

Kaikkein raskain elämänvaihe alkoi sodan syttyessä. Kallasten neljästä lapsesta kaksi kuoli sodan aikana. He itse joutuivat näkemään kyydityksiä ja kuljetuksia vankileireille, vaikka itse niiltä säästyivätkin. Heidän osakseen tuli todistajan osa.  Sodan jälkeen vanhenevat Kallakset saivat vielä kokea pakolaisen osan. Ainon essee Pakolaisen sielunelämää on valitettavasti säilyttänyt ajankohtaisuutensa tänäkin päivänä.

Ennenkaikkea kirja innoittaa tutustumaan Aino Kallaksen tuotantoon, myös sen vähemmän tunnettuihin teoksiin. Ensimmäisenä ajattelin tarttua novellikokoelmaan Vieras veri, jonka tarinat liittyvät Saarenmaahan.


Vuorikuru, SIlja
Aino Kallas - maailman sydämessä
SKS, 2017

torstai 18. toukokuuta 2017

Yksi näistä pienimmistä - lestadiolaisten syntejä, taas kerran

Juha Ruusuvuorta ei voi ainakaan syyttää yksipuolisuudesta. Hän on kirjoittanut romaaneja, sarjakuvakäsikirjoituksia ja yhteisökuvauksia.  Hänen romaaninsa ovat kovin erilaisia sekä sisällöltään että tasoltaan. Minun suosikkini oli aikoinaan historiallinen veijariromaani Kaniikki Lupus. Se kuuluu hauskimpiin Suomen keskiaikaa kuvaaviin kirjoihin, joita olen lukenut. Tällä kertaa hän kirjoittaa rikosromaania yhdesä vaimonsa, lastenpsykiatri Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren kanssa yhdessä. Tavoitteena on luoda Lappiin sijoittuva romaanisarja, joka kertoo ihmisten kaltoinkohtelusta (tieto kirjan liepeestä). Molemmat kirjoittajat ovat Lapista kotoisin, joten he ymmärtävät aluetta, jossa sadan kilometrin ajomatka ei tunnu missään.

Yksi näistä pienimmistä kertoo lestadiolaisuudesta ja siihen liittyvistä rikoksista. Kirjassa puhutaan - tietenkin - lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen salailusta, hyvä veli -verkostoista ja hoitokokouksista. Tutuksi tulee myös yhteisön harrastama painostus ja pienten kylien sosiaalinen kontrolli. Tämä kaikki kuulostaa niin perin tutulta ja moneen kertaan kuullulta, ja silti aina yhtä synkältä ja kauhealta. Tuoreempi ja positiivisempi uskomiseen liittyvä näkökulma oli lapsen kokemus seurojen jälkeisestä mukavasta ja iloisesta tunnelmasta. Tunnelatausten ja syntien anteeksiantamisen jälkeen oli kaikkien kevyt olla. Seurakuvaus antaa ymmärtää, että kirjoittajilla on asiasta myös omakohtaisia kokemuksia.
Kansi: Jorma Luhta /
Kuvatoimisto Leuku


Kirja on rikosromaani, joka täytyy lukea miltei loppuun, ennen kuin selviää, mistä ja kenen tekemistä rikoksista on kyse. Päähenkilö on keski-ikäinen sosiaalityöntekijä Laila, jonka elämässä tapahtuu hänelle itselleenkin outoja asioita. Kirja etenee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja Lailan lapsuudessa. Lailan elämän mysteereitä selvittävät Lailan nuorempi sisar Saara ja tämän ystävä, Kemissä asuva pappi, Janne. Saara on lastenpsykiatri, joka yllättäen palaa etelästä sisarensa luo Lappiin.  Lukija voi arvailla, mistä on kyse, mutta etenkin menneisyyteen liittyvä tarina on niin hyvin kirjoitettu, että kiinnostus säilyy. Tarina on karu lapsuuskuvaus. On äiti vailla lämpöä ja lapsi, jonka tarpeita ei nähdä. Kuvaus Lailan lapsuudestä, hänen traumatisoitumisestaan ja  ja mielestä, joka lokeroi kokemansa kauheudet omiin lokeroihinsa, on epäilemättä lastenpsykiatri Ylisirniö-Ruusuvuoren panosta tähän kirjaan. Traumatisoituneen mielen kuvaus kuulostaa uskottavalta ja pätevältä, romaaniin ehkä turhan seikkaperäiseltä ja tieteellisyyttä tavoillelevalta, mutta ei häiritsevältä.

Kirjan teemat ovat tärkeitä ja kerronta vie parhaimmillaan mennessään, silti kokonaisuus ei oikein pysy kasassa. Nykyaikaan sijoittuva rikostarina on äärimmäisen keinotekoinen eivätkä kaikki arvoitukset ja epäilyt ratkea.  Kirjassa on laaja henkilökaarti, osa henkilöistä jää kovin irrallisiksi, mutta ehkä joitakin heistä esitelläänkin kirjan myöhempiä osia silmälläpitäen. Tämän tarinan kannalta toinen salapoliiseistakin, kemiläispappi Janne, vaikuttaa vähän turhalta. Kahden sisaren tarina olisi saattanut olla tiiviimpi, mutta ehkäpä Jannen rooli kasvaa seuraavissa osissa.


Ruusuvuori, Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Yksi naistä pienimmistä
WSOY, 2017

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata, Pappilan elämää ja Vielä palaa lukulamppu.

torstai 11. toukokuuta 2017

Vihreän kullan kirous - Metsäperkeleen elämää

Valitsin tämän kirjan lukupiirini viimeiseksi kirjaksi. Lukupiiri itsessään epäonnistui, viimeiseen tapaamiseen jaksoi mukaan vain yksi uskollinen lukija. Mutta tullessaan tämä uskollinen sanoi : "Kiitos, että kannustit lukemaan tämän kirjan, vaikka se olikin vähän hankala". Lukupiirikokeilu ei ollutkaan aivan turha.

Vihreän kullan kirous -kirja on tyypillistä Keskisarjaa, sujuvaa ja kantaaottavaa tekstiä. Lähteitä ja kirjallisuutta on käytetty hyvin ja monipuolisesti. Kirja piirtää kuvan hankalasta ihmisestä, metsäteollisuutemme pioneerista G. A. Serlachiuksesta ja hänen ajastaan.  Hän 
syntyi Itä-Suomessa, päätyi Helsingin ja Turun kautta Tampereelle ja sieltä Mänttään omaa tehdasta ja valtakuntaa perustamaan. Serlachius oli ruotsinkielinen säätyläinen, josta kasvoi fennomaani. Ennen suuntautumistaan puunjalostusalalle hän opiskeli apteekkariksi. Apteekin pyörittämisen ohella hän harrasti valokuvausta, pyöritti panimoa, pyöritti työpajatoimintaa, välitti sieniä ja marjoja. Serlachius kuvataan ideanikkariksi ja väsymättömäksi puurtajaksi, mutta hankalaksi persoonaksi, jonka afäärejä hankalat henkilösuhteet haittasivat. Sekä loputon puurtaminen ja näyttämisen halu että hankala persoonallisuus saattoivat olla perua lapsuudesta, joka  loppui tylysti nimismiesisän kuolemaan. Sosiaalisessa ja taloudellisessa mielessä kuolemaa pahempaa oli isän taloudellisten väärinkäytösten paljastuminen. Keskisarja voi vaih vihjata häpeän vaikutusta pojan elämään. Itse hän löysi varakkaan ja hyvään sukuun kuuluvan vaimon. Avioliitto oli pitkä rakkausavioliitto. Selachius rakasti lapsiaan, mutta ei voinut lahjoittaa heille onnellista elämää. Tunne-elämässään patruuna oli traaginen hahmo. Keskisarja selvästi on selvästi kiintynyt päähenkilöönsä ja tämän inhimillisiin puutteisiin.

Se, mikä tästä elämäkerrasta teki yhtä aikaa hankalan ja palkitsevan oli tausta, paitsi miehestä kirja oli myös kuvaus 1800-luvun Suomen talouselämästä. Serlachiuksen aktiivinen työura kesti 1850-luvulta 1900-luvun alkuun. Tuona aikana Suomen suuriruhtinaskunta muuttui takapajuisesta talonpoikaisyhteisöstä maaksi, jolla on toimiva teollisuus, rahamarkkinat sekä toimivat liikenneyhteydet ja jossa luettiin painettuja sanomalehtiä.  Tässä muutoksessa G. A. Serlachius on mukana. Serlachiuksen ja muiden pioneerien ansiosta Suomesta kehittyi se metsäsektorivetoinen yhteiskunta, jona minun sukupolveni tottui maatamme ajattelemaan.
Kansikuvana Axel Gallen-
Kallelan mesenaatistaan
maalaama muotokuva


Erityisen mielenkiintoisesti kirja kuvaa Suomen rautateiden ja Hangon sataman vaiheita. Alunperin oli suunniteltu, että rautatie jatkuisi Tampereelta Näsijärven länsipuolelta rannikolle ja kulkisi rannikkokaupunkien kautta kohti Oulua. Serlachius halusi rautatiet metsäteollisuutta palvelemaan ja siksi kulkemaan keskempää Suomea, lähempää Mänttää. Siis joka kerta, kun lähdemme junalla Kokkolasta kohti Seinäjokea, saamme kiittää tai kirota Serlachiusta. Hangon satama ja ensimmäiset jäänmurtajat aloittivat Suomen modernin ulkomaankaupan. Serlachius taisteli saadakseen Hangosta nopean yhteyden Eurooppaan, mutta ensimmäisenä yhteydestä hyötyivät voin tuottajat ja myyjät. Kirja antoi kuvan siitä, mitä tarkoitti puhe Suomen teollisuuden vekselivetoisuudesta. Serlachiuksen afäärit olivat jatkuvasti lyhyiden lainojen varassa. 


Serlachius-nimi merkitsee nyky-Suomessa monille paperiteollisuuden sijasta taidetta. G. A. on jäänyt historiaan myös mesenaattina, jonka kuuluisimpia suojatteja olivat Axel Gallen-Kalleja ja Emil Wikström. Patruuna nautti taiteesta ja halusi sitä edistää. Tuon kiinnostuksen jatkumona on nykyinen Serlachius-museo, tosin vasta vuosikymmenien patruunan kuoleman jälkeen perustettu. Tyttärensä innoittamana hän innostui jonkin verran myös eläintensuojeluaatteesta. Luontoa ja maisemaakin hän arvosti, vaikka näki, että teollisuuden ja talouden vaatimusten edessä luontoarvojen tulee väistyä.

Tähän kirjaan perustuu Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele, joka pyöri Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa muutama vuosi sitten.

Keskisarja, Teemu
Vihreän kullan kirous : G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Siltala, 2010


maanantai 8. toukokuuta 2017

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Lukupiirin vuoksi luin uudelleen Mia Kankimäen kirjan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirja kesti hyvin toisen lukukerran. Kirjassa nuori suomalaisnainen haluaa muutoksen elämäänsä ja lähtee tutkimaan noin vuonna 1000 elänyttä japanilaista kirjailijaa ja hovinaista, Sei Shōnagania. Tämän kuuluisa, mutta salaperäinen teos "Tyynynaluskirja" ei jätä Kankimäkeä rauhaa. Tutkimus johtaa hänet paitsi Japaniin myös Lontooseen, Phukettiin ja lopulta Normandiaan kirjoittamaan.


Kirja on todiste pyhiinvaeltajien lauseesta "Tie, se on matkan arvoinen". Tärkeätä eivät ole lopultakaan tutkimustulokset vaan tie, jonka kirjailija kulkee tutkimusta tehdessään. Koiviston ajan Suomessa kasvanut, toteaisi, että "liike on tärkeämpi kuin päämäärä".Varsinkin, kun varsin nopeasti käy ilmi, kuinka vähän varsinaisesta kohteesta, Tyynynaluskirjasta ja sen kirjoittajasta voidaan tietää. Kohde pakenee tekijäänsä koko ajan. 


Kirja on kirjoitettu minämuotoon. Lukija voi vain arvella, kuinka paljon fiktiota siihen sisältyy. Kerronnan luotettavuuden kirjailija itse asettaa jo kirjan alussa  kyseenalaiseksi viittaamalla Pentti Saarikosken "Aika Prahassa" -kirjaan. Siinä kuvatut kirjailijan ja prahalaisten kohtaamiset ovat kuulemma fiktiota kaikki. Oikea Saarikoski oli ihmisarka, viihtyi yksin ja kirjoitti kuvittelemistaan henkilöistä tarinoita. Toisaalta Kankimäki toteaa, että jos hän kirjoittaisi itsestään, hänen pitäisi Virginia Woolfin tavoin sublimoida elämänsä romaaniproosan tai runojen muotoon. Joka tapauksessa kirja on kiehtova yhdistelmä elettyä elämää, pohdintaa ja japanilaista kulttuuria sekä kirjallisuudenhistoriaa. Eräänlainen fuusiokirja. Kirja on kuin runsaudensarvi, jossa luku luvulta nousee esiin historiaa, teräviä havaintoja ja  kiinnostavia hahmoja. Ja kaiken keskellä kuvaus sinkkuelämäänsä elävän neljääkymmentä lähestyvän naisen arjesta. Toisella lukukerralla nämä omaelämäkerralliset osiot kieltämättä vaikuttavat vähän liikuttavilta ja loppua kohden jopa ärsyttäviltä. Kokonaisuutta ne eivät toki pilaa.

Kirja on kauniisti kirjoitettu. Kieli sointuvaa ja kirjasta. Tekstin rytmi vaihtelee rauhallisesta kiihkeään ja tuntuu ilmentävän kirjoittajan tunteita ja tapahtumien hektisyyttä. Kauniin tekstin lomassa on välillä kovin arkityylisiä ilmauksia, jotka osaa lukijoista häiritsevät, minua jostain syystä ei, vaikka kirjan loput baarielämää ehkä kuvataankin turhan perusteellisesti.  Kulttuurihistorialliset tarinat ja pohdinnat limittyvät muun kerronnan joukkoon saumattomasti. Lainaukset Sei Shōnaganin teksteistä rytmittävät kerrontaa. Alku on rauhallinen, loppuosan käänteenä toimivat toisiinsa nivoutuneet katastrofit maanjäristys, ydinvoimaonnettomuus ja suuri tulva. Yleinen kohtaa yksityisen.

Tekstin kauneus tukee pohdintoja, jotka avaavat japanilaista kauneuskäsitystä. Kirsikankukat ovat kauniita vielä pudottuaankin, puutarhat suunnitellaan kolmiulotteiseksi. Japanin kielessä on oma sanansa kuvaamaan "maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta". Se on tietoa siitä, että kauneutta ei voi kuvauksin tavoittaa ja että se kestää vain hetken.

Kirjassa myös pohditaan kirjallista kulttuuria ja viestintää. Kankimäen mukaan kirjallisuutemme on palannut erilaisten versioiden aikaan. Meidän aikanamme kirjojen erilaiset sähköiset ja helposti muokattavat versiot kiertävät maailmaa ja muuntuvat. Sei 
Shōnaganin aikaan erilaisia versioita synnyttivät kopiointiprosessin hitaus ja sattumanvaraisuus. Aikakausien välissä oli satoja vuosia kestänyt kirjapainojen kulta-aika. Tuolloin painokoneet tuottivat auktorisoidun version, josta voitiin ottaa loputtomasti muuttamattomia kopioita. 

Mutta ymmärretään kirja versioksi tai muuttamattoman tekstin kopioksi, se on joka tapauksessa osa kirjallisen kulttuurin kokonaisuutta. Kankimäen kirja on ylistys vanhanaikaiselle sivistykselle ja lukemiselle. Lukeminen ja muuhun taiteeseen syventyminen palkitsee paremmalla ymmärryksellä. Mitä enemmän luet, sitä enemmän ymmärrät lukemaasi. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, mutta kirja itsessäänkin on eräänlainen lukuvinkkilista. Tarina tukeutuu ainakin seuraaviin kaunokirjallisiin teoksiin:


Ishiguro, Kazuo : Pitkän päivän ilta

Kenko, Yoshida : Joutilaan mietteitä
Murasaki, Shikibu : Genjin tarina
Ozaki, Ruth. L.: Lihan oppivuosi
Saarikoski, Pentti : Aika Prahassa
Woolf, Virginia : Oma huone

Ja tietenkin lukija kiinnostuu varsinaisesta tutkimuskohteesta, Tyynynaluskirjasta, josta Helmet-tietokannastakin löytyy kaksi erilaista englanninnosta. Joista toinen on Kankimäen itsensä lukema Ivan Morrisin 1960-luvun käännös, toinene vahvasti lyhennetty Arthur Waleyn versio 1920-luvulta. Suomenkielistä käännöstäkin kirjassa lupaillaan ja sitä vielä odottelemme.



Kankimäki, Mia

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013

maanantai 1. toukokuuta 2017

Katolisempi kuin luulit : aikamatkoja Suomen historiaan

"Meissä kaikissa piilee uskonto"

Vappupäivän Helsingin sanomat esitteli Emil Antonin ajatuksia katolisuudesta, Suomesta ja erilaisuudesta. Tämä suomalaisen äidin ja irakilaisen isän Suomessa kasvanut katolinen poika on mielenkiintoinen nuori teologi. Hänen kirjansa Katolisempi kuin luulet, esittelee pakinamaisen kevyeen tyyliin Suomen historiallisia ja nykyisiä yhteyksiä katoliseen kirkkoon. Mukana on katolisia vaikuttajia piispa Henrikistä Antti Nyléniin asti.

Kirja kertoo Suomen ensimmäisistä piistoista, luostareista sekä Juhana herttuan ja Kristiina-kuningattaren kääntymyksestä. Yksi mielenkiintoisimmista tarinoista liittyi piispa Hemmingin ja pyhän Birgitan yhteiseen Rooman matkaan. Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että katolinen perinne Suomesta hävinnyt uskonpudistukseen vaan jatkoi elämäänsä luterilaisessa kirkossa. Lukija ymmärtää ajatuksen, vaikka jotkut kirjan tarinat ja esimerkkihenkilöt tuntuvat turhilta, esimerkiksi suomalaisuusikonien Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin liittäminen Suomen katolisuuden tarinaan tuntuu kovin väkinäiseltä. Myös herätysliikkeiden esittely tuntuu turhalta. Uutta, 1900-luvulla alkanutta ja viime vuosina voimistunutta uutta suomalaista katolisuutta kirjassa sen sijaan esitellään ansiokkaasti. Emil Anton tuntee sekä oman kirkkonsa että katolis-luterilaisen ekumenisen yhteistyön.
Kansi: Sanna Pelliccioni


Parasta kirjassa on kuitenkin sen matkaopasmaisuus. Kirjan jokaisen luvun lopussa on luku- ja matkavinkkejä. Matkakohteita Suomen katolisuudesta kiinnostuneelle löytyy niin Suomesta, Ruotsista kuin Italiastakin. Pienikokoinen kirja vinkkeineen mahtuu vaikka vaeltajan taskuun. Siitä voi lukea luvun kerrallaan miettiä ymmärtää historian jatkumoa ja uskonnon olemusta. 


Anton, Emil
Katolisempi kuin luulit
Kirjapaja, 2016

torstai 27. huhtikuuta 2017

Sadetttaja ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa

Yllättäen Bristoliin ja Walesin rannikolle sijoittuvan Annoin sinun mennä -dekkarin jälkeen Wales-teema jatkui. Tosin aivan erilaisen kirjan merkoissä. Tartuin pieneen Sadetta ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa -kirjaan. Kirjan kirjoittaja Liisa Seppänen on teologi, joka on erityisen perehtynyt kelttiläiseen kristillisyyteen. Walesiin hän matkusti perehtyäkseen alueen vanhaan kristillisyyteen ja etenkin sen pyhimyksiin. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus tuosta kahden viikon matkasta. 
Kansi: Marjaana Virta

Walesiin kristinusko saapui jo roomalaiskaudella, 200-luvulla. Roomalaisten lähdettyä munkit ja kuljeksivat saarnaajat pitivät kristillisyyttä elävänä, vaikka vanhat, pakanalliset uskonnot väliaikaisesti vahvistuivatkin. Lähetyssaarnaajat matkustivat Walesista Irlantiin ja mannermaalle. Myös vanha yhteys Roomaan säilyi. Tuon vanhan kristillisyyden muisto elää vielä kansanperinteessä, heihin liittyvät tarinat ja legendat ovat yleisesti tunnettuja ja niillä on kansallista merkitystä. Kymrinkielinen paikannimistö kantaa pyhimysten ja muiden muinaisten kristittyjen muistoa. 

Wales oli keskiajalla myös pyhiinvaellusten kohde. Noita vanhoja reittejä pyhiinvaelluksen kohteita Seppänenkin nyt etsii. Samalla polut tutustuttavat myös uudempaan Walesiin, työttömyyden vaivaamaan syrjäiseen seutuun. Kirjassa viitataan jopa kaupunkiin, jossa synkistä synkin lauantai-illan dekkari ”Syrjäinen maa” kuvattiin.

Matkalla usein näkee parhaiten lähelle.  Seppänenkin tutustui myös uudempiin kristillisyyden muotoihin ja teki erilaisia perinteitä arvioidessaan hyviä havaintoja. Herätyskristillisyyttä edustavassa yhteisössä, hän tulee osallistuneeksi soukkaukseen (alkumuoto soaking). Minulle tuo termi, joka tarkoittaa likoamista, Jumalan läsnäolossa lepäämistä ja sille antautumista, oli uusi. Keski-ikäiselle monen tunnin soukkaus oli raskas kokemus. Vierailunsa aikana hän kuitenkin pohti itsekriittisesti suhtautumistaan yhurmokselliseen ja ihmeitä korostavaan kristillisyyteen. Hän toteaa, että moni nykyajan hurmoksellista kristillisyyttä vierastava, arvostaa ihmeitä, joita liitetään keskiajan tai myöhäisantiikin pyhimyksiin. Ja soukkauksenkin voi helposti rinnastaa kontemplatiivisiin rukouksiin. Paikallisia esirukouksia kuunnellessaan hän pohtii, mistä Suomen kirkkoihin on omaksuttu tapa selostaa esirukouksia pyytäneiden elämäntilanteet esirukouksen yhteydessä seikkaperäisesti. Jumala tuskin näitä sairauskertomuksia tarvitsee.

Kirjan kuvaukset Walesin kylien lammaslaitumista, vuorista ja merenrannoista voi toimia vaellusinspiraation lähteenä niillekin, joita kristillisyyden eri muodot eivät kiinnosta. Vierailut pienissä kylissä toivat mieleen suositut Britannian maaseudulle sijoitetut televisiosarjat. Kylien kodikkuuteen kelttiläisyys vain antaa vielä oman pienen lisänsä.

Seppänen, Liisa
Sadetta ja siunausta : pyhiinvaellus Walesissa
Kirjapaja, 2017


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kupoli - salajuonia renessanssiajan Firenzessä

Kun Yliopisto-lehden entinen päätoimittaja ja klassisen filologian tuntija kirjoitti esikoisdekkarin, lukijalla oli lupa odottaa kirjalta jotakin. Pekka Matilaisen Kupoli-dekkari myös aikanaan täytti odotukset. Kirjan teksti on sujuvaa, petollisen kevyttä ja nopeasti luettavaa. Kokeneen ja tyylitajuisen kirjailijan tekstiä. Kirja sijoittuu renessanssiajan Firenzeen, aikaan josta Matilainen on kirjoittanut myös tietokirjoja. Aikakauden kuvaus vaikuttaa uskottavalta. Lukija oppii lisää ajasta, jolloin Milano ja Firenze sotivat keskenään ja jolloin Konstantinopoli oli vielä kristityn keisarin kaupunki.

Mutta aika on muuttumassa. Kirjassa kurkotetaan aikaan, jolloin kaikki voivat ja haluavat lukea, jolloin uusia teknisiä (sota)keksintöjä otetaan käyttöön ja jolloin kuvataiteessa keskiajan säännöt ja symboliikka muuttuu renessanssin realismiksi. Kirjassa kaiken keskuksena on keskeneräinen tuomiokirkon kupoli, tämä arkkitehtuurinen ihme edustaa uutta maailmaa, joka samalla kätkee vanhaa tietoa sisäänsä. 
Kansi: Mika Perkiökangas


Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja vasta lopputekstit luettuani, tajusin kuinka monet heistä olivat historiallisia henkilöitä. Itse rikosjuoni kirjassa ei ollut kovinkaan kiehtova ja jäi oikeastaan sivurooliin. Asian voi kääntää positiivikseksi ja todeta kollegani tavoin, että on hyvä, että jännityskirjahyllystä voi löytää myös kirjoja, joiden arvo on muualla kuin rikoksen selvittämisessä. Esimerkiksi tämän kirjan kautta dekkereita lukeva tulee tutustuneeksi renessanssiaikaan.

Historiallisia dekkareita lukeneille kirjan tarinassa on tietysti kovin paljon tuttua. Niin tavallista on salaperäisen käsikirjoituksen metsästys lukuisten salaliittojen keskellä sekä kysymys tiedosta ja sen saatavuudesta, Kirjan sankaripari, salaperäinen viisas Loschi ja hänen oppipoikansa pikku-Toni ovat kuin maallinen versio Ruusun nimen sankareista. Yhteistä on sekin, että kertojaääni on oppipojan. 
Juuri kirjan luettuani huomasin, että pikku-Tonin tarinalle on ilmestymässä jatkoa. Kustantaja on jo mainostanut ensi syksynä ilmestyvää Miniatyyrimaalari-kirjaa.  Sitä odotellessa.

Matilainen, Pekka
Kupoli
Atena, 2013

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Annoin sinun mennä - psykologista jännitystä

Myynti- ja lainaustilastojen ykkösdekkari Annoin sinun mennä on poliisitaustaisen englantilaiskirjailijan Clare Macintoshin esikoiskirja.  Kirja on menestyksensä ansainnut.  Se on vaikuttava kurkistus ihmismielen synkimpiin puoliin. Minun mieleeni se toi viime talven suosikin Nainen junassa, johon kirjaa ovat kai muutkin verranneet. Tämä ei ole yhtä visuaalinen eikä siten taivu yhtä hienoksi elokuvaksi, mutta teemat ja rakenne ovat samankaltaisia.

Kirja on saanut innoituksensa tositapauksesta, jota kirjailija oli tutkinut toimiessaan poliisina. Tapaus on ollut vaikuttava, kirjalla on vahva missio.
Kansi: Hannah Wood


Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelma tihenee, jännitys kestää loppuun asti.  Pieni poika kulkee äitinsä kanssa kadulla, jostain ilmestyy auto, joka ajaa pojan päälle ja katoaa. Tapaus herättää suurta kohua, mutta kuljettajaa ei etsinnöistä huolimatta tavoiteta. Kirjan ihmiset ovat uskottavia. Alkuosa seuraa vuorotellen juttua tutkivaa poliisitiimiä ja poikansa menettäneen Jennan yritystä rakentaa uutta elämää. Juoni on taitavasti rakennettu ja yllätyksellinen. Lukija hämmästyy, vaikka hän kannen mainokset luettuaan tietääkin odottaa erikoista käännettä. Kirjassa tutkitaan sekä psykopaattisen kiusaajan että hänen pelosta lamaantuneen uhrinsa mieltä. Näkemys rikollisesta mielestä on lohduton : pahuus näyttäytyy miltei biologisena syntymäominaisuutena, johon ympäristö voi vaikuttaa kovin vähän.

Kauneimmillaan kirja on ylistys Walesin luonnolle ja etenkin rannikolle. 

Mackintosh, Clare
Annoin sinun mennä
suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2017