maanantai 13. marraskuuta 2017

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suomen kuuluisimman kalastajan elämään. Riitta Kylänpään kirja ei ole kriittinen tutkimus vaan elämäkerta, joka tekee kunniaa kohteelleen. Kirjassa maailmaa katsellaan Linkolan näkökulmasta. Sen luettuaan lukija alkaa nähdä ja ymmärtää linkolalaista maailmaa. Kirjoittaja on haastatellut Linkolaa  perusteellisesti, mikä sinänsä jo tekee kirjasta kulttuuriteon.

Kirjan tarkkuus ja seikkaperäisyys epäilemättä kuvaavat  hyvin sen kohdehenkilöä, mutta yksityiskohtien runsaus, monet sitaatit ja pitkät nimiluettelot saattavat tehdä lukemisesta haastavaa ainakin sille, joka ei tunne1900-luvun suomalaista kulttuurielämää. Henkilöhakemisto ja tarkempi sisällysluettelo olisivat minusta helpottaneet tämän kirjan lukemista.

Alaotsikkon mukaisesti  Kylänpää kuvaa Linkolan legendaa, filosofiaa ja julkisuuskuvaa sekä yksityistä ihmistä  julkisivun takana. Ainakin minä sain muuttaa käsitystäni erakoksi kuvittelemastani miehestä. Kirja kuvaa Linkolan hyvinkin sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolle perhe ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Verkostoitumista helpotti syntyminen Linkolan (alun perin Collan) ja Suolahden kulttuurisukujen jäseneksi. Hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja isoisä sen kansleri. Suomen sivistyneistön piirit olivat varsin pienet, Linkoloiden suku- ja tuttavapiireihin kuului aikanaan siitä suuri osa. Kun hänen koulunsa vielä oli Suomalainen yhteiskoulu, koulutovereista suuri osa päätyi professoreiksi, tutkijoiksi ja kulttuurivaikuttajiksi, kuten Matti Klinge, Pekka Tarkka, Risto Pelkonen ja monet muut. Mutta yhteydet ja ystävyydet eivät automaattisesti säily. Pentti Linkola  on ollut hyvä yhteydenpitäjä, hyvä etsimään kontakteja ja kaikesta päätellen hyvä myös säilyttämään ystävyyksiä. Kalastajan mökillä on aina käynyt paljon vieraita ja keskustelu  on ollut vilkasta. Linkola on ollut myös koko ikänsä kova kirjoittamaan kirjeitä. Hänelle kirjeiden aika on jatkunut, vaikka suuri osa meistä on lopettanut sen kokonaan ja pitää yhteyksiä yllä sähköisiä välineitä käyttäen. Linkola on lukenut kaunokirjallisuutta koko ikänsä, arvostaa sitä ja keskustelee kirjoista mielellään. Verbaalinen lahjakkuus pärjäsi myös erinomaisesti torikauppiaana.

Lapsuus oli idyllinen. Perhe eli isän, kasvitieteen professorin, virkatalossa, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa. Talossa, jota oli kaavailtu Suomen kuninkaan asunnoksi. Vaikka työkeskeinen isä jäi etäiseksi, perhe-elämä oli lämmintä. Kesät vietettiin Suolahden suvun kesäpaikassa Sääksmäellä. Idylli päättyi sotaan, ensin velipuoli kaatui jatkosodan alussa, sitten isä kuoli yllättäen syöpään, perhe menetti kotinsa ja statuksensa.  Pentille raskain menetys oli suvun kesäpaikan menetys. Perhettä piti pystyssä äiti, joka eli 58 vuotta miehensä jälkeen. Äiti oli sitkeä ja ymmärtäväinen, hän tuki ja kannusti herkkää poikaansa elämänsä loppuun asti. Äiti kirjoitti kirjeitä, keitti mehuja ja majoitti poikansa naisystäviä. Pentti sai tukeutua äitiinsä 68-vuotiaaksi asti.

1961 alkanut avioliitto kesti 14 vuotta. Nuori vaimo asui mökissä, kalasti miehensä apuna ja hoiti lapset, kunnes ei enää jaksanut. Pentillä oli uusi naisystävä jo ennen avioliiton päättymistä, mutta naisten kesken ei ollut riitaa. He sopivat asiat sopuisasti keskenään, vaimo siirsi ”taakan” uudelle naisystävälle ja lähti tyttärineen kaupunkiin. Naisystäviä riitti jatkossakin, välillä heitä oli useampiakin yhtä aikaa. Kahden naisen loukku oli tuttu tilanne. Pitkäaikaisin Pentin naissuhteista on kuitenkin kestänyt 70-luvulta tähän päivään asti. Lapsia Pentti ei ymmärtänyt, heistä avioliiton aikanakin heistä huolehti äiti yksin. Usein alle kouluikäiset tytöt jätettiin kahdestaan päiväksi kotiin, kun vanhemmat lähtivät päiväksi kalastamaan. Nykyisin sosiaaliviranomaiset puuttuisivat asiaan. Tyttäret häpesivät köyhää kotiaan ja erikoista isäänsä. Yhteys isän ja tytärten välille löytyi vasta, kun tytöt olivat aikuisia. Linkolan kanssa ei ole ollut helppo elää. Hän on herkkä, helposti itkevä ja helposti raivostuva mies, jonka elämässä on ollut pitkiä ja syviä masennusjaksoja. Tukea on tarvittu.

Linkolan luontoharrastuksen alkuna olivat linnut, koko elämän kestävä intohimo. Jo nuorena keväät kuluivat linturetkillä, hän on rengastanut tuhansia lintuja, tarkkaillut niitä vuosikymmeniä ja tehnyt lintuseurannasta pikkutarkat muistiinpanot. Hän on myös kääntänyt ja kirjoittanut lintukirjoja. Biologian opinnot katkesivat, vaikka aihe kiinnosti. Sisätyö ja akateeminen maailma eivät olleet häntä varten. Kalastajan työn Linkola valitsi, koska se mahdollisti lintujen tarkkailun ja elämisen ulkona. Ulkoilmaelämä oli niin tärkeää, että nuorena pasifistiksi julistautunut Linkola valitsi asepalveluksen, koska aseettomassa palveluksessa olisi voinut joutua sisätöihin. Linkola eli ja kulki luonnossa, tarkkaili muutoksia ja oppi rakastamaan maisemaa. Kalastajan työn ohessa hän kirjoitti ja julkaisi ahkerasti. Julkaisutoimintaa helpottivat hyvät kontaktit. Kirjoitukset käsittelivät huolta luonnosta ja maisemasta. Tunteikkaimmat tekstit liittyivät suuriin hakkuisiin ja lintujen katoon. Linkolan suhde maisemaan on miltei uskonnollinen, metsä on pyhä.

Linkolan huoli luonnosta kehittyi ekofilosofiaksi. Sen mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa, tärkeätä ei olisi suojella ihmistä vaan koko maapalloa. 60-luvulta tähtien Linkola varoitti tuhosta, jonka ihmisen toiminta ja hallitsematon väestönkasvu aiheuttavat. Koska tärkeintä olisi rajoittaa ihmisten määrää, sodat ja ihmisiä tappavat onnettomuudet ovat hyvä asia. Kehitysapu, sosiaalitoimi ja kaikki pyrkimykset nostaa ihmisten elintasoa pitäisi estää. Elämällä askeettisesti Linkola itse on näyttänyt esimerkkiä, mikä on herättänyt kunnioitusta häntä kohtaan. Sen sijaan hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat herättäneet kauhua ja vastustusta. Joskin myös ihailua.  Häntä on nimitetty ekofasistiksi ja syytetty terrorismiin kannustamisesta. Itse hän totesi, että ”minusta ei tullut terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”.  Linkolan karulla filosofialla on myös nostalginen ulottuvuutensa, hänen ihannemaailmansa on sotaa edeltävä aika, eli hänen oman lapsuutensa maailma. Silloin metsiä ei oltu vielä hakattu, väestönkasvu oli vielä hallinnassa ja elintaso alhainen. Yhteiskunnan tuloerot ovat hänen mielestään hyvä asia. Pieni hyväosainen eliitti ei aiheuta ympäristötuhoa. Kun koko kansan elintaso nousee, kasvava kulutus tuhoaa luonnonvarat. 
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Linkola on myös kertonut ihailevansa ja arvostavansa vanhempiensa kaltaisen vanhan suomalaisen sivistyneistön elämää. Heidän elämänsä oli kurinalaista ja he tunsivat työskentelevänsä jonkun itseään suuremman hyväksi.

Kun vihreä liike syntyi 70- ja 80-luvuilla, Linkola oli aluksi innostunut. Hän uskoi ja toivoi, että vihreät toteuttaisivat hänen ajatuksiaan  luonnonsuojelusta ja yhteiskunnasta.  Vuonna 1986 hän kirjoitti tulevaa vihreää puoluetta varten "Ehdotuksen toimenpideohjelmaksi", johon hän kokosi keskeiset ajatuksensa. Ohjelmaa pidettiin liian radikaalina ja muutenkin Linkola joutui pettymään vihreisiin. Linkolan kaltaiset ekologit ajautuivat marginaaliin, enemmistöasemaan pääsivät sosiaalivihreät, jotka Linkolan mukaan tarjoavat kaikille kaikkea. Paitsi vihreisiin, Linkola pettyi myös demokratiaan. Totalitarismi olisi ainoa hallintomalli, jolla maailma voitaisiin pelastaa. Massojen valta näytti johtavan vain kulutuksen kasvuun ja typeryyteen.

80-luvun eläneelle kirja on hyvä muistinvirkistys. Kirja kertoo erämaaliikkeistä, ympäristöaktivistien oikeudenkäynneistä sekä vihreän liikkeen kivuliaasta järjestäytymisestä. Kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni 1989 julkaistun ja aikoinaan kiihkeää keskustelua herättäneen kirjan ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun”, jossa Linkola esittelee filosofiaansa ja purkaa pettymystään vihreään liikkeeseen.  Kirja huipentaa Linkolan pessimistisen ajattelun. Sen sijaan vuonna 2004 ilmestynyt Linkolan toistaiseksi viimeisin kirja ”Voiko elämä sittenkin voittaa, ja millä ehdoilla” hämmästytti lukijoita, koska se siinä kirjoittaja otsikon mukaisesti näkee maailman tulevaisuudessa hitusen toivoa. Edessä ei olekaan varma tuho. Tai sitten mies pehmenee vanhetessaann.

1990-luvulla Linkola arvosti silloisten kettutyttöjen suoraa toimintaa. Kaikki nuoren sukupolven ympäristö- ja luontoaktiivit eivät kuitenkaan suhtautuneet Linkolaan kritiikittömästi. Ehdottomuutta vaativat eläintensuojelijat arvostelivat Linkolaa, joka kalasti ammatikseen ja on aina myös itse syönyt kalaa. Vanha radikaali alkoi joissain asioissa näyttää konservatiivilta.

Eräänlaista vanhojen arvojen korostusta oli sekin, että  2000-luvulla Linkola liittyi takaisin kirkon jäseneksi. Ei siksi, että uskoisi vaan siksi, että hän arvostaa kirkon työtä ja sen olemassaoloa. Hänen mielestään kirkko on ainoa varteenotettava vastavoima vallitsevalle materialistiselle ajattelutavalle. Mutta ei kirkko ole koskaan ole ollut häneltä kokonaan kadoksissa. Hänen pitkäaikaisin naisystävänsä on körttikodin kasvatti ja  sai miehen jopa houkuteltua kanssaan Herättäjäjuhlille. Kirkon perinteestä virret ovat olleet Linkolalle aina tärkeitä. Niitä hän huonolla lauluäänellään on laulanut itsekseen ja joskus seurassakin.

2000-luvulla Linkola ideoi ja perusti Luonnonperintösäätiön, jonka  tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö on pelastanut jo tuhansia hehtaareja metsää hakkuiden ulottumattomiin. Nämä metsät ovat Linkolan aineellinen perintö, muun perinnön mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Kirjansa Johdatus 1900-luvun ajatteluun hän päättää henkiseen testamenttiinsa. Sen mukaan se, joka keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisen hyvään on väärillä jäljillä.  Tärkeää on vain ihmisen ja luonnon välinen suhde. Luonnon reunaehdot ovat elämän ainoa lähtökohta. "Niiden selviämisen jälkeen voidaan laskea, mikä on ihmiselle mahdollista".  Riitta Kylänpään kirjan luettuani en ole aivan varma, allekirjoittaako Linkola edelleenkin silloiset ehdottomat ajatuksensa.

Kylänpää, Riitta
Pentti Linkola – ihminen ja legenda
Siltala, 2017

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Miinä Sillanpää : edelläkävijä

Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivää juhlittiin viime vuonna näyttävästi. Maamme ensimmäinen naisministeri sai arvoisensa juhlat. Juhlavuoden kunniaksi professori Aura Korppi-Tommola kirjoitti kirjan Miina Sillanpää – edelläkävijä. Juhlavuoden kirja ei ole varsinainen elämäkerta eikä edes henkilökuva vaan alaotsikkonsa mukainen kuvaus asioista, joita Miina edelläkävijänä edisti. Joidenkin asioiden edistymistä kirjassa on seurattu meidän päiviimme asti.

Miina oli köyhiin, mutta säällisiin oloihin syntynyt tyttö. Lapsuudenkoti Jokioisissa oli tärkeä, yhteys säilyi koko elämän ajan.  Kansakoulua hän ei voinut käydä, jo teinityttönä hänestä tuli tehdastyöläinen. Myöhemmin epäinhimillisen raskas tehdastyö vaihtui kotiapulaisen elämään.  Työ oli tehdastyötä kevyempää, mutta vapaa-aikaa oli vielä vähemmän, käytännössä ei juuri lainkaan. Näistä kokemuksista Miina ponnisti yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Aluksi toiminta-alueena oli Palvelijataryhdistys, sittemmin tie johti toimintaan politiikassa, osuustoimintaliikkeessä ja järjestöelämässä laajemminkin. 
Ulkoasu: Laura Noponen


Miinan asioita olivat kotiapulaisten lisäksi ensikotitoiminta, lastensuojelu ja naisasia. Hän puolusti aviottomia äitejä kaksinaismoralisteja vastaan ja puhui rohkeasti naisten koskemattomuuden puolesta kauan ennen #metoo -kampanjaa.  Miinan toimintatapana oli neuvottelu, toisto ja rauhanomainen vaikuttaminen. Vasemmistolaisena hän oli varoittamassa kansalaissotaan johtavasta kehityksestä ja pysytteli erillään punaisten hallinnosta, vaikka asuikin Helsingissä. Kansalaissodan jälkeen hänen tavoitteenaan oli kansallisen sovinnon toteuttaminen, punaisten vapauttaminen vankileireiltä yhteiskunnalliseen toimintaan ja vähittäisten yhteiskunnallisten uudistusten ajaminen. Minnan poliittinen ura huipentui sosiaaliministerin asemaan vuonna 1926. Ministerinä Miina oli esimerkiksi panemassa vireille uutta avioliittolakia. Laki toteutui vasta Miinan ministerikauden jälkeen 1929. Lain seurauksena naimisissa olevat naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Miinan aktiivinen yhteiskunnallinen työ jatkui kuitenkin vielä sodanjälkeiseen aikaan asti.  Viimeisiä asioita, joiden puolesta hän kansanedustajana taisteli, oli aviottoman lapsen oikeus isän sukunimeen silloin, kun isä kaatuu ennen lapsen syntymää. Kysymys, joka kertoo sekä Miinasta että ajasta, jota hän eli.

Miina oli avoin myös kansainvälisille vaikutteille. Nykypäivää ajatellen on mielenkiintoista, että kun Miina matkusti 30-luvulla Yhdysvaltoihin ja ihaili monia siellä näkemiään edistyksen ilmentymiä, hän kuitenkin kovin kritisoi maata sairausvakuutuksen puuttumisesta.

Miinan ja hänen hengenheimolaistensa työn jälkiä yhteiskunnassamme on pohjoismaisen hyvinvointivaltioajatuksen vahvistuminen, näkemys naisten tasa-arvosta ihmisoikeuskysymyksenä ja vasemmiston sitoutuminen yhteiskuntareformeihin vallankumousajatuksen sijasta.  Miinan työ osoittaa, että työ hyvien asioiden puolesta kannattaa, vaikka taistelun konkreettiset saavutukset jäävätkin vähäisiksi. Miinan pitkäaikainen työ kotiapulaisten puolesta huipentui kotiapulaislakiin juuri, kun kotiapulaisten määrä yhteiskunnan muuttuessa kääntyi laskuun. 

Miinan persoona jää kirjassa taka-alalle. Kovan elämän elänyt nainen oli ilmeisesti vaativa ja tunsi oman arvonsa. Lämpö ja läheisyys eivät  olleet häntä kuvaavia adjektiiveja, vaikka hän olikin uskollinen ystävä ja huolehtiva täti. Paitsi itseään, Miina arvosti myös muita. Hän halusi, että palvelijattarien lepokodissa on siistiä ja hienoa, koska vain paras on kyllin hyvää kodin asukkaille.

Miinan tarina on myös tarina Suomesta ja suomalaisesta sosiaaliturvasta. Miina taisteli koulutuksen ja naisten aseman puolesta. Minua kirjastotätinä ilahdutti kirjassa erityisesti se, että tarinaan liittyy myös yleinen kirjasto. Miina ei voinut juurikaan käydä kouluja, mutta jo lapsesta asti kirjastot olivat hänelle tärkeitä, lapsena Jokioisissa, myöhemmin Helsingissä. Uransa alussa hän teki yhteistyötä Kallion kirjaston "äidin"  Alli Trygg-Heleniuksen kanssa. Ministerinä hän saattoi olla myös mukana valmistelemassa vuoden 1928 kirjastolakia, joka antoi kirjastoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Miina näki kirjaston arvon itselleen ja koko yhteiskunnalle. Edelläkävijyyttä monella tavoin.

Seuraavaksi lähden perehtymään suomalaiseen sosiaaliturvaan Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan avulla.


Korppi-Tommola, Aura
Miinä Sillanpää : edelläkävijä
SKS, 2016

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vien sinut kotiin - Jehovan todistajien maailmaa

Vien sinut kotiin on uskonnoton kuvaus elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Ben Kalland kertoo nuoren miehen kasvusta suomenruotsalaisessa Jehovan todistajaperheessä ja hänen urastaan järjestön tehtävissä Yhdysvalloissa. Kirja ei kuvaa uskonnollista kokemusta vaan uskonnollisten yhteisöjen vallanhimoa ja kaksinaismoralismia sekä Jehovan todistajien erityissyntejä, kuten uskostaan luopuneen perheenjäsenen hylkäämistä. Tämän kirjan luettuaan voi vain ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö ei tarjoa lämpöä eikä merkitystä. Kirjan kirjoittaja on itse syntynyt todistajaperheeseen ja jättänyt uskonnon, mikä tietysti selittää kirjan asenteen.

Yllättäen kirja muistutti monin tavoin edellistä lukemaani kirjaa, Rikinkeltaista taivasta. Molemmissa kirjoissa ruotsinkieliset helsinkiläiset viettävät kesää rannikolla ja talvea kaupungissa. Kesäparatiisi symboloi menetettyä nuoruutta ja kauniita muistoja.  Perheissä on salaisuuksia ja erimielisyydet voivat erottaa sen jäseniä toisistaan. Jehovan todistajien yhteisöä tuntemattomalle tämän kirjan nuorten elämä näyttäytyy yllättävän tavallisena. Perhe on lämmin ja rakastava, vaikka yhteisö ei sitä olekaan. Uskonnollinen tausta näkyy vahvimmin pienen yhteisön tiiviytenä ja siinä, että joulua ja syntymäpäiviä ei vietetä.  Myös kirjan kertojaääni, kyynisen keski-ikäisen miehen ääni, muistuttaa Westön kirjasta.
Kansi: Anna Makkonen


Mutta kertojaäänen, Markuksen, kylmyyttä ei selitä vain keski-ikä. Käsittelemättömät tunteet, syyllisyys ja muistot, joita ei halua muistaa, tukahduttivat hänen tunne-elämäänsä jo nuorena. Uskonnollisen yhteisön onttous ja tunneköyhä avioliitto ei häntä siksi häiritse. Kauneinta elämässä oli ollut lahjakas ja hauska, viulua soittava pikkusisko Ellen. Kipeintä tämän traaginen tarina, jota kerrotaan vähitellen. Ellen oli kirjan nauru ja musiikki, joka lopulta vaikeni. Kirja alkaa onnettomuudella, joka varjostaa koko kirjaa, mutta jonka taustaa lukija aavistelee vasta  lopussa.

Jehovan todistajista opin tässä kirjassa ainakin sen, että heille ehtoollinen on muistoateria, johon osallistuvat vain harvat ”kutsutut”.   Muuten kirjan antama yleiskuva tästä uskonnosta synkkänä ja vaativana lahkona vastaa perinteistä käsistä. Uskonto ahdistaa ja tukahduttaa. Jopa elämää ja musiikkia säteilevän pikkusisko Elleninkin. Mutta muisto hänen musiikistaan jää elämään.


Kalland, Ben
Vien sinut kotiin
Atena, 2017

lauantai 28. lokakuuta 2017

Rikinkeltainen taivas - menneen maailman muistot, ja synnit



 ”Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu alku- ja sydänkesään”

Kjell Westö on taas kirjoittanut kirjan, jota on vaikea laskea käsistään ennen kuin se on lopussa. Kirjaa ei voi verrata edelliseen romaaniin, Kangastus 38, joka oli tiivis ja miltei kipeää tekevän jännitteinen.  Rikinkeltainen taivas muistuttaa enemmän Westön vanhempia, laveita romaaneja. Se kertoo Rabellien yläluokkaisen suvun ja suvun vaikutuspiirissä eläneiden tavallisempien ihmisten tarinaa 60-luvun lopusta tähän päivään. 

Kirja on eräänlainen suomenruotsalainen Mennyt maailma. Kirjan rakenne ja kaihoisan keski-ikäisen miehen kertojanääni ovat kuin Evelyn Waughin romaanista. Myös itse tarina, jossa tavallinen helsinkiläispoika tutustuu salaperäiseen ja hohdokkaaseen perheeseen ja pääsee kotiutumaan perheen tyyliä ja suurta menneisyyttä henkivään kartanoon.  Poika, kirjan minähahmo, ystävystyy ensin perheen pojan kanssa ja myöhemmin rakastuu perheen tyttäreen. Ystävyys kestää, vaikka pojat kasvavat eri suuntiin. Rakkaus raastaa, mutta ei tunnu päästävän otteestaan.  Perheen elämää varjostavat salaisuudet. Ankara aika pakottaa luopumaan vanhasta kartanosta, muisto siitä on samalla muistutus huolettomasta nuoruudesta.

Mutta Rikinkeltainen taivas ei ole mikään Anja Kaurasen Arabian Laurin kaltainen tyhjä jäljitelmä vaan tarina, jonka ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaasti.  Kirjan intensiteetti pitää lukijan otteessaan.  Vaikka varsinainen tarina ulottuu 60-luvulta nykypäivään, sen takaumat kurottavat 1900-luvun alkuun asti.  Se on kertomus 100-vuotiaasta Suomesta, jonka pahimmat kipupisteet olivat kansalaissota ja 90-luvun lama.  Ne molemmat repivät rikki perheet ja ihmiset, erottivat sisarukset toisistaan, sairastuttivat ja aloittivat vuosikymmenien vihanpidon.

Kuten Wauhghin romaanissa tässäkin tarinassa kaiken takana pilkistelee uskonto. Ei yhtä hallitsevana, ei siimana, joka vetää kauas eksyneet takaisin kotiin vaan hiljaisena muistutuksena siitä, mihin esi-isät uskoivat.  Samalla usko näyttäytyy ainoana uskottavana materialismin vastavoimana.

J
os kirjaa jostakin haluaa kritisoida, sen kovin samanlaisina toistuvia seksikohtauksia olisi voinut vähän karsia. Liiallinen toisto syö tehoa. Minä itse koin myös Poriin sijoittuvan unikuvamaisen episodin irrallisena, vaikka se sinänsä sopikin kirjan teemoihin. Loppua kohden kirjan intensiteetti vähän laski, minkä tosin saattoi tulkita myös siirtymäksi nuoruudesta keski-ikään. Kirjan loppu ei lunastanut kaikkia siihen asetettuja toiveita. 

Kirja on keski-ikäisen miehen kertomus nuoruudestaan. Samalla se myös pohtii muistojen ja muistamisen luotettavuutta. Varjelemamme muistot voivat olla kuvitelmia ja unia.  Kuva omasta menneisyydestä voi olla kovin vääristynyt.  Kirjaa lukiessani aloin itsekin miettiä muistini luotettavuutta. Esimerkiksi käsitykseni siitä, milloin koululaitos luopui kuusipäiväisestä kouluviikosta ja kolmikuukautisesta kesälomasta, poikkesi kirjassa esitetystä. Tällä kertaa ehkä virhe on kuitenkin kirjailijan.  ”Omaelämäkerta on aina fiktio”, totesi Pirkko Saisio.  Näin olisi voinut sanoa myös Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja. 

Westö, Kjell
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2017

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Matka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä

Ilari Aallon ja Elina Helkalan uusi kirja Matka muinaiseen Suomeen on juuri niin hieno kuin Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjan kirjoittajilta odotettiinkin. Tämäkin kirja on matkaopas, joka esittelee kymmeniä arkeologisia nähtävyyksiä Suomesta. Edeltäjäänsä verrattuna uusi kirja on visuaalisesti hienompi ja isokokoisempi. Kirjassa esitellään niin esihistorian kuin myöhempienkin aikojen nähtävyyksiä eri puolilta Suomea.  Ilmeisesti tarkoituksella mukana on kohde sekä Hangosta että Utsjoelta. Uusimpia kohteita ovat ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudat ja Salpalinja.
Ulkoasu: Ville
Lähteenmäki

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia ja yllättäviäkin anekdootteja. Se esimerkiksi kertoo, että Kreetan saaren Knossoksen  palatsin löytänyt englantilainen arkeologi Arthut Evans vaelteli ennen Kreikan matkaansa Suomen Lapissa ja löysi Inarin järven saaresta ainutlaatuisen ohimorenkaan. Evans vei korun mennessään, mutta tällä hetkellä tuo hieno esine on saatu Oxfordista Siida-museoon lainaan. Kirjassa annetaan kunniaa myös monille suomalaisille arkeologeille. Heistä mainitaan ainakin  Reinhold Hausen, Alfred Hackman Pirkko-Liisa Lehtosalo Hilander ja Unto Salo. Tieteenalaa tehdään tutuksi. Ammattiarkeologien rinnalla tutkimusta ovat tehneet harrastajat. Esimerkiksi kuvaus Levänluhden lähteen tutkimuksesta on jännittävyydessään hieno esimerkki arkeologisen tutkimuksen etenemisestä.

Kirja osoittaa, että Suomesta löytää halutessaan kiinnostavia historiallisia nähtävyyksiä. Kirjat lyhyet tekstit ovat hienosti kirjoitettuja ja mielenkiintoa herättäviä. Kirja kertoo esimerkiksi Lapin seidoista, jatulintarhoista, pyhistä lähteistä, muinaislinnoista ja hautapaikoista. Äskettäin löydetystä Ravattulan kirkonmäestä kirjassa on ansiokas kirjoitus. Kyseessähän on Suomen vanhin tunnettu kirkon paikka. Siitä opin senkin, että Suomen viimeinen keskiaikainen puukirkko, Saloisten kirkko, paloi 1930-luvulla. Toinen "uusi" ja paljon esillä ollut arkeologinen kohde on Mankby, keskiaikainen kylä nykyisen Espoon alueella. Kirjassa esitellään myös kaksi minulle aiemmin tuntematonta keskiajan lopussa rakennettua linnaa, Kiskon Haapaniemen linna ja Karjaan Grabbacka olivat kartanolinnoja, joista kellareita ja perustuksia jäljellä.

Kirjassa kohteita ei esitellä irrallisina vaan paikat ja niiden tarinat liitetään historiaan. Linnavuorten yhteydessä selitetään myöhäisrautakauden yhteiskuntaa, vanhoista maanteistä puhuttaessa puhutaan myös pyhiinvaelluksista. Cronholmein telakka Kruunypyyssä kertoo Ruotsin 1600-luvun merenkulusta. Elina Helkalan piirrokset kuvittavat ja täydentävät tekstiä hienosti.

Eikä kirja jää vain historiaan. Jo alkupuheessa Ilari Aalto kertoo matkasta Pyhäjoelle. Siellä he etsivät etsivät Hanhikiven keskiaikaista rajakiveä ja törmäävät valtavaan ydinvoimalan monttuun. Tekijät todistavat olevansa kiinni myös tässä päivässä. Eikä menneisyyttäkään turhaa mystifioida.

Tämä kirja on vahvoilla, kun valitaan Suomen parasta tietokirjaa. Se voisi myös kilpailla kauneimman kirjan arvonimestä. Tämän kirjan haluaisin omistaa. Siihen tekee mieli palata.

Aalto, Ilari
Heikala, Elina
Marka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä
Atena, 2017

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Selkokirjoja kaikille - oikeus lukea

Tämän päivän (1.10.2017) Helsingin sanomat kirjoitti tuhansista peruskoulun suorittaneista suomalaisnuorista, joiden on vaikeata lukea tavallista tekstiä. Itse en tunne nuorten maailmaa kovinkaan hyvin, mutta teksti herätti ajatuksia. Yksi mahdollinen tapa auttaa niitä, joille lukeminen on vaikeaa, on tarjota helpolla kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.  Helppo teksti voisi vähitellen totuttaa lukemiseen ja totuttaa vähitellen myös vaikeampaan tekstiin. Ainakin kirjastolaisten ja kaikkien lukemisvaikeuksista kärsivien läheisten tulisi tietää, että tarjolla on myös hyviä selkokirjoja. Niillä on tylsä maine, mutta monet uudet kirjat on tehty hauskasti ja lukijaansa kunnioittaen. Parhaimmillaan selkokirjat tarjoavat näkökulmia kaikenlaisille lukijoille.

Marjatta Levanto ja Julia Vuori ovat muokanneet lumoavan Metsän pieni kansa – puunhaltijoiden opintoretki -kirjan myös selkokirjaksi.  En ole pidempää versiota nähnytkään, mutta selkokirjakin tarjosi kauniin kurkistuksen myyttiseen maailmaan. Kirja kertoo suomalaisista myyteistä ja kansanuskomuksista helposti, tarinoiden muodossa. Kirjassa esitellään pyhiä eläimiä, tonttuja, haltioita, noitia sekä metsän ja veden väkeä.  Kertojana kirjassa on Väinämöinen, jonka hahmo
Kannen kuva: Sadun tyttö /
Torsten Wasastjerna
kuvataan sympaattisemmaksi kuin Kalevalassa. Kuvituksena kirjassa on suomalaista luontoa ja sen myyttisiä ulottuvuuksia käsitteleviä suomalaisia taideteoksia. Mukana on taiteilijoita 1800-luvun alusta nykypäivään. Se, kuinka hyvin voimme lukea tekstiä, ei välttämättä ole mitenkään yhteydessä siihen, kuinka hyvin pystymme eläytymään taiteeseen. Siksi tällainen helppoa tekstiä ja taidetta yhdistävä kirja on edistää tasa-arvoa.  Minä voisin hyvin kuvitella lukevani äänen tämän kirjan tarinoita. Kirjaa voisi myös lukea keskustellen yhdessä. Taideteoksineen se tarjoaa tietysti myös mahdollisuuden syvnetyä ja antaa mielikuvituksen lentää.

Pertti Rajala on vuosikymmenien aikana tehnyt valtavasti töitä selkokielen parissa. Hän on kirjoittanut selkokielestä ja selkokielellä. Hän on muokannut ”tavallisia” kirjoja selkokielelle ja luonut alusta asti selkokielisiä kirjoja.  Uusin suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja on tänä vuonna julkaistu Selkoa Lutherista, jonka Kirjapaja on julkaissut reformaation juhlavuoden kunniaksi. Tähän pieneen kirjaan on koottu selkeällä kielellä tärkeimmät Lutheriin ja uskonpuhdistukseen liittyvät yksityiskohdat. Kirjasta jokainen voisi oppia yleissivistyksen verran tietoa kirkkomme opista ja historiasta. Sitä voisi suositella paitsi rippikoululaisille myös jokaiselle aikuiselle, jolle on vähän epäselvää, mistä luterilaisessa kirkossa oikein on kyse.
Kannessa kuuluisin kuva
Lutherista. Sen on maalannut
Lucas Cranach


Hyvin tehtyjä selkokirjoja tarvittaisiin paljon enemmän. Ensimmäinen haaste on kuitenkin markkinointi. Kuinka kirjat voisivat saavuttaa ne, joille ne tarkoitettu. Kannustaisin kaikkia tutustumaan.  Niistä voi myös oppia selkeän kirjoittamisen periaatteita. Sitä me kaikki tarvitsemme. 

Levanto, Marjatta
Vuori, Julia
Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki
Maahenki, 2017

Rajala, Pertti
Selkoa Lutherista : kertomus Martti Lutherin elämästä ja ajatuksista
Kirjapaja, 2018

maanantai 25. syyskuuta 2017

Miniatyyrimaalari - renessanssiajan Rooma


Poimin Pekka Matilaisen uutuuskirjan lukulistalleni heti luettuani hänen esikoiskirjansa Kupoli. Uuden Miniatyyrimaalari-kirjan tapahtumat ovat jatkoa esikoisromaanille. Tässä kirjassa edellisen kirjan päähenkilöt salaperäinen viisas mies Loschi ja nuori Antonio kohtaavat yhdeksän vuoden jälkeen tällä kertaa Firenzen sijasta Roomassa. Mukana ovat myös edellisen kirjan keskeiset naishahmot sekä edellisen kirjan paha inkvisiittori Fabian Santini. Vanhentunut Loschi työskentelee kuuriassa ja asuu vanhan naisystävänsä kanssa avoimesti yhdessä. Antonio on opiskellut miniatyyrimaalariksi, joka erityisen mielellään kuvittaa kopioituja käsikirjoituksia ja saapuu Roomaan töitä etsimään. Käsikirjoituksesta tässäkin kirjassa on kyse. Tällä kertaa keskustellaan roomalaisen filosofin Lucretiuksen runoelmasta De rerum natura, eli, Asioiden luonteesta. Teksti maallisen rakkauden ylistyksellä, mutta sisältää meille tutun ajatuksen atomeista, joista kaikki olevainen muodostuu. Teos myös väitti, että ihmiset ovat kuolemanpelkonsa vuoksi keksineet ajatuksen jumalista ja kuolemanpelosta. Eräänlainen ateismin julistus siis. Tekstin ajatuksilla on ollut sittemmin käänteentekevä vaikutus sekä luonnontieteisiin että filosofiaan. Kuten niin monessa muussakin kirjassa, katolinen kirkko ja etenkin sen kauheat inkvisiittorit esitetään antiikin käsikirjoitusten vastustajina. Ei syyttä, mutta näkemys on ehkä myös kovin yksinkertaistettu. 

Kupoli palkittiin Dekkariseuran esikoispalkinnolla ja jonkinlainen rikosjuoni siinä olikin. Toisin on tämän kirjan laita. Suorastaan harmittaa, että se on ainakin Helmet-kirjastoissa sijoitettu harhaanjohtavasti jännityskirjahyllyyn. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa toki on jännitystä, mutta ei dekkarin juonta tai rikoksen selvittelyä. Vaikka kirja pitääkin lukijan otteessaan, sen jännitys ei ole dekkarimaista.
Kansi: Mika Perkiökangas

Matilainen kaunista ja huolellista kieltä. Tämä kirjan kieli on vielä esikoisteostakin hiotumpaa ja luontevampaa. Kirja on myös osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, hän on renessanssiajan tuntija, joka saa miljöön ja aikakauden eloon. Hän osaa kuvata renessanssiajan aatteita ja nivoa tapahtumat ajan poliittisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Tämänkin kirjan sivuhenkilöistä suuri osa on todellisia historiallisia henkilöitä. Tämä kirja on myös ylistys Rooman Trasteverelle, tuolle Gianicolo-kukkulan juurelle levittäytyvälle rosoiselle kaupunginosalle. Matilainen on kirjoittanut kirjaansa Gianicololla sijaitsevassa Suomen kulttuurikeskuksessa Villa Lantessa. Kirjassa Villa Lanten nykyiseen sijaintikohtaan on sijoitettu maja, josta aukeaa Rooman upein maisema. Kirjan maisemakuvaus turistinakin Roomassa vierailleen lukijan näkemään kaupungin nykyiset maisemat silmissään. 

Kuten maisemalla myös kirjan ajatuksilla on yhteys meidän aikaamme, kuten viisaan Loschin toteamus siitä, että ”hyvä tarina voittaa aina totuuden, koska ihmiset rakastavat niitä”. Ainakin minulle oli enemän kuin tarpeen kirjan ohje siitä, että kun työskentelee, kannattaa "tehdä sitä mitä on tekemässä".  Keskittyminen olisi tarpeen. 

Matilainen, Pekka
Miniatyyrimaalari
Atena, 2017

P.S. Kulkija kirjan kannessa näyttää hämmästyttävän modernilta. Ehkä tarkoituksella.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Amandan maailmat - Suomi ja pakolaiset

Asko Sahlbergin Amandan maailmat on ensimmäisiä suomalaisia romaaneja, joissa näkyy parin vuoden takaisen pakolaistilanteen vaikutukset. Tyypillistä kyllä, suomeksi kirjoittava Sahlberg on asunut jo vuosia Ruotsissa ja tottunut elämään monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on totuttu ottamaan vastaan isojakin pakolaisryhmiä. Tämä kirja kuitenkin sijoittuu suomalaiselle syrjäseudulle, jonka elämän kaukaa tulleet pakolaiset mullistavat. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kaunista ja helppoa. Vihapuheet leviävät, pakolaisnuoret viskovat kiviä poliisien niskaan, pakolaisten asuttamia parakkeja sytytetään tuleen, naiset pettävät avuttomia miehiä, pakolaiset hakkaavat toisiaan. Maailma on rujo, kirja sisältää alkuluvusta lähtien myös epämiellyttäviä kohtauksia. Kirjan ihmiset ovat rikkinäisiä, vajavaisia, rumiksi kuvattuja.
Kannen valokuva Shutter Stock

Kirjan päähenkilönä ja havainnoijana on yli 80-vuotias on Amanda, joka iästään ja synnynnäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pärjää yksin omassa mökissään ilman sähköä ja puhelinta. Ainoina seuralaisinaan Amandalla ovat hiiret, katolisista pyhimyksistä kertova kirja sekä naapurin mies Jansson. Amanda on itsekin pyhimysmäinen hahmo, jolle maailman asiat näyttäytyvät ihmeinä. Edes nuorena koettu raiskaus ei ollut katkeroittanut häntä. Amandan kautta lukijakin pääsee ihmettelemään levotonta maailmanmenoa. Kuten ihmisiä, jotka viihtyvät omassa elämässään niin huonosti, että heidän täytyy matkustella. Janssonin kanssa Amandalla eräänlainen seksi(vaihto)kaupan kaltainen suhde: Amanda näyttää rintansa ja saa vastineeksi ”milloin voita, milloin kahvia”. Tärkeintä on kuitenkin luottamus siihen, että naapuriin voi tarvittaessa turvata. Tämä kahden vanhan ihmisen välinen suhde on sen suorasukaisesta seksistä huolimatta osoitus arvokkaiden ihmissuhteiden moninaisuudesta. Jansson on liikuttava ja yksinäinen hahmo, jonka potkut ja vaimon kuolema jättivät aikoinaan yhteisön ulkopuolelle. Mies on myös säälittävän helppo kohde nuorille huijarinaisille. Jansson on Amandan linkki ulkomaailmaan, hän avartaa Amandan maailmaa kertomalla tälle televisiosta ja aviisiksi kutsumastaan lehdestä saamiaan tietoja, omilla epäluuloillaan ja käsityksillään väritettynä.  Janssonin muukalaisvihamieliset kommentit olivat Amandan ensimmäinen havainto pakolaisten saapumisesta paikkakunnalle.

Amandan maailma mullistuu, kun Poika, nuori turvapaikanhakija, varastaa Amandan rahat pankkiautomaatilla. He kohtaavat uudelleen ja vähitellen poika asettuu Amandan kotiin asumaan ja jonkinlainen yhteys löytyy.  Pojan vuoksi Amanda on valmis myös väliaikaisesti jättämään kotinsa ja lähtemään matkalle pelottavaan maailmaan. Yhteiselo ei ole auvoista, kielitaidottomat eri kulttuuripiireistä kotoisin olevat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan eikä poika pääse vainoojistaan. Talossa haisee pelko, eikä Amanda pysty loputtomiin suojelemaan Poikaa, jonka persoona jää sekä lukijalle että Amandalle tuntemattomaksi.

Kirjan irrallisin hahmo on yllättäen Amandan pihaan ilmestyvä Valdemar. Tämä pakenee vanhainkodin turhauttavaa elämää ja löytää itselleen turvapaikan ensin Amandan sitten Janssonin luota. Valdemarin persoona on puheenvuoro vanhusten oikeuksien ja mielekkään elämän puolesta. Samalla hänen hahmonsa myös pehmentää kirjan kovaa maailmaa.

Sahlbergin kieli on tunnistettavaa, siinä on rytmiä ja tarkkuutta. Tässä kirjassa hän ei kirjoita leveää waltarimaista proosaa, kuten esimerkiksi Pilatus-romaanissa. Tämän pienen (137 s.) kirjan teksti on tiivistä ja väkevää. Hän kuvaa rujoa maailmaa tarkasti ja tekee teräviä havaintoja. Yksi hienoimmista oli Amandan ajatus ihmisistä, jotka ”luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi”. Tämän virhekäsityksen jäljet näkyvät myös nykyisessä verkkokeskustelussa. Kirja on vahvaa yhteiskunnallista puhetta, se puolustaa heikkojen ja unohdettujen oikeutta oman näköiseen ja turvalliseen elämään. Se ei kaunistele, se puhuu murheesta ja kuolemasta. Mutta kirjan synkkyys ei ole lohduttomuutta. Kohtaaminen on mahdollista. 


Sahlberg, Asko
Amandan maailmat
Like, 2017

perjantai 8. syyskuuta 2017

Tietokonelapsi - 70-luvun scifiä

Erkki Ahonen oli ensimmäisiä suomalaisia tieteiskirjailijoita, ellei jopa ensimmäinen. Tietoisuuden rajoja, tieteen etiikkaa sekä ihmisen ja koneen suhdetta käsittelevä Tietokonelapsi ilmestyi 1972. Siinä tiedemiesryhmä saa tehtäväkseen luoda ”sisäerityksestä vapaan yksilön”, joka tekisi päätöksiä vain rationaalisin perustein. Tavoitteena oli, että tuo uusi yksilö saisi avukseen kaiken maailman tiedon ja kehittäisi sen avulla ratkaisun edes johonkin maailman ongelmaan. Tarvittavan yksilön ryhmä sai, kun raskaana oleva nainen joutui liikenneonnettomuuteen. Äitiä ei voitu pelastaa, mutta sikiön aivot pystyttiin säästämään ja niihin kytkettiin valtaisa niitä varten kehitetty tekniikka.

Lapsi kehittyy, siihen yhdistetään antureita ja tietokoneita. Nestesäiliössä kelluvat aivot pystyvät aistimaan anturien antamia inpulsseja ja pohtimaan koko maailman tietoa. Se pystyy myös kommunikoimaan ja lähestymään ihmisiä pienen liikkuvan ja aistivan robotin avulla. Lapset suhtautuivat robottiin kuin kaveriin.


Kirjan kertojaminä on tiedemiesryhmän jäsen, jolla oli koetta kohtaan epäilyksiä alusta asti. Kokeen edetessä hänestä tuli viestinviejä, ainoa, jonka kanssa lapsi lopuksi suostui olemaan yhteydessä.

Ja lapsi oivaltaa, saarnaa ja opettaa. Se tarttuu moniin yhteiskunnan ongelmiin : rakentamiseen, tavarapaljouteen ja lopulta sodan ja rauhan kysymyksiin. Se kaappaa ydinasein varustetun tukikohdan valtaansa ja aloittaa leikin, jolla se yrittää saada maailman ymmärtämään ydinaseiden järjettömyyden. Mutta maailma ei opi. Aseena lapsi oppii myös käyttämään julkisuutta. Tietoa vuodetaan tarkoituksella aivan nykyaikaiseen tapaan.

Kirja on matka 40 vuoden taakse, se kuvaa aikaansa. Sen maailmaa on kylmän sodan, ydinpelotteiden ja yhteiskunnallisen kuohunnan maailma. Siitäkin huolimatta kirja on mielenkiintoista kyllä,  käännetty saksaksi niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Se on kiinnostanut myös tämän vuosituhannen lukijoita.

Kirjan kieli on jo vähän vanhahtavaa, mutta vaikuttavaa. Kirjan riipaisevimmassa kohdassa lapsi tahtoo nähdä itsensä, oman organisminsa eikä kestä katsoa nesteessä kelluvia aivoja. Ei ollutkaan yksilöä ilman tunteita, särkymätöntä tietoisuutta.



Ahonen, Erkki
Tietokonelapsi
Gummerus, 1972

torstai 7. syyskuuta 2017

Ennen kuin mieheni katoaa - läheinen ihminen, tuntematon maanosa

Selja Ahavan edellinen teos Taivaalta tippuvat asiat on ollut yksi viime vuosien huimimpia lukukokemuksiani. Tuo riipaiseva kirja toi jotain uutta suomalaiseen kirjallisuuteen. Episodimaisen kirjan kertomuksissa tapahtui äärimmäisen epätodennäköisiä asioita. Täsmällinen ja toteava kieli tavoitti kohteensa.

Kirjailijan uusi kirja, Ennen kuin mieheni katoaa, on saanut julkisuutta aiheensa vuoksi jo ennen ilmestymistään. Kirjan kohtaus, jossa aviomies kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ilmoittaa vaimolleen: ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, on hetki kirjailijan omasta elämästä. Ilmoitusta seuraava tynnemyllerrys, jota kirja täsmällisin lausein kuvaa, on kuva hänen omasta sielunelämästään. Omaelämäkerrallisen tarina väliin punoutuu kertomus Kolumbuksesta, joka uskoi löytäneensä Intian. Kirja sopii hyvin Taivaalta tippuvat asiat -kirjan jatkeeksi. Tässäkin tapahtuu asioita, jotka uhmaavat todennäköisyyksiä. Joita ei ole uskoa silloinkaan, kun ne tapahtuvat.

Tämä ei ole kirja transsukupuolisuudesta tai sukupuolen korjauksesta, aviomies ei pääse kertomaan omaa tarinaansa. Tarinaa kertoo nainen, joka tajuaa, että ei ole oikeastaan ymmärtänyt eikä tiennyt mitään olennaista miehestä, jonka kanssa eli yhdessä neljäsosan elämästään. Ilmoitus ja aviomiehen muuttuminen naiseksi vievät pohjan yhteiseltä elämältä. Vaimolla ei ole enää miestä, välillä hän ei enää tunne itseään naiseksi. On kuin mies olisi salakuljettanut toisen naisen yhteiseen kotiin. Varjo peittää yhdessä elettyjen vuosien muistot eikä mihinkään voi enää luottaa. Epäilyttää jopa todeta, että olemme matkustamassa Italiaan lomalle, sillä ei voi olla varma, että Italia on vielä paikallaan ja olemassa, silloin kun meillä on loma. Ei voi sanoa, että lapsi on ahkera, koska ei voi tietää, milloin tämä lopettaa ahkerana olemisen. Ihmisen sisällä on valkeita alueita, kuten Kolumbuksen ajan kartoissa. Tuntemattomia maita. Vastaava tuska voisi kohdata niitä, jonka puoliso paljastuu rikolliseksi tai avioliittohuijariksi. 

Avioliittokertomus on kirjoitettu minämuotoon. Se on muistoista ja tunnekuohuista koostuvat synkkä monologi, jonka harvoja huvittavia kohtauksia on käräjäoikeudesta tullut puhelinsoitto, jossa pyydetään korjaaman eroavan puolison henkilötunnus. Byrokratian ja elämäntilanteiden kohtaaminen on ikuinen huumorin lähde.

Kirja haastaa miettimään parisuhteita. Mihin asti on tarpeen taipua? Onko jossakin raja, jota en voi ylittää? Kuinka paljon käsitykseni toisesta on loppujen lopuksi vain olettamusta ja omaa kuvitelmaani? Ja mitä olennaista ei koskaan tule kysyttyä ? Ja mitä itse asiassa rakastaa, silloin kun toista rakastaa? Ei voi kuin ihmetellä sitä, että suurin osa ihmisistä uskaltaa jossain elämänsä vaiheessa sitoutua kumppaniinsa. Siitäkin huolimatta, että toista ei voi oikeasti tuntea eikä edes itseään.
Kannen suunnitellut
Jenni Noponen


Vaikka aviomies ei pääse tarinaansa kertomaan, vaimo kuvittelee hänelle lapsuusmuistoja, psykologisoi. Mutta selitykset jäävät vaisuiksi. Asioita voi kuvata, mutta ei ymmärtää. Vahvin kuva kirjassa on kuva sudenkorennon muodonmuutoksesta. Toukasta kuoriutuu kiiltäväsiipinen korento.

Kolumbuksen matkaan liittyvät otteet limittyvät hyvin kertomuksen väliin. Ainakin minä kiinnyin onnettomaan tutkimusmatkailijaan, jonka erehdyksen lukija tietää, mutta jota hän ei itse ymmärrä.


Ahava, Selja
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017

maanantai 21. elokuuta 2017

Pelon vangit - tuhoa ja maailmanlopun enteitä Gotlannissa


Anna Janssonin gotlantilainen sankaritar Maria Wern joutuu jälleen kerran selvittelemään monimutkaista rikosjuttua ja perhe-elämän sotkuja yhtä aikaa. Valitettavasti nämä työ- ja yksityisasiat vielä sekoittuvat keskenään. Välillä jo seesteiseksi muuttuneen uusperhe-elämän uudeksi haasteeksi saadaan 17-vuotias ongelmanuori, joka on yllättäen paljastunut Marian aviomiehen pojaksi. Tähän poikaan Maria oli jo saanut työnsä kautta (valitettavasti) tutustua. Pojan myötä perhe joutuu tekemisiin myös tämän biologisen äidin ja adoptiovanhempien kanssa. 

Gotlannin kesä aiheuttaa tavanomaiseen tapaan poliiseille ongelmia. Almedalen-politiikkaviikko on alussa, mutta sääongelmien vuoksi tämä Ruotsin poliittisen kesän keskeisin tapahtuma jää vaisuksi. Myrsky piirittää Gotlannin, laivavuoroja perutaan, lentokoneet eivät voi lentää ja asukkaat varautuvat ruoan loppumiseen. Poliiseja työllistää myös huhu tavallista isommasta kannabiskaupasta, jota saarella käydään. Kun poliisit joutuvat tämän kaiken keskellä selvittämään yhden politiikkaviikon luonnoitsijan murhaa, kiirettä pitää. Kaiken katastrofimielialan keskellä esitetään myös kritiikkiä yhteiskunnan huonoa kriisivalmiutta kohtaan ja tällä kertaa hyvänä esimerkkinä esitetään naapurimaa Suomi, jonka varmuusvarastoissa riittää viljaa ja sähköverkko on suojattu aurinkomyrskyjen varalta (?).

Tarinan keskeinen tapahtumapaikka on tällä kertaa Tingstäden kylä saaren pohjoisosassa. Paikka tunnetaan valtavasta bunkkerimaisesta linnoitusrakennuksesta, joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aattona sekä viikinkiaikaisen puulinnoituksen jäänteistä Tinstäde-järven pohjassa. Tässä kirjassa tärkein kohde  on kuitenkin paikkakunnan kotimuseo, Ruotsin mekaniikan isän Christopher Polhemin syntymäkoti. Kirjassa ei niinkään nosteta esiin Polhemin teknisiä keksintöjä vaan hänet liitetään salatietieteisiin ja maailmanlopun ennustuksiin. Polhemin perintö ei ollut ehkä kaikkien luontevin osa tätä kirjaa, mutta se, että dekkareihin rakennetaan historiallisia viittauksia lisää kiinnostavuutta. Polhemin perinnön ympärille on kirjassa luotu eräänlainen maailmanlopun kultti, mikä tekee kirjan juonesta vähän monimutkaisen ja loppuratkaisusta epäuskottavan. Muuten tarina kulkee sujuvasti vaikkakin rönsyillen. Monenlaisia johtolankoja löytyy ja jännitys säilyy pitkälle, mutta ei aivan loppuun asti. Uusina moraalisina kysymyksinä tässä kirjassa käsitellään kannabiksen laillistamista ja eutanasiaa. Mielenkiintoista kyllä, ehdotuksen kannabiksen laillistamisesta tekee Keskustapuolueen nuorisojärjestö.

Murhaaja löytyy ja pahuuden syyt johtavat taas kauas. Murhaajan lapsuuteen ja gotlantilaissukujen vaiheisiin. 



Pelon vangit
Jansson, Anna
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2017

perjantai 18. elokuuta 2017

Vegetaristi - romaani Etelä-Koreasta

Korealaisen Han Kangin kirja Vegetaristi voitti taannoin käännöskirjojen Booker-palkinnon ja nousi bestselleriksi monessa maassa. Nyt kirja on käännetty myös suomeksi, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kiihkeätempoinen kirja on esimerkki vaikuttavasta kirjasta, jonka voi lukea ja tulkita monella tavoin. Se kertoo nuoresta korealaisesta aviovaimosta Yeong-hyesta, joka pelottavan unen seurauksena lopettaa paitsi lihansyönnin myös seksin ja haluaa lopulta muuttua puuksi. Aviomies turhautuu tilanteeseen ja kääntyy appivanhempien puoleen. Etenkin perheen Vietnamin sodassa traumatisoitunut isä raivostuu asiasta suhteettomasti, mikä johtaa väkivaltaan ja lopulta koko perheen hajoamiseen. Tarinalla on kolme eri kertojaa: naisen aviomies, kälyään kohtaan himoa tunteva sisaren mies ja sisar itse. Päähenkilö Yeong-hye ei itse pääse omaa tarinaansa kertomaan. Eräällä tavalla kirjan tarina tuo mieleen Elsa Beskowin sadun Prinsessa Sinilei ja hänen veljensä. Tuossa sadussa taikajuomaa nauttinut prinsessa kieltäytyy elämästä metsästävän ja lihaa syövän unelmaprinssin puolisona ja muuttuu lopulta haapapuuksi. Sitäkin tarinaa kertoo ulkopuolinen, prinsessan pikkuveli.

Kirjan kannen mainostekstit kertovat hurjasta ja hämmästyttävästä lukukokemuksesta. Näin varmasti on. Yhtä hyvin voisi sanoa, että ainakin tietyiltä osin lukukokemus on vastenmielinen ja raastava. Kirja sisältää väkivaltaisia kohtauksia, joissa lihasta kieltäytyvää ja sittemmin anoreksiaan sairastuvaa päähenkilöä syötetään väkisin. Ainakin minä jouduin taistelemaan itseni näiden kohtausten läpi suorastaan fyysistä kipua tuntien. Kirjan keskellä on seesteisempi luku, jossa Yeong-hyenin taiteilijalanko kertoo kälyään kohtaan tuntemastaan eroottisesta pakkomielteestä. Unenomaisessa kohtauksessa viitataan
Kannen kuvat: 100 / Moment /
Getty Images. Suunnittelu:
Christopher Brand
helsinkiläisillekin tuttuun japanilaiseen taiteilijaan Yayoi Kusamaan.

Kirjailija itse kertoo, että Koreassa kirjaa ei lueta tulkintana länsimaisesta sadusta eikä anoreksiasta vaan yhteiskunnnasta. Kirja on päätynyt jopa paikallisen kulttuuriministeriön mustalle listalle, koska se sisältää viittauksia maan vaiettuun lähihistoriaan. Me, jotka olemme tottuneet ajattelemaan Etelä-Koreaa demokratian etuvartiona ja pahan Pohjois-Korean uhanalaisena naapurina, unohdamme että tämäkin maa oli vielä 1980-luvulla sotilaiden hallitsema diktatuuri.  Sen ajan rikoksia ei ole maassa käsitelty, vaikka yhteiskunta onkin vapautunut. Korealaiset löytävät kirjasta viittauksia  kansannousuun, joka tukahdutettiin verisesti vuonna 1980. Muitakin vaiettuja vaiheita maan lähihistoriassa on : Toisen maailmansodan aikaisen japanilaismiehityksen, verisen Korean sodan ja Vietnamin sodan aiheuttamia traumoja ei ole avoimesti käsitelty. Kirjan isän tavoin diktatuurin aikaisesta Etelä-Koreasta lähetettiin Vietnamiin satojatuhansia sotilaita. Siis maasta, joka oli vasta toipumassa miljoonia uhreja vaatineesta Korean sodasta. Lukuisten henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneiden miesten tarinaa ei ole virallisesti haluttu kuulla.  Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja muistoja.

Minulle uskontoon ja korealaiseen mytologiaan liittyvät viittaukset eivät auenneet. Itse kirjan pääteema kasvissyönti liittyy vahvasti Korean vanhaan uskontoon, buddhalaisuuteen. Siitä, onko lihansyöntiin pakottamisessa kyse uskontojen ja maailmankatsomusten välisestä kamppailusta, en osaa sanoa mitään. Kirjan lopussa esiintyvää lintuviittaustakaan en ymmärtänyt. Korean kulttuuri kun on minulle vierasta. Mutta onneksi on kaunokirjallisuus. Se auttaa ymmärtämään, ainakin sen että ymmärtää vielä kovin vähän ja että kaikesta globalisaatiosta huolimatta kulttuurierot eivät ole kadonneet.

Rankka ja monitulkintainen kirja, josta minulle avautui vain pinta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Reader, why did I marry him,  Lumiomena, Mitä luimme kerran. Kirjaluotsi ja luultavasti moni muukin.

Han, Kang
Vegetaristi
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2017


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Erämaalatu - rikoksia ja rakkautta Toholammilta

Veli Ranta-Ojalan yhdeksäs romaani, Erämaalatu, on kirjailijansa ensimmäinen rikosromaani ja samalla ensimmäinen keskipohjalaiseen Toholammin kuntaan sijoittuva rikosromaani. Paikallisuus kirjassa onkin tärkeää. Tapahtumapaikat on kuvattu niin, että paikkakuntaa tunteva näkee miljöön silmissään. Paikalliset henkilöt on laitettu puhumaan uskottavaa ja luonnollisesti soljuvaa murretta. Paikallisten puheiden vastaparina toispaikkakuntalaisten puhe ja kertojanääni ovat selkeää yleiskieltä. Murre elävöittää, mutta ei vie huomiota liikaa. Toholampi ei näyttäydy uutena St. Mary Meadina ei edes suomalaisena maalaisidyllinä. Seutu kuvataan synkkänä syrjäseutuna, jonka ihmisiä kuvaa hyvin paikkakunnalla kootun kaskukokoelman nimi "Kylymät lamppilaiset". Huumoriakaan ei kirjassa ole pehmennyksenä. Siinä on nostettu esiin myös paikkakuntalaisten aitoja huolenaiheita, kuten terveys- ja poliisipalveluiden siirtyminen kauemmaksi, suurpedot sekä rakennettavan tuulipuiston mahdolliset meluhaitat. Kirjassa on myös viitataan todellisiin, paikkakunnalla ja maakunnassa tapahtuneisiin rikosjuttuihin, vaikka ne eivät romaanin varsinaiseen rikosjuoneen liitykään.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Paikkakunnalla asuva eläkkeelle jäänyt metsäteknikko Kankaanpää löytää erämaaladun läheltä ruumiin eikä malta luopua paikallisen salapoliisin roolistaan, vaikka murhajuttuun sekaantuminen vaikuttaa vaaralliseltakin. Hänen yhteistyökumppanikseen saapuu kaupungista vanhempi rikoskonstaapeli Rantavirta, joka edustaa vanhan ajan poliisimiestä. Näitä kaikin tavoin kunnollisia miehiä yhdistää näkemys siitä, että ennen kaikki oli paljon paremmin. Silloin työt tehtiin kunnolla, poliisi ehti suojella kansalaisia ja nuoriso harrasti urheilua.  Poliisiromaaneille tyypilliseen tapaan, vanhempi konstaapeli joutuu vielä kärsimään ylimielisten ja irtopisteitä keräävien esimiestensä ja Keskusrikospoliisin tutkijoiden ymmärtämättömyydestä. Resursseja leikataan eikä perinteistä poliisityötä enää arvosteta. Hahmo on vähän sukua ainakin Jokisen komisario Koskiselle.
Kannen piirros: Hannu Kivelä


Erämaalatu kuvaa miehistä maailmaa. Naiset ovat kotona odottavia vaimoja (niitäkin on, jotka eivät jaksa uskollisesti odottaa) tai ravintoloiden ja deittipalstojen saaliita. 
Kirjan miehet metsästävät, urheilevat,ajavat moottorikelkoilla ja lukevat Kalle Päätalon kirjoja. Nuorempien harrastuksiin kuuluu myös juopottelu ja (varattujen) naisten vokottelu. Sukupuoliroolit ovat toki hitaasti muuttumassa : Poliisien joukossa on myös yksi naispoliisi ja kun komisario toteaa, että ”kirjastonhoitajat ovat miellyttäviä ja avarakatseisia naisia”, häntä muistutetaan siitä tosiasiasta, että tänä päivänä kirjastonhoitajat saattavat olla myös miehiä. Miehisen kunnian varjeleminen on kuitenkin yhä tärkeää. Vaimoja täytyy vahtia, uskottomuus kun tuntuu olevan nuorille vaimoille kovin tyypillistä. Kirja yrittää tavoittaa niiden miesten sisäistä maailmaa, joiden mustasukkaisuuden järjettömistä seurauksista iltapäivälehtien rikosotsikot kertovat. Kaikkia naisia on tarpeen suojella ainakin ulkomaalaisilta, vaikka heitä ei Toholammilla juuri liikukaan. Helsingissä käydessään toinen kirjan päähenkilöistä ihmettelee, kuinka naiset uskaltavat kulkea siellä kaikkien niiden maahanmuuttajamiesten keskellä. Vaikka kirjan synkkä maailmankuva ehkä selittyykin kirjoittajan henkilökohtaisen elämän vaikeuksilla, se kuitenkin tavoittaa myös jotain yleistä yhteiskunnasta. Sen ilmapiiri olisi otollista kasvualustaa esimerkiksi maahanmuuttajavastaisille liikkeille. Kirjassa esitellään niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita Johanna Korhonen luettelee kirjansa Mikä niitä riivaa  turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua esittelevässä luvussa. Vanha yhteisöllisyys on kadonnut, tietoverkot ja globaali viihde ovat sivuuttaneet perinteiset arvot eivätkä paikalliset urheilijat ja muut toimijat eivät saa enää ansaitsemaansa arvostusta.  Ahdistavassa tilanteessa maahanmuuttajista tulee sopiva pahan olen purkamisen kohde, vaikka heillä ei olekaan itse ongelmien kanssa mitään tekemistä.

Kirjan rikosjuoni ei ole koukuttava, mutta paitsi rikosromaanina kirjan voi lukea myös rakkausromaanina. Se kotona odottava vaimo on kuitenkin tärkein niin poliisille kuin salapoliisillekin. Nainen se on, joka pitää kaikenikäisiä miehiä elämässä kiinni.

Ranta-Ojala, Veli
Erämaalatu
Länsirannikko, 2017

tiistai 15. elokuuta 2017

Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska - ja eräitä etenemismahdollisuuksia

Toimittaja ja tietokirjailija Johanna Korhonen pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan  Mikä niitä riivaa julkisilla foorumeilla käydyn keskustelun tasoa : Miksi keskustelu on usein pelkkää huutoa, joka ei johda mihinkään ja miksi tosiasioilla ei juurikaan tunnu olevan merkitystä?  Kirjassaan hän ei tyydy pelkästään kauhistelemaan asioiden tilaa vaan miettii syytä siihen miksi mielipiteillä on taipumusta kärjistyä ja miksi kannatettavilla ja vastustettavilla asioilla on taipumusta nippuuntua niin, että samat ihmiset löytävät toisensa eri kiistakysymyksissä samalta puolelta silloinkin, kun asioilla itsessään ei välttämättä ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Kuten kirjan alaotsikkokin ilmoittaa, kirjassa yritetään myös löytää keinoja, joiden avulla keskinäinen ymmärrys voi edistyä.

Johanna Korhonen siteeraa sosiologiklassikko Lévi-Straussia, jonka mukaan ihminen hahmottaa asioita helposti vastakohtina, vastapareina. Elämä ja kuolema. Musta ja valkoinen. Ihminen siis luonnostaan etsii ääripäitä, vastapareja. Ilmeisesti tämä on ollut jossain vaiheessa lajin säilymistä vahvistava ominaisuus. Elämme kuitenkin maailmassa, joka ei taivu polarisaatioon, vaikka tunnemmekin sitä kohtaan luontaista viehätystä. Polarisoitumisominaisuuden lisäksi meillä on luontainen taipumus ryhmäytyä. Nämä kaksi ominaisuutta yhdessä jo selittävät sekä mielipiteiden kärjistymistä että niiden nippuuntumista. Mielipiteet henkilöityvät. Emme välttämättä valitse mielipidettämme vaan valitsemme ne ihmiset, joiden kanssa haluamme olla samaa mieltä ja ne, joita haluamme vastustaa. Ilmiöhän on meille kaikille tuttu. Itse olen saanut varsin kummeksuvaa palautetta lievästi punavihreässä kuplassa eläviltä tuttaviltani, kun olen kertonut ajattelevani jostakin yksittäisestä asiasta samalla tavoin kuin Päivi Räsänen.  Tämä poliitikko on niin demonisoitu, että monelle hänen antamansa tuki mille tahansa asialle on jo riittävä syy vastustaa asiaa.
Kansi: Marjaana Virta


Mikä niitä riivaa -kirjan varsinaisena teoreettisena pohjana ovat amerikkalainen kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoffin kirjassa Don’t think of an elephant esittämät ajatuksen.  (Mielenkiintoista, että suuri ja kompelö elefantti saa niin kovin usein olla tutkimuksen ja ajattelun kohde-esimerkkinä). Lakoff pohtii ajattelumme tiedostamattomia syvärakenteita, joita hän nimittää kehyksiksi. Nämä kehykset vaikuttavat tapaan, jolla me katsomme maailmaa ja tulkitsemme sen ilmiöitä. Hän jakaa ihmiset ajatuskehysten suhteen kahteen perusryhmään, joista toista hän kutsuu nimellä strict father, toista nurturant parent.  Kuten nimistä voi päätellä, syvärakenteet ovat seurausta kasvatuksestamme, johon oman perheen lisäksi kuuluu koko elinpiiri ja -ympäristö. Ankara isä -ajattelulle tyypillistä on säännöt ja niiden noudattamisen tärkeys, itsekuri, hierarkia ja perinteiset arvot. Hoivaava vanhempi -ajattelu taas hoivan, turvallisuuden ja joustavuuden korostaminen. Nämä syvärakenteet usein vaikuttavat siihen, miten reagoimme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toinen tapa nimetä ryhmät on puhua lasiaivoista ja muovailuvaha-aivoista. Lasiaivot korostavat pysyvyyttä ja yksilön vastuuta omasta elämästään. Heille elämä on vaarojen uhkaama taival, joka vaatii suojautumista ja tehokasta toimintaa.   Muovailuvaha-aivoiset korostavat taas yhteiskunnan vastuuta heikoista, dialogin tarpeellisuutta sekä tarvetta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Heille empatia, pyrkimys ymmärtää muita, on keskeistä. Hassua kyllä, ajatus kahdenlaisista aivoista kuulostaa juuri sellaiselta dikotomialta, jota koko kirja itse asiassa vastustaa.  Teoriaa pehmentää ja samalla vesittää tieto siitä, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekatyyppejä, jotka reagoivat eri tilanteissa eri tavoin.

Lakoff pohtii myös sitä, miksi perheeseen ja sukupuoleen liittyvät kiistakysymykset herättävät tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan suhteettomankin voimakkaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, että avioliittolain kaltaiset kysymykset ovat riittävän yksinkertaisia, jotta tavalliset kansalaiset voivat ne hahmottaa. Kyse on myös siitä, että poliittinen retoriikkamme on vuosisatojen ajan puhunut valtiosta käyttäen perhettä metaforana. Olemme tottuneet puhumaan maan isästä ja kruunusta, joka vastaa (tai ei vastaa) pojistaan. Metaforien kautta olemme oppineet ymmärtämään kansakunnat ja muutkin isommat yhteisöt perheenkaltaisiksi ryhmiksi. Koska ymmärrämme yhteiskunnan perhemetaforan kautta, kasvatuksesta ja nousevat ajattelutavat, strict father ja nurturant parent, vaikuttavat tapaan, jolla tarkastelemme yhteiskuntaa. Kielellä luodaan maailmaa ja muokataan ajattelumalleja. Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytämme. Se, mitä ainakaan Korhosen kirjassa ei korosteta on se, että näihin perhemetaforiin länsimaisen kulttuurin piirissä elävät ovat tietysti ennen muuta tottuneet uskonnon piirissä. Isä Jumala ja hänen lapsensa sekä taivaan koti ovat meidän peruskäsitteistöämme. Katolisessa kristillisyydessä tietysti myös äitikirkko ja muut äidilliset käsitteet. Uskonnon piirissä perheasiat ja seksuaalisuus herättävät vielä enemmän tunteita kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Esimerkkeinä Suomessa käydyistä lukkiutuneista keskusteluista Johanna Korhonen käyttää turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua, kirkon sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä valtiontaloudesta käytyä keskustelua. Turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua hän tulkitsee tunteenpurkaukseksi, jossa suuri joukko suomalaisia purkaa yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnettaan. Keskustelulla ei oikeasti ollut mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa, heidän tulonsa vain nosti keskustelun pintaan. Kirkossa käydyssä avioliittokeskustelussa eri näkemyksiä edustavien ryhmien ajattelu ei kohtaa. Avioliittokeskustelu hallitsee kirkossa käytyä keskustelua niin vahvasti, että ihmiset jaetaan konservatiiveihin ja liberaaleihin pelkästään sen perusteella, mitä he ajattelevat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä harmittaa ainakin minua, joka nimittäisin itseäni mielelläni kirkollisissa asioissa konservatiiviksi, mutta en voi tehdä sitä, koska mielelläni suon kaikille oikeuden aviolioliittoon. Myös homoille. Valtiontaloutta koskevaa keskustelua taas leimaa vaihtoehdottomuus. 

Mikä sitten neuvoksi. Ratkaisuksi lukkiutuneeseen keskustelukulttuuriin Korhonen tarjoaa tiedostamista, sanojen harkittua käyttöä ja toistoa. Jos keskustelu tuntuu jämähtäneen tilanteeseen, jossa keskustelijat eivät pysty lainkaan käsittämään toisen ajattelua, kannattaa pysähtyä ja tiedostaa oma kehyksensä ja tarvittaessa pyrkiä eroon vääristä ajattelumalleista. Kannattaa myös miettiä, mikä voisi olla oikea tapa selittää asia ihmiselle, joka hahmottaa maailman aivan toisella tavalla. Kun muovailuvaha-aivoinen haluaa selittää jotakin lasiaivoiselle, hänen kannattaa vedota pysyvyyteen ja turvallisuuteen. Lasiaivoisen taas kannattaa yrittää kuunnella ja eläytyä, vaikka vain minuutin kerrallaan. Meille kaikille hyvä neuvo on käyttää kieltä harkiten. Kannattaa miettiä, millaisia sanoja käyttää, millaista maailmaa luo. Omat arvot kannattaa muokata sanalliseen muotoon ja luoda maailmankatsomuksestaan kertomus. Kertomusta voi sitten voi toistaa ja varioida ja toivoa, että vastapuoli vähitellen ymmärtää, että maailmaa voi hahmottaa toisellakin tavoin. Ei kannata vain torjua toisen näkemystä, kannattaa kuvata sille vaihtoehto. Samalla meidän tulisi rohkeasti vastustaa vääränlaista ryhmäytymisen painetta ja välttää nippuuntumista. Ei tarvitse kannattaa eutanasiaa, vaikka vastustaisikin ydinvoiman lisärakentamista. Se, että on paljon ihmisiä, jotka jakavat nuo molemmat mielipiteet, ei tarkoita että asiat jotenkin liittyisivät yhteen.


Kirjassa siis annetaan ohjeita paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaikuttamiseen, propagandaan. Esimerkkinä taitavasti suoritetusta kehyksen muutoksesta Johanna Korhonen tarjoaa keskustelua homojen avioliitosta. Kun riittävän pitkään keskusteltiin tasa-arvoisesta oikeudesta perheeseen, yhteiskunnan suuri enemmistö siirtyi kannattamaan aluksi vastustettua lakialoitetta. Keskustelussa luotu kertomus sai suuren yleisön oivaltamaan, että vähemmistö haluaa elämältä samoja asioita kuin enemmistö, siis perhettä.  Samalla tavalla toistamalla tiettyä tarinaa on syntynyt myös käsityksemme siitä, että kestävyysvajeemme takia, julkista sektoria täytyy supistaa, koska kansakuntamme ei muuten selviä. Kummassakin tapauksessa kertomus ja sen toisto toimivat toivotulla tavalla. Siis muuttavat ajattelua.

Tämä kirja haluaa rohkaista ihmisiä ajattelemaan itse ja tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin, mikä on arvostettavaa. Seuraavaksi taidan nostaa lukulistalleni Joonas Pörstin Propagandan lumo -kirjan.


Korhonen, Johanna
Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia
Kirjapaja, 2016

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Tummiin vesiin - synkkää jännitystä

Nainen junassa -dekkarin kirjoittajan toiselta kirjalta odotettiin paljon. Osittain kirja vastasikin odotuksia.  Paula Hawkinsin uutuus on synkkä, eräänlainen goottilainen romaani, jossa tapahtumat keskittyvät hukkuneista naisista tunnetun synkän joen ympärille. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat, Nainen junassa -kirjan tavoin lukija ei voi luottaa kertojien rehellisyyteen tai pitää heitä luotettavina. Kirjassa puhutaan paljon muistamisesta ja muistin oikullisuudesta sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa vielä aikuisuuteenkin. Pahimmillaan kokemus jota ei muista tai ymmärrä voi pilata koko elämän.

Kirjan keskushenkilö on keski-ikää lähestyvä Jules (Julia), joka palaa lapsuuskotiinsa selvittämään hukkuneen sisarensa asioita ja huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä. Katkerien lapsuusmuistojen takia Jules ei ole halunnut pitää yhteyttä sisareensa ja tämän tytär on jäänyt hänelle tuntemattomaksi. Palattuaan hän joutuu selvittämään menneisyyttä ja pohtimaan, oliko hänen koko elämäänsä jäytänyt katkeruus sisarta kohtaan kohtuutonta ja väärin. Mitä sisarusten välillä oikeastaan tapahtui? Sisaren kuoltua häntä ei enää voi tavoittaa, mutta Jules yrittää tavoittaa luoda yhteyden tämän tyttäreen.



Mutta paitsi sisaruskuvaus kirja on ennen kaikkea dekkari, jossa selvitetään paitsi Julesin sisaren, myös tämän tyttären ystävän ja vuosikymmeniä sitten hukkuneen poliisin vaimon kuolemia. Ja välillä tarina sivuaa myös vuosisatoja sitten hukutetun uskottoman vaimon tarinaa. Tarinan kertojina ovat Julesin ja hänen sisarentyttärensä lisäksi kylän poliisit monessa sukupolvessa, lasten opettaja, hukkuneen teinitytön perheenjäsenet, poliisin vaimo ja kylän vanha kiukkuinen noita-akka. Henkilögalleria on laajaa ja varsinkin aluksi se vaatii lukijaltaan keskittyneisyyttä. Tarina kehittyy ja jännitys tihenee, mutta ei kestä aivan kirjan loppuun asti. Silti voin hyvin kuvitella, että tämänkin kirja vielä taipuu elokuvaksi.

Kirjasta kirjoitettu ainakin blogeissa Annelin lukuvinkit, Lukulampun valossa ja Tässä kaupungissa tuulee aina.
                  

Tummiin vesiin
Hawkins, Paula
suomentanut Antti Autio
Otava, 2017

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko

Marcus J. Borg oli luterilaistaustainen amerikkalaisteologi, jonka sukujuuret juonsivat Ruotsiin. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Kristinuskon sydän on saavuttanut kiinnostusta myös Suomessa. Kirjan johtoajatuksena on tulkita kristinuskon sanomaa aikamme ajattelevalle, muihin uskontoihin ja globaaleihin ongelmiin perehtyneille ihmisille. Kirja on ansiokkaasti käännetty suomeksi ja se on herättänyt täällä kiinnostusta ja keskustelua. Näin Reformaation juhlavuonna kirja sopii yhdeksi keskustelun virittäjäksi. Se esittää mallin eräänlaisesta uudesta reformaatiosta, kristinuskon uudesta tulkinnasta.

Kirjassaan Borg esittelee kaksi kristinuskon paradigmaa (tulkintatapaa), joista toista hän kutsuu perinteiseksi, toista nousevaksi. Perinteiseksi kutsuttu tulkintapaan kuuluu 1800-luvulta periytyvä tapa tulkita Raamattua sananmukaisesti ja jossa usko ymmärretään nimenomaan totena pitämisenä, uskona siihen, että tiettyjä sovittuja uskonkappaleita pidetään tosiasioina. Näkemykseen kuuluu myös ajatus kristinuskon ainutlaatuisuudesta, kristinusko on ainoa pelastava usko. Painopiste on tuonpuoleisessa, ei tässä maailmassa. Perinteiseksi kutsuttu uskontulkinta on syntynyt reaktioksi tieteen kehitykselle ja sen tarjoamalle maailmankuvalle. Tämä perinteisyyskään ei siis ole sinänsä ”alkuperäistä” kristinuskoa.
Kansikuva:
Romolo Tavanani

Perinteistä tulkintatapaa haastaa nouseva paradigma, joka näkee usko ei ole ensisijaisesti tiettyjen oppikappaleiden totena pitämistä vaan luottamusta, uskollisuutta ja tapaa nähdä maailma. Raamattua tulkitaan tässä perinteessä enemmän metaforana ei niinkään kirjaimellisesti. Raamatun kertomukset nähdään myyttinä, joihin sovelletaan Thomas Mannin ajatusta, jonka mukaan myytit ovat kertomuksia siitä, ”kuinka asiat eivät ole koskaan olleet, mutta minkälaisia ne aina ovat”.  Raamatun merkitys ei näin ajatellen vähene, vaikka sen sanatarkkojen opetusten noudattamisesta luovuttaisiinkin yhteiskunnan muuttuessa. Tästä asiastahan on keskusteltu esimerkiksi pappeutta tai avioliittoa koskevien kiistojen yhteydessä.

Borgin mukaan uuden paradigman mukainen kristinusko korostaa tämänpuoleisuutta. Kristinuskoon sisältyvä ajatus uudestisyntymisestä voidaan tulkita pyrkimykseksi löytää todellinen ihmisyys osana yhteisöä, jumaluuden yhteydessä. Uskon päämääränä ei nähdä individualistista kilvoittelua vaan globaalia ”yhteisöllisyyttä, joka kaataa kaikki raja-aidat”. Tästä yhteisyydestä nousee myös oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kristinusko on (myös) yhteiskunnallinen vapautusliike. Asian korostaminen on ehkä Yhdysvalloissa radikaalimpaa kuin meillä.  Ainakin minulle vaikea ajatus kirjassa oli sen sijaan se, että tämänpuoleisuutta korostaessaan Borg myös korostaa Jeesuksen inhimillisyyttä ja siteeraa tutkijaa, jonka mukaan ”Jeesus on hyvin aliarvostettu ihminen”. Kun Jeesus sanoo: ”Minä olen tie”, lause tulkitaan elämänohjeeksi. Jeesus osoitti oikean tavan elää. Ristinkuolemaan liittyvää uhriajatusta Borg pitää myöhempänä lisäyksenä eikä alkuperäisenä kristinuskona. Kaiken metaforisen raamatuntulkinnan keskellä hän lukee Isä meidän -rukousta yllättävän sanatarkasti. Rukous viittaa Jeesuksen ajan velkaantuneisiin maanviljelijöihin, joilla jokapäiväisen leivän saanti ei ollut itsestäänselvyys. Puhetta Jumalan valtakunnasta hän pitää vaatimuksena hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta

Borg pohdiskelu kirjassaan myös kristinuskon asemaa monikulttuurisessa maailmassa. Maailmassa, jossa yhä harvempi voi nähdä kristinuskon ainoana pelastavana tienä.  Borgin mielestä kaikkien uskontojen ytimessä on yhteisiä asioita vaikka ulkoiset muodot ja tulkinnat vaihtelevat. Tärkeimpänä niistä kokemus pyhän todellisuudesta.  Borg ei kuitenkaan väitä, että kaikki uskonnot olisivat yhtä. Uskonnoilla on eroa ja eroilla on merkitystä.  Uusi paradigma näkee eri uskontojen ulkoiset muodot pyhän sakramentteina. Ne ovat välineitä ja erilaisia teitä, jotka mahdollistavat elämän pyhän yhteydessä. Muita uskontoja tulee kunnioittaa ja arvostaa, vaikka kenenkään ei tarvitse kieltää ajatusta oman uskonsa erityisyyttä. Ajatus tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Mitä enemmän itse kukin arvostaa omaa uskontoaan ja uskonnollista perintöään, sitä enemmän on aihetta kunnioittaa myös toisin uskovia. Koska kristinusko on minulle tärkeä, haluan kunnioittaa esimerkiksi muslimin uskoa, koska oman itseni kautta ymmärrän, että se on hänelle yhtä tärkeää kuin usko Jeesukseen minulle.


Borg, Marcus J.
Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko
kääntänyt Kari Kuula
TvM, 2016

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Virvatuli : Eino Leinon elämä

Panu Rajalan uutuuskirja on raikas kuvaus kansalliskirjailija Eino Leinon elämästä. Kuten Kirjoittamo-blogin kirjoittaja toteaa, oli antoisaa lukea tämä kirja pian Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran jälkeen. Paitsi että nämä kirjailijat olivat aikanaan rakastavaisia, he olivat myös saman vuoden lapsia ja elivät samoissa (pienissä) kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, Aino Kallaksen elämä tosin kansainvälisempää kuin Leinon. Leinon maailma oli Helsingissä,  Virossa asuva Kallas oli vakiovieraana kulttuuripiireissä, joita Leinon persoona tuntui hallitsevan. Esikoisteoksensa kaksikymppisinä julkaisseiden kirjailijoiden elämät lähenivät ja kiersivät toisiaan, kunnes lähenivät paheksutuksi rakkaudeksi, joka vielä sammuttuaankin vaikutti kummankin kirjalliseen työhön.

Kirja on raikas ja selkeä, hyvin jaksotettu ja sivumäärästään (563) huolimatta nopeasti luettava. Itse en ole aiemmista Leino-kirjoista lukenut kuin romaanimuotoon kirjoitetun Mestarin.  Rajalan kuva kaikkien tuntemasta runoilijasta on perusasetelmiltaan tuttu, mutta tuore ja riipaisevakin. Kirjoittaja antaa tunnustusta aiemmalle tutkimukselle, siteeraa etenkin L. Onervan ja (minulle tuntemattoman) Aarre Peltosen tekstejä, käyttää lähteitä monipuolisesti ja tekee myös omaa tutkimusta. Ihailtavan perusteellisesti hän käynyt myös Eino Leinon tuotantoa läpi, etenkin sitä unohdettua ja huonosti tunnettua, usein myös huonolaatuista. 47-vuotiaana kuolleen kirjailijan tuotanto on käsittämättömän laaja. Vuorikurun ja Rajalan teoksia yhdistää se, että molemmissa kirjoissa nostetaan esiin pääsiassa muusta tuotannosta tunnettujen kirjailijoiden näytelmät ja suhde teatteriin, mikä tietysti kertoo kirjoittajien omasta kiinnostuksesta.

Leino on ihmelapsi ja kielellinen virtuoosi, jolla oli myös sosiaalista lahjakkuutta. Perheen kuopus pääsi opintojen tielle ja Helsinkiin, jossa isoveli Kasimir tutustutti pojan oikeisiin ihmisiin ja auttoi sanomalehtimiehen uralle. Leino oli työnarkomaani ja moniosaaja, joka jaksoi innostua aina uusista asioista. Hänen lahjakkuutensa oli myös ongelma, kirjoittaminen oli hänelle helppoa eikä hän jaksanet hioa ja korjailla helposti syntyneitä tekstejään. Mittavassa tuotannossa on siksi paljon syystä unohdettua ja jo aikalaisten syystä torjumaa kirjallisuutta. Asia helposti unohtuu, koska niitä arvostettuja, upeita ja kaikkien tuntemia runojakin on niin paljon. Paitsi kirjoittajana Leino ansioitui myös kääntäjänä. Hänen suurin käännöstyönsä oli  Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Kun hän lupasi ottaa käännöksen hoitaakseen, hän ei vielä edes osannut italian kieltä.

Perinteisesti Leino on liitetty nuorsuomalaiseen puolueeseen ja aikansa tasavaltalaisiin. Rajala kuitenkin osoittaa, että Leinolle aatteet ja politiikka eivät olleet mitään pysyvää. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän ihaili saksalaisia Helsingin vapauttajia ja kannatti monarkiaa. Pitkään hän työskenteli myös teosofien lehden päätoimittajana ja ilmeisesti oli ainakin jollakin tasolla aatteeseen myös sitoutunut. Hän arvosti kansanrunoutta ja runonlaulajia ja kunnioitti suomalaista kansaa melkein runebergiläisessä hengessä, käytännössä hän ei kuitenkaan osannut keskustella maalla tapaamiensa kansanihmisten kanssa eikä ymmärtänyt näiden puhetta. Leino seurusteli sivistyneistön kanssa, eikä muunlaisesta elämänpiiristä tiennyt. Häne ei ymmärtänyt suomen kielen murteita. 
Kuva: Otto Manninen,
SKS


Persoonana Leino oli herkkä ja lapsenomainen taiteilija, joka monien kaltaistensa tavoin alkoholisoitui. Raha-asioita eikä muitakaan käytännön asioita hän ei osannut hoitaa. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi kirjan tieto siitä, että Leino ei viimeisinä vuosikymmeninään maksanut veroja lainkaan. Avioliitot eivät onnistuneet, Leino oli parhaimmillaan kaipaava kirjerakastaja, avioliiton arkea hän ei kestänyt. Pisin naissuhde hänellä oli kirjailija L. Onervan kanssa, tämänkin suhteen rakkaus katosi, mutta ystävyys kesti Leinon elämän loppuun asti. Kolmio- tai nelosdraamoissa hän oli osapuolena useamman kerran. Riipaisevin oli hänen viimeinen avioliittonsa, jonka sairas runoilija solmi oikeastaan vahingossa tielle osuneen Hanna Laitisen kanssa. Vaimo kuoli mielisairaalassa muutama vuosi Leinon kuoleman jälkeen. Kirja antaa olettaa, että vaimolla oli mielenterveysongelmia jo avioliittoa ennen ja avioliitto niitä epäilemättä vielä syvensi. Mielenkiintoista on, että elämänhallinnan puute ei vienyt Leinon työkykyä. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoitustyö jatkui miltei loppuun asti.

Rajalan mukaan Leino sai nuorena syfilistartunnan, mikä epäilemättä vaikutti hänen naissuhteisiinsa. Ennen antibioottien aikaa, sairautta ei kyetty kokonaan parantamaan ja ilmeisesti uusiutunut tauti lopulta oli myös Leinon kuolinsyy. Tietoisuus sairaudesta vaikutti myös työhön, kuolema on hänen taiteessa usein läsnä. Epäilemättä hänen luomisvimmaansakin vaikutti konkreettinen tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Taudinkuvaus tuo mieleen Mika Waltarin Suuri illusioni -romaanin. Vaiettu, mutta pelätty ja tunnettu sairaus oli osa aikakauden henkeä. Muutenkin kirja piirtää hienoa ajankuvaa. Eino Leino säihkyy ja kompuroi osana omaa aikaansa.

Kun tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaita taas syksyllä kootaan, tätä kirjaa ei ole helppo sivuuttaa. Kirjasta on perusteellinen kuvaus ainakin Annelin kirjoissa -blogissa. Kirjoituksensa lopussa Anneli esittää hyvän ajatuksen Eino Leino -muistopolusta Helsingissä. Polun varrelle voitaisiin koota runoilijan asunnot, kapakat ja muut hänelle tärkeät paikat pääkaupunkiseudulla. Kohteita kertyisi melkoinen lista.


Rajala, Panu
Virvatuli – Eino Leinon elämä
WSOY, 2017



Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä