Lähestyminen - Anja Snellmanin elämää?

Kun lukija saa käteensä romaanin, jonka kannessa on kirjailijan valokuva, kirjaa ei voi olla tulkitsematta kirjailijan elämäkerran läpi. Ei varsinkaan, kun kyseessä on kaikkien tuntema Anja Kauranen-Snellman, jonka elämästä moni on saanut kuulla paljon enemmän kuin olisi halunnutkaan. Tähän pieneen Lähestyminen-romaaniinsa kirjoittaja on sisällyttänyt muistoja ainakin lapsuudestaan, elämästään Kreetalla, aiemmasta avioliitostaan sekä nykyisestä työstään terapeuttina. Omia lapsuusmuistoja vielä selittävät kuvat isän ankeasta lapsuudesta Viipurissa. Kirjan yhteydessä on keskusteltu siitäkin, onko kirjaan sisältyvä tarina Kolera-altaaseen kuolevasta terapia-asiakkaasta tosi vai keksitty. Siis, onko kirjailija Snellman hyödyntänyt kirjassaan terapeutti Snellmanin asiakastietoja.  Kysymys lienee turha, mutta se lisää kiinnostusta kirjaa kohtaan. Kirjailija kun on tunnetusti herättänyt keskustelua esimerkiksi plagioinnin ja intertekstuaalisuuden rajoista sekä läheisten ihmisten elämän käsittelemisestä kirjoissaan.  Pienet kohut ovat osa kirjailijan teoksia.

Henkilökohtaisten muistojen lisäksi kirjassa nostetaan esiin suuria ja tärkeitä teemoja kuten päihderiippuvaisten hoito, Välimeren pakolaiskriisi sekä lasten huono kohtelu.  Kreikan idylli on kadonnut talouskriisin ja pakolaisjoukkojen myötä.  Kirjan varsinainen juoni rakentuu terapeuttina työskentelevän päähenkilön yhdestä asiakassuhteesta. Nuori sekakäyttäjä saapuu terapeutin vastaanotolle, kertoo tarinaansa ja yhteys syntyy.  Kirjassa kelataan isättömän pojan ankeaa lapsuutta piittaamattoman ja päihderiippuvaisen äidin huomassa. Sen rinnalla kerrotaan terapeutin isän isättömästä lapsuudesta. Ehkä kirjan riipaisevin osa oli riipaiseva kuvaus yksinäisestä pojasta, joka lähettää pullopostin toisensa jälkeen toivoen jossain Pohjanmaalla asuvan tuntemattoman isän saavan sen joskus. Lukija kyllä ymmärtää, että lasten huono kohtelu sairastuttaa ja synnyttää päihdeongelmia, vaikka päähenkilöterapeutin mukaan sitä eivät aina ymmärrä ammattilaisetkaan. Nuoren asiakkaan tuntematon isä on – mahdollisesti –kreikkalainen, syntynyt samana vuonna kuin terapeutin menettämä lapsi olisi syntynyt.  Nuoren potilaan tapaaminen tuntuu ympyrän sulkeutumiselta. Suru lapsen menettämisestä särki aikoinaan terapeutin täydelliseltä tuntuneen parisuhteen.  Teemaltaan se siis muistuttaa ainakin Pauliina Vanhatalon kirjaa Korvaamatoni.  Lähestyminen kirjan terapeutti menettää lapsensa ja perheensä lisäksi vielä nuoren asiakkaansakin, terapeutti ei pystynyt pelastamaan asiakastaan.

Anja Snellman osaa kirjoittaa ja ennen kaikkea, hän osaa uudistua. Koskaan ei voi arvata, millainen hänen seuraava kirjansa on. Sen voi kuitenkin arvata, että joka kirjaan liittyy joku kohu tai rajanylitys.  Hienoa on myös se, että hän kirjoittaa ajankohtaisista teemoista, joskus teemat ovat vain vähän liian ajankohtaisia ja ilmeisiä. Kirjassa jopa viitataan Spinalongan saareen, johon liittyvän televisiosarjan ääressä potentiaalinen lukijakunta ehti vuodattaa varsin kyyneltä.


Snellman, Anja
Lähestyminen
WSOY, 2016

Luualttari - Baskimaan murhat -trilogia jatkuu

Luin Dolores Redondon toisen dekkarin, Luualttarin. Se on jatkoa Näkymätön vartija –kirjalle. Kirjan kannessa lentelee korppi. Ilman äsken lukemaani Korppiretki-kirjaa, en olisi kiinnittänyt lintuun mitään huomiota. Kyse on suomalaisen kustantajan valinnasta, alkuteoksen kansi on toisenlainen.  Kirjassa ei juurikaan puhuta korpeista, mutta mustat linnut sopivat sen synkkään tunnelmaan.  Korpit viittaavat toisaalta kuolemaan, toisaalta ne ovat välittäjiä ihmisten ja tuonpuoleisen välillä. Molemmat ulottuvuudet liittyvät kirjaan.  Espanjalaisen pyhimystarinan mukaan korpit voivat suojella kuollutta villieläimiltä. Sellaista suojelua tässä kirjassa olisi kaivattu.

Kirja tuo mieleeni myös vast’ikää lukemani Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma –kirjan. Kirjoissa käytetään samaa kadonneen kaksosen motiivia.

Yli 600-sivuinen kirja on dekkariksi paksu.  Edellisen osan tavoin se esittelee baskien ja Navarran alueen mytologiaa ja historiaa. Minä luin kirjasta ensimmäisen kerran agoteista, väheksytystä vähemmistöstä,  jonka elämä oli rinnastettavissa Intian kastittomien elämään.  Heistä on merkintöjä Pyreneillä 1200-luvulta ainakin 1800-luvulle. Muun yhteisön ulkopuolella eläneen väestön asemaa kuvasti  se, että he joutuivat seuraamaan jumalanpalveluksia erillisestä syvennyksestä ristikon läpi eikä heidän sallittu osallistua yhteiseen ehtoolliseen.  Mielenkiintoinen ikkuna historiaan.

Itse rikosjuoni on jatkoa edellisen osan juonelle. Äidiksi tullut rikosylikonstaapeli Amaia Salazar selvittää joukkoineen synkkää rikossarjaa. Näennäisesti erilliset raa’at naistenmurhat yhdistyvät toisiinsa, kun toisiaan tuntemattomat murhaajat päätyvät itsemurhaan ja jättävät jälkeensä samanlaisen viestin.  Rikoksilla tuntuu olevan yhteys paitsi rikosylikonstaapelin kotikylään, myös hänen perheeseensä. Kirjan edellisessä osassa rikosylikomisarion mielisairas, väkivaltainen äiti oli taustalla oleva uhka, tässä kirjassa hän siirtyy tapahtumisen keskiöön. 


Kirjassa äitiys näkyy kahdella tavalla. Rikosylikonstaapelin lastaan vihaava murhanhimoinen äiti rikkoo äitiyteen liittyviä tabuja. Emme ymmärrä emmekä halua tietää äidistä, joka haluaa syödä oman lapsensa. Rikosylikonstaapelin oma äitiys on kaunista ja perinteistä, vaikka hän itse on uranainen ja asetta kantava poliisi. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen neljän kuukauden ikäisen vauvan äidin työssäkäynti tuntuu käsittämättömältä. Kirja on hyvä muistutus siitä, että pari sukupolvea sitten lyhyet äitiyslomat olivat todellisuutta meilläkin. Äidit imettivät ruokatunneilla tai lopettivat imetyksen työt aloitettuaan.  Päähenkilön toiminta ja tunteiden hallinta ei  tosin ole täysin uskottavaa. Tämä rakastava äiti kykenee kirjassa toimimaan poliisina jopa tilanteessa, jossa hänen omaa lastaan uhataan.


Tarina kulkee hyvin ja koukuttaa lukijansa. Jännitys säilyy melkein oppuun asti. Itse olen lukenut kirjaa työmatkoillani ja kerran upposin tarinaan niin syvälle, että ajoin raitiovaunulla kaksi pysäkkiä liian pitkälle. Tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta se ei lukijaa häiritse.  Kirjan lajityyppi on maaginen realismi. Minua häiritsi käännöksen ainakin Suomen kielessä outo tapa viitata päähenkilöön välillä suku- välillä etunimellä. Nimentarkistuksen takia haluan etsiä alkuteoksen käsiini vaikka kielitaitoni onkin hyvin heikko.  Kaksi kirjaa luettuani en voi enää jättää tarinaa kesken, päätösosa Myrskyuhri odottaa.

Redondo, Dolores
Luualttari
suomentanut  Sari Selander
Gummerus, 2016

Korppiretki - mies ja musta lintu

Vapaalla ollessani nautin siitä, että sain lukea ihan mitä halusin ja pohtia lukemaani niin pitkään kuin halusin. Palattuani kirjastoon töihin lukeminen  muuttui. On taas paljon kirjoja, joita ”täytyy” lukea eikä aikaa pohtimiseen tai niistä kirjoittamiseen ole samalla tavalla. Toisaalta, kirjastotyön ihanuuksia on juuri se, että töiden vuoksi tulee tarttuneeksi kirjoihin, joita itsekseen ei ikinä tulisi luettua. Yksi niistä on valokuvaaja Mika Honkalinnan viime vuonna ilmestynyt Korppiretki. Kun kirja voitti tämän vuoden Helmet-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden yleisöäänestyksen, minä kysyin : Mikä ihmeen Korppiretki?

Mika Honkalinna on valokuvaaja ja pitkän linjan korppiharrastaja. Korppiretki –kirja sisältää huikeita mustavalkoisia luontokuvia aiheenaan korppi ja sen asuttamat metsät. Kirjan tekstiosuus on lyhyt ja nopealukuinen. Se sisältää kaksi erillisistä matkaa korppien seurassa ja niiden lisäksi paljon – ainakin minulle – uutta korppitietoutta. Ja mikä parasta, korppitieto on kirjoitettu niin kiinnostavasti ja yksinkertaisesti, että myös ne lukijat, joiden lintutietämys on olematonta, kiinnostuvat.  En minä esimerkiksi tiennyt, että myös korpit ovat joutsenten tapaan pariuskollisia lintuja.  Ja koska ne ovat myös linnuiksi hyvin pitkäikäisiä, parien yhteiselo voi kestää vuosikymmeniä. Kulttuuritietouttakin korppeihin liittyy. Vanhassa testamentissa korppi oli ensimmäinen lintu, jonka Nooa lähetti arkistaan tiedustelemaan, joko vesi olisi vedenpaisumuksen jälkeen laskenut. Se korppi ei koskaan palannut arkkiin takaisin. Kansanperinteen mukaan Jumala vihastui tästä palaamattomuudesta niin, että muutti linnun mustaksi.  Korppi liittyy myös lukuisten pohjoisten kansojen mytologiaan. Usein se on joko näkijän tai henkioppaan roolissa.  Kun Grönlannissa halutaan korostaa jonkin asian olevan mahdoton tai erittäin epätodennäköinen, sanotaan ”sitten kun korppi muuttuu valkoiseksi ...”.  

Kirjan lyhyempi ja vähemmän sivuja saanut korppiretki oli kuvaus kirjan tekijän ja hänen kavereittensa kerran korppien rengastusretkestä. Tämä lapsuusaikaisten ystävien, entisten poikien, kerran vuodessa toistuva metsäretki kertoo miesten kaveruudesta, joka selvimmin ilmenee toiminnan ja porukan oman huumorin kautta. Joskus on tärkeää jättää vaimojen maailma taakse ja puhua miesten asioita. Kirja olisi siis mitä parhain isänpäivälahja tai miesten viikon kirja.

Kirjan pidempi korppiretki kirjassa on sitten kirjailijan oma lapsuudesta asti jatkunut korppeja kohtaan tuntema kiinnostus, joka on saanut hänet kulkemaan metsässä sekä ruokkimaan, seuraamaan ja kuvaamaan lintuja. Korppi on ollut hänen johdattajansa ja tehnyt hänestä luontokuvaajan. Luontokuvaaja on hänen mukaansa yksi välittäjä ihmiskunnan ja muun luonnon välissä.  Upeatkaan kuvat eivät tietysti itsessään riitä, ne selittävät, mutta ihmiselle on hyväksi kulkea myös itse luonnossa. Minun mielessäni Honkalinnan tekstit liittyvät Helsingissä ajankohtaiseen Keskuspuisto-kysymykseen. Kirjassa pohditaan erämaata ja kaupunkia. Kaukaiset Lapin erämaat voivat olla luonnon kannalta arvokkaita itsessään, mutta ihminen tarvitsee lähellä olevaa metsää. Sellaista, johon voi aina halutessaan pujahtaa ja tuntea olevansa osa luontoa.


Honkalinna, Mika
Korppiretki
Maahenki, 2015

Kelmit - Turku vuonna 1800

Jyrki Heino on kirjoittanut jo kolmannen K-kirjaimella alkavan dekkarinsa Kelmit. Tapahtumapaikkana on Ruotsin vallan ajan lopun Turku, kirjailijan kotikaupunki.  Kyse ei varmaankaan ole trilogiasta, uskon ja toivon, että kuulemme kirjojen oikeamielisestä salapoliisista, luutnantti Carl Wennehielmistä, ja hänen ystävistään vielä.  Sarja on ollut vähän epätasainen. Loistavan esikoisdekkarin Kellarin jälkeen toinen osa, Kello, ei täysin lunastanut odotuksia.  Nyt ilmestynyt kirja on ensimmäisen veroinen. Kirja piirtää kuvaa suurta paloa edeltäneen Turun elämästä. Lukija voi kuvitella paikat silmissään. Turku on tapahtumien keskipiste, vaikka sieltä välillä pistäydytäänkin Tukholmassa, Naantalissa tai maaseutupitäjissä.  Fyysisen ympäristön lisäksi hän kuvaa myös aatteita ja tieteen historiaa. Tässä kirjassa esitellään erityisesti historiankirjoitusta ja sen väärinkäyttöä.  Kirjassa viitataan goottilaiseen historiankirjoitukseen, jonka hengessä Suomellekin on laadittu uljas, vedenpaisumukseen asti ulottuva yhtenäinen historia. Myös salatieteet ovat tässä – kuten sarjan aiemmissakin osissa – varsin keskeisessä asemassa, mikä varmasti kuvastaa aikakauden herrasväen elämäntapaa.

Sarjan vakiohahmot ovat sympaattisia.  Luutnantti Wennehielm on kirjan traaginen päähenkilö, jonka elämään tuntuu suruja kasaantuvan. Hän on sotaveteraani  ja haavoittunut  Amerikan vapaussodassa. Jatkuvaa syyllisyyttä hän kantaa siitä, että ei aikoinaan kyennyt suojelemaan kuningastaan Kustaa kolmatta salamurhalta.  Yllättäen löytynyt rakkaus ja nopeasti solmittu avioliitto päättyivät vaimon yllättävään kuolemaan, jolloin yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti pohtii  taaperoikäisen tyttärensä huoltajuudesta luopumista. Mutta onneksi hänellä on tukenaan ystävien joukko. Rikosten  selvityksessä tukena on käytännöllinen ja luotettava kaupunginviskaali Appengren, luutnantin taloudesta kantaa vastuuta topakka mamselli  Mannelin ja tieteellisiä ja muita syvällisiä asioita voi pohtia ystävänsä, kirjastonhoitaja Wendeniuksen kanssa.  Kirjan ylhäisöön ja rahvaaseen kuuluvat sivuhenkilöt täydentävät kuvaa pienen, mutta kansainvälisen kaupungin säätyjaosta ja sosiaalisesta elämästä.

Mutta tarinan opetukset eivät jää historiaan. Juonta paljastamatta voi todeta, että kirjassa pohditaan ihmisen alttiutta tukeutua vain hänen omaa maailmankatsomustaan tukevaan tietoon.   Kirjastonhoitajana arvostan sitä, että terävimmät ajatukset kirjassa lausuu  kirjastonhoitaja Wendenius.  Kaikenlaisten salaoppien ja sairaiden ideologioiden äärellä hän haluaa pitää kunniassa tervettä epäilyä ja avoimuutta tosiasioiden edessä.  Viisaan ihmisen tulisi olla valmis muuttamaan näkemystään uuden tosiasian kohdatessaan eikä sulkea silmiään uudelta tiedolta. Someaikana vähintään yhtä tärkeä oppi kuin vuonna 1800. Kirjan ainoan varsinaisen poliitikon julkisessa puheessa kuuluiu kaikuja meille tutuista lamapuheista. Eikä Turussa asuva kirjailija malta olla nälväisemättä  naapurikaupunki Naantalin asukkaita.  Luulen, että Turun seudun asukkaat löytävät kirjasta sellaisiakin pieniä nuolia, joita helsinkiläinen ei tunnista. Mutta heimosta ja asuinpaikasta riippumatta, tätä kirjaa kannattaa suositella varsinkin historiallisen jännityksen ystäville.



Heino, Jyrki
Kelmit, eli, tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800
S & S, 2016

Kirja muureista, kadonneista, kaksosista, kuolemasta, puhumisen ja muistamisen vaikeudesta …

Riikka Pulkkisen kehuttu uutuusromaani  Paras mahdollinen maailma pitää sisällään monenlaisia aineksia. Se on monikerroksinen, rakenteeltaan monimutkainen ja tunteisiin vetoava. Kirja liikkuu eri aikatasoissa: nyky-Helsingissä rakennetaan näytelmää, joka kertoo Berliinin muurista. Kirjan toinen aikataso liikkuu muurin murtumisen ajassa, 80- ja 90-lukujen taitteessa. Näytelmä tuo yhteen kaksi ihmistä, joiden menneisyyteen liittyy samankaltainen perhetragedia.  Tarinat ja aikatasot limittyvät toisiinsa, kertojia on useita. Kulttuurisia viittauksia on paljon, suurta osaa en varmaan edes ymmärtänyt.

Kirjan takaumat tarjoavat tehokkaan pikakertauksen vuoden 1989 tapahtumiin keski-Euroopassa.  90-luvun alun Berliinin kuvaus vaikuttaa uskottavalta.  Päähenkilö on syntynyt  muurin murtumisen yönä. Hänen syntymäänsä ja lapsuuteensa liittyvää tragediaa selvitetään koko kirjan ajan. Toinen, pakomatkaan liittyvä perhetragedia vaikuttaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kertoo hirvittävistä valinnoista, joita kaiken taakseen jättävät pakolaiset joutuvat joskus tekemään.  Historian ironiaa on se, että siellä missä rautaesirippu ensimmäisenä rakoili, eli Unkarissa, tänä päivänä rakennetaan kaikista innokkaimmin pakolaisia pysäyttäviä esteitä.  Kirja pohtii vapauden käsitettä, onko tärkeämpää olla vapaa jostakin vai johonkin. Ainakin tulisi olla vapaa sekä lähtemään että palaamaan.  Muodikkaaseen tapaa kirjassa otetaan esille myös huoli siitä, että uskottavalta kuulostavat tarinat korvaavat tosiasiat. Yhteiskunnan idea on kadoksissa.

Myynti- ja varauslistojen ykkönen
Yhteiskunnallisuus on kirjassa kuitenkin vain yksi puoli. Muurien teemaa käsitellään monesta muustakin näkökulmasta.  Siinä puhutaan menettämisestä, syyllisyydestä ja puhumisen vaikeudesta.  Elämä on yllätyksellistä, kuolema voi puuttua peliin milloin tahansa. Nämä kuoleman ja rajan teemat ovat tuttuja myös Pulkkisen aikaisemmista kirjoista. Syyllisyys ja suru voivat särkeä läheiset ihmissuhteet. Joskua ihmisen yritys selvitä vaikeista asioista voi näyttää järjettömältä. Surun kokenut voi kieltäytyä hyväksymästä kuolemaa ja säilyttää menettämänsä ihmisen näkymätön hahmo lähellään.  Kaksosten side voi olla niin vahva, että kuolemakaan ei sitä riko. Kirjassa liikutaan reaalimaailman tapahtumien ja päähenkilön päänsisäisen todellisuuden välillä varsin sujuvasti. Kuolleet ja kadonneet ovat läsnä. Näkökulmasta riippuen voi puhua joko psykologisesta romaanista tai maagisesta realismista. Kaikki asiat eivät selviä, mietittävää jää. 

Riikka Pulkkisen tyyli joko hurmaa tai ei. Minusta tekstissä on tarpeetonta pateettisuutta. En ehkä jaksanut paneutua kaikkiin kirjan viittauksiin ja tasoihin riittävän syvällisesti, etenkin näytelmän tekemiseen liittyvät kohtaukset tuntuivat pitkitetyiltä ja teennäisiltä. Hyvin toimivat takaumat kärsivät pitkistä ja hitaista väliosista. Tiivistäminen olisi ehkä johtanut parempaan mahdolliseen lopputulokseen.


Pulkkinen, Riikka
Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016

Kuukauden luetuimmat