Hengittämisen taito - hiljainen ilo

Pienoisromaani on Joel Haahtelan laji. Hän saa mahdutettua sanottavansa alle 200 sivuun. Enempään ei ole kerrallaan tarvetta. Tyypillistä näille kirjoille on myös matkustaminen. Niissä kuljetaan Euroopassa: Saksassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ... Ulkoisen liikkumisen lisäksi niiden ihmiset myös kulkevat sisäistä matkaa ja selvittävät omaa alkuperäänsä tai ihmisen osaa ja elämän tarkoitusta. Usein myös matka läheisen ihmisen luo näyttäytyy pitkänä matkana. 

Kansi: Päivi Puustinen


Hengittämisen taito -kirjan päähenkilö on nuori mies, joka lähtee etsimään kadonnutta isäänsä. Tämä jätti aikoinaan suomalaisen vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Itsensä hylätyksi tuntenut poika on oppinut vihaamaan isää, jonka yhteydenottoa joutui turhaan odottamaan.  Erityisen katkera isäänsä kohtaan poika on silloin, kun hän joutuu viettämään kuukausia sairaalassa. Kirjasta ei käy ilmi, mitä hän sairasti. Lukija ajattelee, että surua ja raivoa. Isän tapaamista varten poika on opetellut uudelleen välillä unohtuneen isänsä kielen. Itsekin hän ihmettelee, miksi hän halusi opiskella Kreikkaa äidiltään salassa. Matka johtaa hänet aluksi isänsä kotikaupunkiin Thessalonikiin ja siellä vielä asuvan  isänsä veljen lesken. Tältä hän kuulee tältä taakoista, joita isä on kantanut elämänsä ajan ja oppi jotain myös itsestään ja elämän arvaamattomuudesta.

Käy ilmi, että isä elää erakkoluostarissa Kreikan saaristossa yhdessä vanhan hauraan luostarivanhuksen ja toisen munkin kanssa. Siellä päivät kuluvat työssä ja rukouksessa. Siellä aiemmin masennuksesta kärsinyt isä on löytänyt mielen elämäänsä. Öiset rukoushetket ovat unta tärkeämpiä. Laiskuuden hetkiä varotaan, koska pahuus voi saada niiden kautta otteen ihmisestä. Jatkuva rukous rinnastuu hengitykseen. Siinä anteeksiantoa pyydetään myös siitä, mihin ei itse olla syyllistytty. Luonnollinen elämän kiertokulku ja yhteys Jumalaan liittyy myös luontosuhteeseen. Luostarisaarella kasvaa puita, toisin kuin useimmilla muilla saarilla. Niistä  vanhin on Getsemanen puutarhasta kuljetettu. Puut pitävät maaperää paikallaan ja ylläpitävät elämää, samalla kuolleiden ruumiit ruokkivat niitä. Mehiläisten kasvatus ja mehiläisvahatuohusten valmistus on luonnollinen osa elämää. Haasteeksi luostarisaaren elämäntavalle nostetaan pakolaisjoukot, jotka hukkuvat luostarin lähivesille yrittäessään turhaan Eurooppaan. Onko oikein, että luostarissa vain rukoillaan? Pitäisikö heidän tehdä jotain konkreettisempaa maailman ja sen kärsivien ihmisten puolesta? 

Hengittämisen taidolla on paljon yhteistä viime vuonna ilmestyneen Adélen kysymys -kirjan kanssa.  Siinäkin tapahtumapaikkana oli luostari, tosin katolinen luostari Pyreneillä.  Kirjoissa tarkastellaan isän ja pojan suhdetta eri näkökulmista. Aiemmassa romaanissa havainnoijana oli keski-ikäinen isä, tässä uudemmassa aikuinen poika. Kun Adélen kysymys viittasi epävarmasti ihmeen mahdollisuuteen, tässä kirjassa Jumalan todellisuus on vahvasti läsnä. Kummankin kirjan maailmassa on myös rosoja, särkyneitä ihmisiä, epäilyä ja naissuhteiden ongelmia. Hengittämisen taito -kirja kärsii mielestäni vertailusta sisarteokseensa. Vaikka uutuuskin on hieno kirja, se ei tavoita Adédeln kysymyksen kuulakkuutta ja herkkyyttä. Makuasia tietysti. 

Kotoisinta ja nostalgisinta tässä kirjassa olivat viittaukset poissaolevaan äitiin, kreikkalaisen isän jättämään suomalaiseen vaimoon. Äiti työskenteli Kallion kirjastossa, jonne hän joskus otti myös pojan mukaansa. Kirjassa kuvataan hiljaisia hetkiä tuossa kauniissa talossa juuri kirjaston sulkemisen jälkeen. Jokainen talossa vieraillut ymmärtää, että talon kauniit salit ja portaikot sopivat hienosti juuri tämän kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli tavoitettu myös jotain hienoa ja yleistä kirjaston olemuksesta. Kun poika ei lakannut ihmettelemästä niitä outoja mielenkiinnonkohteita, joita kirjaston asiakkailla saattoi olla, hän tulee todenneeksi, että kirjasto palvelee mitä erilaisimpia ihmisiä. Hän  iloitsee myös siitä, että "kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen eksyneen kodittoman". Voiko luokitusjärjestelmän ideaa ja olemusta selittää kauniimmin!

Haahtela, Joel
Hengittämisen taito
Otava, 2020

Tulirinta - taiteilijan poika

Anna Kortelainen on taidehistorioitsija, joka on perehtynyt myös Helsingin historiaan, sota-ajan mielialoihin ja Tampereen Sara Hildeniin sekä oman sukunsa karjalaiseen historiaan. Vahvimmillaan hän on kuitenkin 1800-luvun ilmiöissä ja Suomen kultakauden taiteilijoissa. Hän on kirjoittanut niin tavarataloista kuin naisellisesta hysteriastakin. Jo vuonna 2002 ilmestynyt Virginie oli kauno kirjallisuutta lähenevä taidehistoriallinen salapoliisiteos, joka jäljitti Albert Edelfeltin ranskalaisen rakastajattaren tarinaa. Salaperäistä naista jäljittäessään hän hän tuli avanneeksi 1800-luvun Ranskan taidepiirien elämäntapaa ja aikakauden ilmiöitä. Samalla kirja oli kuvaus historian tutkimusprosessista. Kirja oli ensimmäisiä suomalaisia hybridikirjoja, tietokirjoja, jotka sisältävät myös omaelämäkerrallisia osioita ja fiktiota ja jotka eivät tyyliltään jää jälkeen parhaasta kaunokirjallisuudesta.  Edelfelttien suvusta Kortelainen kirjoittanut myöhemminkin. Tänä syksynä ilmestynyt Tulirinta on romaaniksi luokiteltu kuvaus taiteilijan ainoasta avioliitossa syntyneestä pojasta, nuorena kuolleesta Erik Edelfeltistä. Vaikka kirja on fiktio, kirjailija esittelee lähteensä eli ne vähät faktat, jotka Erik Edelfeltustä on jäljellä. Lukijalla on mahdollisuus epäillä, mutta tarina on vakuuttavasti rakennettu. Erikin tarina enteilee 1900-luvun suuria mullistuksia niin Suomessa kuin Euroopassakin.

Nuorena kuollut Erik  oli aatelissukunsa viimeinen, joka tunsi sukuhistorian velvoitteet vaikka ei uskonutkaan aatelisten etuoikeuksien pönkittämään maailmaan. Suuri yleisö muistaa hänen herkästä pienen pojan muotokuvasta. Kuuluisan miehen pojan osa ei koskaan ole helppo, Erik helpotti osaansa sanoutumalla irti taiteesta ja suuntautumalla tieteisiin ja toimintaan, joissa hän ei joutunut kilpailemaan isänsä kanssa. Perhe-elämä ei ollut helppoa, taiteilijaisä oli harvoin kotona ja jäi vieraaksi. Tämä omistautui paitsi taiteelleen ja ystävilleen, myös muille naisille. Äiti purki katkeruuttaan paitsi mieheensä myös ainoaan poikaansa. Erik sairasti nuoresta asti tuberkuloosia ja vietti pitkiä jaksoja sairaaloissa ja parantoloissa. Mutta kirjan nimi ei viittaa vain kipeäään rintaan vaan myös tulisiin aatteisiin, jotka innostivat sortokauden nuoria. Kun isä oli maalannut tsaarin muotokuvan ja ollut hovissa arvostettu vieras, poika oli valmis vastustamaan venäläistä sortovaltaa vaikka asein. Nuori sukupolvi halveksi vanhan sukupolven periaatteettomuutta. Kirjan tarina liikkuu vuorotellen kahdessa eri aikatasossa. Aikaisemmassa nuori Erik toimii ystävineen Helsingissä ja kokee isänsä kuoleman. Myöhemmässä aikatasossa nuori mies opiskelee Ranskassa sielutieteitä.  Samalla hän tutustuu samalla taisteluun Euroopan viiniviljelmiä uhannutta kirvaa vastaan ja häviää oman taistelunsa tuberkuloosia vastaan. Erikin lyhyeen elämään sisältyy salaisuus, johon vihjataan pitkin matkaa ja joka lopulta paljastuu. 

Kirjan rakenne toimii hyvin. Tekstiin on upotettu kiinnostavia tietoja ja mielenkiintoisia näkemyksiä. Ainakin minä olin unohtanut, että taiteilija Edelfeltin isä oli Ruotsista saapunut arkkitehti, joka suunnitteli ensimmäisen Helsingin rautatieaseman. Kirja tutustuttaa myös psykologian historiaan kuten nuorena kuolleeseen Hjalmar Neiglickiin. Myös Albert Edelfeltistä tietysti puhutaan paljon. Minulle uutta oli Albert Edellfeltin vahva antisemitismi. Tämä asenne periytyi myös Erikille, vaikka isän ja pojan välillä muuten olikin vahvoja aatteellisia eroja. Kirjassa on myös viittaus Kristus ja Mataleena -teokseen. Viittaus ei liity aatteisiin vaan nuoren miehen fantasioihin. Kirjan luettuani en voi enää katsella taulua samalla tavalla kuin ennen.  

Kirjan sävy on alusta asti traaginen. Lukija tietää, että päähenkilö kuolee nuorena ja odottaa koko ajan salaisuuksien paljastuvan sitä ennen. Kirjassa puhutaan kuolemasta ja sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan, mutta myös nuoruuden kiihkeydestä ja sen jättämistä jäljistä. Erik toimi helsinkiläispoikien Verikoirat-ryhmässä, joka oli osa aktiivista sortotoimien vastustusta. Olivatko suomalaiset itsenäisyystaistelijat terroristeja? Kun kirja puhuu vastarinnasta,  se viittaa myös tämän päivän taisteluihin. Kaikkina aikoina nuoret miehet ovat olleet valmiita toimiin, jotka jättävät jäljet loppuelämäksi. On se sitten pitkä tai lyhyt kuten Erikin.


Kortelainen, Anna
Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
Tammi, 2020

Tuhkaan piirretty maa - suomalaiset, saamelaiset, saksalaiset


Suomalaiset kirjoittavat edelleenkin sodasta. Itärintamasta huomio tuntuu nyt siirtyneen Lappiin ja sen rintamaan. Tänä vuonna Tommi Kinnunen on julkaissut upean Ei kertonut katuvansa -romaanin, joka antaa äänen saksalaisten matkaan lähteneille naisille. Viime vuosina ilmestyneistä kirjoista ainakin Rosa Liksomin Everstinna,  Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sekä Minna Rytisalon Lempi käsittelivät Lapin sotaan sekä suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Myös Hanna Haurun Jääkansi ja Johanna Laitilan Lilium Regale liittyivät pohjoisen sotarintamaan, vaikka niiden painotus olikin muualla. Jo vuosia aiemmin Heidi Köngäksen Dora, Dora kuvasi Albert Speeriä Lapissa. Mielenkiintoista on se, että sotahistoriaan liittyviä romaaneja tuntuvat kirjoittavan nyt  erityisesti naiset. 

Tuhkaan piirretty maa ei kerro varsinaisesti Lapin sodasta. Se liikkuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen aikataso on vuosi 1944, jolloin saksalaiset ja suomalaiset olivat vielä aseveljiä. Toinen aikataso on sodanjälkeinen jälleenrakennuksen aika, tämä aikataso alkaa kirjassa vuodesta 1947. Vuoden 1944 tapahtumien paikkana on vankileiri Inarissa. Tapahtumia tarkastellaan leirille sijoitetun suomalaisen tulkin silmin. Entinen Akateemisen Karjala-seuran mies tutustuu saksalaiseen komentajaan ja saamelaiseen tietäjänaiseen sekä suomalaiseen vartijaan ja suomenruotsalaiseen vankiin. Näiden kaikkien välillä näyttää vallitsevan yhteisymmärrys. Myöhemmän tapahtumatason päähenkilö on suomalaisen vangin toimittajavaimo, joka saapuu Lappiin etsimään kadonnutta miestään.

Kirjassa on kaksi teemaa. Niistä tavallisempi on suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö. Asiasta on tietysti kirjotettu paljon. Rautiaisen näkökulma on tavallista rajumpi. Kirjassa puhutaan saksalaisten vankileireistä Suomen Lapissa. Petra Rautiainen on itsekin opiskellut historiaa. Kirjassaan hän hän tukeutuu pitkälti arkeologi Oula Seitsosen väitöskirjaan, jonka mukaan vankileirejä olisi ollut Lapissa satoja. Leireillä oli vankeja eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Suomalais-saksalainen yhteistyö ulottui myös näihin leireihin, joiden jälkiä pyrittiin sodan jälkeen hävittämään. Vielä kiinnostavampi teema liittyy saamelaisiin ja siihen antropologiseen tutkimukseen, jonka kohteeksi he joutuivat myös Suomessa. Suomalaiset tekivät rotututkimuksia ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Kirjan päähenkilö joutuu ihmettelemään, kuinka toiminta voi jatkua kuin sota ei ikinä olisi päättynytkään. Kirjassa seurataan saamelaisiin kohdistuvan rasismin muutoksesta. Vankileirien brutaaleja tutkimuksia seuraavat asuntolakoulut, jotka erottavat saamelaislapset kodistaan ja kulttuuritaustastaan. Perinneasuun pukeutuneita saamelaisia halutaan koristeeksi, ei osaksi yhteiskuntaa. Alkuperäiskansan sorto yhdistetään kirjassa saksalaiseen rotukäsitteeseen.

Petra Rautiainen on kertomansa mukaan kärsinyt lukihäiriöstä. Siksikö hänen kielensä on niin selkeää ja karhean kaunista? Lauseet ovat lyhyitä. Tekstissä on rytmi. Suomenkielisen tekstin välissä on saamenkielisiä ilmauksia. Lapin maailma näyttäytyy kokonaiselta.

Rautiainen, Petra
Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020

Kari Hotakaisen Tarina - alku , keskikohta, lopun alku ja alun loppu

Kari Hotakaisen kirja on aina tapaus. Juoksuhaudantien ja Ihmisen osa -romaanin kirjoittajalta odotetaan aina uusia menestysteoksia. Viime vuonna ilmestynyt Kimi Räikkönen oli aluevaltaus, josta tuli Suomen kaikkien aikojen myydyin tietokirja. Toisenlainen aluevaltaus on tänä vuonna ilmestynyt Tarina. Lukemistani Hotakaisen kirjoista tämä on kaikkein vähiten tarinallinen. Se on monista tarinoista koostuva kollaasi, ei mikään yhtenäinen kertomus. Sen  yhteiskunnallinen sanoma on kuitenkin vahva, se on hotakaismaisella huumorilla ja sanataituruudella kuorrutettu palopuhe.

Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa olevaa aikaa, tosin kirjan kuvaamat ilmiöt ovat nykypäivää jo nyt. Maaseutu on tyhjennetty ja muutettu virkistysalueeksi. Asukkaat ovat pakkautuneet pääkaupunkiseudulle, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin eikä uusille muuttajille ole tilaa. Muuttajia on majoitettu tyhjentyneisiin kauppakeskuksiin. Niitä ei enää tarvita ihmisten kyllästyttyä ostamaan tarpeettomia tavaroita. Jotta uusille ja vanhoille asukkaille saataisiin asuntoja, kaupungista purettiin rakennuksia ja rakennettiin niiden tilalle uusia ja entistä suurempia asuintaloja. Tarinan juoni liittyy entisen vuokratalon asukkaisiin. Purettavan talon asukkaista suuri osa jää asunnottomaksi. Asukkaat joutuvat kilpailemaan muutamista tarjolla olevista pienistä asunnoista. Uusi asunto luvataan niille, jotka kirjoittavat elämänsä parhaaksi tarinaksi.  Kirjan keskiosa koostuu näistä keskenään kilpailevista tarinoista. Purettavan talon osoite on Raatteentie 62, mikä lienee viittaus Hotakaisen kuuluisimpaan romaaniin. 

Kirjassa ei mainita somea tai mitään somepalvelua nimeltä, mutta sen kuva todellisuudesta on somen värittämä. Reaalitodellisuus ja kuvat sekoittuvat keskenään. Tarinat ovat tärkeitä, mutta kirjallisuus ei. Kari Hotakainen on selvästi kiukkuinen oman ammattikuntansa puolesta. Kirjailijan rooli on muuttunut, kun ihmiset eivät jaksa lukea vaan haluavat katsella televisiosarjoja tai kuunnella tarinoita. Julkkikset ovat korvanneet kirjailijat ja asiantuntijat.  Äänikirjojen yleistyminen yksinkertaistaa romaaneja. Perinteiset romaanit ovat korvautuneet selkokielisillä kuvauksilla kirjoittajiensa elämän vaikeuksista. "Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta elämästä kirjoitetuille tarinoille." Kirjailija on varmaankin tarkoituksella kirjoittanut romaani, joka ei varmasti toimi äänikirjana. Kirjassa pilkataan konsultteja ja monenlaisia kehittämishankkeita.

Kirjailijoiden ja kirjallisuuden lisäksi, kirja tavoittaa monia yhteiskunnan kipupisteitä. Kirja koskettaa niitä, jotka näkevät maaseudun autioituvan ja joiden mielestä maalla asumista ei arvosteta. Maaseutu on jotakin mennyttä, aikaisempaan kulttuurivaiheeseen liittyvää. Kirja puhuu myös vihasta ja epäluulosta, joka kohdistuu toisista kulttuureista tuleviin. Se nostaa esiin myös työelämän epätasa-arvon ja ihmisten hyväksikäytön. 

Tarina viittaa moniin ajankohtaisiin aiheisiin ja kulttuurisiin ikoneihin. Muumipeikko suunnittelee supikoiran tuotteistamista, japanilainen pariskunta muuttaa Pohjois-Pohjanmaalle hiljaisuuden vuoksi, Suomen presidentti tapaa suurvaltojen johtajia ... Tarina koostuu lukuisista tarinoista, mutta kokonaisuus on hajanainen. Kirjailijalla on paljon sanottavaa, mutta kirjan pääviesti hukkuu. Sen kieli on herkullista, hetkittäin lukijaa jopa naurattaa.  Vaikka kirja jakaantuukin Aristoteleen oppien mukaisesti alkuun, keskikohtaan ja monipolviseen loppuun, lukijaa puhuttelevaa käännettä siihen ei sisälly.  Kirja on kuitenkin hieno osoitus Kari Hotakaisen kyvystä uudistua ja uskalluksesta tuottaa uudenlainen tarina.

Hotakainen, Kari
Tarina
Siltala, 2020

Kuukauden luetuimmat