Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Tässä se tpsin näyttäytyy miltei ainoana aidon rakkauden muotona. Heterosuhteet tuntuvat tässä kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022

Hengittämisen taito - hiljainen ilo

Pienoisromaani on Joel Haahtelan laji. Hän saa mahdutettua sanottavansa alle 200 sivuun. Enempään ei ole kerrallaan tarvetta. Tyypillistä näille kirjoille on myös matkustaminen. Niissä kuljetaan Euroopassa: Saksassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ... Ulkoisen liikkumisen lisäksi niiden ihmiset myös kulkevat sisäistä matkaa ja selvittävät omaa alkuperäänsä tai ihmisen osaa ja elämän tarkoitusta. Usein myös matka läheisen ihmisen luo näyttäytyy pitkänä matkana. 

Kansi: Päivi Puustinen

Hengittämisen taito -kirjan päähenkilö on nuori mies, joka lähtee etsimään kadonnutta isäänsä. Tämä jätti aikoinaan suomalaisen vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Itsensä hylätyksi tuntenut poika on oppinut vihaamaan isää, jonka yhteydenottoa joutui turhaan odottamaan.  Erityisen katkera isäänsä kohtaan poika on silloin, kun hän joutuu viettämään kuukausia sairaalassa. Kirjasta ei käy ilmi, mitä hän sairasti. Lukija ajattelee, että surua ja raivoa. Isän tapaamista varten poika on opetellut uudelleen välillä unohtuneen isänsä kielen. Itsekin hän ihmettelee, miksi hän halusi opiskella Kreikkaa äidiltään salassa. Matka johtaa hänet aluksi isänsä kotikaupunkiin Thessalonikiin ja siellä vielä asuvan  isänsä veljen lesken. Tältä hän kuulee tältä taakoista, joita isä on kantanut elämänsä ajan ja oppi jotain myös itsestään ja elämän arvaamattomuudesta.

Käy ilmi, että isä elää erakkoluostarissa Kreikan saaristossa yhdessä vanhan hauraan luostarivanhuksen ja toisen munkin kanssa. Siellä päivät kuluvat työssä ja rukouksessa. Siellä aiemmin masennuksesta kärsinyt isä on löytänyt mielen elämäänsä. Öiset rukoushetket ovat unta tärkeämpiä. Laiskuuden hetkiä varotaan, koska pahuus voi saada niiden kautta otteen ihmisestä. Jatkuva rukous rinnastuu hengitykseen. Siinä anteeksiantoa pyydetään myös siitä, mihin ei itse olla syyllistytty. Luonnollinen elämän kiertokulku ja yhteys Jumalaan liittyy myös luontosuhteeseen. Luostarisaarella kasvaa puita, toisin kuin useimmilla muilla saarilla. Niistä  vanhin on Getsemanen puutarhasta kuljetettu. Puut pitävät maaperää paikallaan ja ylläpitävät elämää, samalla kuolleiden ruumiit ruokkivat niitä. Mehiläisten kasvatus ja mehiläisvahatuohusten valmistus on luonnollinen osa elämää. Haasteeksi luostarisaaren elämäntavalle nostetaan pakolaisjoukot, jotka hukkuvat luostarin lähivesille yrittäessään turhaan Eurooppaan. Onko oikein, että luostarissa vain rukoillaan? Pitäisikö heidän tehdä jotain konkreettisempaa maailman ja sen kärsivien ihmisten puolesta? 

Hengittämisen taidolla on paljon yhteistä viime vuonna ilmestyneen Adélen kysymys -kirjan kanssa.  Siinäkin tapahtumapaikkana oli luostari, tosin katolinen luostari Pyreneillä.  Kirjoissa tarkastellaan isän ja pojan suhdetta eri näkökulmista. Aiemmassa romaanissa havainnoijana oli keski-ikäinen isä, tässä uudemmassa aikuinen poika. Kun Adélen kysymys viittasi epävarmasti ihmeen mahdollisuuteen, tässä kirjassa Jumalan todellisuus on vahvasti läsnä. Kummankin kirjan maailmassa on myös rosoja, särkyneitä ihmisiä, epäilyä ja naissuhteiden ongelmia. Hengittämisen taito -kirja kärsii mielestäni vertailusta sisarteokseensa. Vaikka uutuuskin on hieno kirja, se ei tavoita Adédeln kysymyksen kuulakkuutta ja herkkyyttä. Makuasia tietysti. 

Kotoisinta ja nostalgisinta tässä kirjassa olivat viittaukset poissaolevaan äitiin, kreikkalaisen isän jättämään suomalaiseen vaimoon. Äiti työskenteli Kallion kirjastossa, jonne hän joskus otti myös pojan mukaansa. Kirjassa kuvataan hiljaisia hetkiä tuossa kauniissa talossa juuri kirjaston sulkemisen jälkeen. Jokainen talossa vieraillut ymmärtää, että talon kauniit salit ja portaikot sopivat hienosti juuri tämän kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli tavoitettu myös jotain hienoa ja yleistä kirjaston olemuksesta. Kun poika ei lakannut ihmettelemästä niitä outoja mielenkiinnonkohteita, joita kirjaston asiakkailla saattoi olla, hän tulee todenneeksi, että kirjasto palvelee mitä erilaisimpia ihmisiä. Hän  iloitsee myös siitä, että "kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen eksyneen kodittoman". Voiko luokitusjärjestelmän ideaa ja olemusta selittää kauniimmin!

Haahtela, Joel
Hengittämisen taito
Otava, 2020

Musta vyö - mies ja kuolemanpelko

"Isän kuolema, tämä luonnollinen asia, jossa ei ollut mitään ihmeellistä eikä suurtakaan syytä järkyttyä, tapahtui minun elämässäni nyt ensimmäisen kerran."

Minä olen löytänyt Petri Tammisen lakonisen kirjallisuuden vasta vähän aikaa sitten, vaikka hän on julkaissut kirjoja 90-luvulta lähtien. Viimeksi nautiskelin Suomen historian -kirjan anekdooteista. Uusin kirja Musta vyö on taas siirtymä yleisestä yksityiseen. Kuitenkin niin, että yksityistä kokemusta kuvatessaan se saavuttaa jotakin yleisinhimillistä.

Kansi: Piia Aho

Kuolema näyttää olevan tärkeä ja keskeinen teema tämän hetken kotimaisessa kirjallisuudessa. Musta vyö tarjoaa vaihteeksi miesnäkökulman tähän aiheeseen. Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Petri, ammatiltaan kirjoittaja ja muutenkin kovasti kirjoittajansa oloinen mies.

Isäsuhde oli varjostanut miehen elämää aina. Hän ei koskaan tuntenut riittävänsä isälle. Siitäkin huolimatta, että hän ei koskaan muistanut isän osoittavan pettymystään siitä, että poika ei seurannut isäänsä urheiluharrastuksiin. Tuntui, että isä ei koskaan ottanut itseensä mitään. Poika taas ottaa itseensä ihan kaiken. Mutta oliko isäkään niin vahva, kun poika kuvitteli? Sukupolvien yritykset tavoittaa toisiaan näyttäytyvät avuttomina. Kun poika saa sanottua, että arvostaa isäänsä, isä itkee, mutta yksin. Isä kirjoittaa ja julkaisee viimeisinä vuosinaan runoja ja pyytää niistä kirjailijapoikansa kommentin. Poika ei henno sanoa, kuinka huonoja ne oikeasti ovat. Ymmärtämättömyyden muuriin törmää myös keski-ikäisen isän yritys puhua omille lapsilleen. Kun isä puhuu ahdistuksesta ja kuolemanpelosta, poika nostaa esiin ilmastonmuutoksen.

Isän kuolema pakottaa havahtumaan myös omaan kuolevaisuuteen ja nostaa esiin kuolemanpelon. Vaimon tulkinnan mukaan kyseessä on lopullinen aikuistuminen. Ja aikuisuus merkitsee yksinäisyyttä.  Ajatus, johon moni keski-ikäinen samaistuu. Kun kuoleman ja itsen välissä ei ole enää vanhempaa sukupolvea, tajuaa että kuolema voi saapua  milloin tahansa enkä voi enää piiloutua kenenkään selän taakse. Kuolemanpelon musertama mies yrittää hakea tukea papilta, äidiltään  ja jopa työmatkalla kohtaamaltaan espanjalaiselta kutsuvieraalta.  Suurin tuki on kuitenkin perheen arkea pyörittävä vaimo. Vaikka kirja kuvaa tapahtumia surutyötä tekevän miehen näkökulmasta, lukijan myötätunto on vaimon puolella. Kun mies käpertyy suruunsa ja etsii apua jopa buddhalaisuudesta, vaimo pitää maailmaa ja miestään pystyssä tahtonsa voimalla. Tunteilla on paikkansa, mutta tahto on vielä tärkeämpää. Vaimo myös osoittaa, että vielä on syitä elää. On "kakut, kirjasto ja lentopallo".

Musta vyö ei varsinaisesti lohduta vaan esittelee lempeällä tavalla elämän perusasioita. Elämä on ja kuolema on.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata,  Kirjan pauloissa ja  Kirja vieköön.

Tamminen, Petri
Musta vyö
Otava, 2019

Kun olen poissa - kuolema Helsingissä

Kuolema on nyt suosittu kirjallisuuden teema. Esimerkiksi Katriina Huttusen ja Juha Itkosen romaaneissa työstettiin omaa surua niin, että yksityinen muuttui yleiseksi. Ainakin Laura Lindstedt ja amerikkalainen Georges Saunders käyttivät kirjoissaan elämän ja kuoleman välitilaa kirjallisena keinona. Välitilasta kertoo myös esikoiskirjailija Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa. Kirjan alussa 45-vuotias perheenäiti Ilona  kuolee tapaturmaisesti, mutta jää tarkkailemaan kuoleman vaikutuksia perheensä ja lähipiirinsä elämään-

Kirja kuvaa rauhalliseen toteavaan sävyyn kuolemaa seuraavat tapahtumat, ruumiinavauksen ja hautajaiset. Sen sävy on lohdullinen. Kuolema ei ole mitään pelottavaa vaan jotain joka kuuluu kaikille. Kuollutta kannatellaan. Perhe suree, mutta jatkaa elämäänsä. Äidin kuolema muuttaa isän ja aikuistuvien lasten elämää peruuttamattomasti, mutta ei riko heidän keskinäistä yhteyttään. Ilonalle paljastuu, että hänen läheisimpiensäkin elämässä on asioita, joista hänellä ei ole aavistustakaan ja hänen omaankin elämäänsä liittyy salaisuus. Kuollut suhtautuu varsin rauhallisesti paljastuksiin, jotka olisivat saaneet elävän Ilonan pois tolaltaan. Kaikkein läheisimmistäkin ihmisistä ymmärtää joskus kovin vähän. Mutta vaikka ei tiedä kaikkea, voi kuitenkin rakastaa.

Kirja liikkuu eteläisessä Helsingissä. Kirjan henkilöt ovat Eirassa ja Töölössä asuvia menestyviä ihmisiä. Sivuja käytetään kauniiden kotien ja sisustuksen kuvaukseen. Perheissä ja työpaikoilla pidetään hienoja juhlia. Ihmisten elämässä on säröjä, mutta niitä ei julkisesti näytetä. Kirja kuvaa kauniisti Helsingin rantoja, sen keskeinen maanmerkki on Essi Renvallin Rauhanpatsas Kaivopuiston rannassa. Vaikka patsaan historia on poliittinen, tässä kirjassa se rinnastuu Ilonaan, rauhaan ja ikuisuuteen.

Tämä ei ole varsinaisesti kirja kuolemasta vaikka se siitä puhuukin vaan elämästä. Se on arvokasta, ainutkertaista ja katoavaa. Siksi sen jokaista hetkeä ja jokaista ikää kannattaa arvostaa. Ilona ehti kaivata itseään vanhana, mutta se jäi häneltä kokematta. Hyvää hetkeä kuolemalle ei ole, sillä "aina jokin oli kesken ja on yhä". Tätä kirjaa voisi suositella äskettäin läheisensä menettäneelle.

Eilittä, Anna-Maria
Kun olet poissa
Atena, 2019

Surun istukka - äidin painajainen

Katriina Huttunen on ansioitunut suomentaja, erinomainen sanankäyttäjä ja kirjallisuuden tuntija. Tämä näkyy hänen ensimmäisessä omassa kirjassaan. Surun istukka -kirjan kieli on tarkkaa, kaunista ja sävykästä. Kirjassa on myös viittauksia etenkin pohjoismaiseen, mutta myös muuhun kirjallisuuteen.

Kirja ei ole herättänyt huomiota kielensä vaan aiheensa vuoksi. Surun istukka on lapsensa menettäneen äidin kirja. Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Kirja on tajunnanvirralla etenevä kirja, jossa äiti käsittelee suruaan ja syyllisyyttään.  Kirjoittaja syyttää tapahtuneesta itseään, hän tuntee epäonnistuneensa äitinä. Hän kokee äitiyden fyysisenä tilana, lapsen kuolema rinnastuu lapsen syntymään. Osasyyllisiksi joutuvat myös terapeutti, psykiatrit ja apteekit, jotka tyrkyttivät ja myivät lääkkeitä masennusta potevalle lapselle ja tekivät siten itsemurhan mahdolliseksi. Kirja kritisoi koko lääkkeisiin perustuvaa psykiatriaamme. Psyykenlääkkeet kun eivät kaikille sovi lainkaan. Osansa syyllisyydestä kirjoittaja kaataa myös tyttärensä peruskouluaikaisen koulukiusaajan niskaan.

Kirjoittaja ei säästä itseään. Lukija pääsee katsomaan surun rumia jälkiä. Suru ei jalosta, sureva äiti ei ajattele kauniisti muista ihmisistä. Surun aikana ystävistä tulee entisiä ystäviä ja yhteys katkeaa kokonaan lapsen isään, josta hän tosin on eronnut jo aiemmin. Sureva ihminen on ongelma myös muiden ihmisen kannalta. Kirjaa lukiessaan lukija pystyy samastumaan äidin tunteisiin, mutta hän ymmärtää myös ulkopuolisia. Surevan kohtaaminen on vaikeaa meistä useimmille. Ymmärrämme, että ulkopuolinen tuntee itsensä kömpelöksi ja avuttomaksi. Oikeaa suhtautumistapaa ei tunnu olevan. Silti jokainen, joka on joskus surrut läheistään, tunnistaa kirjailijan kuvaaman käsittämättömän yleisen käyttäytymistavan. Sureva saattaa itse joutua itse kuuntelijan rooliin, kun surunvalittelija alkaa muistella omia menetyksiään ja kertomaan itse kokemastaan surusta. Inhimillistä, mutta käsittämätöntä käytöstä.

Kirjassa on myös eräänlaista mustaa huumoria, vaikka se ei naurata kirjoittajaansa eikä lukijaansa. Kun äiti meni pankkiin hoitamaan tyttärensä perunkirjoitukseen liittyvää pankkiasiaa, pankkivirkailija pyysi häneltä tyttären allekirjoittamaan valtakirjaa. Jopa työkseen kuolinpesien asioita hoitava, saattaa ajatella, että kaikki vainajat ovat vanhoja eikä hän voi ymmärtää tilannetta, jossa keski-ikäinen äiti hoitaa nuoren tyttärensä perunkirjoitusta. Tilanne on kuvattu niin vaikuttavasti, että lukijakin kiihtyy.

Kirjassa käydään usein hautausmaalla. Siinä se muistuttaa Tuomas Juntusen kirjaa Tuntematon lapsi (WSOY, 2016). Sureminen hautausmaalla ei ole vanhentunut suruterapian muoto, eikä se edes edellytä uskonnollista vakaumusta. Katrina Huttunen korostaa uskonnottomuuttaan. Myös kirjan kirjoittaminen on surutyötä. Kirjan kuvaus yksityisestä surusta, joka muuttuu yleiseksi kokemukseksi Knausgårdin suomentaja on omaksunut suomennettavansa avoimuuden. Hämmästyttävää kirjassa oli se, että kaikesta huolimatta Katriina Huttunen pystyi tekemään työtä surunsa keskellä. Työn alla oli esimerkiksi Kim Leinen 700-sivuinen Kuilu. Outo sattuma on se, että kirjailija saa suomennettavakseen myös Naja Marie Aidtin kirjan, joka myös kertoo lapsensa menettäneestä äidistä Jokainen suree omalla tavallaan. Siitä tämä kirja on vahva esimerkki.

Huttunen, Katriina
Surun istukka
S & S, 2019

P.S.

Pienenä yksityiskohtana minua ihastutti kirjan pieni Visby-kuvaus. Kääntäjä viettää paljon aikaa Ruotsissa, kesäisin hän asuu muutaman viikon Visbyssä. Kaupunkia kuvataan kauniisti. Kirjan perusteella päätin seuraavalla vierailullani etsi sieltä Pyhän Yrjön (Göran) luostarin rauniot, jotka ovat kaupungin ulkopuolella, sillä luostarin yhteydessä on ollut spitaalisten hautausmaa. Hautausmaan lähellä on vanha hirttopaikka.

Valo : kertomus rakkaudesta

"Syyskuun 28. päivänä tuli kuluneeksi tasan kuukausia vaimoni Svetlana Gennadjevna Aksjonovan kuolemasta", alkaa Hannu Mäkelän uusin kirja Valo - kertomus rakkaudesta. Klassiselta kuulostavan avauslauseen jälkeen lukija osaa jo arvata, mikä on kirjan tarinan kaari. Ensimmäisten lukujen jälkeen kirjoittaja palaa alkuun ja  kertoo rakkautensa ja avioliittonsa koko tarinan. Hän tapasi Venäjällä itseään 20 vuotta nuoremman naisen. Tapaaminen oli satunnainen ja olisi voinut jäädä unohduksiin lukuisten samankaltaisten kirjailina työhön liittyvien tapaamistan tavoin, mutta yhteydenpito jatkui, tiivistyi ja muuttui rakkaudeksi. Aluksi molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, mutta erot järjestyivät aikanaan. Mäkelän avioero Suomessa järjestyi helposti, Svetan ero Venäjällä vaati enemmän byrokratian kiemuroita, mutta lopulta pari oli vapaa solmimaan liiton keskenään. Avioliitto oli täynnä rakkautta ja päättyi yllättäen vaimon kuolemaan, vaikka Mäkelä olisi ollut ikänsä vuoksi todennäköisempi lähtijä.

Kansi: Tuija Kuusela

Kirja on syvästi henkilökohtainen tarina, mutta silti lukija ei koe itseään tirkistelijäksi. Hyvän kirjoittajan käsissä kaikkein yksityisin voi muuttua yleiseksi. Kirjassa on muutama kohta, joista en olisi halunnut lukea. Surutyötään kirjoittava kirjailija kirjoitti ilkeästi entisestä vaimostaan ja kuolleen vaimonsa sukulaisista. Mutta nämä säröt itse asiassa kuuluvat mukaan. Elämän suurten asioiden edessä ihmiset eivät lakkaa olemasta kiukkuisia ja pikkunaisia, nämä pikkumaisuudet vain korostuvat suurten kysymysten edessä.

Koko avioliiton ajan vaimo asuu Pietarissa, mies Suomessa. Rakkaustarina on oikeastaan sähköpostin ja Allegro-junan ylistystä. Kokonainen ihmissuhde on säilöttynä sähköpostijärjestelmään. Pariskunta kommunikoi venäjäksi, mutta Mäkelä kirjoitti sitä latinalaisin kirjaimin. Kun rakastavaisilla on eri äidinkieli, täytyy yhteisenä kielenä käyttää toisen äidinkieltä, jotta edes toinen ymmärtää täydellisesti. Uusi, pariskunnan seurustelun aikana käyttöönotettu Allegro-juna lyhensi välimatkaa.

Kirjassa Venäjä on koko ajan läsnä monin tavoin. Venäjällä liikutaan, kirjassa puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä. Itse kirja tekee vahvasti kunniaa siteeraamilleen venäläisille klassikoille.

Mäkelä, Hannu
Valo - kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018

Rauhattomat – ohjaajan tytär, ja filmitähden

Linn Ullmanin kirja Rauhattomat kertoo perheestä, lapsuudesta ja muistoista. Sekä kuolemasta. Alun perin oli tarkoitus haastatella isää, ohjaaja Ingmar Bergmania ja kirjoittaa näiden syvähaastattelujen pohjalta kirja. Haastattelut, kuusi erillistä sessiota, toteutettiin kuitenkin niin myöhään, että suuren ohjaajan sanat ja muistot olivat kadoksissa. Kun isä samana vuonna kuoli, tytär säilytti nauhat koskemattomina seitsemän vuotta ja uskoi niiden olevan kuuntelukelvottomia. Kun hän viimein kuitenkin uskaltautui niitä kuuntelemaan, ne puhuivat hänelle ja kertoivat viimeisistä kohtaamisista isän kanssa, vaikka eivät sillä tavoin kuin hän sen alun perin oli ajatellut.

Rauhattomat on merkillinen ja moniulotteinen romaani, jonka suhdetta todellisiin henkilöihin lukija voi vain arvailla. Se kertoo isästä, äidistä ja tyttärestä. Lukija tietenkin olettaa, että kyse on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmanin epäsovinnaisesta perhe-elämästä, mutta päähenkilöiden nimiä ei mainita.  Keskiössä on vanha isä, tämän haurastuminen ja kuolema. Oli riipaisevaa lukea aina ehdottoman täsmällisestä isästä, joka myöhästyi seitsemäntoista minuuttia sovitusta elokuvahetkestä sitä itse huomaamatta. Tuolloin tytär ymmärsi, että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vanhuus on demokraattinen, suuri ohjaaja haurastui tavallisten kuolevaisten tavoin. Sanat hukkuivat ja niiden merkitys unohtui. Tyttärelle jäi kokemus siitä, että hän ei ehtinyt kysyä, puhua eikä tavoittaa isäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuttu kokemus muillekin isänsä menettäneille.

Mutta kyllä isä ehti puhuakin, etenkin vanhenemisesta ja sen työläydestä. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi ohjaajan uskontoon liittyvä kommentti. Hän, papin poika, oli eläissään epäillyt, mutta nyt, kuoleman lähestyessä, epäilylle ei enää ollut voimia eikä sijaa. Se huuhtoutuu pois kaiken muun turhan mukana. Viisaalta mutta tylyltä kuulosti myös ohjaajan motto: ”Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina silloin kun odottaa”.

Mutta kirja ei puhu vain isästä vaan myös äidistä ja tyttärestä. Kirjailija kävi siinä läpi lapsuusmuistojaan. Hän eli kesälomalla isänsä kanssa Gotlannissa, muulloin äitinsä luona Norjassa tai Yhdysvalloissa. Kun äiti teki matkusteli ja työskenteli, tytär vietti aikansa isoäidin tai kotiapulaisten seurassa ja kaipasi äitiään. Kirjaa lukiessani muistin Liv Ullmanin kirjan Muutos, jota luin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Muistan kirjasta erityisen hyvin kohdan, jossa Liv ja Linn pyöräilevät yhdessä. Äiti, jonka pitäisi laihtua ja tytär, joka iloitsee uudesta polkupyörästään. Isä tuntui kuuluvan täsmälliseen elämäänsä maalle, mutta kauniin äidin olisi kuulunut olla tyttären lähellä. Vanhempia ei kuvata ihailevassa sävyssä. Isä oli erakkomainen mies, jolla oli yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja joka ei osannut puhua ainakaan lapsistaan nuorimmalle. Äiti oli satumaisen kaunis filmitähti, joka ei osannut arvioita omia taitojaan ja siksi koki myös epäonnistumisia ja joka tanssi nolostuttavasti nurmikolla. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tyttären suurta kaipausta.  Vanhemmat olivat taiteilijoita, joille vapaus oli tärkeää. Tyttären silmissä he ovat kuin lapsia. Isäkin löysi elämänsä onnen vasta viimeisen vaimonsa kanssa. Tämä vaimo ei ollut taiteilija ja pystyi siksi huolehtimaan miehestään ja luomaan tälle hyvän ympäristön.

Isä, äiti ja tytär eivät ole kolmikko. Tytär tapaa vanhempiaan aina erikseen. Perheessä on rakkautta ja välittämistä, mutta aikuinen tytär huomaa, ettei juurikaan tunne vanhempiaan. Vanhempiensa tarinaa kirjoittaessaan tytär kirjoittaa myös itsestään ja ratkaisuistaan. Kuuluisien vanhempien tytär, joka nuorena halusi tulla kohdelluksi omana itsenään eikä kenenkään tyttärenä näkee nyt itsensä osana sukujensa tarinaa. Asenteessa on jotain hyvin keski-ikäistä ja ymmärtäväistä.

Minulle tämä on ensimmäinen Linn Ullmanin kirja en ole lukenut myöskään Knausgaardin Taisteluni-sarjaa. Norjalaiselle kirjailijalle puhe knausgaardilaisesta tunnustuskirjallisuudesta on varmasti tuttua. Minua hyvän romaanin yhteys todellisuuteen ei häiritse. Parhaimmillaanhan hyvä kirjallisuus tekee yksityisestä yleistä. 

Hauta Fårön kirkkomaalla

Kirjassa on pitkä kuvaus isän hautajaisista, jotka isä oli toiveillaan jo etukäteen ohjannut. Isä tilasi paikalliselta puusepältä paavin hautajaisissa näkemänsä puuarkun näköisen ruumisarkun, valitsi hautapaikan ja suunnitteli vieraslistan. Ehkä hän ehdotti myös seurakunnan kanssa tehtävää haudanhoitosopimusta, vaikka siitä ei kirja puhukaan. Muistan, kun kävin Ingmar Bergmanin vaatimattomalla haudalla, kiinnitin ensimmäisenä huomioni karuun, vesisäiliöllä varustettuun kukka-astiaan, jollaisia seurakuntien hoidossa olevilla haudoilla näkee niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kauniista kukista huolimatta vaikutelma on arkinen, steriili. Sopii ohjaajalle, joka halusi olla yksi Fårön ukoista. Fannyn ja Aleksanterin ohjaajalle, joka ei itse halunnut koskaan viettää joulua. Tai papin pojalla, joka ei enää jaksanut kyseenalaistaa.

Linn Ullman
Rauhattomat
Like, 2016
norjan kielestä suomentanut Katriina Huttunen

Nuortenkirjoja, tästä maailmasta

Kirjastossa työskentely tuo mukanaan monenlaisia etuoikeuksia, kuten sen, että työn vuoksi tulee luettua sellaista, mihin ei ilman ulkoista yllykettä tarttuisi. Luokkakäyntiä varten luin muutaman nuortenkirjan ja valistuin. Lajityyppi sisältää paljon muutakin kuin fantasiaa. Halusin esitellä nuorille kirjoja, jotka liikkuvat tutunoloisessa maailmassa.  Näiden kirjojen teemat koskettavat niin aikuisia kuin nuoriakin ja ne on koskettavasti kirjoitettu. Hyviä kirjoja kaikenikäisille.

John Greenin koskettava kirja Tähtiin kirjoitettu virhe on taipunut myös elokuvaksi.  Elokuva ei tosin kuulemma tuo kirjalle oikeutta, näin minua ainakin nuoret valistivat. Kirja kertoo syöpää sairastavista nuorista, joille ei ole pitkää elämää luvassa. Sairaus muuttaa nuoria.  Kirjan syöpänuoret ovat älykkäitä ja varhaiskypsiä, he ovat tottuneet pohtimaan ikäisilleen kaukaisia asioita ja selviytymään. He joutuvat selviytymään siitäkin, että terveet ystävät ja rakastetut eivät kestä elämää sairauden varjossa ja jättävät. Mutta kirjan päähenkilöt Augustus ja Hazel ehtivät kokea suuria asioita: kohtaavat toisensa syöpänuorten tukiryhmässä, ihastuvat ja rakastuvat. Yhdessä he matkustavat yhdessä Amsterdamiin tapaamaan Hazelin elämää suuremman kirjan kirjoittajaa kysyäkseen, miksi tämä jätti kirjan kesken. Mutta ihailtu kirjailija osoittautuu pettymykseksi eikä kysymykseen kirjasta löydy vastausta. Mutta rakkaus ei estä syövän uusiutumista, kipua eikä kuolemaa. Mutta ennen kuolemaa on tärkeätä jättää maailmaan jälki. Tämä kirja on tietysti monen nenäliinan kirja, mutta liialta pateettisuudelta sen pelastaa huumori.

Listan vaikuttavin lukukokemus oli Anu Holopaisen kirja  Ihon alaiset. Scifimäinen kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin plastiikkakirurgia on arkipäivää ja ”luomut” ovat jotakin kovin erityistä, miltei perverssiä. Kirjassa ihmiset muokkaavat itseään, käytännössä luovat kasvonsa ja olemuksensa. Kirjan maailma muistuttu kovasti nykyistä maailmaamme eikä sijoittunut mihinkään kaukaiseen fantasiamaailmaan, mikä teki kirjasta tehokkaan ja vaikuttavan. Päähenkilö on nuori Jara (sukupuoli selviää tarinana kuluessa), jonka perhe ei sallisi hänelle kauneusleikkauksia ja joka siksi hakeutuu ”luomujen” klubille esiintyjäksi hankkiakseen rahaa leikkauksia varten. Siellä hän tutustuu toisiin luomuihin, nuoriin, jotka eri syistä ovat jättäneet kauneusleikkaukset väliin. Rakkauttakin kirjassa on nuortenromaanien tavoin. Ja vanhempia, jotka töittensä tai rakkaushuoltensa vuoksi eivät huomaa, mitä nuorten maailmassa tapahtuu. Sivujuoni kertoo meidän aikaamme helposti sijoitettavan tarinan nuoresta kovapintaisesta tytöstä ja netin kohtaamispalstoista. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta nuoret ovat haavoittuvaisia, kaikkina aikoina. Kirja koostuu suurelta osin nettipostauksista ja -keskusteluista. Välillä tekstien lomassa on myös haastatteluja. Rikkonainen rakenne tukee sisältöä. Kirjaa lukiessa teki hetkittäin pahaa.

Siri Kolun pieni kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin  oli tämän syksyn lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Siinä nuori, tytöksi syntynyt Petra valmistautuu korjausleikkaukseen, jonka jälkeen hän on virallisestikin sitä, mitä on aina kokenut olevansa, eli, poika nimeltä Peetu. Kirja tapahtuu Peetun pää sisässä, mutta siinä myös puhutaan. Isä osaa oikeasti puhua vain lentäessään ja purjelehtokoneen kyytiin hän Peetun viekin. Äidin kanssa puhuminen tuntuu turhalta, äidin on vaikea hyväksyä, että hänellä on jatkossa kaksi poikaa eikä yhtään tytärtä. Kunnes jotakin liikahtaa äidin ja Peetun väleissä. Mukana ovat myös isoveli ja tyttöystävä Aamu. Tärkeä kirja, tärkeästä aiheesta.

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on kertomus rakkaudesta, joka näkyy mustelmina, haavoina ja vammoina. Kirjan henkilöt ovat nuoria, mutta se kertoo ikuisen tarinan vinoutuneesta rakkaudesta. Rakkaus on sokeaa, mutta jossain vaiheessa on havahduttava, jos rakkaus kahlitsee, loukkaa tai haavoittaa. Jossain vaiheessa täytyy avata silmät ja ymmärtää, että minä annan tehdä itselleni pahaa.
Minämuotoon kirjoitettu kertomus on myö kuvaus siitä, kuinka yksi ihminen voi halutessaan musertaa toisen kokonaan.

John Green

Tähtiin kirjoitettu virhe
englannin kielestä kääntänyt Helena Bützow
WSOY, 2013

Anu Holopainen
Ihon alaiset
Karisto, 2015

Siri Kolu
Kesän jälkeen kaikki on toisin : elämänmuutosromaani
Otava, 2016

Laura Lähteenmäki
Iskelmiä
WSOY, 2013

Kirja muureista, kadonneista, kaksosista, kuolemasta, puhumisen ja muistamisen vaikeudesta …

Riikka Pulkkisen kehuttu uutuusromaani  Paras mahdollinen maailma pitää sisällään monenlaisia aineksia. Se on monikerroksinen, rakenteeltaan monimutkainen ja tunteisiin vetoava. Kirja liikkuu eri aikatasoissa: nyky-Helsingissä rakennetaan näytelmää, joka kertoo Berliinin muurista. Kirjan toinen aikataso liikkuu muurin murtumisen ajassa, 80- ja 90-lukujen taitteessa. Näytelmä tuo yhteen kaksi ihmistä, joiden menneisyyteen liittyy samankaltainen perhetragedia.  Tarinat ja aikatasot limittyvät toisiinsa, kertojia on useita. Kulttuurisia viittauksia on paljon, suurta osaa en varmaan edes ymmärtänyt.

Kirjan takaumat tarjoavat tehokkaan pikakertauksen vuoden 1989 tapahtumiin keski-Euroopassa.  90-luvun alun Berliinin kuvaus vaikuttaa uskottavalta.  Päähenkilö on syntynyt  muurin murtumisen yönä. Hänen syntymäänsä ja lapsuuteensa liittyvää tragediaa selvitetään koko kirjan ajan. Toinen, pakomatkaan liittyvä perhetragedia vaikuttaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kertoo hirvittävistä valinnoista, joita kaiken taakseen jättävät pakolaiset joutuvat joskus tekemään.  Historian ironiaa on se, että siellä missä rautaesirippu ensimmäisenä rakoili, eli Unkarissa, tänä päivänä rakennetaan kaikista innokkaimmin pakolaisia pysäyttäviä esteitä.  Kirja pohtii vapauden käsitettä, onko tärkeämpää olla vapaa jostakin vai johonkin. Ainakin tulisi olla vapaa sekä lähtemään että palaamaan.  Muodikkaaseen tapaa kirjassa otetaan esille myös huoli siitä, että uskottavalta kuulostavat tarinat korvaavat tosiasiat. Yhteiskunnan idea on kadoksissa.

Myynti- ja varauslistojen ykkönen

Yhteiskunnallisuus on kirjassa kuitenkin vain yksi puoli. Muurien teemaa käsitellään monesta muustakin näkökulmasta.  Siinä puhutaan menettämisestä, syyllisyydestä ja puhumisen vaikeudesta.  Elämä on yllätyksellistä, kuolema voi puuttua peliin milloin tahansa. Nämä kuoleman ja rajan teemat ovat tuttuja myös Pulkkisen aikaisemmista kirjoista. Syyllisyys ja suru voivat särkeä läheiset ihmissuhteet. Joskua ihmisen yritys selvitä vaikeista asioista voi näyttää järjettömältä. Surun kokenut voi kieltäytyä hyväksymästä kuolemaa ja säilyttää menettämänsä ihmisen näkymätön hahmo lähellään.  Kaksosten side voi olla niin vahva, että kuolemakaan ei sitä riko. Kirjassa liikutaan reaalimaailman tapahtumien ja päähenkilön päänsisäisen todellisuuden välillä varsin sujuvasti. Kuolleet ja kadonneet ovat läsnä. Näkökulmasta riippuen voi puhua joko psykologisesta romaanista tai maagisesta realismista. Kaikki asiat eivät selviä, mietittävää jää. 

Riikka Pulkkisen tyyli joko hurmaa tai ei. Minusta tekstissä on tarpeetonta pateettisuutta. En ehkä jaksanut paneutua kaikkiin kirjan viittauksiin ja tasoihin riittävän syvällisesti, etenkin näytelmän tekemiseen liittyvät kohtaukset tuntuivat pitkitetyiltä ja teennäisiltä. Hyvin toimivat takaumat kärsivät pitkistä ja hitaista väliosista. Tiivistäminen olisi ehkä johtanut parempaan mahdolliseen lopputulokseen.

Pulkkinen, Riikka
Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016

”Jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa”

Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton aukenee hitaasti.  Jo kirjan alussa lukija kuulee, että päähenkilö, naistuomari, jättää työpaikkansa, miesystävänsä ja tämän perheen ottaakseen vastaan käräjätuomarin äitiyslomansijaisuuden toisella paikkakunnalla. Elämänmuutoksen taustalla on lapsen menettämisen suru. Lapsi nimetään jo kirjan alussa Helmiksi, mutta tämän tarina kerrotaan vähitellen kirjan kuluessa.  Kipeä tarina avautuu vähän kerrassaan. Lapsen tarinan ohessa kerrotaan myös hänen vanhempiensa, kahden aikuisen lakimiehen, rakkaustarina.

Henkilökohtaisen surun ohella päähenkilö, Aamu, joutuu kohtaamaan työnsä haasteet ja rajat. Oikeuden sijasta tuomioistuimessa keskustellaan rahallisista korvauksista. Mietitään kärsimyksen ja menetyksen hintaa. Sekä asiakkaiden että oikeuslaitoksen aikaa kuluu hitaissa, repivissä prosesseissa.  Kun kyse on tunteita herättävistä väkivaltarikoksista, yhtenä osapuolena tuntuu olevan julkisuus. Iltapäivälehdet tiivistävät oikeusjutut yksinkertaisiin ja raflaaviin lööppeihin. Riita-asioissa yksinäiset ihmiset jatkavat kiistaansa istunnosta toiseen, koska heillä ei elämässä ole muutakaan.

Pauliina Vanhatalon teksti on hienovaraista ja kuulasta. Teksti on pohdittua, mutta jättää tilaa myös lukijan omille pohdinnoille. Taustatyönsä hän tekee hyvin.  Ainakin minusta, joka ei juuri ole ollut Suomen oikeuslaitoksen kanssa tekemisistä, kirjan kuva käräjätalosta vaikuttaa varsin uskottavalta.  Hän on myös kunnioitettavasti perehtynyt lainsäädäntöön ja etenkin rikoksista kärsiville maksettaviin korvauksiin. Rahallisten korvausten ja korvaamattoman elämän välillä tuntuu olevan ristiriita, jota erilaiset korjausyritykset tuntuvat vain syventävän.  Kirjassa kuvattu A2 ajankohtaiskeskustelu ja siinä esitetty malli, jolla onnellisuutta vahingoittavien asioiden hinta voidaan laskea, kuulosti kauheudessaan melkein mahdolliselta.

Kirjan lopussa oikeuslaitos ja terveyspalvelut, tässä tapauksessa psykiatrinen osasto, asetetaan rinnakkain. Kummallekin kuuluu tehokkuuden vaatimus. Kummassakin paikassa ensikertalaisiin suhtaudutaan lempeästi, vakioasiakkaita hätistellään nopeasti prosessissa eteenpäin. Vakioasiakkaat nähdään molemmissa organisaatioissa tapauksina. Useimmiten toivottomina.

Oikeudellisia pohdintoja vahvemmaksi kirjassa nousee kuitenkin tarina lapsesta ja lapsen menettämisestä. Asioista, jotka ovat korvaamattomia ja ainutkertaisia.

Vanhatalo, Pauliina
Korvaamaton
Tammi, 2012

Tšernobylista nousee rukous : tulevaisuuden kronikka

Vuosia olen katsellut Svetlana Aleksijevitsin kirjoja kirjaston hyllyssä uskaltamatta kuitenkaan tarttua niihin. Aiheet ovat rankkoja, pelottaviakin. Nobel-palkinnnon jälkeen kului puoli vuotta ennen kuin Tšernobylista nousee rukous -kirja tuli luettua vaikka jo syksyllä kuuntelinkin kirjan pohjalta tehdyn ansiokkaan kuunnelman. Lukukokemus oli pysäyttävä. Seuraavaksi lukulistalle täytyy nostaa Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirja.

Ydinvoimaonnettomuuden jälkeisestä ajasta kertova kirja on faktan ja fiktion väliin sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta.  Se perustuu lukemattomien ihmisten haastatteluihin ja kertomuksiin, mutta kokonaisuus on kirjailijan oma luomus. Luvut on nimetty musiikkiteoksen tai näytelmän tavoin, kuoro-osat ja monologit vaihtelevat. Puheenvuoronsa saavat esimerkiksi vioittunutta reaktoria korjaamaan lähetetyt palomiehet ja heidän omaisensa, laskeuma-alueelta poissiirretyt kyläläiset ja ydinvoima-asiantuntijat. En olisi halunnut lukea säteilysairauksiin sairastuneiden tuskaisesta kuolemasta ja onnettomuuden jälkeen syntyneiden lasten epämuodostumista.  Vaikka kirjan kuuluisin lause onkin ydinreaktorin paloa katsomaan kokoontuneiden kaupunkilaisten toteamus ”Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis”, tarinat ovat täynnä rumuutta ja tuskaa. Kirja kertoo  palomiehistä ja raivaajista, jotka lähetettiin ydinvoimalaan tai sen lähelle käytännössä ilman suojavarusteita, palkkanaan Leninin kunniamerkki ja tappava sairaus. Se kertoo kyläläisistä, jotka pakotettiin jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan pois. Pakkomuutettujen elämää kuormitti kodin menettämisen lisäksi pelko omasta tai läheisten sairastumisesta sekä uusien naapurien osoittama vihamielinen torjunta. 

Kirjan tapahtumat keskittyvät Valko-Venäjälle, joka sai osakseen kaikkein suurimman ydinlaskeuman, Ukrainaan, jossa ydinvoimala sijaitsee sekä Moskovaan, jossa tehtiin poliittiset päätökset ja pystyttiin tarjoamaan paras lääketieteellinen hoito. Onnettomuuden aikaan kaikki nuo alueet kuuluivat samaan valtioon, Neuvostoliittoon. Valtioon, joka todennäköisesti olisi historian kuluessa joka tapauksessa hajonnut, mutta jonka hajoamisprosessia ydinvoimaonnettomuus ja sen paljastamat väärinkäytökset ja puutteet jouduttivat. Pakkosiirretyt joutuivat siten kahdella tavalla kodittomiksi. He menettivät paitsi kotinsa myös isänmaansa ja sen mukana kaiken, johon heidät oli opetettu uskomaan. Kirja asettaa onnettomuuden valkovenäläisten historiaan myös toisella tavalla. Vanhempien ihmisten mielessä onnettomuus vertautui Stalinin puhdistuksiin ja sota-aikaan, silloinkin valkovenäläiset joutuivat pakenemaan ja joutuivat kohtaamaan sattumanvaraista julmuutta ja väkivaltaista kuolemaa. Ihmiset, jotka olivat vuosikymmeniä yrittäneet unohtaa raskaita sotakokemuksiaan, joutuivat kohtaamaan uudenlaisen tuhon.

Mutta kuten aina kauheutta vasten näkyy myös rakkautta. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan  palomiehen vaimosta, joka joutuu valitsemaan miehensä ja lapsensa väliltä. Valintaa voi arvostella, mutta tarinasta huokuvaa suurta rakkautta ei kukaan voi kyseenalaistaa. Kielloista ja riskeistä huolimatta vanhukset palaavat rakastamalleen kotiseudulle, usein kyliin joissa suku on asunut useiden polvien ajan. Tieto siitä, että oma lapsi ei voi koskaan elää tavallista elämää tai että omasta lapsesta ”ei koskaan tule vanhaa”, särkee äidin sydämen.

Kirja myös konkretisoi puheet luonnon ja ihmisen kohtalonyhteydestä. Ydinvoimalasta kauempana asuva vanha mehiläishoitaja ei kuullut onnettomuudesta, mutta kun hän onnettomuuden jälkeisenä aamuna astui puutarhaansa, hän havaitsi, että mehiläiset olivat kadonneet. Ihminen tuhoaa luonnon ja tekee maailmasta samalla itselleen mahdottoman paikan elää. Kirjan jotkut kohtaukset tuovat mieleen tieteisromaanit ja –elokuvat. Kirjan kertomat tapahtumat ovat kuitenkin jo tapahtuneet. Kirjan alaotsikko kuitenkin vihjaa, että tämä on myös tulevaisuutta.

Svetlana Aleksijevits
Tšernobylista nousee rukous  : tulevaisuuden kronikka
Tammi, 2000
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
alkuperäisteos 1995

Taivaalta tippuvat asiat

Kun viimeinkin sain  käsiini viime syksyn Finlandia-ehdokkaan – minulle ennestään tuntemattoman Selja Ahavan kirjoittaman Taivaalta tippuvat asiat, luulin ensin lukevani novellikokoelmaa. Kirjan luettuani en ollut ihan varma olinko lukenut romaanin vai kertomussikermän, määritelmät eivät ole kovin tärkeitä. Jos Finlandian voittanut Oneiron kertoo juuri kuolleista, tämä kirja kertoo niistä, jotka jäävät eloon, kun kuolema käy lähellä.  Lumoava ja riipaiseva kirja tarkastelee maailmaa äitinsä menettävän lapsen, skotlantilaisen kalastajan, lottovoittajatädin tai raskaana olevan äitipuolen näkökulmasta. Kirjassa viitataan Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan ja Agatha Christieen yhtä lailla kuin iltapäivälehdistä ja internetistä luettuihin tositarinoihinkin.  Ihmiset ja heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja muodostavat yhden kokonaisuuden kuin vanhanaikaisen räsymaton, jonka päähenkilö lopussa saa lahjaksi.

Kirjassa uhmataan tilastoja ja todennäköisyyksiä. Salama voi iskeä samaan veneeseen kaksi kertaa, lottovoitto voi osua toistuvasta samalla henkilölle, seinänrakoon pudonneesta omenansiemenestä voi kasvaa seinän tuhoava puu. ..  Tapahtumille etsitään syitä ja selityksiä, irrallisia episodeja kootaan tarinoiksi, jotta ne olisivat käsitettäviä. Mutta maailma ei tyhjene selityksistä.  Vain Hercule Poirot voi selittää asiat tyhjentävästi ja antaa arvoituksiin tyhjentävät selitykset.

Lajina kirja on ehkä maagista realismia, vaikka kaikkien hyvien kirjojen tapaan se ylittää lajityypit. Minulle se tuo mieleen Tove Janssonin tai Pasi Ilmari Jääskeläisen tekstit, vaikka onkin aivan omanlaistaan.  Kirjan teemat ovat ikuisia ja tyhjentymättömiä : ihmisten – aikuisten ja lasten – hämmennys kuoleman ja elämän ehdottomuuden edessä, suru ja sen kanssa eläminen, elämän julma sattumanvaraisuus… Kirjailijalla on psykologista silmää. Hän osaa kuvata hienosti surua, jonka keskellä ihmisen ääriviivatkin katoavat sekä aikuisen ja lapsen surun erilaisuutta.  Kirjassa on myös tavoitettu pelko ja torjunta, joita vaikeita asioita kohdanneet ihmiset ulkopuolisissa herättävät. Ihmiset karttavat surevia omaisia tai vammaista lasta odottavia pelosta vaikka saattavat selittää itselleen syyksi hienotunteisuuden. Kirja puhui koskettavasti myös eloonjäämiseen liittyvästä syyllisyydestä. 

Kirja puhuu herkullisesti ja toteavasti järkyttävistä asioista. Kirja naurattaa, itkettää ja kiehtoo yhtä aikaa. Ihanimmillaan se avaa ikkunan lasten yhtä aikaa käytännölliseen ja filosofiseen sisäiseen maailmaan: 

 ”Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuijottaa horisonttiin ja sanoa:  Minä tässä mietin missä tuuli syntyy. Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria.”

Selja Ahava
Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015