Meitä vastaan rikkoneet - uskonnon uhri vai kauneusihanteen

Camilla Nissinen on kirjoittanut esikoisromaanin, joka  haastattelujen mukaan perustuu vahvasti hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Kirjailija on jättänyt taakseen Jehovan todistajien maailman, jossa hän vietti kaikesta huolimatta ilmeisen turvallisen lapsuuden. Hänen elämäänsä on määrittänyt myös syömishäiriö. Kirjailija on kertonut pakonomaisesta laihduttamisesta ja psykiatrisella osastolla viettämästään ajasta Kirjan vakuutetaan silti olevan fiktiota. Tekstin lomassa on sitaatteja Jehovan todistajien julkaisuista ja heitä käsittelevistä artikkeleista. Kirjan lopussa on asianmukainen lähdeluettelo.

Kirja etenee vuorolukuina. Vuoroin kuvataan lapsuutta ja kouluaikaa pienellä paikkakunnalla, vuoroin myöhempää elämää psykiatrisella osastolla, syömishäiriöpotilaana. 

Lapsuusosio alkaa kuudesluokkalaisen koulunvaihdoksesta, pienestä koulusta vähän suurempaan. Kotona eletään Jehovan todistajien opin mukaan, koulussakin tytär tuntee olevansa erilainen, jehova.  Usko edellyttää tiukkaa rajojen vetämistä. Tunnollinen nuori haluaa lähteä selvitä kaikesta. Hän kiertää kentällä, kulkee ovelta ovelle jakamassa lehtiä ja toistamassa ulkoaoppimiaan uskonkappaleita. Tavoitteena olisi julistaa, kertoa ja todistaa uskosta sekä elää elämää puhtaasti yhteisön edellyttämällä tavalla. Sen kanssa ristiriidassa oli nuoren halu sulautua ja elää samanlaista elämää muiden nuorten kanssa. Koulukuvaukset riipaisevat ja herättävät muistumia omasta nuoruudesta. Yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevien tunteet ovat samanlaisia erilaisuuden syystä riippumatta. Koulussa tunnollinen tyttö pärjää hyvin, mutta äidiltä ei saa kiitosta hyvistä numeroista. Äiti kantaa huolta tyttären ylipainosta ja mahdollisista maailmallisista ystävistä.

Psykiatrisen klinikan elämä on arkista, mutta siellä pelastataan elämää. Syömishäiriöpotilas ei tunne olevansa sairas. Hän piilottelee ruokaa ja oksentaa salaa. Vähitellen hänet laitetaan vastakkain tosiasioiden kanssa. Hoito tehoaa, mutta ei tee ihmeitä. Syömishäiriö ei ole koskaan kokonaan ohi. Sairauskuvaukset tuntuvat autenttisilta, uskottavilta. Tämä kirja ei kaunistele syömishäiriöitä vaan näyttää sen rumimmillaan. Kun kaikki energia kuluu lihomisen välttämiseen, voimaa ei riitä siivoamiseen, itsestähuolehtimiseen tai sosiaalisuuteen. Ahminta ja oksentelu ovat pakkomielteitä, jotka hävettävät. Sairaus tekee rumaksi ja vanhentaa, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Elämästä kuolee kaikki elämä pois.

Kotiolojen ja uskonnollisen yhteisön kuvaus jää mietityttämään. Koti on hyvä ja vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapsillleen parasta. Tasaisen isän sijasta kotia kuitenkin hallitsee ristiriitainen ja ulkonäköpaineista kärsivä äiti, joka siirtää sairaan ruokasuhteensa seuraavalle sukupolvelle. Menestyvä isoveli tarkkailee pyykkilautavatsaansa, päähenkilö on vähällä kuolla syömishäiriöön.

Äidin tarinaa ei kerrota, hänen persoonansa jää kirjassa selitystä vaille. Hän ei ole paha, mutta omien lastensa kasvattajana avuton vaikka työskentelee päiväkodissa ja on siten kasvattamisen ammattilainen. 

Kirjan henkilökuvaus on varsin ohutta. Päähenkilö ja hänen tunteensa ovat vahvat, muut ihmiset näyttävät yksiulotteisilta statisteiltä. Tämä ehkä kuvaa hyvin syömishäiriöisen maailmankuvaa. Ruoka ja omat pakkomielteet täyttävät mielen, muut ihmiset eivät hahmotu.

Uskonnollinen yhteisö voi lisätä ulkonäköpaineita, vaikka luulisi päinvastoin. Yhteisö on pieni ja kun tavoitteena on avioitua nuorena toisen yhteisön jäsenen kanssa, nuoret naiset joutuvat kamppailemaan ankarasti harvemmista miehistä. Epäilemättä Jehovan todistajien kiertämisvelvoite pakottaa huolehtimaan ulkonäöstä. Kun jokainen edustaa itsensä lisäksi myös koko yhteisöä, ulkoisen olemuksen täytyy olla kunnossa. Ehkä yhteisössä myös korostetaan ajatusta "ruumiin temppelistä" huolehtimisesta ja kurinalaisuudesta. Yhteisö tarkoittamattaan vahvistaa ulkonäköpaineita ja edesauttaa syömishäiriön syntyä. Valtakunnansaleissa on paljon peilejä. Elämä tiukassa uskonnollisessa yhtesössä on turvallista mutta tiukkaa. Päähenkilölle ruoasta kieltäytyminen, pakonomainen laihduttaminen on keino rajata elämästä edes joki alue, josta voi itse päättää.

Iloitsin siitä, että tässä kirjassa ei puhuttu seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai uskonnollisten johtajien julmuudesta. Nämä teemat ovat jo kärsineet inflaation. Tässä yhteisössä toimii tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisia paheita. Yhteisö  pyrkii tukemaan jäseniään, vaikka ei aina oikealla tavalla. Lämmin yhteisö myös tarjoaa turvaa. Lukijaa ei hämmästytä, että yhteisö kohtelee naisia ja miehiä eri tavoin. Naisia rangaistaan helpommin sääntöjen rikkomisesta, mutta eivät miehetkään ole rangaistusten ulkopuolella. Yhteisössä menestyvät nuoret miehet näyttäytyvät tunnekylminä hahmoina. Kirja myös sivuaa kipeää erottamiskäytäntöä. Edes oma perhe ei pidä yhteyttä uskonnollisesta yhteisöstä eronneisiin ja erotettuihin. Tätäkin käytäntöä perustellaan rakkaudella. 

Nissinen, Camilla
Meitä vastaan rikkoneet
Tammi, 2023

Päivä vain ja hetki kerrallansa - evankelisen perheen tyttärenä

Lestadiolainen herätysliike on tuottanut melkoisen määrän kirjallisuutta ja elokuvia. Herätysliikkeen piirissä kasvaneet ja siitä etäisyyttä ottaneet ovat kirjoittaneet kokemuksiaan ahdistavasta uskosta ja uskonnon varjolla tehdyistä vääryyksistä. Muiden herätysliikkeiden vaikutus ei näy ainakaan nykykirjallisuudessa yhtä suorana. Esimerkiksi evankelinen herätysliike, jonka opillisista kiistoista on kirjoitettu paljon, ei ole juurikaan synnyttänyt "uskonnon uhrien kirjallisuutta".

Nyt käsiini osui Helena Ylikotilan omakustannekirja Päivä vain ja hetki kerrallaan. Tämä kirja kertoo perheestä, jonka elämää evankelinen herätysliike määritti. Kotona pidettiin seuroja, oltiin uskovaisia ja käytiin isoilla juhlilla. Uskonto rajoitti, mutta myös antoi ystäviä ja sisältöä elämään. Ruumiillinen kuritus, synnistä ja maailmallisuudesta varoittelu ja helvetillä uhkailu jättivät herkän tytön mieleen pelkoja, joita aikuisiällä käsiteltiin terapiassa. Pahimmalta lasten kohtelulta sentään säästyttiin vaikka epämiellyttävän saarnamiehen niljakas käytös ahdistikin. Kirjan kirjoittaminenkin lienee alkanut halusta selvittää omia kipeitä tunteita ja muistoja.

Romaani kertoo kirjoittajan vanhempien tarinat ja jatkuu hänen omana kehityskertomuksenaan. Vanhemmat olivat sota-ajan sukupolvea, kirjoittaja itse sodan jälkeen syntynyt. Lapsuuden ja suuren sisarusparven vaikutus käy selväksi. Tarinaa kertovat vuorotellen isä, äiti, itse kirjoittaja ja hänen nyt jo edesmennyt siarensa. Paikkakuntalaiselle, perheen ainakin pinnallisesti tunteneelle tulee kirjaa lukiessa omituinen olo : päähenkilöiden ja sisarusten nimet on vaihdettu vaikka he ovat täysin tunnistettavia. Perheen ulkopuolisten henkilöiden nimiä on sen sijaan säilytetty. Ratkaisu tuntuu erikoiselta ja nimenmuutokset tarpeettomilta. Monta itsellenikin tuttua henkilöä oli kirjassa nimeltä mainittu. Siitä tunnisti myös useita paikkakuntaa kuohuttaneita onnettomuuksia. Nimenmuutoksilla kirjoittaja halunnee korostaa tekstin henkilökohtaisuutta. Kyse on hänen tulkinnastaan, fiktiosta eikä varsinaisista muistelmista.  Fakta antaa tapahtumille raamit, tulkinta on kirjoittajan omaa. Tarinaa ja ympäristöä tuntemattomalle kirja voi olla hankalasti luettava, takaumien takia tarina ei etene suoraviivaisesti.

Kirjan jälkipuolisko vie tarinan pois kotipitäjästä. Erilaisia vaikeuksia tulee vastaan myös työpaikoilla. Yksityiskohtaisimmin kirjoittaja kuvaa työtään suurehkossa seurakunnassa. Seurakunnan huonon työilmapiirin kuvaus voisi liittyä tämän päivän kohuotsikkoihin, Kirjoittaja siteeraa paikallislehden toimittajaa, jonka mukaan "Mikään ei ole niin herkullista kuin uskovaisten riidat". Tämä journalistinen totuus pätee tänään yhtä lailla kuin viime vuosisadalla.

Kirjan kieli on sujavaa ja teksti vie mukanaan. Ajankuvana kirja saattaa kiinnostaa niitäkin, joille ympäristö ja henkilöt ovat vieraita. Sodan jälkeinen pulakausi merkitsi suurelle perheelle selviämistaistelua. Lapset tekivät töitä pienestä pitäen. Lapsilisät auttoivat vähän, mutta myös herättivät kateutta. Perheet olivat suuria, mutta lapsia myös kuoli. Vilkas kylä hiljeni, kun nuoret lähtivät Ruotsiin ja kaupunkeihin, mutta televisio toi uusia vaikutteita Kirjoittaja oli kylänsä ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas, mikä tuntui erottavan hänet ympäristöstään.  Pienessä lukiossa tunnettiin vuoden 1968 poliittinen kuohunta ja herättiin kansainväliseen solidaatisuuteen, mutta "miten hän olisi kertonut navettatöistä väsyneelle äidilleen, että oli tärkeää tiedostaa kehitysmaiden naisten huono asema?" Muiden sotaveteraanien lasten tavoin kirjoittaja ymmärsi vasta aikuisena, kuinka pahasti sodan kokemusten runtelema isä oli. "Teit parhaasi, teit sen omalla tavallasi", ajattelee tytär isänsä kuoltua. 

Ylikotila, Helena
Päivä vain ja hetki kerrallansa - Marian ja Johanin tarina
2022, 262 sivua

Rajamaa - kaukana kaikesta

Terhi Kokkosen kirja Rajamaa sai tätä vuonna Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Kirja on tiivistunnelmainen ja kypsä romaani, jossa kirjailijan muusikko- ja elokuvatausta näkyy. Kirja on elokuvamainen, se jakautuu kohtauksiin. Liikkeiden ja asentojen kuvaus on tarkkaa. Lukija näkee tapahtumat ja maiseman silmissään. Minulle kirja tuo mieleen Ruben Östlundin elokuvan Turisti. Siinä hyvin toimeentuleva perhe matkustaa alppikylään lomalle. Loman aikana perhe jää melkein lumivyöryn alle. Tilanne selviää, mutta perheen isän käyttäytyminen vaaratilanteessa särkee luottamuksen ja perheen ihmissuhteet. Myös katsoja ahdistuu seuratessaan perheen isän vaikeutta kohdata omaa itseään ja käytöstään. 

Rajamaa-romaanissa keski-ikäinen ja varakas pariskunta joutuu epäselvän auto-onnettomuuden jälkeen viettämään aikaa Lapin lomakylässä. Kirja ja elokuva eivät muistuta toisiaan vain miljöön ja takia. Kummankin tapahtumat on jaettu päiviksi, kerronta on tiivistä ja etenee näkökulmaa vaihdellen. Romaanissa tapahtumia tarkkaillaan välillä ulkoapäin, välillä vaimon näkökulmasta. Se etenee katkelmallisesti, pariskunnan kulunut elämä lomittuu lomakylässä vietetyn viikon tapahtumiin. Kirjan rakenne on tehokas, jännityskirjamainen. Lopputilanteeseen viitataan jo ensimmäisellä sivulla, lukijan jännitys pysyy silti yllä koko kirjan ajan.  

Päähenkilöiden lisäksi lukija tutustuu myös muutamaan lomakylässä työskentelevään sivuhenkilöön. Turismista elävä kylä näyttää kirjassa lähinnä loisteliaalta työleiriltä. Yksinvaltiaana hallitsevan hotallijohtajan alaisena työskentelevät ne, joilla ei ole vaihtoehtoa tai jotka eivät saa lähdettyä. Hahmoja ei selitetä valmiiksi. Lukija jää pohtimaan etenkin lääkäriä, jonka aiempi työura oli työpaikkakiusaamiseen. Hän ei ollut ollut uhri eikä kiusaaja vaan se kolmas, joka ei pystynyt puuttumaan asiaan. Hän on ihminen, joka "katsoo aina pois", kuten tytär toteaa.

Kirjan miljöö on turisteille tuttu lomakylä, epätodellinen taajama keskellä erämaata. Kirja sai minut kuvittelemaan, millaisia nuo epäkaupungit ovat nyt, kun korona on lopettanut turismin ja autioittanut hotellit. Erinomaisia miljöitä kauhu- tai dystopiaromaaneille.

Kokkonen, Terhi
Rajamaa
Otava, 2020
                                               

Kun kuningas kuolee - Hartolan kuningaskunnan vaiheita

Elina Backmanin esikoiskirja Kun Kuningas kuolee on ilmeisesti on ollut tämän vuoden kotimainen dekkariyllättäjä. Kirja on nousi ilmestyttyään kirjastojen varausjonojen kärkeen ja arvostelutkin ovat olleet kohtalaisen hyviä. Keskustelua ja kritiikkiäkin kirja on herättänyt. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen tapaus. 

Kun kuningas kuolee on perinteinen dekkari. Sen yhteiskunnallinen sanoma ei ole vahva, vaikka siinä onkin nostettu esiin aikamme suosikkiteemoja kuten seksuaalinen väkivalta ja poliisin väärinkäytökset.  Rikosten lisäksi siinä viitataan työuupumukseen ja saattohoitoon. Kirjan tapahtumat liikkuvat Helsingissä ja Hartolassa. Kirja alkaa helsinkiläisen mainostoimiston juhlinnalla. Juhlia seuraavana aamuna mainostoimiston perustaja makaa kuolleen Suomenlinnan Kuninkaanportilla. Kirjan toinen juonne sijoittuu Hartolaan, johon työstään irtisanottu nuori toimittaja Saana on vetäytynyt toipumaan ja miettimään elämäänsä. Aikansa kuluksi hän alkaa selvittää vuonna 1989 tapahtunutta nuoren tytön kuolemaa. Lukija arvaa, että nämä alkuaan erilliset tarinat liittyvät kirjan kuluessa yhteen, kuten tapahtuukin. Kirjan teksti on sujuvaa ja tarina vie mennessään.  Rikosjuonen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. Melkein viisisatasivuisen kirjan lukee nopeasti, parissa illassa. Vaihtuvista aikatasoista ja näkökulmista huolimatta tarinaa on helppo seurata.

Minua kirjassa ihastutti erityisesti kohtaus, jossa päähenkilö perehtyy rikokseen lukemalla 1980-luvun sensaatiolehtiä Kansalliskirjastossa. On hienoa, että kirjastolaitoksen olemassaolosta ja palveluista muistutetaan. 

Koskipään kartano Hartolassa. 
Kuva Markku Haverinen 

Kirjaa on kritisoitu pienistä asiavirheistä ja huolimattomasta kielestä. Minua ne eivät häirinneet. Tiivistys ja karsinta olisivat kyllä parantuneet tarinaa. Viittaukset paranormaaleihin ilmiöihin tuntuvat turhilta. Vihjeitä tuntuu kirjassa olevan vähän liikaa, niistä jotkut jäävät odottamaan seuraavia osia. Kirjailija on luvannut, että kirja saisi jatkoa, mahdollisesti kokonaisen kirjasarjan, joka nostaisi Hartolan kuningaskunnan kuuluisien murhapaikkakuntien joukkoon. 

Backman, Elina
Kun kuningas kuolee
Otava, 2020

Tuhkaan piirretty maa - suomalaiset, saamelaiset, saksalaiset

Suomalaiset kirjoittavat edelleenkin sodasta. Itärintamasta huomio tuntuu nyt siirtyneen Lappiin ja sen rintamaan. Tänä vuonna Tommi Kinnunen on julkaissut upean Ei kertonut katuvansa -romaanin, joka antaa äänen saksalaisten matkaan lähteneille naisille. Viime vuosina ilmestyneistä kirjoista ainakin Rosa Liksomin Everstinna,  Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sekä Minna Rytisalon Lempi käsittelivät Lapin sotaan sekä suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Myös Hanna Haurun Jääkansi ja Johanna Laitilan Lilium Regale liittyivät pohjoisen sotarintamaan, vaikka niiden painotus olikin muualla. Jo vuosia aiemmin Heidi Köngäksen Dora, Dora kuvasi Albert Speeriä Lapissa. Mielenkiintoista on se, että sotahistoriaan liittyviä romaaneja tuntuvat kirjoittavan nyt  erityisesti naiset. 

Tuhkaan piirretty maa ei kerro varsinaisesti Lapin sodasta. Se liikkuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen aikataso on vuosi 1944, jolloin saksalaiset ja suomalaiset olivat vielä aseveljiä. Toinen aikataso on sodanjälkeinen jälleenrakennuksen aika, tämä aikataso alkaa kirjassa vuodesta 1947. Vuoden 1944 tapahtumien paikkana on vankileiri Inarissa. Tapahtumia tarkastellaan leirille sijoitetun suomalaisen tulkin silmin. Entinen Akateemisen Karjala-seuran mies tutustuu saksalaiseen komentajaan ja saamelaiseen tietäjänaiseen sekä suomalaiseen vartijaan ja suomenruotsalaiseen vankiin. Näiden kaikkien välillä näyttää vallitsevan yhteisymmärrys. Myöhemmän tapahtumatason päähenkilö on suomalaisen vangin toimittajavaimo, joka saapuu Lappiin etsimään kadonnutta miestään.

Kirjassa on kaksi teemaa. Niistä tavallisempi on suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö. Asiasta on tietysti kirjotettu paljon. Rautiaisen näkökulma on tavallista rajumpi. Kirjassa puhutaan saksalaisten vankileireistä Suomen Lapissa. Petra Rautiainen on itsekin opiskellut historiaa. Kirjassaan hän hän tukeutuu pitkälti arkeologi Oula Seitsosen väitöskirjaan, jonka mukaan vankileirejä olisi ollut Lapissa satoja. Leireillä oli vankeja eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Suomalais-saksalainen yhteistyö ulottui myös näihin leireihin, joiden jälkiä pyrittiin sodan jälkeen hävittämään. Vielä kiinnostavampi teema liittyy saamelaisiin ja siihen antropologiseen tutkimukseen, jonka kohteeksi he joutuivat myös Suomessa. Suomalaiset tekivät rotututkimuksia ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Kirjan päähenkilö joutuu ihmettelemään, kuinka toiminta voi jatkua kuin sota ei ikinä olisi päättynytkään. Kirjassa seurataan saamelaisiin kohdistuvan rasismin muutoksesta. Vankileirien brutaaleja tutkimuksia seuraavat asuntolakoulut, jotka erottavat saamelaislapset kodistaan ja kulttuuritaustastaan. Perinneasuun pukeutuneita saamelaisia halutaan koristeeksi, ei osaksi yhteiskuntaa. Alkuperäiskansan sorto yhdistetään kirjassa saksalaiseen rotukäsitteeseen.

Petra Rautiainen on kertomansa mukaan kärsinyt lukihäiriöstä. Siksikö hänen kielensä on niin selkeää ja karhean kaunista? Lauseet ovat lyhyitä. Tekstissä on rytmi. Suomenkielisen tekstin välissä on saamenkielisiä ilmauksia. Lapin maailma näyttäytyy kokonaiselta.

Rautiainen, Petra
Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020

Eliitti - koulukiusattuna ikuisesti

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti käsittelee tärkeää asiaa. Kyse on koulukiusaamisesta ja jäljistä, joita se voi ihmiseen jättää. Loppuelämäkseen. Kiusattu jää uhrin ja ulkopuolisen rooliin ja rooli pysyy eikä ulkopuolisuuden tunne katoa vaikka kiusaajat katoavat. Kiusatuksi saattaa valikoitua sattumalta, vaikka lihavuus ja kömpelyys tietysti edistävät kiusatuksi joutumista.

Kirja on synkkä, kuten aihekin. Se kertoo kolmen nuoren tarinan. Inkku ja Karla ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He kasvoivat Helsingin Kehyskunnassa, josta he halusivat pois ja keksivät pakopaikakseen  helsinkiläisen eliittilukion. Siellä he kohtasivat Ilmon, joka muutti kaupunkiin Seinäjoelta ja jonka pienestä yksiöstä tuli kolmikon turvapaikka. Lukiota ei nimetä, mutta kun se sijoittuu Helsingin Kallioon, lukijalle jää pari vaihtoehtoa. Nuorille lukio on pelastus peruskoulun kauheuksista ja tie uuteen elämään. Lukija kuitenkin hämmästyy kirjaa lukiessaan siitä, kuinka pieni eliittilukion rooli kirjassa loppujen lopuksi on. Kirjassa palataan yhä uudelleen peruskoulun aikaan ja kurotetaan lukion jälkeiseen kivuliaaseen aikuisuuteen. Kolmikon ystävyys näyttää katkeavan, kun yksi heistä näyttää astuvan toisenlaiseen maailmaan ja nousevan luuserien parista osaksi eliittiä. Mutta onko roolista toiseen siirtyminen mahdollista? Toisille ulkopuolisuuden ja kiusaamisen kokemuksista nousee halu kostoon ja sen julkiseen manifestaatioon. Pahaa oloa voi purkaa kostamalla ulkopuoliselle maailmalle tai pahoinpitelemällä itseään.

Kiusatut löytävät ja tunnistavat toisensa. Ulkopuolisuutta kokeneet ymmärtävät toisiaan vaikka kipeistä muistoista ei edes puhuta. Eikä aina ole edes selvää, mikä muistosta on totta. Kirja liikkuu eri aikatasoissa ja tarina etenee vuorotellen kolmen eri päähenkilön kertomana. Lukijan täytyy olla tarkkana pysyäkseen kerronnassa mukana.

Kannen kuva: Anne Lehtonen

Kirjassa on kohtia, jotka kiusaamista  kokeneet tunnistavat. Sen vaikuttavin kohtaus oli Ilmon kuvaus uimahallivierailusta, joka muutti pojan elämän. Kokonaisuutena kirja vaikuttaa kuitenkin sotkuiselta ja sekavalta. Lukija osaa odottaa lopussa tapahtuvaa käännettä, johon kirjassa vihjaillaan, mutta sen jännite ei kestä. Tarinan polveilu, terapiaistunnot ja jatkuvat takaumat syövät tarinan voimaa. Vahvan jäljen kirja silti jättää. Päällimmäisenä tunteena ahdistus.

Kauhanen, Maija
Eliitti
Otava, 2019

Nimi jolla kutsutaan öisin - matka Kiinaan

Esikoiskirjailijat tuntuvat kuvaavan kirjoissaan omaa elämäänsä, mikä on ymmärrettävää. Kun edellisessä tekstissä käsitelty Suvi Ranisen kirja kuvasi kirjailijan omaa suhdetta uskonnolliseen yhteisöön, Emma Kantasen romaani Nimi jolla kutsutaan öisin taas kirjoittajansa kokemuksia Kiinan työmarkkinoilla ja sikäläisissä lesbopiireissä. Kirjailija on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja työskennellyt pelikehittäjänä Roviolla ja kiinalaisessa yrityksessä. Lukijan on turha miettiä, onko kirja itse asiassa romaani ollenkaan vai omaelämäkerrallinen kuvaus kirjoittajan elämän yhdestä vuodesta. Pirkko Saisiota lainaten omaelämäkerralliset teokset ovat aina fiktioita. Lukijalle kirja on joka tapauksessa matka uusiin maailmoihin. 

Kiinalainen työelämä on toisenlaista kuin länsimainen. Hetkittäin kirja toi mieleen Amélie Nothombin kirjan Nöyrin palvelijamme. Siinä länsimainen työntekijä törmäili japanilaisen työyhteisön sääntöihin ja rajoituksiin. Työkulttuurit eroavat, vaikka peliala on työaloista kansainvälisin. Jopa hektiseen it-alaan tottuneelle Kiinan työpäivät ja urakat olivat raskaita. Kulttuurieroihin törmättiin päivittäin. Jopa kalenteri herätti hämmennystä. Kiinassa joinakin viikonloppuina tehdään töitä. Asia on kiinalaisille itsestäänselvyys, mutta ulkopuolinen ei ymmärrä viikonlopputöiden logiikkaa. Kieliongelmat aiheuttivat väärinkäsityksiä ja ulkopuolisuudentunteita, mutta myös yhteistä löytyi. Ratkaiseva yhteisyyden kokemus kirjassa on yhteinen lounas, johon työtoverit ottivat ulkomaalaisen kollegansa mukaan. Mielenkiintoista oli myös tajuta, että ahtauteen tottuneille kiinalaisille fyysinen kosketus ei ole mikään ongelma ja että on siksi täysin tavallista, että naispuoliset työtoverit kulkevat kaupungilla käsi kädessä.

En tiedä, kuinka kirjaan suhtautuu pelialaa tunteva lukija. Minulle pelien maailma on yhtä vieras kuin Kiina. Alan etiikkaan liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista. Ensimmäisenä suomalainen törmää Kiinan pelimaailman joustavaan tapaan suhtautua piratismiin, myöhemmin hän alkaa pohtia koko teollisuudenalan mielekkyyttä. Kuten  päähenkilön kollega totesi: "me teemme tätä vain, jotta ihmiset saavat hukata aikaansa". Ainakin minua järkytti tieto siitä, että Kiinassa vangit pakotetaan kidutuksen uhalla nettipelien testaajiksi. Moni länsimainenkin pelaaja saattaa tietämättään pelata uupumuksen toiselle puolelle pakotettua vankia vastaan.

Mutta kirja ei ole vain työelämäkuvaus vaan avaa ikkunan myös Pekingin elämään ja Kiinan kulttuuriin. Ilmeisesti tarkoituksellisesti kirjoittaja ei ole yhteydessä kotimaahansa tai ainakaan kuvaa tätä yhteydenpitoa, mikä antaa kirjaan mielenkiintoisen vanhanaikaisen sävyn. Kirjailija on kiinni fyysisessä ympäristössään, vaikka kehittääkin työssään virtuaalimaailmaa.  Kun kirjailija on ammatiltaan graafinen suunnittelija, hänellä on tarkka silmä. Hän kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja väreihin ja  osaa kuvata liikkumistaan kaupungissa niin, että lukija näkee miljöön silmissään. Lauseet ovat lyhyitä ja hauskalla tavalla toteavia. Esimerkiksi hän kuvaa Pekingin viemärinkansia, joiden kiertämistä perustellaan taikauskolla. Päähenkilö kuitenkin havaitsi, että niiden päälle astuminen saattaa olla konkreettisesti vaarallista. Myyttiset kertomukset ja arkielämä sekaantuvat monella tavalla. Asioita ei selitetä puhki vaan lukija saa päätellä havaintojen pohjalta itse. Kirjoittaja esimerkiksi huomaa, että Pekingin miljoonien kulkijoiden joukossa ei koskaan näe pyörätuoleja. Lukijalle hauskaa seurattavaa on myös työpaikan sisäisen verkon keskustelu, jota päähenkilö seuraa käännösohjelman avulla. Lukija saa ihmetellä viestejä päähenkilön kanssa yhdessä eikä mysteeriksi jääneitä asioita selitetä.

Kirjoittaja kuvaa kirjassaan myös kiinalaisten lesbonaisten yhteisöä, jota kutsuttiin lala-yhteisöksi. Päähenkilö tutustuu aluksi alakulttuurin verkkopalveluun ja sen deittisovellukseen, myöhemmin sukupuolivähemmistöjen baari tulee tutuksi ja vuoden aikana hän löytää useampiakin kumppaneita. Alakulttuurikaan ei ole vapaa kiinalaisen yhteiskunnan hierarkioilta ja sen jäsenten käyttäytymistä ja pukeutumista määrittää ulkopuoliselle käsittämätön jako jako P-, ja T- ja H-naisiin. Kirjassa kuvataan myös naisten välisiin parisuhteisiin liittyvää väkivaltaa. Asia ei ehkä ole tabu, mutta varsin vähän käsitelty asia. Ehkä tätäkin asiaa on helpompi käsitellä Kiinaan asti etäännytettynä.

Minä luin kirjaa intensiivisesti ja innostuneesti. Helsingin Sanomien arvostelussa päähenkilöä verrataan pelihahmojen sankarittareen, joka tekee vaarallisen matkan ja jota tuo matka muuttaa ikuisesti. Kirjan muoto ja sisältö siis tukevat toisiaan. Etenkin alkuosassa teksti vei mennessään. Loppuosan ihmissuhdekuviot olivat turhan monimutkaisia ja venytettyjä. Loppuosaa karsimalla kirjan tunnelma olisi säilynyt paremmin.

Kirjan nimi viittaa kiinalaiseen nimikäytäntöön. Kirjassa puhutaan paljon nimistä ja niiden merkityksistä. Kiinaan muuttava joutuu ottamaan uuden, kiinalaisen nimen. Toisaalta myös nuoret kiinalaiset käyttävät mielellään länsimaisia nimi. Nimiä vaihdellaan, omaksutaan. Samakin nimi voi ääntyä monella eri tavalla ja kantaa kokonaista tarinaa mukanaan. Tämä kirja oli Ai Man tarina.

Kantanen, Emma
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus, 2019

 

Valitettavasti en löytänyt tietoa,

 siitä, onko kirjoittaja suunnitellut 

itse myös kannen.

Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.

Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kun olen poissa - kuolema Helsingissä

Kuolema on nyt suosittu kirjallisuuden teema. Esimerkiksi Katriina Huttusen ja Juha Itkosen romaaneissa työstettiin omaa surua niin, että yksityinen muuttui yleiseksi. Ainakin Laura Lindstedt ja amerikkalainen Georges Saunders käyttivät kirjoissaan elämän ja kuoleman välitilaa kirjallisena keinona. Välitilasta kertoo myös esikoiskirjailija Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa. Kirjan alussa 45-vuotias perheenäiti Ilona  kuolee tapaturmaisesti, mutta jää tarkkailemaan kuoleman vaikutuksia perheensä ja lähipiirinsä elämään-

Kirja kuvaa rauhalliseen toteavaan sävyyn kuolemaa seuraavat tapahtumat, ruumiinavauksen ja hautajaiset. Sen sävy on lohdullinen. Kuolema ei ole mitään pelottavaa vaan jotain joka kuuluu kaikille. Kuollutta kannatellaan. Perhe suree, mutta jatkaa elämäänsä. Äidin kuolema muuttaa isän ja aikuistuvien lasten elämää peruuttamattomasti, mutta ei riko heidän keskinäistä yhteyttään. Ilonalle paljastuu, että hänen läheisimpiensäkin elämässä on asioita, joista hänellä ei ole aavistustakaan ja hänen omaankin elämäänsä liittyy salaisuus. Kuollut suhtautuu varsin rauhallisesti paljastuksiin, jotka olisivat saaneet elävän Ilonan pois tolaltaan. Kaikkein läheisimmistäkin ihmisistä ymmärtää joskus kovin vähän. Mutta vaikka ei tiedä kaikkea, voi kuitenkin rakastaa.

Kirja liikkuu eteläisessä Helsingissä. Kirjan henkilöt ovat Eirassa ja Töölössä asuvia menestyviä ihmisiä. Sivuja käytetään kauniiden kotien ja sisustuksen kuvaukseen. Perheissä ja työpaikoilla pidetään hienoja juhlia. Ihmisten elämässä on säröjä, mutta niitä ei julkisesti näytetä. Kirja kuvaa kauniisti Helsingin rantoja, sen keskeinen maanmerkki on Essi Renvallin Rauhanpatsas Kaivopuiston rannassa. Vaikka patsaan historia on poliittinen, tässä kirjassa se rinnastuu Ilonaan, rauhaan ja ikuisuuteen.

Tämä ei ole varsinaisesti kirja kuolemasta vaikka se siitä puhuukin vaan elämästä. Se on arvokasta, ainutkertaista ja katoavaa. Siksi sen jokaista hetkeä ja jokaista ikää kannattaa arvostaa. Ilona ehti kaivata itseään vanhana, mutta se jäi häneltä kokematta. Hyvää hetkeä kuolemalle ei ole, sillä "aina jokin oli kesken ja on yhä". Tätä kirjaa voisi suositella äskettäin läheisensä menettäneelle.

Eilittä, Anna-Maria
Kun olet poissa
Atena, 2019

Lilium regale - sotaa ja rakkautta pohjoisessa

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut hienoa nimen. Tarkistamatta en olisi tiennyt, että Lilium regale on kuningasliljan latinankielinen nimi. Nimi kuulostaa kikkailevalta, varsinkin kun itse liljaan viitataan vasta romaanin lopussa.

Lilium regale kuuluu viime vuosien sotakirjallisuuden aaltoon, jossa sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Naisten sotaa on kova työ, rintamalla olevan isän kaipuu ja seksuaalinen väkivalta.Sota-aikaa ja sodanjälkeisiä vuosia eletään  Tornionjokilaaksossa. Lapin sodan aikana perheen naiset ja lapset soutavat muiden kyläläisten kanssa sotaa pakoon  Ruotsiin. Siellä ensimmäisenä vastassa on täisauna, mutta muuten Ruotsi ottaa naapurit hyvin vastaan. Sodanjälkeiset vuodet ovat levotonta ja liikkuvaa aikaa. Silloin ihminen saattoi joka kadota ilman, että kukaan ihmetteli. Sodan päättyminen toi myös sodan raaistamat ja monella tavalla vammauttamat sotilaat takaisin perheen luo.  Kirjan ajankuva muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä, vaikka ei kirjana nousekaan tämän mestariteoksen tasolle. Se, että kirjassa kuvataan suomalaisia pakolaisina Ruotsissa, on ehkä kannanotto tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

Kirjan päähenkilö on Else. Hän on perheensä esikoinen ja kirjan alussa nuori aikuistuva tyttö. Hänen isänsä kaatuu sodassa ja miestään kaipaava äiti menettää mielenterveytensä. Perhettä pitää pystyssä mummo, joka opettaa Elsen paitsi tekemään työtä ja kestämään myös vaikenemaan. Else kokee rakkaussuhteet kahden naisen kanssa, vaikka päätyykin naimisiin ja perustamaan perheen Ruotsiin. Kirjan alun ja lopun kehyskertomuksissa esiintyy vanha Elsa, joka on joutunut jättämään Suomen ja suomen kielen taakseen. Else ei opeta suomea myöskään tyttärelleen ja kielen mukana hän vaikenee muutenkin elämästään Suomessa. Salaamisen ja puhumattomuuden perinnettä hän siirtää myös seuraavalle sukupolvelle.

Kirjassa puhutaan paljon kirjallisuudesta, etenkin Hellaakosken ja Södergranin runoista. Viittaukset Hellaakoskeen korostavat aistivoimaisuutta, mikä tässä kirjassa näkyy suorastaan lihallisuutena. Kirjan rakkauskohtauksissa naisruumiin muotoja ja eritteitä kuvataan ehkä vähän turhankin yksityiskohtaisesti. Ihmiset ja huoneet tuoksuvat ja haisevat. Päähenkilö havainnoi sekä omia, että muiden ääniä ja liikkeitä. Paitsi seksiä, myös syömistä kuvataan kaikkia aisteja käyttäen.

Kirjassa hienointa ja erityisintä on sen kielellisyys. Kirjan suomenkieliset puhuvat pääosin Tornionjokilaakson murretta ja se kuulostaa luontevalta. H-kirjaimet ovat paikallaan. Murteen lomassa puhutaan kaunista suomen yleiskieltä ja ruotsia. Kirjan herkullisimmissa kohdissa suomi ja ruotsi sekoittuvat  keskenään kuten lauseessa; "Elksling hoi, Suohmeen, eller hur?" Kieliä ja sanoja maistellaan ja sekoitetaan. Kirjailija on kielentutkija, joka on asunut pitkään Skotlannissa. Hänelle kieli on paitsi tutkimuskohde ja leikkiväline myös elävä ja muuttuva maailma itsessään. Parhaimmillaan kieli kukoistaa kuin kukka.


Laitila, Johanna
Lilium regale
Gummerus, 2019

Taivaat jotka ansaitsemme - epäluotettavia muistoja

Sari Elfvingin esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme on trendikkäästi nimetty.Relatiivipronominen kirjan nimessä on ollut Stieg Larsson Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen harmittavan yleinen tehokeino.Minulle kirjan nimi ei auennut. Kirjassa on viittauksia uskontoon, mutta kirjan taivas ei tarkoita kuolemanjälkeistä elämää. Kirja kertoo äidin ja tyttären elämästä, valinnoista ja salaisuuksista sekä niiden seuraamuksista. Se kertoo kahden sukupolven naisen toisiinsa kietoutuvat kehitystarinat. Menneisyydessä koetut ja käsittelemättömät asiat vaikuttavat tähän päivään ja tulevaisuuteen. Onko tämä päivä menneisyyden taivas?

Ulkoasu: Milena Huhta

Äiti oli venäläisen isän tytär, joka joutui äitinsä kanssa muuttamaan lukemattomia kertoja. Muuttojen seurauksena hän tunsi aina olevansa ulkopuolinen, vaikka saavuttikin virkanaisen arvostetun aseman ja pääsi ulkomailla matkailevan hyväpalkkaisen insinöörin vaimoksi. Aviomies jää vieraaksi, kun rakkaus katoaa  ja tunteet omia lapsiakin  kohtaan ovat vaikeita. Äiti etsii pelastusta vaihtoehtoelämästä, turvautuu alkoholiin ja kärsii mielenterveysongelmista. Välillä tytär ihailee äitiään, joka maalaa itselleen uudet silmät. Kun humalaisen äidin meikit valuvat, tytär ei ole tuntea äitiään.  Perheen isä on aluksi aina matkoilla, myöhemmin hän häviää perheestä kokonaan ja hänestä vaietaan. Tytär haluaa unohtaa lapsuutensa ja perheensä, mutta käsittelemättömiä muistoja on mahdotonta työntää kokonaan pois. Hänestä kasvaa burleskitanssija, joka nauttii esiintymisestä ja siitä, että saa olla joku muu. Perheen selviytyjäjäsen on isoveli Kasimir, jolla on lapsuudesta aivan toisenlaiset muistot kuin sisarellaan ja joka yrittää luoda yhteyttä perheenjäsenten välille.

Taivaat jotka ansaitsemme puhuu muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Puhumattomat asiat johtavat  väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Teemat eivät ole mitään uusia, mutta niiden käsittely on persoonallista. Tarinat eivät etene aikajärjestyksessä. Ne polveutuvat ja risteutyvät. Jo aiemmin kerroithin tapahtumiin palataan ja niitä katsotaan eri näkökulmista. Kirjan kieli on kaunista, tarkkaa ja sujuvaa vaikka sisältääkin parljon arkista puhekieltä. Täsmällinen kuvaus taltioi 1970- ja 1980-lukujen maailmaa.


Ainakin Omppu Martin  kirjoitti kirjasta varsin innostuneen päivityksen.

Elfving, Sari
Taivaat jotka ansaitsemme
Teos, 2019

Surun istukka - äidin painajainen

Katriina Huttunen on ansioitunut suomentaja, erinomainen sanankäyttäjä ja kirjallisuuden tuntija. Tämä näkyy hänen ensimmäisessä omassa kirjassaan. Surun istukka -kirjan kieli on tarkkaa, kaunista ja sävykästä. Kirjassa on myös viittauksia etenkin pohjoismaiseen, mutta myös muuhun kirjallisuuteen.

Kirja ei ole herättänyt huomiota kielensä vaan aiheensa vuoksi. Surun istukka on lapsensa menettäneen äidin kirja. Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Kirja on tajunnanvirralla etenevä kirja, jossa äiti käsittelee suruaan ja syyllisyyttään.  Kirjoittaja syyttää tapahtuneesta itseään, hän tuntee epäonnistuneensa äitinä. Hän kokee äitiyden fyysisenä tilana, lapsen kuolema rinnastuu lapsen syntymään. Osasyyllisiksi joutuvat myös terapeutti, psykiatrit ja apteekit, jotka tyrkyttivät ja myivät lääkkeitä masennusta potevalle lapselle ja tekivät siten itsemurhan mahdolliseksi. Kirja kritisoi koko lääkkeisiin perustuvaa psykiatriaamme. Psyykenlääkkeet kun eivät kaikille sovi lainkaan. Osansa syyllisyydestä kirjoittaja kaataa myös tyttärensä peruskouluaikaisen koulukiusaajan niskaan.

Kirjoittaja ei säästä itseään. Lukija pääsee katsomaan surun rumia jälkiä. Suru ei jalosta, sureva äiti ei ajattele kauniisti muista ihmisistä. Surun aikana ystävistä tulee entisiä ystäviä ja yhteys katkeaa kokonaan lapsen isään, josta hän tosin on eronnut jo aiemmin. Sureva ihminen on ongelma myös muiden ihmisen kannalta. Kirjaa lukiessaan lukija pystyy samastumaan äidin tunteisiin, mutta hän ymmärtää myös ulkopuolisia. Surevan kohtaaminen on vaikeaa meistä useimmille. Ymmärrämme, että ulkopuolinen tuntee itsensä kömpelöksi ja avuttomaksi. Oikeaa suhtautumistapaa ei tunnu olevan. Silti jokainen, joka on joskus surrut läheistään, tunnistaa kirjailijan kuvaaman käsittämättömän yleisen käyttäytymistavan. Sureva saattaa itse joutua itse kuuntelijan rooliin, kun surunvalittelija alkaa muistella omia menetyksiään ja kertomaan itse kokemastaan surusta. Inhimillistä, mutta käsittämätöntä käytöstä.

Kirjassa on myös eräänlaista mustaa huumoria, vaikka se ei naurata kirjoittajaansa eikä lukijaansa. Kun äiti meni pankkiin hoitamaan tyttärensä perunkirjoitukseen liittyvää pankkiasiaa, pankkivirkailija pyysi häneltä tyttären allekirjoittamaan valtakirjaa. Jopa työkseen kuolinpesien asioita hoitava, saattaa ajatella, että kaikki vainajat ovat vanhoja eikä hän voi ymmärtää tilannetta, jossa keski-ikäinen äiti hoitaa nuoren tyttärensä perunkirjoitusta. Tilanne on kuvattu niin vaikuttavasti, että lukijakin kiihtyy.

Kirjassa käydään usein hautausmaalla. Siinä se muistuttaa Tuomas Juntusen kirjaa Tuntematon lapsi (WSOY, 2016). Sureminen hautausmaalla ei ole vanhentunut suruterapian muoto, eikä se edes edellytä uskonnollista vakaumusta. Katrina Huttunen korostaa uskonnottomuuttaan. Myös kirjan kirjoittaminen on surutyötä. Kirjan kuvaus yksityisestä surusta, joka muuttuu yleiseksi kokemukseksi Knausgårdin suomentaja on omaksunut suomennettavansa avoimuuden. Hämmästyttävää kirjassa oli se, että kaikesta huolimatta Katriina Huttunen pystyi tekemään työtä surunsa keskellä. Työn alla oli esimerkiksi Kim Leinen 700-sivuinen Kuilu. Outo sattuma on se, että kirjailija saa suomennettavakseen myös Naja Marie Aidtin kirjan, joka myös kertoo lapsensa menettäneestä äidistä Jokainen suree omalla tavallaan. Siitä tämä kirja on vahva esimerkki.

Huttunen, Katriina
Surun istukka
S & S, 2019

P.S.

Pienenä yksityiskohtana minua ihastutti kirjan pieni Visby-kuvaus. Kääntäjä viettää paljon aikaa Ruotsissa, kesäisin hän asuu muutaman viikon Visbyssä. Kaupunkia kuvataan kauniisti. Kirjan perusteella päätin seuraavalla vierailullani etsi sieltä Pyhän Yrjön (Göran) luostarin rauniot, jotka ovat kaupungin ulkopuolella, sillä luostarin yhteydessä on ollut spitaalisten hautausmaa. Hautausmaan lähellä on vanha hirttopaikka.

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan esikoisromaani on ollut vuoden onnistujia, myynti- ja varauslistojen kärjen tuntumaan noussut romaani. Kirjoittaja on toimittaja ammatiltaan ja siten tottunut sanankäyttäjä ja se näkyy. Kirja on sujuvaa tekstiä ja hyvin rakennettu kokonaisuus.

Nimenä kirja on ollut tuttu, mutta tartuin siihen vasta, kun kirjastot tarjosivat sen kaikille vapaasti luettavaksi Koko kansa lukee -kampanjan kautta. Kirja olikin mitä sopivin työmatkojen kännykkäkirjaksi. Nopealukuista ja vahvasti juonellista tekstiä.

Kansi: Emmi Kyytsönen

En ollut etukäteen tullut selvittäneeksi kirjan sisältöä. Oletin, että tässäkin esikoisessa kirjan päähenkilö on Kalliossa asuva sinkkunainen. Ja näin olikin, mutta Kallio tässä vain kontrastina. Varsinainen elämä on Jalasjärvellä, etelä-Pohjanmaalla. Kirja on kuin uuden sukupolven feminiininen versio Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta. Tämänkin suvun vahvuus lepää paljolti naisten varassa. 20-luvulla syntynyt mumma kasvattaa aikuiseksi kolme poikaansa ja tyttären huolimatta juopottelevasta miehestään. Muun ohella mumma kantaa salaisuuksiaan, joista kaikki eivät selviä koskaan. Perheen pojista tulee rakennusyrittäjiä, yhteistä firma pyöritetään mumman suosikkipojan Tapion johdolla. Ainoan tyttären tyttärestä Susannasta tulee kirjan päähenkilö, suvun ensimmäinen akateeminen ja menestyvä lakinainen. Nuorena hän halusi pois Pohjanmaalta, mutta siellä aikuinen Susanna työskentelee pari päivää viikossa ja siellä myös hänen ajantuksensa askartelevat. Pohjanmaa ei päästä irti. Eikä suku. Sen vuoksi Susanna taipuu myös työtehtäviin, joita ei muuten tekisi.

Pohjalaista sukua täydentää on Irakista Suomeen paennut sisaruspari. Menneisyyden taakkaa kantavia hekin, Heidän oli ollut pakko jättää kotimaa, mutta muistot eivät jättäneet rauhaan. Mutta pohjalaisten on helpompi löytää läheisyyttä kaukaa tulleiden kuin omiensa kesken. Susanna pesee kuolleen mummansa irakilaisen ystävättärensä kanssa. Tapio kertoi irakilaiselle työntekijälleen muistoja, joita hän ei muiden kanssa jakanut.

Tiiviissä kirjassa olisi aineksia pitempäänkin tarinaan. Kaikkein vakavimmillaan kirja on puhuessaan perheväkivallasta ja nuorten naisten hyväksikäytöstä, mutta juuri tätä väkivaltaa kirjassa ei selitetä eikä problematisoida. Kirjan suurin pahis on paha ilman mitään selitystä tai perustelua, mikä häiritsee kerrontaa. Luonnostaan pahojen lisäksi on niitä, jotka kestävät ja kasvat vaikeuksissa sekä niitä, jotka murtuvat paineen alla. Kirjassa tarinan kertoja vaihtuu, mutta kertoja kuuluu aina niihin, jotka selviytyvät. Pahojen ja paineen alla murtuvat eivät pääse itse kertomaan tarinaansa, mutta juuri niitä tarinoita lukija jää kaipaamaan.

Vasantola, Satu
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi, 2018

Sokeisto - Suomi matkalla kansalaissotaan

Tapani Tolosen esikoisromaanissa Suomi on liikkeessä. Vuosi on 1905, Venäjän keisarivalta osoittaa heikkouden merkkejä ja maa alkaa kulkea kohti  täyttä itsenäisyyttä. Suurlakko on aktiivisen vastarinnan osoitus.  Toisaalta lakon kuluessa  suomalaisen yhteiskunnnan jakaantuneisuus alkaa näkyä. Kehitys kohti kansalaissotaa alkaa, vaikka sitä ei kukaan olisi voinut ennustaa.

Keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat lehtipainossa työskentelevät latojat, heihin viittaa myös kirjan monitulkintainen nimi. Sokeistoksi kutsutaan niitä latojien käyttämiä täytevälineitä, joilla saatiin kirjaimet oikeaan kohtaan, mutta jotka eivät näkyneet painetussa tuotteessa. Kirja kertoo ihmisistä ja teoista, jotka eivät näy suuressa tarinassa vaikka ovat sen kannalta välttämättömiä. Yhtä lailla nimi kertoo tuntematonta kohtaloaan kohti kulkevista ihmisistä. Kirjan ihmiset uskovat muutokseen ja toimivat sen puolesta eikä toiminta jää laillisuuden rajoihin. Salaisia kokouksia, painetutu julkilausumat leviävät  ja yhä useampi on valmis tarttumaan aseeseen.

Kansi: Timo Mänttäri

Kirjan päähenkilö on lapsesta asti latomossa työskennellyt Eetu, joka työskentelee myös Sörnäisten (kadonneen) työväentalon vahtimestarina.  Epilepsiaa sairastava, hiljainen ja syvämietteiteiden mies tuntee usein ryhmässä usein ulkopuolisuutta. Tahtomattaan hän joutuu myös mukaan tapahtumiin, joihin ei haluaisi osallistu ja joista seuraa syyllisyys.  Eetun elämän muuttaa rakkaus, jota ei voi vastustaa vaikka se on kielletty ja rikkoo kaikkia rajoja.

Kirjan tapahtumien kulut ovat monimutkaisia.  Rinnakkaiset juonenkulut sivuavat toisiaan ja vaikka ihmisiä on paljon, heistä useimmat  liittyvät jotenkin toisiinsa.  Vaikka kirjan kirjoittaja on turkulainen, sen kuva vuoden 1905  Helsingistä vaikuttaa uskottavalta ja elävältä. Helsinki näyttäytyy monikulttuurisena ja monikielisenä kaupunkina, jossa monet uudet aatteet näkyivät. Minua kiinnosti erityisesti Sörnäisten työväenyhdistyksen työväentalo Hämeentiellä. Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on työväenliikkeen ja teosofisten aatteiden yhteys. Mikään aate ei elä tyhjyydessä vaan aina yhteydessä toisiin aatteisiin.

Tolonen, Tapani
Sokeisto
Otava, 2018