sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Vaiheessa - näkijän tarina

Joskus on hyvä ylittää myös omia rajojaan ja tutustua kirjoihin ja ilmiöihin, joissa asioita tarkastellaan itselle  vieraasta näkökulmasta. Mili Kaikkosen kirja Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena oli minulle tällainen uusi näkökulma. Kirjailija työskentelee intuitiivisena näkijänä, henkisen kasvun ohjaajana ja Radio Helsingin radiojuontajana. Nuoresta (40) iästään hän on viettänyt varsin suuren osan ulkomailla, Malesiassa ja Lontoossa. Hänellä on takanaan hieno kansainvälisen järjestöura sekä Britanniassa hankittu näkijän ja ohjaajan koulutus. Henkilökohtainen herkkyys ohjasi hänet kohti näkijän työtä. Kirjassaan hän kuvaa työtään ja kehitystä, joka hänet johti nykyiseen elämäänsä.  Työkeskeinen täydellisyyden tavoittelija on ehtinyt uupua useampaankin kertaan ja yrittää nyt tyytyä elämään keskeneräisenä ja myöntämään, että näkijäkin tarvitsee lepoa ja auttaja rajat. Kirja on katsaus tekijänsä tämänhetkiseen elämänfilosofiaan ja kuvaus tiestä, jota kulkien tuo näkemys on löytynyt. Kirja on kirjoitettu sujuvasti, sen kieli on hyvää. 

Kirja puhuu aidon elämän puolesta. Erilaisten roolien ja muiden ihmisten odotusten mukaan eläminen on raskasta. Odotusten ja vaatimusten ristitulessa ihminen ei välttämättä tunnista edes omia tunteitaan. Pyrkimys positiivisuuteen ja onnellisuuteen jättää usein elämän pimeät puolet näkymättömiin eikä ihminen itsekään synkkää puoltaan, varjoaan.  Kun ihminen ei tunnista olennaista osaa itsessään, hän voi huonosti ja sairastuu. Kirjan pohdinnoissa oli itse koetun tuntua, aitoutta. Ne aukesivat minullekin, vaikka maailma, josta ne nousevat ei ole minun maailmani. Voin vain ihaillen katsoa kansainvälisten, terveystietoisten ja kurinalaisten nuorten maailmaan, joka työn lisäksi täyttyy erilaisista ideologioista ja elämäntapakokeiluista. Vielä vieraampi minulle on kirjan tapa puhua tutuista asioista kuten rukouksesta, johdatuksesta, kuolemasta ja ihmisen osasta ilman kristillistä viitekehystä. Kertomus sielunpimennyksestä ja sitä seuranneesta luottamuksen ja rakkauden tunteesta olisi voinut olla uskoontulokertomus ilman Jumala-sanaa. Puhe rukouksesta ilman mainintaa rukouksen kohteesta, tuntuu vajaalta. Kaikesta huolimatta kirjailija kertoo arvostavansa keinotekoista new age –filosofiaa enemmän perinteitä, joissa pahaa ei salata ja joissa  kuolemaa, rumuutta ja tuhoa kunnioitetaan rituaalien ja merkkipäivien avulla. Näitä perinteitä olemme yleensä tottuneet kutsumaan uskonnoiksi, mutta tätä sanaa ei kirjassa mainita.

Mielenkiintoisimpia havaintoja kirjassa oli auttajan roolin pohdinta. Jo kirjan alussa Kaikkonen siteeraa opettajaansa, joka toteaa, että kukaan ei voi opastaa toista pidemmälle kuin on itse päässyt. Itse jäin pitkään pohtimaan, mitä opastus on ja mitä tiettyyn pisteeseen pääseminen tarkoittaa. Joka tapauksessa lause on rehellisyyden ja aitouden vaatimus. Vielä mielenkiintoisempi on Kaikkosen havainto omasta auttajan roolistaa. Jossain vaiheessa hän tajusi turhaan yrittävänsä olla täydellinen auttaja, kaikkitietävä oraakkeli. Mutta ei kenenkään, ei edes auttajan, ole tarpeen tietää kaikkea ja pystyä kaikkeen. Kaikkitietävyyden sijasta tulisi pyrkiä olemaan todistaja elämälle, osa jaettua ihmisyyden kokemusta. Tässä olisi tavoitetta meille kaikille.

Kaikesta huolimatta, minulle ei kirjaa lukiessani selvinnyt, mitä intuitiivinen näkijä täsmällisesti ottaen tarkoittaa. Sana ei tarkoita ennustajaa eikä selvännäkijää. Eikä kyse ole myöskään terapeutista. Kaikkonen vertaa näkijän roolia peiliin, jonka avulla asiakas näkee itsensä. Vertaus ei tee eroa muihin ammattilaisiin. Lukuisat kiitolliset asiakkaat lienevät kuitenkin todiste siitä, että ammattinimike on sekä ymmärretty että tarvittu.

Mili Kaikkonen
Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jonain keväänä herään – masentuneena lokakuusta kesään


”Tänä aamuna en tappaisi itseäni”

Katri Rauanjoen toinen romaani Jonain keväänä herään kertoo ruuhkavuosiaan elävästä kahden lapsen äidistä, joka sairastuu masennukseen. Päähenkilö Kerttu oli lapsena pärjäävä ja peloton pikkutyttö, nuorena ahkera ja menestyvä koululainen ja opiskelija, joka valmistui luokanopettajaksi ja pääsi kiinni pätkätöihin. Uran ohella hän on hankkinut itselleen unelmaperheen, kaksi lasta, insinööriaviomiehen Lassen ja rintamamiestalon. Hahmona hän muistuttaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden päähenkilöä. Tämä kirja on tosin romaani eikä muistelmateos, vaikka tämäkin ilmeisesti perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Katri Rauankoski on itse opettaja ja kertonut avoimesti masennuksestaan.

Kirjassa eletään lokakuusta kesään. Masennus lamaannuttaa Kertun, aikaisemmin niin energisen naisen.  Suhde aviopuolisoon ja 11-vuotiaaseen tyttäreen kärsii. Lapsuudesta asti jatkunut kateuden täyttämä hankala suhde nuorempaan sisareen kärjistyy. Masennuksen mustina hetkinä Kerttu etsii kalenterista sopivaa päivää itsemurhaa varten. Takaumina käydään läpi Kertun tarinaa lapsuudesta aina kuukautta aikaisemmin tapahtuneeseen seksuaaliseen häirintään asti. Onnekseen Kerttu saa apua ja mahdollisuuden etsiä masennuksensa syitä yhdessä viisaan terapeutin kanssa. Päivittäisenä apuna ahdistuksessa hän käyttää Halpa Hallista ostamaansa unikkokantista muistikirjaa, jonka kautta myös kuvataan vaikeaa suhdetta äitien ja tytärten välillä.

Kirja on vahvimmillaan kuvatessaan Kertun tunteita ja masennuskokemuksia. Lamaannuttava masennus saa ajan katoamaan ja hämärtää ääriviivat. Syömishäiriötä ja viiltelyä kuvaavat kohdat on kuvattu niin aidosti, että lukijalle tulee fyysinen pahan olon tunne. Keski-ikää lähestyvän pariskunnan arkisen suhteen alla on vielä muistuma vanhasta tunteesta. Tapahtumat nähdään välillä Kertun silmin, välillä asioita kuvaa kaikkitietävä kertoja. Aviomies Lasse ei pääse itse ääneen, mutta lukija kyllä ymmärtää nuoruudesta ja rakkaudesta haaveilevaa miestä. Masentuneen rinnalla ei ole helppoa.  

Masennus ei ole toivoton, tterapia osoittaa voimansa ja saa päähenkilön ymmärtämään itseään ja etenkin suhdettaan nuorempaan sisareensa. Sukupolvien väliset suhteet pysyvät silti vaikeina, keski-ikäisen on yhtä vaikeaa selvittää asioita vanhempiensa kuin lastensa kanssa. Ahdistus ja pelko siirtyvät puhumattomalta sukupolvelta seuraavalle, väärinymmärrykset voivat myrkyttää hyvät aikomukset. Viha kohdistuu helppoon, ei välttämättä oikeaan kohteeseen.

Kirjaan upotettu seksuaaliseen häirintään liittyvä episodi tuntuu vähän päälleliimatulta, vaikka tapaus ei sinänsä sisälläkään mitään varsinaisesti epäuskottavaa. Työpakkaan liittyvät osiot olivat kirjan heikoimpia, vaikka kirjailija onkin onnistunut mainiosti kiteyttämään tuskan, jota kehittämispäivien iänikuiset ryhmätyöt aiheuttavat. 


Kirjaa lukiessani ajattelin, että lapsettomuuden (itse valitun tai elämänosaksi langenneen) ansiosta moni masennus- tai uupumusdiagnoosi on saattanut jäädä toteamatta. Uupuneenakin voi ehkä selvitä pelkästä työelämästä, kaksinkertaisesta työtaakasta ei mitenkään. Niin rankkaa näiden uraansa ja lapsiperhe-elämäänsä elävien elämä on.




Katri Rauanjoki
Jonain keväänä herään
Atena, 2016

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pinokkion nenä -pahan komisarion maailma

Vaikka pohjoismainen, etenkin ruotsalainen, dekkari onkin ollut suuri innostuksen lähteeni, olen tuntenut tätä genreä nolostuttavan pinnallisesti. Monet suuret ja keskeiset kirjailijat ovat minulle oikeasti tuttuja vain televisiosta tai kirjaston palautuskärrystä. Yksi näitä kiusallisia aukkoja on ollut kriminologi ja toimittaja Leif GW Persson. Tänä kesänä sain sitten viimein tartuttua hänen kirjaansa, toiseksi uusimpaan suomennokseen Pinokkion nenä.

Kirjassa rikoskomisario Evert Bäckström lähtee ryhmänsä kanssa selvittämään menestyneen asianajajan kuolemaa. Asianajajan, josta ainakin poliiseilla ja naapureilla on vain pahaa sanottavaa. Tutkinta johtaa kansainvälisen taidekaupan, järjestäytyneen rikollisuuden ja eläinsuojelun maailmaan. Ja ennen kaikkea kirjassa sivutaan Drottningholmin linnassa asuvan kuningasperheen asemaa. Kirja on kirjoitettu Kaarle Kustaaseen liittyvien paljastusten jälkimainingeissa. Eivätkä nykyiset kuninkaalliset jää ainoiksi kirjassa käsitellyiksi hallitsijoiksi. Sisäkertomus kuvaa Venäjän viimeisen tsaarin perhe-elämää ja sivuaa Bernadotte-suvun vaiheita 1900-luvun alussa.  Winston Churchill ja Vladimir Putinkin kirjassa mainitaan.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus itse rikoskomisario Evert Bäckströmistä, Länsi-Tukholman poliisipiirin törkeiden rikosten selvittämisestä vastaavan osaston päälliköstä.  Korruptoituneesta tietovuotajasta, jonka tuloista poliisin palkka on vain marginaalinen siivu. Mies, jonka mielestä eläkeläiset ja pikkulapset ovat tarpeeton menoerä. Mies, jonka viikko-ohjelmaan kuuluu sekä maksullisia että maksuttomia naisia sekä iltapäivälehtien ja harmaalla alueella liikkuvien liikemiesten lounaita. Mies, joka kantaa kaikkia perinteisiä ennakkoluuloja niin eri kansallisuuksia, naisia kuin seksuaalivähemmistöjäkin kohtaan. Poliisi, jonka kuulustelutekniikka murtaa niin jengiläisen kuin aatelismiehenkin. Vastenmielisen kiehtova henkilö. Bäckströn ei ehkä ole täysin uskottava henkilö, mutta hänet on kuvattu elävästi ja hänen persoonansa sitoo kirjan erilaiset ainekset yhteen. Minulle kirjassa parasta olivat Bäckströmin päänsisäiset pohdinnat. Erityisen herkullisia ovat havainnot, joita hän tekee alaisistaan.  Ulkoisesti tyynesti ja kannustaen hän kuuntele ehdotuksia alaisiltaan, joita hän mielessään pitää todellisina idiootteina tai seksiobjekteina.  Joitakin molempina. Voin kuvitella, että kirja on terapeuttista luettavaa monelle esimiehelle. Rikoskirjallisuuden valtavirrasta poiketen tässä kirjassa kaikkein positiivisimmin kuvataan korkeimpia poliisipäälliköitä, jotka ovat joko naisia tai suomalaisia.

Pikakertaus myös Pinokkion
 luojan elämääm
Lukukokemuksen opetus oli kuitenkin se, että Perssonin kirjoihin tutustumista ei kannata tästä kirjasta aloittaa. Erilaisia sekavia aineksia on liian paljon. Lopussa eri juonenpätkien yhteen sitominen ei onnistu parhaalla mahdollisella tavalla. Sinänsä hauskat pohdinnat ja anekdootit eivät enää kirjan loppupuolella naurata. Kirja on täynnä kepeää kyynisyyttä ja leikittelya. Se kuvaa vallan ja yhteiskunnan mädännäisyyttä, ahneutta, pahuutta ja raakuutta ja houkuttelee lukijaansa nauramaan tuolle kaikelle. Kehuttu yhteiskunnallinen ote on tässä kirjassa piilossa.

Kaikesta huolimatta tämäkin kirja on kuitenkin suuren sanankäyttäjän ja juonenkehittäjän teos. Kysyttäessä olisin valmis sanomaan, että kyllä, kyllä Perssonia kannattaa lukea, mutta lukeminen kannattaa aloittaa aikaisemmista teoksista.


Leif GW Persson
Pinokkion nenä
Otava, 2015
suomentanut Kari Koski
ruotsinkielinen alkuteos 2013


perjantai 1. heinäkuuta 2016

HHhH : Heydrichin salamurhan jäljillä

Ranskalaisen Laurent Binet’n esikoisromaanin poimin lukulistalleni Terhi Rannelan Frau-romaanin  innoittamana. Kirjaan viitataan sekä itse romaanissa että sen synnystä kertovassa työpäiväkirjassa. HHhH – Himmlers Hirn heisβt Heydrich – on fragmenteista koostuva kirja, jonka aiheena on salajuoni natsijohtaja Reinhard Heydrichin  ”Prahan teurastajan” murhaamiseksi ja tuon murhan toteutus vuonna 1942. Suurin osa kirjasta kertoo salamurhaan johtaneesta kehityksestä. Itse salamurhasta ja sen selvittelystä kertova osa on sivumääräisesti varsin pieni, vaikka itse murha onkin kirjan huippukohta, joka pysäyttää ja hiljentää.  Kirja kertoo sekä Heydrichin että hänen murhaajiensa tarinat,  siinä kuvataan myös se suurvaltapoliittinen kehitys, joka johti 1918 syntyneen Tšekko-Slovakian valtion tuhoon. Eurooppalaisista poliitikoista piirretään kaunistelemattomat kuvat. Holokaustin todellisuus tuodaan kauheimmillaan lukijan silmien eteen. Näiden vääjäämättömästi etenevien tapahtumakulkujen väliin upotetaan lukuisia asiaan liittyviä ja liittymättömiä eri aikatasoissa liikkuvia anekdootteja, jotka antavat kirjaan kiehtovan lisänsä ja koukuttavat. Yksi uskomattomimmista oli kuvaus Kiovan Dynamon ja Luftwaffen jalkapallojoukkueen välisestä ottelusta vuoden 1942 Kiovassa. Kirjassa viitataan lukemattomiin kirjoihin ja historiallisiin henkilöihin. Tunnistin oman sivistymättömyyteni, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kuten myös Ranskan historian tuntemukseni osoittautui perin aukolliseksi.

Synkkä kansi, synkkä kirja
Kuitenkin enemmän kuin itse tarinaa, Binet kirjoittaa kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Hän kommentoi omaa kirjoittamistaan ja julistaa omaa näkemystään historiallisesta romaanista. Hän ei hyväksy keksittyjä vuoropuheluja, joilla tarinaa koristetaan. Hän hyväksyy romaaniin vain sellaiset vuorosanat, jotka perustuvat olemassa oleviin lähteisiin.  Kirjailija voi kyllä upottaa tarinaansa monenlaista spekulaatiota ja mielikuvituksen tuotetta, mutta noiden arveluiden epäluotettavuus täytyy kertoa lukijalle. Kirjoittaessaan kirjailija käy koko ajan keskustelua itsensä kanssa ja arvioi tuloksen luotettavuutta. Tällaisesta kirjasta Binet käyttää nimitystä infraromaani.

Kaiken tämän dokumentaarisuuden keskellä natsijohtaja Reinhard Heydrichista syntyy varsin selkeä kuva. Onko se oikea, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Kuva tappavan tehokkaasta, täydellisestä natsista, joka osasi paitsi totella myös käskeä ja suunnitella. Mies, joka suunnitteli ja johti kansanmurhan toteuttamista ja jonka mielestä asiasta tuli myös voida puhua oikealla nimellä, kaunistelematta. Pyrkyri, joka olisi saattanut vaikka haastaa itsensä Führerin, jos historia olisi kulkenut toisella tapaa. Ainoita julman henkilökuvan säröjä ovat suuri rakkaus musiikkia kohtaan ja se, että viimeisenä aamunaan hän lähti – kirjan mukaan – tavallista myöhemmin töihin, koska halusi leikkiä lastensa kanssa. Kirjaa lukiessani  ihmetellen tajusin, että aiempi mielikuvani tuosta miehestä on peräisin niinkin kaukaisesta ja viihteellisestä lähteestä kuin 70-luvun televisiosarjasta Polttouhrit. Tuo sarja piirsi mieleeni kuvan sivistyneestä miehestä, joka puhui hirveistä asioista eufemismeja käyttäen ja pakeni pahaa maailmaa musiikin puhtaaseen maailmaan. Binet’n tekniikka on vakuuttava, hänen tekstinsä on karuudessaan viettelevää, se herättää ajatuksia ja luo mielleyhtymiä. Lukija kokee itsensä haastetuksi ja lähtee kirjailijan matkaan.

Laurent Binet
suomentanut Taina Helkamo
HHhH
Gummerus, 2010
ranskankielinen alkuteos 2010




Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä