Kovassa valossa - epäluotettavia miehiä, haaleaa rakkautta

Pertti Lassila on kirjallisuuden tutkija. Hän osaa kirjoittaa kauniisti ja luoda rakenteeltaan lähes täydellisen teoksen. Myös aikakausikuvaus on kohdallaan. Kovassa valossa kattaa Suomen historiaa ja helsinkiläistä elämää kansalaissodasta aina 1940-luvun loppuun asti. Aikakausi on hienosti ja hienovaraisesti rakennettu. Kirja luo moniulotteisen kuvan yhteiskunnasta, jossa eri luokat elävät toistensa lähellä, mutta kuitenkin kovin erilaista elämää. Yhteiskunta ei ole kuitenkaan staattinen, sosiaalinen nousu on mahdollista, joillekin. Sotien välillä yhteiskunta kehittyy ja Helsinki modernisoituu, mutta kansalaissodassa syntyneet juovat eivät katoa vaikka ne piilotetaankin näkymättömiin. Turhaa osoittelevuutta on vain tunne-elämän kuvauksissa. Työväenluokan perheessä rakastetaan ja surraan. Nousukkaat hillitsevät itsensä niin, että perheen isännän kuollessa perheen palvelijatar on ainoa, joka kyynelehtii.

Kirja on liittyy osaltaan ajankohtaiseen keskusteluun suomalaisesta SS-pataljoonasta ja sen osuudesta itärintaman hirmutekoihin. Kirjan keskeinen hahmo oli suomalaisen SS-pataljoonan sotilas ja vastoin perinteistä käsitystä myös osallistui SS-joukkojen hirmutekoihin itärintamalla Se ei muutenkaan piirrä sankarikuvaa suomalaisista sotilaista eikä  kotirintamasta. Siinä salakauppa rehottaa ja kotirintaman tunnelma on väsynyt. Sodanjälkeisinä vuosina ei haluta palata raskaisiin sotamuistoihin. Elämää halutaan elää vain eteenpäin ja unohtaa kaikki ikävä.

Ulkoasu: Camilla Pentti

Kirjan ihmiset ovat intohimottomia, pelokkaita ja hillittyjä, mutta silti he kätkevät salaisuuksia. Kirja kertoo vuosikymmeniä kestäneen avioliiton ja nuoren kihlaparin tarinan. Tarinoiden kertojina ovat naiset eikä kirjan miehistä piirry kaunista tai edes selkeää kuvaa. Aviomiehestä paljastuu vuosikymmenien avioliiton jälkeen asioita, joita vaimo ei olisi voinut kuvitellakaan. Toisaalta ehkä vaimokaan ei ollut miehensä persoonasta oikeasti kiinnostunut. Olennaista oli sosiaalinen nousu ja rouvan huoleton elämä. Tunteet ovat haaleita, elämä hillittyä. Ihmisten mielissä tapahtuu paljon eikä asioita selitetä loppuun asti. Kirjan tapahtumat jatkuvat vielä lukijan mielessä. Lukija voi miettiä, miksi kirjan aviomies halusi elämäänsä asioita, joista ei kertonut vaimolleen tai työnantajalleen. Kirjan nuoremman miespäähenkilön yksinäisyys kuulostaa riipaisevalta.  Hän oli nähnyt sellaista mitä ei ollut voinut etukäteen kuvitellakaan ja joutunut siihen mukaan. Kokemukset erottavat hänet muista eikä ollut helppoa löytää yhteyttä toisiin ihmisiin.

Kirjassa pienillä yksityiskohdilla on suuri merkitys. Itämainen matto ja kukkapaketti ovat tarinan kannnalta keskeisiä. Helsinkiä kirja hellii ja kuvaa kauniisti. En muista lukeneeni yhtä rakastavaa ja lämmintä kuvausta Helsingin kauppatorista aiemmin.

Lassila, Pertti
Kovassa valossa
Teos, 2019

Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela on mielenkiintoinen kirjailija. Hän avaa kirjoittamisprosessiaan blogeissaan ja työpäiväkirjassaan. Blogin mukaan tänä vuonna ilmestynyt Kiivaat on syntynyt parin vuoden takaisen Frau-romaanin tausta-aineistosta. Frau kertoi SS-kenraali Reinhardt Heydrichin murhaan johtaneesta salaliitosta Prahassa vuonna 1942 sekä Heydrichin vaimosta Linasta. Romaanit liikkuvat samassa ajassa. Kiivaat sijoittuu jatkosodan aikaiselle Tampereelle. Se kertoo vasemmistolaisista nuorista, jotka nousivat vastustamaan Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Kirjaan on jäänyt  linkki Frau-romaaniin. Kun tamperelaiset nuoret harjoittelevat ampumista, he käyttävät Heydrichin kuvaa maalitaulunaan. Myös attentaatti mainitaan kirjassa.

Frau-romaanin tavoin myös Kiivaat perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tampereella toimi jatkosodan aikana aktiivinen ryhmä, joka teki terrori-iskuja sotateollisuutta palveleviin tehtaisiin ja rautateille. Tämän toiminnan kuuluisin kuvaus on Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä. Rannelan romaanin henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä vaikka tausta onkin historiassa. Kuten Frau-romaani myös Kiivaat sisältää kaksi aikatasoa. Sodanaikaisia tapahtumia tarkastellaan välillä vuoden 1955 näkökulmasta. Myöhempi aikataso on kirjoitettu kirjeen muotoon. Kirjan päähenkilö, nuori nainen, kirjoittaa kirjettä ensirakkautensa vaimolle.

Tietokirjamaisuutta kirjaan tuo lopussa oleva lähdeluettelo. Se tarjoaa hyvän lukulistan kaikille aiheesta kiinnostuneille. Salaman romaanin ohella sen mielenkiintoisimpia nimiä on amerikkalaisen Upton Sinclairin romaani Taistelu Madridista, joka on suomennettu 1937. Tähän Espanjan sisällissodasta kertovaan romaaniin kirjassa viitataan usein. Kirja innostaa aikansa vasemmistolaisnuoria paitsi aatteen myös erotiikan tielle.

Kirja yhdistää sodanaikaisen vasemmistolaisen liikehdinnän kansalaissodan aikaan. Samalla se on aikakausikuvaus. Se kuvaa sodanaikaisen Tampereen pommituksia, elintarvikepulaa ja asukkaiden  mielialaa yhtä hyvin kuin katuja ja taloja. Kirjailija tuntee kotikaupunkinsa. Pääpaino kirjojassa on kuitenkin nuorten ryhmässä ja sen toiminnassa. Nuorten aktivismissa on aatteellisuutta ja ehdottomuutta, joka muistuttaa lukijoita tämän päivän ilmastoaktiiveista. Aatteiden rinnalle nousevat  kuitenkin yleisinhimilliset tunteet, rakkaus ja perhesiteet. Aktiivien ryhmä hajosi ja yhteistyön muistoa jäyti tieto petturista, joka kavalsi oman ryhmänsä poliisille. Mutta oliko asia sittenkään niin yksinkertainen? Oliko selvää, kuka ryhmän oli kavaltanut ja miksi? Sodanaikainen salaisen toiminnan aika oli niin intensiivistä, että rauhan aika vaikutti tyhjältä ja tapahtumaköyhältä. Mutta elämä oli kuitenkin elettävä.

Rannela, Terhi
Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Karisto, 2019

P.S. On erityisen hienoa, että kirja on omistettu Celia-äänikirjapalvelulle, jonka ansiosta kirjailijan setä ja lukemattomat muut ovat saaneet kuunnella "satoja ja taas satoja kirjoja"..

Petsamo - islantilaisten sota-aikaa

Arnaldur Indriᵭason jatkaa sodanaikaisen Islannin elämää kuvaavaa sarjaansa. Petsamo-kirja on sarjan kolmas. Kirjoissa puhutaan Islantiin asettuneista liittoutuneiden miehitysjoukoista, briteistä ja amerikkalaisista. Ainakin miehityssotilaiden ja islantilaisten naisten väliset suhteet ovat olleet ilmeisen vaikea asia. Edellisen Saksalainen talo -kirjan tapaan tässäkin kirjassa viitataan myös islantilaiseen natsismiin. Toisin kuin virallisesti sotaa käyneissä maissa, Islannissa ei ole ollut tarpeen irtisanoutua natsismin perinnössä. Dekkarisarjassa käsitellään näitä vaiettuja historian kipupisteitä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Petsamo-kirja sivuaa myös Suomea.  Vuonna 1940  Islanti saa luvan hakea muissa Pohjoismaissa asuvat kansalaisensa sodan jaloista kotiin. Turvallisin reitti, jota pitkin kotiin kulkee silloin välirauhan aikaa elävän Suomen aina jäättömän Petsamon sataman kautta. Esja-laiva noutaa Petsamoon kerääntyneet islantilaiset meren vaarojen halki kotiin. Kirjailija osaa rakentaa uskottavan ajankuvan. Lukija saa katsella toisen maailmansodan pelottavaa aikaa Reykjavikin näkökulmasta. Saksalaismiehitys oli katkaissut suhteet entiseen emämaahan Tanskaan, elämä laitakaupungilla on ankaraa ja köyhää, suhde liittoutuneiden sotilaisiin on ristiriitainen.

Kirjassa selvitellään kahta erillistä rikosta. Amerikkalaisten sotilaiden suosiman kapakan läheltä löydetään raa'asti pahoinpidelty mies sotilaan univormussa. Merestä nostetaan hukkunut, jonka kuolemaa pidetään itsemurhana, kunnes lääketieteelliset tutkimukset todistavat muuta. Kirjan edetessä viittauksia muihinkin rikoksiin löytyy. Rikoksia limittäin tutkivat poliisit sitovat tarinat yhteen. Kerronta toimii. Kirjan juoni ei ole liian monimutkainen, myös päähenkilöiden persoonia on vähän syvennetty. 

Edellisen kirjan tapaan rikoksia ratkovat islantilaispoliisi Flóvent ja Kanadasta saapunut lännenislantilainen Thorson. Miesten keskinäiset välit lämpenevät ja lähenevät yhteistyön jatkuessa. He tuntevat toisiaan kohtaan tunteita, joille eivät ainakaan aluksi löydä edes sanoja, vaikka homoseksuaalisuus ei poliiseille tietenkään ollut tuntematonta. Miesten väliset suhteet liittyvät myös tämän kirjan rikoksiin. Virallisesta paheksunnasta huolimatta ainakin köyhissä Reykjavikin kortteleissa suhtauduttiin varsin mutkattomasta "miesrakastajiin". 

Kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari osaa asiansa. Kirjan käännös on hyvä. Kirjan kieli on verkkaista ja selkeää. Tarinat kulkevat rauhallisesti eikä edes liikkuminen eri aikatasoissa hankaloita tapahtumien seuraamista.


Arnaldur Indriᵭason
Petsamo
islannin kielestä suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon, 2018

Kuilu - tanskalaiset Suomen sotahelvetissä

"En ollut ryhtynyt sotilaaksi hakatakseni naisia ja lapsia kenttälapiollani kuoliaaksi"

Ei ole kovin montaa ei-suomalaista historiallista romaani, joka käsittelee Suomen kansalaissotaa. Tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu on yksi niistä harvoista. Kirja ilmestyi suomeksi sopivasti sodan 100-vuosimuistovuonna.  Katriina Huttunen teki kirjan kanssa suomentajana hienoa työtä. Kirjan suomennostyöhön  hän viittaa myös  kirjassaan Surun istukka.

Kuuntelin Kim Leinea  viime vuoden HelsinkiLit-tapahtumassa, viimeiset sivut luin vasta tänä vuonna. On mielenkiintoista, että ne blogistit, joiden arviot kirjasta olen lukenut, kertoivat kirjan imaisseen niin, että lukemista ei voinut keskeyttää. Minä kuin kirjaa osina enkä pystynyt kirjoittamaan siitä heti. Kyse ei ollut vain siitä, että kirja on yli 700-sivuinen järkäle. Sen asiat ovat vaikeita ja niiden käsittelytapa rankka. Kirjan vaikuttavuus on osittain vastenmielisyyttä.

Kirjan päähenkilöt ovat kaksoispojat, Kaj ja Ibn, jotka haluavat lähteä Suomeen kansalaissotaan taistelemaan kommunismia vastaan. Sotaan heitä innoittavat myös tanskalaisten 1860-luvulla käymät sodat Preussia vastaan. Vuosikymmenien takaiset sankaritarinat innoittavat. Tanskalaisille aikoinaan kuulunut Dannevirken myyttinen linnoitus  kummittelee mielessä. Mutta kunniaa ei sodasta löydy.

Kirjan Suomea käsittelevä osuus on kirjoitettu niin taitavasti ja viitteellisesti, että suomalaiset sotaharrastajat tuskin pystyvät siihen tarttumaan. Yksityiskohtia on vältelty, konkreettisia paikannimiä on vähän. Kirjassa toki lähdetään Seinäjoelta. valloitetaan Tampere ja viitataan Jämsän verilöylyyn. Tärkeä hahmo kirjassa on Jämsän teurastajaksi nimetty Mikko. Kirjassa lukija saa katsoa myös vankileirien todellisuuteen. Olennaista ovat sodassa koetut raakuudet. Tanskalaispoikien sotakokemukset olisivat voineet olla ISIS-vapaaehtoisten kokemuksia tämän päivän Syyriasta. Sota turmelee, sota jättää jäljet. Pojat tulevat osallistuneeksi hirveyksiin, joita eivät olisi ennen sotaa voineet kuvitellakaan.

Suurin osa kirjaa tapahtuu kansalaissodan jälkeen. Kirja kulkee läpi sotienvälisen ajan ja päättyy toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa nähdään natsismin nousu.  Veljistä toinen palaa vielä talvisodan aikaiseen Helsinkiin. Sodan alettua Tanska miehitetään ja kaksoset joutuvat taas valitsemaan roolinsa. Kirjan antama kuva Tanskan vastarintaliikkeestä ei ole hohdokas eikä sankarillinen. Vastarintaliike teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja sortui itsekin hirveyksiin. Voisi kuvitella, että näkemys on herättänyt Tanskassa keskustelua..

Kaiken kauheuden keskellä kirjassa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Yksi niistä on kanteenkin päässyt kuva, joka viittaa kirjan loppupuolella olevaan kohtaukseen, joka tapahtuu Tivolissa. Kohtaus muistuttaa Kolmas mies -kirjan tai -elokuvan huvipuistokohtausta. Kirjan useimmat luvut alkavat Ilmestyskirjasta lainatuilla sitaateille.

Kaikkien vuosikymmenien ajan kaksoset kantoivat sotaa mukanaan.  Julmuudet eivät jääneet sotaan. Kynnys tappaa oli alentunut pysyvästi. Monet kirjan kohtaukset ovat vastenmielisiä lukea. Kirjassa kuvataan seksiä ja väkivaltaa rumasti ja realistisesti. Kirja näyttää ihmisen pahimmillaan. Se kuvaa ihmisen mieltä ja väkivallan kierrettä. Seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. 

P.S. Kirjasta opin, että nykyisin näyttelytilana toimiva Nikolain kirkko palveli kaupunginkirjastona sodan aikana. Oppia sekin.



Leine, Kim
Kuilu
suomennos Katriina Huttunen
Tammi, 2018

Poika vuoren huipulla

"Voivatko viattomat todella turmeltua näin helposti". John Boynen kirja Poika vuoren huipulla on sukellus nuortenkirjallisuuden maailmaan. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan kirjoittaja jatkaa natsismiin liittyvällä teemalla. Uudemmassa kirjassa seitsemänvuotias Pariisissa kasvanut poika menettää traagisesti molemmat vanhempansa ja saa uuden kodin tätinsä luota etelä-Saksasta. Täti työskentelee Adolf Hitlerin taloudenhoitajana tämän vapaa-ajan asunnossa Berghofissa. Paitsi kotiaan poika jää kaipaamaan myös hyvää ystäväänsä juutalaispoika Anshelia sekä ranskalaista nimeään, jota uudessa kodissa ei enää saa käyttää. Poika joutuu talon isännän valtapiiriin ja haluaa olla mukana toteuttamassa tämän suuria ajatuksia.

Kansi: Eveliina Rusanen

Kirja on synkkä satu. Se varoittaa nuoruuden viattomuudesta ja sen helposta särkymisestä. Viime aikaisista lukukokemuksistani se toi mieleen Jari Järvelän Kosken kahta puolta -kirjan. Molemmissa on puhe lapsista, jota ohjataan tekemään tekoja, joita he eivät ymmärrä ja joista he kantavat loppuelämänsä syyllisyyttä. Lapset oppivat pelottavan nopeasti, mutta eivät unohda. Kirja tuo mieleen tämän päivän sotien keskellä elävät lapset, joista koulutetaan tappajia.

Tämäkin kirja saattaisi toimia elokuvana, kirjassa on paljon kuvauksellisuutta. Kirjan teema on vakava ja valittu sadunomainen tyylilaji sinänsä palvelee tarkoitusta hyvin. Kirjan kohderyhmä on kuitenkin ongelmallinen. Ahdistavan aiheen vuoksi kirja ei antaa kovin nuorelle lukijalle. Sen lukeminen myös edellyttää historian tuntemusta.  Kirjan idea on se, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö. Kirjassa puhutaan Windsorin herttuan ja Mussolinin kaltaisista historiallisista hahmoista ja viitataan keskileirien todellisuuteen niin, että tarina ei aukea ellei niitä tunne. Toisaalta nuortenkirjamainen tyyli saattaa vierottaa aikuisia lukijoita. Kaikenikäisiä lukijoita jäävät harmittamaan ne kirjan salaisuudet, joita ei kunnolla avata. Kirjan alkuosassa lukija jumiutuu myös helposti miettimään kirjan kuvaa sotaan edeltävän ajan ranskalaisesta antisemitismistä. Kuvaus häiritsee, mutta sen osaa yhdistää uutisista tuttuihin uutiskuviin Ranskasta. Kirja ei kerro menneestä, tämä tapahtuu tässä ja nyt

Boyne, John
Poika vuoren huipulla
suomentanut Heli Naski
Bazar, 2017

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui. Franck, Julia

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytetyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasta on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Saksalainen talo - 40-luvun rikoksia Islannissa

Kustantamo Blue Moon on tehnyt palveluksen suomalaisille dekkaristeille julkaisemalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita.  Kirjailija on ilmeisesti ainakin toistaiseksi jättänyt nykyajan Reykjavikin ja aiemman synkeän sankarinsa komisario Erlendurin. Tämä on jo toinen suomennetuista dekkareista, joka käsittelee sodanaikaista Reykjavikia. Näissä kirjoissa sankareina ovat nuori islantilaispoliisi  Flóvent ja  hänen parinaan "lännenislantilainen" Thorson. Tämä juuriltaan islantilainen kanadalainen saapui maahan amerikkalaisjoukkojen mukana. Hän toimii sotapoliisina ja islantia puhuvana yhteysupseerina. Poliisien keskinäinen suhde varmasti vielä kehittyy seuraavien osien myötä.

Arnaldur Indriðason on historioitsija taustaltaan ja hän saa aikakauden elämään. Islannin sotaaedeltävä syrjäisyys on vaihtunut sota-ajan toimeliaisuudeksi. Vanha emämaa Tanska on saksalaisten miehittämä. Islannissa vaikuttavat englantilaiset ja amerikkalaiset sotilaat, joiden kanssa etenkin islantilaiset naiset solmivat tuttavuuksia niin innokkaasti, että huolestuneet puhuvat "asioiden tilasta". Sotilaspiireissä vihjaillaan päministeri Churchillin vierailusta. Mutta vieraat sotilaat eivät vieneet köyhyyttä mennessään, Reykjavikin laitamilla on käsittämätöntä kurjuutta ja siellä alkoholia juodaan lohtuun ja unohdukseen. 

Tämän kaiken sotilaspoliittisen jännityksen keskellä Reykjavikissa murhataan tavallinen kauppamatkustaja ja murhatutkimuksesta tulee perin visainen. Tutkimus johdattaa poliisikaksikon pian islantilaisnatsien rotututkimusten jäljille. Mutta olisiko murhan motiivina sitttenkin ikiaikainen mustasukkaisuus tai kosto vuosien takaisesta koulukiusaamisesta? Monenlaiset motiivit ja monimutkaiset vakoiluoperaatiot tekevät kirjasta vähän sekavan. Erlendur-dekkarien synkkä ja kipeänsävyinen, mutta rauhallinen yhteiskunnallisuus on muuttunut jotenkin hätäiseksi toiminnallisuudeksi. Mutta on tässäkin kirjassa ainakin yksi lapsi, jonka kova kohtalo sattuu lukijaan ja muistuu kipuna vielä, kun kirjan sekava juoni on unohtunut. Arnaldur löytää ne surkeat  ja maahanpoljetut joka ajasta.

Arnaldur Indriðason
Saksalainen talo
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.

Kansi: Tuomo Parikka

Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017

Everstinna : synkkä yksinpuhelu

”Läpitte maailman historian on ollu niitä, jotka kertoo ja niitä, jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen”

Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta.  Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.

Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen.  ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.

Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”.  Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.

Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.

Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä.   Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.

Liksom, Rosa
Everstinna
Like, 2017

Ei enää kirjeitä Puolasta - tietämisen tuskaa

Simo Muir on minulle aiemmin tuntematon suomalais-skotlantilainen juutalaisuuden tutkija. Kirjassaan Ei enää kirjeitä Puolasta, hän kuvaa puolalais-suomalaisen Blaugrundin suvun vaiheiden kautta Suomen juutalaisten asemaa ja tuntemuksia toisen maailmansodan aikana. Idean kirjaan hän sai tutustuttuaan suvun jäseniin, joista yksi oli Suomeen muuttanut holokaustista hengissä selvinnyt. Kirjan erityislähteinä ovatkin olleet suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä haastattelut sekä suvun jäsenten keskinäinen kirjeenvaihto.

Kirjan ensimmäisessä luvussa vietetään viimeistä rauhan kesää, kesää 1939.  Suomalaiset juutalaistytöt vierailevat Puolassa sukulaistensa luona. Laaja suku on levittäytynyt eri puolille maata ja suomalaissukulaiset otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Vierailu on onnistunut, vaikka suomalaistytöt hämmästyen joutuvat näkemään viitteitä juutalaisvihasta, joka on heille uutta. Vierailusta tulee kuitenkin suunniteltua lyhyempi, koska kansainväliset uutiset hermostuttavat tyttöjen isän Helsingissä ja nuoret kutsutaan kotiin. Maailmansota alkaa ja yksi aikakausi on päättynyt.

Sukukuvaukset kirjan alussa tuntuvat ensin hengästyttäviltä. Sukuhaarojen perinpohjainen selvittely antaa aluksi vaikutelman pikkutarkasta mikrohistoriasta, mutta kirjan edetessä vaikutelma muuttuu. Kirja alkaa viedä mennessään eikä lukukokemus mene pilalle, vaikka lukija  ei koko aikaa muistakaan kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita. Kirjassa kuvataan vuorotellen suvun suomalaisten jäsenten elämää Helsingissä, vuorotellen holokaustin keskellä elävien puolalaisten sukulaisten elämää. Ainakin minä olin hämmästynyt siitä, kuinka pitkää kirjeet ja paketit kulkivat näiden kahden eri tavoin sodan keskellä elävien maiden välillä.  Sensuurin vuoksi varsin viitteelliset kirjeet kulkivat getosta ja leireiltä Helsinkiin vuoden 1943 alkuun asti. Varsin pitkään ainakin osa juutalaisista pystyi pitämään kiinni joistakin normaalin elämän piirteistä.

Helsingissä Blaugrund-suku ja muut juutalaiset seurasivat kauhuissaan läheistensä katoamista holokaustiin. Tietoja Puolan tilanteesta saatiin paitsi suoraan siellä asuvilta sukulaisilta, myös Ruotsista. Juutalaisten asemasta kirjoitettiin siellä lehdissä toisin kuin Suomessa. Sikäläisellä juutalaisella seurakunnalla oli myös kansainvälisiä yhteyksiä.  Joulukuussa 1942 sikäläisen seurakunnan johtaja sai Maailman juutalaiskongressin kautta vahvistetun tiedon juutalaisia koskevasta kansanmurhasuunnitelmasta. Kun tieto saavutti Suomen, kauhu lisääntyi. Aiemmin marraskuussa Suomi oli lähettänyt kahdeksan juutalaispakolaista Tallinnaan saksalaisten käsiin. Juutalainen seurakunta oli yrittänyt tehdä parhaansa luovutuksen estämiseksi. Vahvistuvat synkät uutiset Euroopasta ja tiedot luovutuksista herättivät kauhua ja pelkoa. Suomen juutalaiset pelkäsivät myös oman yhteisönsä puolesta. Kirjassa viitataan usein Abraham Stilleriin ja hänen työhönsä juutalaispakolaisten puolesta.

Suomen juutalaiset kokivat muiden suomalaisten tavoin raskaita menetyksiä. Viipurin menetyksen myötä sikäläinen seurakunta lakkasi olemasta, suuri osa juutalaisista asui pommitusten runtelemissa kaupungeissa ja juutalaiset nuoret miehet taistelivat rintamalla muiden suomalaisten rinnalla. Heidän asemansa oli kuitenkin muihin suomalaisiin verrattuna monin verroin raskaampi. Suomalaisten aseveljeys juutalaisten kansanmurhaa toteuttavan Saksan kanssa asetti yhteisön jäsenet tilanteeseen, jossa oikeita valintoja ei ollut.

Juutalaisten tuska ei päättynyt sodan loppumiseen. Puolassa antisemitismi jatkui sodan jälkeen. Etenkin juutalaisten vanhoihin taloihin asettuneet puolalaiset suhtautuivat vihamielisesti keskitysleireiltä selviytyneisiin, jotka vaativat vanhaa omaisuuttaan takaisin. Suomessa juutalaiset pelkäsivät, että jos sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä olisi käsiteltyä juutalaisia kohtaan tehtyjä rikoksia, myös suomalaiset olisivat kääntyneet juutalaisia vastaan. Siksi Suomen juutalainen seurakunta laati julistuksen, jossa se kertoi Suomen kohdelleen juutalaista väestönosaa erinomaisesti. Juutalainen yhteisö siis noudatti eräänlaista paasikiveläistä politiikkaa. He hautasivat vääryyden kokemukset ja pelot ystävyyden vakuuttelujen alle. Juutalaispakolaisten luovutuksesta alettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta 1980-luvulla. Kirjassa vihjataan myös uhkailuun, jolla juutalaisia olisi painostettu vaikenemaan, mutta asiaa ei voida todistaa. Toisaalta maailman juutalaisten joukossa suomalaiset ovat joutuneet perustelemaan osallistumistaan sotaan jatkosotaan ja yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Yhteistyön on nähty hidastaneen Saksan tuhoa ja siten pitkittäneen kansanmurhaa.

Kirja on muistutus siitä, että Suomikin on aina ollut monikulttuurinen maa, jonka kansalaisilla on ollut tiiviitä yhteyksiä ulkomaailmaan.  Sodan aikana ja sen jälkeen oli tarkoituksenmukaista näyttäytyä yhtenäisenä kansana, jonka intressitkin olivat yhtenevät, mutta todellisuus oli toista. Uskontojen ja kielten moninaisuutta täällä on ollut ennenkin. Eikä täällä ensimmäistä kertaa mietitä suhtautumista pakolaisuuteen.

Simo Muir
Ei enää kirjeitä Puolasta : erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi, 2016

Hitlerin tabut - narkomaanien maailmansota

Natsismia ja Kolmannen valtakunnan aikaa käsitteleviä kirjoja tuntuu tulvivan kirjamarkkinoille. Ainakin oma vaikutelmani on se, että Suomessa julkaistaan taas aiempaa enemmän aiheeseen liittyviä kirjoja. Sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Aikakausi on muuttumassa normaaliksi historiaksi ainakin siinä mielessä, että niitä, joita voidaan kutsua syyllisiksi ei enää juurikaan ole keskuudessamme. Ajasta on jo niin kauan, että nykyiset 90-vuotiaat olivat Hitlerin kuollessa 18-vuotiaita.

Saksalaisen Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut etsii taas yhtä (osa)selitystä natsien johdolla toteutettuun tuhoon ja pahuuteen. Kirja keskittyy lääkkeiden ja huumeiden asemaan Kolmannessa valtakunnassa. Se kuvaa toisaalta rintamalla käytettyjä huumeita, toisaalta Hitlerin ja hänen lähipiirinsä huume-elämää.

Norman Ohler on aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta. Kirjan epilogin mukaan hän oli alun perin suunnitellut laativansa natsien huumeiden käytöstä kertovan elokuvakäsikirjoituksen. Uusien lähteiden löytyessä teoksen muoto muuttui tietokirjaksi, mutta dramaattinen tyyli säilyi. Kirjan teksti tuo hetkittäin mieleen Perikato-elokuvan. Tämän teoksen Hitler, säälittävä narkomaani, on vielä mieliinpainuvampi. 

Kirjailija sanoo käyttäneensä lähteitä, joita ei ole aiemmin hyödynnetty. Hitleriä koskevissa osissa kirjailija suurelta osin nojautuu henkilääkäri Theo Morellin muistiinpanoihin. En tiedä, onko kirjan faktoissa natsismin historian tuntijoille mitään uutta, ainakin populaarihistorioiden joukossa kirjan näkökulma on tuore. Sinänsä tietojen natsi-Saksan huumehistoriasta ei pitäisi ketään yllättää. Se, että saksalaisten sotilaiden yli-inhimilliseltä tuntunut jaksaminen oli suurelta osin peräisin amfetamiinijohdannaisesta Pervitinistä, on yleistä tietoa. Kaikkihan me tiedämme, että samaisesta huumeesta pääsivät myös Suomen armeijan sotilaat osallisiksi. Kirja kertoo siis myös Suomen armeijan tabuista. Yleisesti on ollut tiedossa, että Hermann Göring oli narkomaani, joka vieroitettiin  Nürnbergin oikeudenkäynnin edellä. Silti kirjan kuva huumehuuruisesta valtakunnasta yllättää.

Taustaksi kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun huumekulttuurista. 20-luvun Saksassa kokaiinin ja morfiinin käyttö oli yleistä. Natsien propaganda vastusti huumeiden, alkoholin ja kaiken kansaa turmelevien paheiden käyttöä. Valtaan noustessaan he säätivät huumeiden vastaisia lakeja ja esittelivät johtajan askeettisia ja terveellisiä elämäntapoja. 30-luvulla Saksan nouseva lääketeollisuus alkoi kehitellä synteettisiä piristeitä, joilla pyrittiin suorituskyvyn nousuun. Mainonnalla nämä lääkkeet pyrittiin erottamaan aiemmin käytetyistä huumeista. Yhtenä innoittajana oli amerikkalaisten kehittämä dopingaine Benzdrine, jolla oli ilmeisesti ollut vaikutusta hyvään menestykseen Berliinin olympialaisissa. Urheilulla ja dopingilla on usein ollut yhteys politiikkaan. Tästä on uudempiakin esimerkkejä. Kirjan kuvaus 1937 lanseeratun Pervitinin käytöstä on järkyttävä. Uutta stimulanttia käyttivät yhteiskunnassa ilmeisesti kaikki, mukaan lukien kotirouvat ja opiskelijat. Lääkkeen väitettiin auttavan niin jaksamisongelmiin, seksivaikeuksiin kuin ahdistukseenkin. Samoihin asioihin lääkkeistä etsitään apua myös meidän aikanamme. Ihmelääkkeelle, joka auttaisi jaksamaan 24/7, olisi kysyntää nytkin. Ja monia ihmelääkkeitä täällä myös kokeillaan.

Sodan alettua huumeen käyttö ja tarve lisääntyivät räjähdysmäisesti. Sotilaille jaettiin Pervitiniä, jonka voimalla käytiin salamasotaa. Salamasota lamautti ainakin ranskalaiset, jotka eivät voineet kuvitella armeijaa, joka jaksaa lepäämättä. Tulokset olivat niin vaikuttavia, että kritiikki vaikeni.  Tutkijat ja lääkkeen kehittäjät näkivät jo alkuvaiheessa, että Pervitin kyllä lisää jaksamisen tunnetta ja vähentää unen ja levon tarvetta, mutta suorastaan heikentää kykyä harkintaa edellyttävään työhön. Lääkkeen pitkäaikaiskäytön todettiin vaurioittavan hermostoa. Sodan käännyttyä tappiolle, lääke oli se, joka auttoi sotilaita pysymään hengissä. Epäilemättä se on yksi selitys siihen, kuinka he pystyivät käsittämättömiin raakuuksiin. Lääke kun oli vaurioittanut hermostoa ja ja sen myötä tunne-elämää.

Rintamasotilaiden ohella myös valtionjohto turvasi huumeisiin. Terveysintoilijan imagostaan huolimatta Hitlerillä oli (maha)vaivoja, joita lääkittiin lukuisilla eri rohdoilla. Jo ennen sotaa hän oli palkannut henkilääkärikseen ajan muotilääkärin Theo Morellin, jonka erikoisuutena olivat erilaiset vitamiinipistokset. Morelli lääkitsi Hitleriä koko sodan ajan ja käytti häntä samalla erikoisten lääkekokeilujensa koekaniinina. Pahimmillaan hoitoihin kuului pistosten lisäksi 28 erilaista pilleriä päivässä. Kokeellisten vitamiinipistosten lisäksi johtajaan pistettiin kokaiinia ja morfiinijohdannaista Eukodalia. Annoksen kovenivat ja riippuvuus syntyi vähitellen. Hoito tuhosi Hitlerin terveyden ja totutti hänet lääkeriippuvaisuuteen, teki hänestä narkomaanin.

Kuvaus Hitlerin kehityksestä avuttomaksi narkomaaniksi herättäisi sääliä ellei lukija tietäisi, mitä maassa samaan aikaan tapahtui. Saksa kävi raakaa maailmansotaa ja suoritti ennennäkemätöntä kansanmurhaa samalla kun itsevaltainen johtaja oli huumeiden takia niin sekaisin, että ei tajunnut todellisuudesta mitään.  Tappioiden alettua hän ei enää juuri kansalle näyttäytynyt, eli vain varjoelämää omassa päämajassaan. Kansakunta ajautui totaaliseen katastrofiin käytännössä ilman johtajaa.

Ohlerin kirja toteaa, että hurmahenkinen aate on eräänlaista huumetta. Natsismin ja huumeiden yhteys on siis luonnollinen. Alussa yhteiskunnassa vallitsi hurmostila. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, hurmahenki täytyi korvata kemiallisilla aineilla.Kirja on eräänlaista huumevalistusta. Se opettaa, että ihmisen voimat ovat rajallisia, kemiallisesti hankittu väsymättömyys kostautuu. Kirja varoittaa myös politiikasta, joka vetoaa tunteisiin ja antaa euforisen voiman tunteen. Oikea politiikka on tylsää kompromissien hierontaa, kokoustamista ja äänien keräämistä räntäisillä toreilla. Siihen kuuluu myös kyseenalaistaminen ja oma ajattelu. Ei oman tahdon ja järjen turrutus.

Ohler, Norman
Hitlerin tabut
suomentanut Raija Nylander
Like, 2016

Kaikki se valo, jota emme näe - 40-luvun langattomat verkot

Kun alkaa lukea kansainvälistä bestselleriä, joka on voittanut Pulitzer-palkinnon, odotukset ovat korkealla. Anthny Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe myös täyttää odotukset. Yli 500-sivuinen, lyhyin luvuin etenevä romaani pitää otteessaan.  Kirjailija on kuulemma kirjoittanut ja hionut kirjaansa 10 vuotta. Huolellista työtä. Hieno, mutta konstailematon rakenne.

Kirjan luvut kertovat vuorotellen sokean ranskalaistytön ja natsien sotilaallisessa sisäoppilaitoksessa koulutettavan saksalaispojan tarinaa, kertomukset lähenevät toisiaan ja jännitys tiivistyy kirjan loppua kohden. Kirjan kolmanneksi ääneksi nousee myyttistä jalokiveä metsästävä saksalainen vääpeli. Jalokiven kautta kirjaan tulee mukaan pieni mystinen vivahde. Kaikilla on omat tarinansa, mutta ne kaikki jäävät toisen maailmansodan massiivisten tapahtumien alle. Keskeisin tapahtumapaikka on Saint-Malon kaupunki Bretagnen rannikolla. Ratkaisukohtana Normandian maihinnousun jälkeinen taistelu, joka tuhoaa kaupungin rakennukset ja pakottaa asukkaat pakosalle.

Ratkaisupistettään kohti etenevä kirja näyttää välähdyksiä totaalisesta sodasta eri puoliltaEurooppaa. Lahjakkaan orpopojan kokemukset natsien sisäoppilaitoksessa kertoivat ankarasta koulusta, jonka opiskelijoista pyrittiin poistamaan kaikki inhimilliset heikkoudet, myös säälin ja välittämisen tunteet.  Nuoret pojat, jotka saivat liian suuren kypärän päähänsä ja joutuivat käymään Saksan viimeiset taistelut. Sotilasjunat, joihin lastattiin myös kuolleet. Pieni tyttö, joka kuolee vahinkolaukaukseen vaatekaappiin. Sota vyöryy myös niiden elämää, jotka olivat jo valmiiksi edellisen sodan haavoittamia.  Kauhuja kokeneet yrittävät unohtaa ja työntää muistonsa kauas pois. Syyllisyys ja pelko eivät katoa vuosikymmenissäkään. Ja kuitenkin kaiken julmuuden ja epätoivon keskeltä löytyy hyvyyttä ja välittämistä ja valoa yllättävistäkin paikoista. Valoa sieltäkin missä emme näe sitä.

Kirjan otsikko on viittaa ainakin kahteen asiaan, toisaalta yllättävistä paikoista löytyvään valoon ja hyvyyteen, toisaalta sähköisten verkkojen näkymättömään toimintaan. Kirja on ylistys radioamatööreille ja langattomille verkoille kauan ennen Internetin keksimistä. Kirja tekee kunniaa niille, jotka haluavat käyttää yhteyksiä ja tekniikkaa kaiken kauniin ja hyvän palvelukseen. Sotatekniikan vastavoimaksi asetetaan luonnontieteen historia, löytöretket ja jopa kapteeni Nemo.

Anthonyt Doerr
Kaikki se valo, jota emme näe
englanninkielinen alkuteos 2014
suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2015

Frau - sitä holokaustia ...

Terhi Rannelan romaanin Frau nimihenkilö on Prahan teurastajaksi kutsutun natsijohtajan Reinhardt Heydrichin puoliso Lina. Heydrich kohosi Saksan keskusturvallisuusviraston johtajaksi ja sieltä Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi. Hän oli myös Lopullista ratkaisua suunnitelleen Wannseen konferenssin puheenjohtaja.Vaimo Lina oli omaksunut kansallissosialistisen aatemaailman jo lapsuuskodissaan ja hän ilmeisesti myös alunperin  johdatti puolisonsa liikkeen palvelukseen. Itse hän pitäytyi saksalaisen ihannneperheenemännän roolissa ja puolusti julkisuudessa miehensä tekoja elämänsä loppuun asti.  Yhtenä osoituksena elämän käsittämättömästä yllätyksellisyydestä on Linan yhteys Suomeen. 1960-luvulla tämä saksalaisrouva eli muutaman vuoden Helsingissä boheemin teatterijohtajan Mauno Mannisen puolisona.

Rannelan kirja keskittyy Reinhardt Heydrichin salamurhaan ja sitä seuraaviin kostotoimiin. Äänenä on välillä  vanha Lina, jota kirjaansa kirjoittava toimittaja haastattelee 1980-luvun Länsi-Saksassa, välillä kertojina toimivat salamurhaan osallistuneet prahalaiset ja heidän ystävänsä sekä natsien kostotoimien kohteeksi joutuneet viattomat tsekit. Oman puheenvuoronsa saa myös Linan sodanaikainen palveluskunta. Näkökulmatekniikka toimii kirjassa hyvin ja valottaa tapahtumia monesta suunnasta.  Henkilöhahmot ovat moniulotteisia,  motiivit tekojen taustalla moninaisia ja yleensä toimijoille itselleen vaikeasti tunnistettavia. Tämäkään kirja ei anna vastauksia holokaustia ja pahan ongelmaa koskeviin kysymyksiin vaikka päähenkilö antaakin kirjassa eräänlaisen selityksen siihen, miksi hän itse toimi aikoinaan niin kuin toimi. 

Kirjaan liittyy työpäiväkirja, joka on vapaasti verkosta ladattavissa. Päiväkirjasta käy ilmi, että alkuperäinen idea kirjan kirjoittamiseen on lähtenyt Heydrichin salamurhaa seuranneita kostotoimia esitelleestä näyttelystä. Kirja muutti muotoaan monta kertaa ja sen painpiste siirtyi sivullisista uhreista niihin syyllisiiin, jotka eivät itse lianneet käsiään.. Kirjailija luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja matkusteli kirjan tapahtumapaikoilla. Hän myös pohti historiallisen romaanin kirjoittamisen etiikkaa. Mistä on lupa kirjoittaa? Missä menee faktan ja fiktion raja? …  Sekä aiheen että teorian kannalta keskeinen vaikuttaja on ollut Laurent Binet ja hänen teoksensa  HHhH (Himmlers Hirn heiβt Heydrich).  Tämän kirjan minä lisäsin lukulistalleni. Samalla jäin odottamaan Mauno Mannisesn elämäkertaa, jota teatterinjohtajan oma veljentytär  Hellevi Arjava par'aikaa kirjoittaa.

Terhi Rannela
Frau
Karisto, 2016