Vastuulliset - kun elämä ei kanna

Sinimarja on ollut kauan hiljaa. Elämänmuutokset ja niitä seurannut väsymys aiheuttivat lukujumin, joka kesti ja kesti. Vähitellen jaksoin lukea kirjoja loppuun, mutta en puhua ja kirjoittaa niistä. Pauliina Vanhatalon, suosikkikirjailijani, uusi kirja kosketti minua kuitenkin syvältä. Siksi tämä teksti.  Vastuulliset-romaani kertoo ihmisistä, jotka surevat ja kantavat syyllisyyttä. Suru on niin syvää, että se on lakannut olemasta tunne. Syyllisyyteenkin väsyy.

Kirjan ihmiset ovat kokonaisia vaikkakin särkyneitä ihmisiä. He asuvat pienessä kaupungissa, jonka yllä valvoo vesitorni. Kirjan perheiden elämää varjostavat edellisenä vuonna tapahtunut perhesurma, mielenterveysongelmat ja huumeet.  Mutta ihmiset eivät ole juurettomia, heillä on tausta ja historia. Kaikilla on muistoja, jota ulottuvat vaikeiden aikojen taakse. 

Lapsiperheen isä on työtön ja masentunut. Perhe yrittää uutta alkua talossa, joka myytiin edullisesti siellä tapahtuneen tragedian vuoksi.  Naapuritalon lapset leikkivät perhesurmaa.  Talossa kuolleen perheen äidin sisar ja sen isän paras ystävä olivat ennen onnellinen pari, joka läheistensä kautta pääsi iloitsemaan lasten läsnäolosta. Nyt mies piileskelee autiotalossa ja pelkää ihmisiä, vaimo jatkaa elämäänsä yksinäisenä ja katkerana.Keski-ikäisen pariskunnan ainoa poika on käyttänyt vuosia huumeita ja parin oma elämä on supistunut vierotusoikeiden valvonnaksi ja huonojen uutisten odotteluksi.

Kirjan lapset ovat kiinnostavia. Hei ovat toimijoita, tietävät asioista usein enemmän kuin aikuiset, mutta eivät tule kuulluksi. Omiin asioihinsa uppotutuneet aikuiset sivuuttavan lasten asiat, vaikka lapsista yritetäänkin pitää huolta. Jatkuuko kierre? Siirtyvätkö suru ja syyllisyys  eteenpäin seuraavalle sukupolvelle?

 Elämät limittyvät toisiinsa, mutta ihmiset eivät aidosti kohtaa. Kun pahin ja pelottavin ihmisten elämässä on tapahtunut, jatketaan vain turtana eteenpäin. Ihmiset ovat lohdutusten tuolla puolen.

Kirjassa käydään läpi muistoja ja elettyä elämää. Väsynyt mieli on täynnä syyllisyyttä, joka erottaa muista ihmisistä.  Kirjan tapa lähestyä raskaita asioita on hienotunteinen ja hillitty. Kieli on kaunista ja kuulasta. Murheellisillakin on oma ääni.

Vanhatalo, Pauliina
Vastuulliset
Tammi, 2022
 

Tästä pelistä pois - vauvoja, jääkiekkoilijoita ja kellariasukkaita pienessä kaupungissa

Eva Frantzin esikoisteos Sininen huvila aloitti suomenruotsalaisesta Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Sarjan toinen osa Kahdeksas neito sai viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnon. Tämän vuoden uutuus Tästä pelistä pois jatkaa Annan tarinaa. Kirjan tapahtumapaikkana on nimeämätön rannikkokaupunki parin tunnin ajomatkan päässä Tampereelta. Rikosten lisäksi kirjoissa seurataan Annan ja hänen ystäviensä parisuhdeasioita. Tässä kirjassa Anna on viimeisillään raskaana, mutta ei halua vielä keskittyä lastenvaunuasioihin vaan tehdä töitä täysillä. Etäsuhde lapsen isään ei ole ongelmaton, vaikka Tomas onkin monessa suhteessa ihannemies.  Raskaana ollessaan Anna joutuu myös kohtaamaan omaan lapsuuteensa liittyvät kipeät asiat.

Kirjan alussa Anna kohtaa vauvaongelman myös työssään. Kaupungissa asuva nuori äiti löytää lastenvaunuistaan ylimääräisen vauvan, jota kukaan ei tunnut kaipaavan. Onko kyse kenties ihmiskaupasta? Samaan aikaan koko kaupungin tuntema kaavavalittaja, erakoitunut vanha mies katoaa jäljettömiin. Toisistaan täysin irralliset tarinat solmiutuvat lopulta toisiinsa. Tarinaan liittyy myös Amerikasta palannut jääkiekkotähti ja hänen amerikkalainen vaimonsa sekä kaupungin virkamiesten kyseenalaistakin toimintaa.  Pientä kaupunkia katsellaan välillä kunnianhimoisen kaupunginjohtajan ja paikallisia kieliä osaamattoman varakkaan amerikkalaisen näkökulmasta.

Kirjan alku on todella koukuttava. Kirjailija osaa viitata tyylikkäästä kaikkien tuntemiin rikosjuttuihin. Lukija tekee omia päätelmiään eikä kaikkea tarvitse selittää. Hän osaa myös kuvata ihmisiä taitavasti.. Etenkin hänen lapsihahmonsa ovat uskottavia. Kirjan päähenkilöt ovat sympaattisia ja inhimillisiä, eivät mitään yli-ihmisiä. Kirjan tunnelma on kodikas. Ihan loppuun asti kirjan jännite ei kuitenkaan kanna. Kun tarina siirtyy pikkukaupunkielämästä huippu-urheilun maailmaan, siihen tulee kömpelöä osoittelevuutta ja epäuskottavuutta. Siitäkin huolimatta, innolla odotan Anna Gladin tarinan jatkoa. 

Mielenkiintoista oli, että kirjalla oli kaksi kääntäjää. Minä en olisi huomannut eroa kääntäjien tyylissä.

Frantz, Eva
Tästä pelistä pois
kääntäjät Ulla Lempinen ja Arja Kantele
S & S, 2020

Kerrostalo - lähiön tarina

Virkistävää lukea nuoren kirjailijan kirja, jossa näkökulma on yhteisöllinen. Hanna-Riikka Kuisman uutuuskirja Kerrostalo on moniääninen kuvaus ongelmalähiön ihmisten elämästä. Kirjan työnimenä on ollut "Pääteasema Pori", mutta ilmeisesti kirjan miljöö on kuitenkin fiktiivinen.

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirja alkaa nostalgisella ja kansallisromanttisella kuvauksella Suomen metsästä, jonka keskelle vuosisatojen aikana syntyi vähitellen asutusta, kunnes sinne sodanjälkeisinä vuosikymmeninä nousi ihailtu mallilähiö, jonka presidentti Kekkonen kävi vihkimässä käyttöön. Lähiön vihkijäisistä ja alusta tehdään dokumentaarinen mainoselokuva, jossa myös ensimmäiset asukkaat pääsevät kertomaan, kuinka onnekkaita he uuden lähiön asukkaat ovat. Noista Kekkosen ajan onnen päivistä siirrytään elokuvamaisen nopeasti 2000-luvun rapistuvaan lähiöön, jonka asukkaat ovat pääosin työttömiä tai eri-ikäisiä eläkeläisiä ja joiden elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja erilainen rikollissävyinen toiminta sekä seksi. Prostituoituna työskentely on naisten tavallisin tapa ansaita. Lapsilla ei ole isiä, "ne on kaikki linnassa, kuolleita tai jotain". Rapistuvat yhteisön ja sosiaalisten ongelmien lisäksi, lähiön asukkaiden uhkana on myös tuntematon kansainvälinen sijoittaja, joka on ostanut lähiön talot ja joka valvoo niiden asukkaiden elämää. Valvonnan symbolina on valkoinen pilvenpiirtäjä, jossa omistajan edustaja huhujen mukaan asuu, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Valvonnan keinoina ovat lukot, kamerat ja postin mukana jaettavat ohjeet ja vuokrankorotukset. 

Kirja on taitavasti rakennettu. Se muodostuu lyhyistä kohtauksista, joiden tapahtumapaikkoina ovat lähiön ison kerrostalon asunnot ja rappukäytävät sekä lähiön kapakat, pihat ja pelottava parakkikylä. Henkilökuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, henkilöiden ulkonäkö ja päivittäiset rutiinit määrittävät heitä. Myös kotien sisustukset kuvataan tarkkaan. Sekä henkilöt että miljööt kuvataan kuin elokuvassa tai näytelmässä ja lopputulos toimii hyvin. Kirja on yhteisön ei yksittäisten henkilöiden kuvaus.  

Kirjan alkuosa on surullista, mutta myös nostalgista kuvausta. Henkilöt ja miljöö tehdään lukijalle tutuksi. Loppua kohden kirja muuttuu dystopiaksi ja jännityskirjaksi. Huumejengien velkaorjuudessa elävä Jessica yrittää muuttaa kohtaloaan, eri-ikäiset kapinalliset Krisu ja Keijo taas yrittävät muuttaa koko yhteisön suuntaa. Vuosia vankilassa elänyt kioskikiduttajana tunnettu mies palaa kotiseudulleen, mikä pelottaa ja nostaa vanhoja haavoja esiin. Järjetön väkivalta kohdistuu kaikkein heikoimpiin. Köyhien ja osattomien kesken ei ole solidaarisuutta. Kirja nostaa esiin myös muukalaisvihan syitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helppo nostaa myös maahanmuuttajia vastaan. Mutta olisiko toivoa sittenkin olemassa?

Kuisma, Hanna-Riikka

Kerrostalo
Like, 2019

Tämän kaiken minä annan sinulle - synkkiä salaisuuksia Galiciassa

Dolores Redondo on suosittu ja ilmeisesti myös arvostettu espanjalaisdekkaristi. Hän sai tänä vuonna uutuusteoksestaan  Tämän kaiken minä annan sinulle Planeta-kirjallisuuspalkinnon. Tämä kustantamon jakama palkinto on osunut ennenkin dekkaristille, sen ovat saaneet ainakin Javier Sierra ja Alicia Giménez  Bartlett.

Itse kiinnostuin kirjailijan aiemmin suomennetusta Baskimaa-sarjasta, koska siinä liikutaan Pyhän Jaakon -tien kulkijoille tutussa Navarrassa. Uutuuskirja tavallaan jatkaa tietä eteenpäin, se sijoittuu Galician maakuntaan lähelle pyhiinvaellustien päätepistettä. Kirjassa jopa piipahdetaan kerran Santiagon de Compostelan katedraalin lähellä ja ihmetellään säkkimäiseen sadeasuun pukeutuneita pyhiinvaeltajia. Osa kirjailijan kansainvälisestä suosiosta selittynee juuri pyhiinvaellusturismilla. Seudut ovat tuttuja miljoonille tien kulkeneille. Tässä kirjassa minua kiinnosti erityisesti kuvaus Belesarin tekoaltaasta, joka rakennettiin 60-luvulla Miño-jokeen. Altaan tieltä siirrettiin lukuisia kyliä tiili tiileltä uusiin paikkoihin. Niistä kuuluisimpana  vaellusreitin varrella oleva Portomarinin kylä. Romaanin mukaan kirkkaalla säällä vanhojen kylien jäänteet voi vielä nähdä veneestä.

Episodi joen pohjassa olevista kylistä sopii hyvin kirjan teemaan. Kirjassa puhutaan menneisyydestä ja toisaalta myös siitä, kuinka vähän läheisetkin ihmiset tietävät toisistaan. Joskus toisesta voi paljastua yllättäviä seikkoja, kuin kyliä joen pohjasta. Kirjan alussa menestynyt  madridilaiskirjailija Manuel saa kuulla, että hänen aviomiehensä on kuollut liikenneonnettomuudessa. Surun keskellä hän joutuu hämmästelemään myös miehensä kuolinpaikkaa. Alvaro on liikkunut aivan eri puolilla Espanjaa kuin hän on antanut miehelleen ymmärtää, Samalla paljastuu, että mies on vuosien ajan elänyt myös toista, aviomieheltä salattua elämää kaukana Galiciassa. Tällä on ollut lapsuuskodin perhe, josta hän ei puhunut koskaan, markiisin arvonimi ja sen myötä arvostettu asema sekä suuri omaisuus. Hänen kuolemansa ei ehkä olekaan viaton auto-onnettomuus vaan  murha. Murhan selvittelyn yhteydessä miehestä paljastuu synkkiä salaisuuksia. Oliko rakastettu paitsi murhattu myös murhaaja?

Kirjan teksti on Redondon edellisten kirjojen tapaan vuolasta. Kirjassa on melkein 700 sivua. Tarina kulkee hyvin, mutta pieni karsinta olisi saattanut tiivistää kerrontaa ja jännitystä. Kaikki asiat eivät ole täysin uskottavia, mutta se kuuluu lajityyppiin. Ristiriita on jo lähtökohdassa; suvussa ja kylässä on synkkiä salaisuuksia, on asioita, joista ei puhuta. Siti kirjan hahmot tuntuvat  ainakin suomalaisen lukijan silmin ilmaisevan tunteitaan ja ajatuksiaan varsin estottomasti. Kirjassa puhutaan merkittävistä ja ajankohtaisista asioista, kuten katolisen kirkon asemasta ja sen sisäisistä, piilotelluista väärinkäytöksistä, huumeongelmasta, joka on ilmeisesti Galiciassa erityisen vaikea ja vanhan yläluokan edelleen vahvasta asemasta. Kuten Redondon Baskimaa-sarjakin osoitti, Espanja ei ole yksi yhtenäinen maa. Galicia on köyhää syrjäseutua, joka on kaukana Madridista. Sillä on oma kieli ja oma identiteetti. Myös tässä kirjassa yliluonnolliset tapahtumat ovat olennainen osa arkipäivää. Perinteinen taikausko ei ole kadonnut. Mielenkiintoinen yksityiskohta Redondon kirjoissa ovat myös hirviöäidit. Tässäkin kirjassa esiintyy kolme lasta synnyttänyt vanha nainen, joka lähinnä halveksii, vihaa ja nöyryyttää lapsiaan. Toisaalta kirjassa on myös puhetta äitiyden voimasta ja vahvasta halusta saada lapsi. Lieneekö äititeemalla yhteyttä kirjailijan omaan elämään?

Kirjan keskeisistä henkilöistä monet ovat homomiehiä, kirjassa puhutaan myös homoseksuaalisuuteen liittyvästä salailusta ja suoranaisesta homofobiasta. Kirjan viesti tuntuu kuitenkin olevan se, että ajat ovat muuttuneen, salailun aika ohi. Kahde miehen parisuhde on itsestäänselvä asia. Kirjassa kaikilla perinteisillä ennakkoluuloilla varustetun entisen poliisiluutnantin ystävystyminen päähenkilö Manuelin kanssa on suorastaan oppikirjamainen esimerkki ennakkoluulojen voittamisesta. Naislukijana minua kiinnostaisi tietää, mitä miehet ajattelevat poliisiluutnantin syömishäiriön kuvauksesta ja tulkinnasta. Syömishäiriöt kun kirjallisuudessa ovat yleensä naishahmojen ominaisuus.

Kirjan suomenkielinen otsikko on alkuteokselle uskollinen ja saa kirjassa selityksensä. Otsikko on osoitus siitä, että Raamatun lauseet elävät yhä elämäänsä kirjallisuudessa ja kulttuurissa.

Kirjasta on mielenkiintoisen arvion kirjoittanut ainakin Tuijata.

Redondo, Dolores
Tämän kaiken minä annan sinulle
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2018

Pelon vangit - tuhoa ja maailmanlopun enteitä Gotlannissa

Anna Janssonin gotlantilainen sankaritar Maria Wern joutuu jälleen kerran selvittelemään monimutkaista rikosjuttua ja perhe-elämän sotkuja yhtä aikaa. Valitettavasti nämä työ- ja yksityisasiat vielä sekoittuvat keskenään. Välillä jo seesteiseksi muuttuneen uusperhe-elämän uudeksi haasteeksi saadaan 17-vuotias ongelmanuori, joka on yllättäen paljastunut Marian aviomiehen pojaksi. Tähän poikaan Maria oli jo saanut työnsä kautta (valitettavasti) tutustua. Pojan myötä perhe joutuu tekemisiin myös tämän biologisen äidin ja adoptiovanhempien kanssa. 

Gotlannin kesä aiheuttaa tavanomaiseen tapaan poliiseille ongelmia. Almedalen-politiikkaviikko on alussa, mutta sääongelmien vuoksi tämä Ruotsin poliittisen kesän keskeisin tapahtuma jää vaisuksi. Myrsky piirittää Gotlannin, laivavuoroja perutaan, lentokoneet eivät voi lentää ja asukkaat varautuvat ruoan loppumiseen. Poliiseja työllistää myös huhu tavallista isommasta kannabiskaupasta, jota saarella käydään. Kun poliisit joutuvat tämän kaiken keskellä selvittämään yhden politiikkaviikon luonnoitsijan murhaa, kiirettä pitää. Kaiken katastrofimielialan keskellä esitetään myös kritiikkiä yhteiskunnan huonoa kriisivalmiutta kohtaan ja tällä kertaa hyvänä esimerkkinä esitetään naapurimaa Suomi, jonka varmuusvarastoissa riittää viljaa ja sähköverkko on suojattu aurinkomyrskyjen varalta (?).

Tarinan keskeinen tapahtumapaikka on tällä kertaa Tingstäden kylä saaren pohjoisosassa. Paikka tunnetaan valtavasta bunkkerimaisesta linnoitusrakennuksesta, joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aattona sekä viikinkiaikaisen puulinnoituksen jäänteistä Tingstäde-järven pohjassa. Tässä kirjassa tärkein kohde  on kuitenkin paikkakunnan kotimuseo, Ruotsin mekaniikan isän Christopher Polhemin syntymäkoti. Kirjassa ei niinkään nosteta esiin Polhemin teknisiä keksintöjä vaan hänet liitetään salatietieteisiin ja maailmanlopun ennustuksiin. Polhemin perintö ei ollut ehkä kaikkien luontevin osa tätä kirjaa, mutta se, että dekkareihin rakennetaan historiallisia viittauksia lisää kiinnostavuutta. Polhemin perinnön ympärille on kirjassa luotu eräänlainen maailmanlopun kultti, mikä tekee kirjan juonesta vähän monimutkaisen ja loppuratkaisusta epäuskottavan. Muuten tarina kulkee sujuvasti vaikkakin rönsyillen. Monenlaisia johtolankoja löytyy ja jännitys säilyy pitkälle, mutta ei aivan loppuun asti. Uusina moraalisina kysymyksinä tässä kirjassa käsitellään kannabiksen laillistamista ja eutanasiaa. Mielenkiintoista kyllä, ehdotuksen kannabiksen laillistamisesta tekee Keskustapuolueen nuorisojärjestö.

Murhaaja löytyy ja pahuuden syyt johtavat taas kauas. Murhaajan lapsuuteen ja gotlantilaissukujen vaiheisiin. 


Pelon vangit
Jansson, Anna
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2017

Hitlerin tabut - narkomaanien maailmansota

Natsismia ja Kolmannen valtakunnan aikaa käsitteleviä kirjoja tuntuu tulvivan kirjamarkkinoille. Ainakin oma vaikutelmani on se, että Suomessa julkaistaan taas aiempaa enemmän aiheeseen liittyviä kirjoja. Sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Aikakausi on muuttumassa normaaliksi historiaksi ainakin siinä mielessä, että niitä, joita voidaan kutsua syyllisiksi ei enää juurikaan ole keskuudessamme. Ajasta on jo niin kauan, että nykyiset 90-vuotiaat olivat Hitlerin kuollessa 18-vuotiaita.

Saksalaisen Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut etsii taas yhtä (osa)selitystä natsien johdolla toteutettuun tuhoon ja pahuuteen. Kirja keskittyy lääkkeiden ja huumeiden asemaan Kolmannessa valtakunnassa. Se kuvaa toisaalta rintamalla käytettyjä huumeita, toisaalta Hitlerin ja hänen lähipiirinsä huume-elämää.

Norman Ohler on aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta. Kirjan epilogin mukaan hän oli alun perin suunnitellut laativansa natsien huumeiden käytöstä kertovan elokuvakäsikirjoituksen. Uusien lähteiden löytyessä teoksen muoto muuttui tietokirjaksi, mutta dramaattinen tyyli säilyi. Kirjan teksti tuo hetkittäin mieleen Perikato-elokuvan. Tämän teoksen Hitler, säälittävä narkomaani, on vielä mieliinpainuvampi. 

Kirjailija sanoo käyttäneensä lähteitä, joita ei ole aiemmin hyödynnetty. Hitleriä koskevissa osissa kirjailija suurelta osin nojautuu henkilääkäri Theo Morellin muistiinpanoihin. En tiedä, onko kirjan faktoissa natsismin historian tuntijoille mitään uutta, ainakin populaarihistorioiden joukossa kirjan näkökulma on tuore. Sinänsä tietojen natsi-Saksan huumehistoriasta ei pitäisi ketään yllättää. Se, että saksalaisten sotilaiden yli-inhimilliseltä tuntunut jaksaminen oli suurelta osin peräisin amfetamiinijohdannaisesta Pervitinistä, on yleistä tietoa. Kaikkihan me tiedämme, että samaisesta huumeesta pääsivät myös Suomen armeijan sotilaat osallisiksi. Kirja kertoo siis myös Suomen armeijan tabuista. Yleisesti on ollut tiedossa, että Hermann Göring oli narkomaani, joka vieroitettiin  Nürnbergin oikeudenkäynnin edellä. Silti kirjan kuva huumehuuruisesta valtakunnasta yllättää.

Taustaksi kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun huumekulttuurista. 20-luvun Saksassa kokaiinin ja morfiinin käyttö oli yleistä. Natsien propaganda vastusti huumeiden, alkoholin ja kaiken kansaa turmelevien paheiden käyttöä. Valtaan noustessaan he säätivät huumeiden vastaisia lakeja ja esittelivät johtajan askeettisia ja terveellisiä elämäntapoja. 30-luvulla Saksan nouseva lääketeollisuus alkoi kehitellä synteettisiä piristeitä, joilla pyrittiin suorituskyvyn nousuun. Mainonnalla nämä lääkkeet pyrittiin erottamaan aiemmin käytetyistä huumeista. Yhtenä innoittajana oli amerikkalaisten kehittämä dopingaine Benzdrine, jolla oli ilmeisesti ollut vaikutusta hyvään menestykseen Berliinin olympialaisissa. Urheilulla ja dopingilla on usein ollut yhteys politiikkaan. Tästä on uudempiakin esimerkkejä. Kirjan kuvaus 1937 lanseeratun Pervitinin käytöstä on järkyttävä. Uutta stimulanttia käyttivät yhteiskunnassa ilmeisesti kaikki, mukaan lukien kotirouvat ja opiskelijat. Lääkkeen väitettiin auttavan niin jaksamisongelmiin, seksivaikeuksiin kuin ahdistukseenkin. Samoihin asioihin lääkkeistä etsitään apua myös meidän aikanamme. Ihmelääkkeelle, joka auttaisi jaksamaan 24/7, olisi kysyntää nytkin. Ja monia ihmelääkkeitä täällä myös kokeillaan.

Sodan alettua huumeen käyttö ja tarve lisääntyivät räjähdysmäisesti. Sotilaille jaettiin Pervitiniä, jonka voimalla käytiin salamasotaa. Salamasota lamautti ainakin ranskalaiset, jotka eivät voineet kuvitella armeijaa, joka jaksaa lepäämättä. Tulokset olivat niin vaikuttavia, että kritiikki vaikeni.  Tutkijat ja lääkkeen kehittäjät näkivät jo alkuvaiheessa, että Pervitin kyllä lisää jaksamisen tunnetta ja vähentää unen ja levon tarvetta, mutta suorastaan heikentää kykyä harkintaa edellyttävään työhön. Lääkkeen pitkäaikaiskäytön todettiin vaurioittavan hermostoa. Sodan käännyttyä tappiolle, lääke oli se, joka auttoi sotilaita pysymään hengissä. Epäilemättä se on yksi selitys siihen, kuinka he pystyivät käsittämättömiin raakuuksiin. Lääke kun oli vaurioittanut hermostoa ja ja sen myötä tunne-elämää.

Rintamasotilaiden ohella myös valtionjohto turvasi huumeisiin. Terveysintoilijan imagostaan huolimatta Hitlerillä oli (maha)vaivoja, joita lääkittiin lukuisilla eri rohdoilla. Jo ennen sotaa hän oli palkannut henkilääkärikseen ajan muotilääkärin Theo Morellin, jonka erikoisuutena olivat erilaiset vitamiinipistokset. Morelli lääkitsi Hitleriä koko sodan ajan ja käytti häntä samalla erikoisten lääkekokeilujensa koekaniinina. Pahimmillaan hoitoihin kuului pistosten lisäksi 28 erilaista pilleriä päivässä. Kokeellisten vitamiinipistosten lisäksi johtajaan pistettiin kokaiinia ja morfiinijohdannaista Eukodalia. Annoksen kovenivat ja riippuvuus syntyi vähitellen. Hoito tuhosi Hitlerin terveyden ja totutti hänet lääkeriippuvaisuuteen, teki hänestä narkomaanin.

Kuvaus Hitlerin kehityksestä avuttomaksi narkomaaniksi herättäisi sääliä ellei lukija tietäisi, mitä maassa samaan aikaan tapahtui. Saksa kävi raakaa maailmansotaa ja suoritti ennennäkemätöntä kansanmurhaa samalla kun itsevaltainen johtaja oli huumeiden takia niin sekaisin, että ei tajunnut todellisuudesta mitään.  Tappioiden alettua hän ei enää juuri kansalle näyttäytynyt, eli vain varjoelämää omassa päämajassaan. Kansakunta ajautui totaaliseen katastrofiin käytännössä ilman johtajaa.

Ohlerin kirja toteaa, että hurmahenkinen aate on eräänlaista huumetta. Natsismin ja huumeiden yhteys on siis luonnollinen. Alussa yhteiskunnassa vallitsi hurmostila. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, hurmahenki täytyi korvata kemiallisilla aineilla.Kirja on eräänlaista huumevalistusta. Se opettaa, että ihmisen voimat ovat rajallisia, kemiallisesti hankittu väsymättömyys kostautuu. Kirja varoittaa myös politiikasta, joka vetoaa tunteisiin ja antaa euforisen voiman tunteen. Oikea politiikka on tylsää kompromissien hierontaa, kokoustamista ja äänien keräämistä räntäisillä toreilla. Siihen kuuluu myös kyseenalaistaminen ja oma ajattelu. Ei oman tahdon ja järjen turrutus.

Ohler, Norman
Hitlerin tabut
suomentanut Raija Nylander
Like, 2016

Lähestyminen - Anja Snellmanin elämää?

Kun lukija saa käteensä romaanin, jonka kannessa on kirjailijan valokuva, kirjaa ei voi olla tulkitsematta kirjailijan elämäkerran läpi. Ei varsinkaan, kun kyseessä on kaikkien tuntema Anja Kauranen-Snellman, jonka elämästä moni on saanut kuulla paljon enemmän kuin olisi halunnutkaan. Tähän pieneen Lähestyminen-romaaniinsa kirjoittaja on sisällyttänyt muistoja ainakin lapsuudestaan, elämästään Kreetalla, aiemmasta avioliitostaan sekä nykyisestä työstään terapeuttina. Omia lapsuusmuistoja vielä selittävät kuvat isän ankeasta lapsuudesta Viipurissa. Kirjan yhteydessä on keskusteltu siitäkin, onko kirjaan sisältyvä tarina Kolera-altaaseen kuolevasta terapia-asiakkaasta tosi vai keksitty. Siis, onko kirjailija Snellman hyödyntänyt kirjassaan terapeutti Snellmanin asiakastietoja.  Kysymys lienee turha, mutta se lisää kiinnostusta kirjaa kohtaan. Kirjailija kun on tunnetusti herättänyt keskustelua esimerkiksi plagioinnin ja intertekstuaalisuuden rajoista sekä läheisten ihmisten elämän käsittelemisestä kirjoissaan.  Pienet kohut ovat osa kirjailijan teoksia.

Henkilökohtaisten muistojen lisäksi kirjassa nostetaan esiin suuria ja tärkeitä teemoja kuten päihderiippuvaisten hoito, Välimeren pakolaiskriisi sekä lasten huono kohtelu.  Kreikan idylli on kadonnut talouskriisin ja pakolaisjoukkojen myötä.  Kirjan varsinainen juoni rakentuu terapeuttina työskentelevän päähenkilön yhdestä asiakassuhteesta. Nuori sekakäyttäjä saapuu terapeutin vastaanotolle, kertoo tarinaansa ja yhteys syntyy.  Kirjassa kelataan isättömän pojan ankeaa lapsuutta piittaamattoman ja päihderiippuvaisen äidin huomassa. Sen rinnalla kerrotaan terapeutin isän isättömästä lapsuudesta. Ehkä kirjan riipaisevin osa oli riipaiseva kuvaus yksinäisestä pojasta, joka lähettää pullopostin toisensa jälkeen toivoen jossain Pohjanmaalla asuvan tuntemattoman isän saavan sen joskus. Lukija kyllä ymmärtää, että lasten huono kohtelu sairastuttaa ja synnyttää päihdeongelmia, vaikka päähenkilöterapeutin mukaan sitä eivät aina ymmärrä ammattilaisetkaan. Nuoren asiakkaan tuntematon isä on – mahdollisesti –kreikkalainen, syntynyt samana vuonna kuin terapeutin menettämä lapsi olisi syntynyt.  Nuoren potilaan tapaaminen tuntuu ympyrän sulkeutumiselta. Suru lapsen menettämisestä särki aikoinaan terapeutin täydelliseltä tuntuneen parisuhteen.  Teemaltaan se siis muistuttaa ainakin Pauliina Vanhatalon kirjaa Korvaamatoni.  Lähestyminen kirjan terapeutti menettää lapsensa ja perheensä lisäksi vielä nuoren asiakkaansakin, terapeutti ei pystynyt pelastamaan asiakastaan.

Anja Snellman osaa kirjoittaa ja ennen kaikkea, hän osaa uudistua. Koskaan ei voi arvata, millainen hänen seuraava kirjansa on. Sen voi kuitenkin arvata, että joka kirjaan liittyy joku kohu tai rajanylitys.  Hienoa on myös se, että hän kirjoittaa ajankohtaisista teemoista, joskus teemat ovat vain vähän liian ajankohtaisia ja ilmeisiä. Kirjassa jopa viitataan Spinalongan saareen, johon liittyvän televisiosarjan ääressä potentiaalinen lukijakunta ehti vuodattaa varsin kyyneltä.

Snellman, Anja
Lähestyminen
WSOY, 2016