Poika vuoren huipulla

"Voivatko viattomat todella turmeltua näin helposti". John Boynen kirja Poika vuoren huipulla on sukellus nuortenkirjallisuuden maailmaan. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan kirjoittaja jatkaa natsismiin liittyvällä teemalla. Uudemmassa kirjassa seitsemänvuotias Pariisissa kasvanut poika menettää traagisesti molemmat vanhempansa ja saa uuden kodin tätinsä luota etelä-Saksasta. Täti työskentelee Adolf Hitlerin taloudenhoitajana tämän vapaa-ajan asunnossa Berghofissa. Paitsi kotiaan poika jää kaipaamaan myös hyvää ystäväänsä juutalaispoika Anshelia sekä ranskalaista nimeään, jota uudessa kodissa ei enää saa käyttää. Poika joutuu talon isännän valtapiiriin ja haluaa olla mukana toteuttamassa tämän suuria ajatuksia.

Kansi: Eveliina Rusanen

Kirja on synkkä satu. Se varoittaa nuoruuden viattomuudesta ja sen helposta särkymisestä. Viime aikaisista lukukokemuksistani se toi mieleen Jari Järvelän Kosken kahta puolta -kirjan. Molemmissa on puhe lapsista, jota ohjataan tekemään tekoja, joita he eivät ymmärrä ja joista he kantavat loppuelämänsä syyllisyyttä. Lapset oppivat pelottavan nopeasti, mutta eivät unohda. Kirja tuo mieleen tämän päivän sotien keskellä elävät lapset, joista koulutetaan tappajia.

Tämäkin kirja saattaisi toimia elokuvana, kirjassa on paljon kuvauksellisuutta. Kirjan teema on vakava ja valittu sadunomainen tyylilaji sinänsä palvelee tarkoitusta hyvin. Kirjan kohderyhmä on kuitenkin ongelmallinen. Ahdistavan aiheen vuoksi kirja ei antaa kovin nuorelle lukijalle. Sen lukeminen myös edellyttää historian tuntemusta.  Kirjan idea on se, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö. Kirjassa puhutaan Windsorin herttuan ja Mussolinin kaltaisista historiallisista hahmoista ja viitataan keskileirien todellisuuteen niin, että tarina ei aukea ellei niitä tunne. Toisaalta nuortenkirjamainen tyyli saattaa vierottaa aikuisia lukijoita. Kaikenikäisiä lukijoita jäävät harmittamaan ne kirjan salaisuudet, joita ei kunnolla avata. Kirjan alkuosassa lukija jumiutuu myös helposti miettimään kirjan kuvaa sotaan edeltävän ajan ranskalaisesta antisemitismistä. Kuvaus häiritsee, mutta sen osaa yhdistää uutisista tuttuihin uutiskuviin Ranskasta. Kirja ei kerro menneestä, tämä tapahtuu tässä ja nyt

Boyne, John
Poika vuoren huipulla
suomentanut Heli Naski
Bazar, 2017

Juudas - petturuutta vai ystävyyttä

Amos Ozin Juudas-romaani on saanut nimensä Juudas Iskariotista. Kirjassa esitetään tästä pääsiäisevankeliumin antisankarista perinteestä poikkeava tulkinta. Kirjan näkemys pohjaa Juudaksen evankeliumiksi nimettyä tekstilöytöä seuranneeseen Juudas-tulkintojen aaltoon, jota omalla tavallaan edusti esimerkiksi Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen evankeliumi -romaani. Ozin kirjassa Juudaksen tarinaa tulkitaan allegorisena kuvana petturuudesta ja sanalla perusteluna antisemitismin synnylle.

Päällys: Emmi Kyytsönen

Kirjan päähenkilö on nuori israelilainen mies, Shmuel, joka opiskelee Jerusalemin yliopistossa 50-luvun lopussa ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Kun opinnot keskeytyvät rahapulan, onnettoman rakkauden ja elämäntuskan takia, Shmuel ottaa vastaan työn, joka sisältää seuranpitoa vanhalle sairaalle miehelle, Gershom Waldille,  ja tarjoaa pienen palkan lisäksi ylöspidon talossa, jossa miehen lisäksi asuu hänen leskeksi jäänyt kaunis miniänsä Atalja. Nuori päähenkilö tietenkin rakastuu tähän vanhempaan traagiseen naiseen kaikista varoituksista huolimatta. Romanssi on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta se ei häiritse tarinan kulkua.

Mutta kirja ei ole vain rakkauskertomus vaan matka antisemitismin, juutalaisuuden ja Israelin valtion historiaan. Päähenkilön opinnäytetyö tutustuttaa lukijansa toisaalta juutalaisten oppineiden näkemykseen kristityistä, toisaalta kristillisen antisemitismin juuriin. Liettuassa syntynyt Gershom Waldin sanoo kirjassa: ”kiista meidän ja arabimuslimien välillä on vain piskuinen episodi historiassa, lyhyt ja ohimenevä… kun taas se, mitä on meidän ja kristittyjen välillä on syvää ja synkkää ja jatkuva vielä sadan sukupolven ajan.” Oz on Israelissa syntynyt juutalainen, sabra, joka ei ole kirjoittanut holokaustista, mutta antisemitismin seurauksista kyllä.

Mutta ”pienenä episodinakin” juutalaisten ja arabien konflikti on vienyt sukupolvia. Romaanissa katsotaan taaksepäin, Israelin valtion syntyvaiheisiin ja pohditaan mahdollisuutta, olisiko kaikki voinut mennä toisinkin. Olisiko ollut mahdollista luoda valtio yhdessä arabien kanssa? Juudaksen kohtalo tarjoaa mahdollisen pohtia petosta ja petturuutta. Kuka pettää oman kansansa? Sionistien silmissä petturuuden leimaa kirjassa kantaa vahvimmin sen neljäs henkilö Ataljan edesmennyt isä Sheltiel Abravanel, joka ei (Juudaksen tavoin) voi itse kertoa tarinaansa vaan häntä tulkitsevat muut. Myös Shmuelin isoisän olivat sionistit aikanaan ampuneet petturina, vaikka hän toimi peitetehtävissä juutalaisten hyväksi. Historiasta kirjoittaessaan Amos Oz kirjoittaa epäilemättä myös tästä päivästä. Hän toiminut rauhanliikkeessä ja pyrkinyt edistämään arabien ja juutalaisten rinnakkaiselon mahdollisuutta. Nykytilanne ei rohkaise optimismiin, mutta ihan kokonaan toivo ei ole kadonnut.

Kirjassa oli pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Shmuelin viittaus Suomen talvisotaan. Siinä  (von) Mannerheimin ja presidentti Kallion väliseen keskusteluun  on sovitettu kaikille suomalaisille tuttu vertaus yhdestä suomalaisesta, joka vastaa kymmentä (venäläistä) musikkaa. Tässä kirjassa opetuksena oli se, että jonain päivänä arabit saavat sen yhdennentoista sotilaansa liikkeelle ja silloin Israel ei enää pärjää. Amos Ozin aikaisemmista kirjoista ainakin omaelämäkerrallisessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -romaanissa on sivuhenkilöinä kaksi suomalaista lähetystyöntekijää. Ehkäpä Suomi-viittauksia on enemmänkin.

Toinen minusta mielenkiintoinen yksityiskohta oli viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun, joka ei tarjoa hedelmää. En ollut koskaan ennen ajatellut, että tarina sijoittuu sellaiseen vuodenaikaan, jolloin viikunoita ei koskaan ole. Miksi siis Jeesus kirosi puun?

Kirjan tapahtumapaikka on Jerusalem, ainutlaatuinen kaupunki kaupunkien joukossa. Kirjan tapahtumien aikaan se oli vielä piikkilangoin kahtia jaettu. Kirja tavoittaa kaupungin jäljillelemättömän lumovoiman. Tekee ymmärrettäväksi sen, että sen hallinnasta on taisteltu vuosisatojen ajan. Vaikka omasta vierailustani Jerusalemiin on jo vuosikymmeniä aikaa, kirja herätti eräänlaisen ikävän. Ensi vuonna Jerusalemissa, kuten vanhat juutalaiset toisiaan tervehtivät.

Oz, Amos

Juudas
heprean kielestä suomentanut Minna Tuominen
Tammi, 2018

Ei enää kirjeitä Puolasta - tietämisen tuskaa

Simo Muir on minulle aiemmin tuntematon suomalais-skotlantilainen juutalaisuuden tutkija. Kirjassaan Ei enää kirjeitä Puolasta, hän kuvaa puolalais-suomalaisen Blaugrundin suvun vaiheiden kautta Suomen juutalaisten asemaa ja tuntemuksia toisen maailmansodan aikana. Idean kirjaan hän sai tutustuttuaan suvun jäseniin, joista yksi oli Suomeen muuttanut holokaustista hengissä selvinnyt. Kirjan erityislähteinä ovatkin olleet suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä haastattelut sekä suvun jäsenten keskinäinen kirjeenvaihto.

Kirjan ensimmäisessä luvussa vietetään viimeistä rauhan kesää, kesää 1939.  Suomalaiset juutalaistytöt vierailevat Puolassa sukulaistensa luona. Laaja suku on levittäytynyt eri puolille maata ja suomalaissukulaiset otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Vierailu on onnistunut, vaikka suomalaistytöt hämmästyen joutuvat näkemään viitteitä juutalaisvihasta, joka on heille uutta. Vierailusta tulee kuitenkin suunniteltua lyhyempi, koska kansainväliset uutiset hermostuttavat tyttöjen isän Helsingissä ja nuoret kutsutaan kotiin. Maailmansota alkaa ja yksi aikakausi on päättynyt.

Sukukuvaukset kirjan alussa tuntuvat ensin hengästyttäviltä. Sukuhaarojen perinpohjainen selvittely antaa aluksi vaikutelman pikkutarkasta mikrohistoriasta, mutta kirjan edetessä vaikutelma muuttuu. Kirja alkaa viedä mennessään eikä lukukokemus mene pilalle, vaikka lukija  ei koko aikaa muistakaan kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita. Kirjassa kuvataan vuorotellen suvun suomalaisten jäsenten elämää Helsingissä, vuorotellen holokaustin keskellä elävien puolalaisten sukulaisten elämää. Ainakin minä olin hämmästynyt siitä, kuinka pitkää kirjeet ja paketit kulkivat näiden kahden eri tavoin sodan keskellä elävien maiden välillä.  Sensuurin vuoksi varsin viitteelliset kirjeet kulkivat getosta ja leireiltä Helsinkiin vuoden 1943 alkuun asti. Varsin pitkään ainakin osa juutalaisista pystyi pitämään kiinni joistakin normaalin elämän piirteistä.

Helsingissä Blaugrund-suku ja muut juutalaiset seurasivat kauhuissaan läheistensä katoamista holokaustiin. Tietoja Puolan tilanteesta saatiin paitsi suoraan siellä asuvilta sukulaisilta, myös Ruotsista. Juutalaisten asemasta kirjoitettiin siellä lehdissä toisin kuin Suomessa. Sikäläisellä juutalaisella seurakunnalla oli myös kansainvälisiä yhteyksiä.  Joulukuussa 1942 sikäläisen seurakunnan johtaja sai Maailman juutalaiskongressin kautta vahvistetun tiedon juutalaisia koskevasta kansanmurhasuunnitelmasta. Kun tieto saavutti Suomen, kauhu lisääntyi. Aiemmin marraskuussa Suomi oli lähettänyt kahdeksan juutalaispakolaista Tallinnaan saksalaisten käsiin. Juutalainen seurakunta oli yrittänyt tehdä parhaansa luovutuksen estämiseksi. Vahvistuvat synkät uutiset Euroopasta ja tiedot luovutuksista herättivät kauhua ja pelkoa. Suomen juutalaiset pelkäsivät myös oman yhteisönsä puolesta. Kirjassa viitataan usein Abraham Stilleriin ja hänen työhönsä juutalaispakolaisten puolesta.

Suomen juutalaiset kokivat muiden suomalaisten tavoin raskaita menetyksiä. Viipurin menetyksen myötä sikäläinen seurakunta lakkasi olemasta, suuri osa juutalaisista asui pommitusten runtelemissa kaupungeissa ja juutalaiset nuoret miehet taistelivat rintamalla muiden suomalaisten rinnalla. Heidän asemansa oli kuitenkin muihin suomalaisiin verrattuna monin verroin raskaampi. Suomalaisten aseveljeys juutalaisten kansanmurhaa toteuttavan Saksan kanssa asetti yhteisön jäsenet tilanteeseen, jossa oikeita valintoja ei ollut.

Juutalaisten tuska ei päättynyt sodan loppumiseen. Puolassa antisemitismi jatkui sodan jälkeen. Etenkin juutalaisten vanhoihin taloihin asettuneet puolalaiset suhtautuivat vihamielisesti keskitysleireiltä selviytyneisiin, jotka vaativat vanhaa omaisuuttaan takaisin. Suomessa juutalaiset pelkäsivät, että jos sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä olisi käsiteltyä juutalaisia kohtaan tehtyjä rikoksia, myös suomalaiset olisivat kääntyneet juutalaisia vastaan. Siksi Suomen juutalainen seurakunta laati julistuksen, jossa se kertoi Suomen kohdelleen juutalaista väestönosaa erinomaisesti. Juutalainen yhteisö siis noudatti eräänlaista paasikiveläistä politiikkaa. He hautasivat vääryyden kokemukset ja pelot ystävyyden vakuuttelujen alle. Juutalaispakolaisten luovutuksesta alettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta 1980-luvulla. Kirjassa vihjataan myös uhkailuun, jolla juutalaisia olisi painostettu vaikenemaan, mutta asiaa ei voida todistaa. Toisaalta maailman juutalaisten joukossa suomalaiset ovat joutuneet perustelemaan osallistumistaan sotaan jatkosotaan ja yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Yhteistyön on nähty hidastaneen Saksan tuhoa ja siten pitkittäneen kansanmurhaa.

Kirja on muistutus siitä, että Suomikin on aina ollut monikulttuurinen maa, jonka kansalaisilla on ollut tiiviitä yhteyksiä ulkomaailmaan.  Sodan aikana ja sen jälkeen oli tarkoituksenmukaista näyttäytyä yhtenäisenä kansana, jonka intressitkin olivat yhtenevät, mutta todellisuus oli toista. Uskontojen ja kielten moninaisuutta täällä on ollut ennenkin. Eikä täällä ensimmäistä kertaa mietitä suhtautumista pakolaisuuteen.

Simo Muir
Ei enää kirjeitä Puolasta : erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi, 2016

Minä, Grünewald - alttaritaulu ja sen tekijä

Paavo Rintalan romaanin Minä, Grünewald lisäsin mieleni lukulistalle jo kirjan ilmestymisvuonna. Aikaa on kulunut 26 vuotta ja viimeinkin sen aika tuli. Asiaa ajankohtaisti kuulemani Hannu-Pekka Björkmanin esitelmä, jossa hän kertoi kirjan päähenkilön Matthias Grünewaldin maalaamasta alttaritaulusta. Seuraavien vuosien lukulistalle voinkin nyt lisätä Björkmanin esseekokoelman Kadonneet askeleet, johon esitelmä perustui.

Vuosista huolimatta Minä, Grünewald ei ole romaanina vanhentunut. Kirja kertoo taiteilijasta, joka oli välillä niin kadonnut historian hämärään, että tutkijatkin ovat olleet erimielisiä jopa hänen nimestään ja elinvuosistaan. Vallitsee kuitenkin jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, että 1500-luvun Saksassa eli taiteilija, jolta jäänyt jäljelle parikymmentä pääosin kirkollista maalausta. Niistä merkittävin Isenheimin luostarikirkon alttarikokonaisuus. Rintala kirjoittaa kuvitteellisen taiteilijaelämäkerran taiteilijasta, joka eli uskonpuhdistuksen aikaa, Euroopan historian taitekohdassa.

Kirja on tietokirjamainen, se alkaa pitkällä johdannolla, jota ainakin minä luin hitaasti. Rintala kertoo kirjan taustoista ja tavoitteista, tekstiä katkovat erikieliset sitaatit, kerronta kulkee välillä ensimmäisen pääsiäisen Jerusalemissa, välillä 1940-luvun Oulussa. Kirjastotäti minussa iloitsi, kun Rintala kertoi ensimmäisistä tutustumisistaan Matthias Grünewaldiin ja muihin 1500-luvun taiteilijoihin. Nuori mies vietti vapaa-aikaansa Oulun kaupunginkirjaston käsikirjastossa katsellen vanhoja taidekirjoja. Siitä lähti innostus, joka jatkui koko elämän. Kun varsinainen juoni alkaa ja itse taiteilija alkaa kertoa tarinaansa, lukija uppoaa kiehtovan aikakauden ilmiöihin.

Kirja kertoo taiteilijasta, joka piti itseään käsityöläisenä. Ei vielä ollut taiteilijamyyttien ja boheemitaiteilijoiden aika. Hänen päätyönsä oli ristiinnaulitun kuva, jota oma aikakausi ei ymmärtänyt. Se ei ollut seesteinen ja harras vaan näytti märkiviä haavoja ja ristillä riippumisen venyttämiä jäseniä. ”Noinko sairaaksi ja kurjaksi ihmiskunnan on tultava, Sisilian ylimys sanoi - Pitääkö meidän nähdä hänen tuollaisena.”Alttaritaulu oli tarkoitettu Pyhän Antoniuksen luostarisairaalan kirkkoon. Se oli niitä varten, jotka sairastivat Pyhän Antoniuksen tulta, ergotismia. Tuskallinen  tauti aiheutti kouristuksia ja kuolioita. Tauti tappoi ja vammautti vuosisatojen ajan, kunnes sen aiheuttajaksi osoitettiin torajyväaltistus. Taudin oireet näkyvät myös ristiinnaulitun ruumiissa.

Päähenkilö ja hänen asiakkaansa edustavat katolista kirkkoa ja vallitsevaa järjestystä, mutta kirjassa seurataan uskonnollisen tilanteen rajuja muutoksia, enteillään koko Euroopan muovautumista uudelleen. Uskonpuhdistus nousee eikä  kirja ei piirrä ihanteellista kuvaa tohtoriksi tai paksuksi hanheksikin kutsutusta Lutherista. Päähenkilö pääsee taiteilijana todistamaan keisarin valintaan liittyvää valitsijakokousta ja kuulemaan Lutheria Wormsin valtiopäivillä, mutta häntä ei kiinnosta keisarin persoona ja uskonpuhdistuskin vain siksi,  että pelkää sen vähentävän neitsyt Mariaa esittävien maalausten tarvetta. Voimakkaammin kirja ottaa kantaa nousevaan antisemitismiin ja juutalaisten aseman huononemiseen. Ghettoja poltetaan, yhteisön torjunta tuhoaa päähenkilön juutalaistaustaisen vaimon. "Anna [vaimo] ja minä saimme huomata ilmaston muuttuneen.” Koskettava ennusmerkki on täydellinen auringonpimennys, jonka Grünewald koki vuonna 1502 puolalaisessa kylässä. Vuosisatoja myöhemmin kylä sai saksalaisen nimen Auschwitz.  Auringonpimennyksen mustuudesta tulee ristiinnaulitsemiskuvan taustaväri. Auschwitzin taivaasta tulee kuva maailmasta, jossa Jumala on kuollut.

Paavo Rintala
Minä, Grünewald
Otava, 1990