Miniatyyrimaalari - renessanssiajan Rooma


Poimin Pekka Matilaisen uutuuskirjan lukulistalleni heti luettuani hänen esikoiskirjansa Kupoli. Uuden Miniatyyrimaalari-kirjan tapahtumat ovat jatkoa esikoisromaanille. Tässä kirjassa edellisen kirjan päähenkilöt salaperäinen viisas mies Loschi ja nuori Antonio kohtaavat yhdeksän vuoden jälkeen tällä kertaa Firenzen sijasta Roomassa. Mukana ovat myös edellisen kirjan keskeiset naishahmot sekä edellisen kirjan paha inkvisiittori Fabian Santini. Vanhentunut Loschi työskentelee kuuriassa ja asuu vanhan naisystävänsä kanssa avoimesti yhdessä. Antonio on opiskellut miniatyyrimaalariksi, joka erityisen mielellään kuvittaa kopioituja käsikirjoituksia ja saapuu Roomaan töitä etsimään. Käsikirjoituksesta tässäkin kirjassa on kyse. Tällä kertaa keskustellaan roomalaisen filosofin Lucretiuksen runoelmasta De rerum natura, eli, Asioiden luonteesta. Teksti maallisen rakkauden ylistyksellä, mutta sisältää meille tutun ajatuksen atomeista, joista kaikki olevainen muodostuu. Teos myös väitti, että ihmiset ovat kuolemanpelkonsa vuoksi keksineet ajatuksen jumalista ja kuolemanpelosta. Eräänlainen ateismin julistus siis. Tekstin ajatuksilla on ollut sittemmin käänteentekevä vaikutus sekä luonnontieteisiin että filosofiaan. Kuten niin monessa muussakin kirjassa, katolinen kirkko ja etenkin sen kauheat inkvisiittorit esitetään antiikin käsikirjoitusten vastustajina. Ei syyttä, mutta näkemys on ehkä myös kovin yksinkertaistettu. 

Kupoli palkittiin Dekkariseuran esikoispalkinnolla ja jonkinlainen rikosjuoni siinä olikin. Toisin on tämän kirjan laita. Suorastaan harmittaa, että se on ainakin Helmet-kirjastoissa sijoitettu harhaanjohtavasti jännityskirjahyllyyn. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa toki on jännitystä, mutta ei dekkarin juonta tai rikoksen selvittelyä. Vaikka kirja pitääkin lukijan otteessaan, sen jännitys ei ole dekkarimaista.
Kansi: Mika Perkiökangas

Matilainen kaunista ja huolellista kieltä. Tämä kirjan kieli on vielä esikoisteostakin hiotumpaa ja luontevampaa. Kirja on myös osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, hän on renessanssiajan tuntija, joka saa miljöön ja aikakauden eloon. Hän osaa kuvata renessanssiajan aatteita ja nivoa tapahtumat ajan poliittisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Tämänkin kirjan sivuhenkilöistä suuri osa on todellisia historiallisia henkilöitä. Tämä kirja on myös ylistys Rooman Trasteverelle, tuolle Gianicolo-kukkulan juurelle levittäytyvälle rosoiselle kaupunginosalle. Matilainen on kirjoittanut kirjaansa Gianicololla sijaitsevassa Suomen kulttuurikeskuksessa Villa Lantessa. Kirjassa Villa Lanten nykyiseen sijaintikohtaan on sijoitettu maja, josta aukeaa Rooman upein maisema. Kirjan maisemakuvaus turistinakin Roomassa vierailleen lukijan näkemään kaupungin nykyiset maisemat silmissään. 

Kuten maisemalla myös kirjan ajatuksilla on yhteys meidän aikaamme, kuten viisaan Loschin toteamus siitä, että ”hyvä tarina voittaa aina totuuden, koska ihmiset rakastavat niitä”. Ainakin minulle oli enemän kuin tarpeen kirjan ohje siitä, että kun työskentelee, kannattaa "tehdä sitä mitä on tekemässä".  Keskittyminen olisi tarpeen. 

Matilainen, Pekka
Miniatyyrimaalari
Atena, 2017

P.S. Kulkija kirjan kannessa näyttää hämmästyttävän modernilta. Ehkä tarkoituksella.

Amandan maailmat - Suomi ja pakolaiset

Asko Sahlbergin Amandan maailmat on ensimmäisiä suomalaisia romaaneja, joissa näkyy parin vuoden takaisen pakolaistilanteen vaikutukset. Tyypillistä kyllä, suomeksi kirjoittava Sahlberg on asunut jo vuosia Ruotsissa ja tottunut elämään monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on totuttu ottamaan vastaan isojakin pakolaisryhmiä. Tämä kirja kuitenkin sijoittuu suomalaiselle syrjäseudulle, jonka elämän kaukaa tulleet pakolaiset mullistavat. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kaunista eikä helppoa. Vihapuheet leviävät, pakolaisnuoret viskovat kiviä poliisien niskaan, pakolaisten asuttamia parakkeja sytytetään tuleen, naiset pettävät avuttomia miehiä, pakolaiset hakkaavat toisiaan. Maailma on rujo, kirja sisältää alkuluvusta lähtien myös epämiellyttäviä kohtauksia. Kirjan ihmiset ovat rikkinäisiä, vajavaisia, rumiksi kuvattuja.
Kannen valokuva Shutter Stock

Kirjan päähenkilönä ja havainnoijana on yli 80-vuotias Amanda, joka iästään ja synnynnäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pärjää yksin omassa mökissään ilman sähköä ja puhelinta. Ainoina seuralaisinaan hänellä ovat hiiret, katolisista pyhimyksistä kertova kirja sekä naapurin mies Jansson. Amanda on itsekin pyhimysmäinen hahmo, jolle maailman asiat näyttäytyvät ihmeinä. Edes nuorena koettu raiskaus ei ollut katkeroittanut häntä. Amandan kautta lukijakin pääsee ihmettelemään levotonta maailmanmenoa. Kuten ihmisiä, jotka viihtyvät omassa elämässään niin huonosti, että heidän täytyy matkustella. Janssonin kanssa Amandalla on eräänlainen seksi(vaihto)kaupan kaltainen suhde: Amanda näyttää rintansa ja saa vastineeksi ”milloin voita, milloin kahvia”. Tärkeintä on kuitenkin luottamus siihen, että naapuriin voi tarvittaessa turvata. Tämä kahden vanhan ihmisen välinen suhde on sen suorasukaisesta seksistä huolimatta osoitus arvokkaiden ihmissuhteiden moninaisuudesta. Jansson on liikuttava ja yksinäinen hahmo, jonka potkut ja vaimon kuolema jättivät aikoinaan yhteisön ulkopuolelle. Mies on myös säälittävän helppo kohde nuorille huijarinaisille. Jansson on Amandan linkki ulkomaailmaan, hän avartaa Amandan maailmaa kertomalla tälle televisiosta ja aviisiksi kutsumastaan lehdestä saamiaan tietoja, omilla epäluuloillaan ja käsityksillään väritettynä.  Janssonin muukalaisvihamieliset kommentit olivat Amandan ensimmäinen havainto pakolaisten saapumisesta paikkakunnalle.

Amandan maailma mullistuu, kun Poika, nuori turvapaikanhakija, varastaa Amandan rahat pankkiautomaatilla. He kohtaavat uudelleen ja vähitellen poika asettuu Amandan kotiin asumaan ja jonkinlainen yhteys löytyy.  Pojan vuoksi Amanda on valmis myös väliaikaisesti jättämään kotinsa ja lähtemään matkalle pelottavaan maailmaan. Yhteiselo ei ole auvoista, kielitaidottomat eri kulttuuripiireistä kotoisin olevat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan eikä poika pääse vainoojistaan. Talossa haisee pelko, eikä Amanda pysty loputtomiin suojelemaan Poikaa, jonka persoona jää sekä lukijalle että Amandalle tuntemattomaksi.

Kirjan irrallisin hahmo on yllättäen Amandan pihaan ilmestyvä Valdemar. Tämä pakenee vanhainkodin turhauttavaa elämää ja löytää itselleen turvapaikan ensin Amandan sitten Janssonin luota. Valdemarin persoona on puheenvuoro vanhusten oikeuksien ja mielekkään elämän puolesta. Samalla hänen hahmonsa myös pehmentää kirjan kovaa maailmaa.

Sahlbergin kieli on tunnistettavaa, siinä on rytmiä ja tarkkuutta. Tässä kirjassa hän ei kirjoita leveää waltarimaista proosaa, kuten esimerkiksi Pilatus-romaanissa. Tämän pienen (137 s.) kirjan teksti on tiivistä ja väkevää. Hän kuvaa rujoa maailmaa tarkasti ja tekee teräviä havaintoja. Yksi hienoimmista oli Amandan ajatus ihmisistä, jotka ”luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi”. Tämän virhekäsityksen jäljet näkyvät myös nykyisessä verkkokeskustelussa. Kirja on vahvaa yhteiskunnallista puhetta, se puolustaa heikkojen ja unohdettujen oikeutta oman näköiseen ja turvalliseen elämään. Se ei kaunistele, se puhuu murheesta ja kuolemasta. Mutta kirjan synkkyys ei ole lohduttomuutta. Kohtaaminen on mahdollista. 


Sahlberg, Asko
Amandan maailmat
Like, 2017

Tietokonelapsi - 70-luvun scifiä

Erkki Ahonen oli ensimmäisiä suomalaisia tieteiskirjailijoita, ellei jopa ensimmäinen. Tietoisuuden rajoja, tieteen etiikkaa sekä ihmisen ja koneen suhdetta käsittelevä Tietokonelapsi ilmestyi 1972. Siinä tiedemiesryhmä saa tehtäväkseen luoda ”sisäerityksestä vapaan yksilön”, joka tekisi päätöksiä vain rationaalisin perustein. Tavoitteena oli, että tuo uusi yksilö saisi avukseen kaiken maailman tiedon ja kehittäisi sen avulla ratkaisun edes johonkin maailman ongelmaan. Tarvittavan yksilön ryhmä sai, kun raskaana oleva nainen joutui liikenneonnettomuuteen. Äitiä ei voitu pelastaa, mutta sikiön aivot pystyttiin säästämään ja niihin kytkettiin valtaisa niitä varten kehitetty tekniikka.

Lapsi kehittyy, siihen yhdistetään antureita ja tietokoneita. Nestesäiliössä kelluvat aivot pystyvät aistimaan anturien antamia inpulsseja ja pohtimaan koko maailman tietoa. Se pystyy myös kommunikoimaan ja lähestymään ihmisiä pienen liikkuvan ja aistivan robotin avulla. Lapset suhtautuivat robottiin kuin kaveriin.

Kirjan kertojaminä on tiedemiesryhmän jäsen, jolla oli koetta kohtaan epäilyksiä alusta asti. Kokeen edetessä hänestä tuli viestinviejä, ainoa, jonka kanssa lapsi lopuksi suostui olemaan yhteydessä.

Ja lapsi oivaltaa, saarnaa ja opettaa. Se tarttuu moniin yhteiskunnan ongelmiin : rakentamiseen, tavarapaljouteen ja lopulta sodan ja rauhan kysymyksiin. Se kaappaa ydinasein varustetun tukikohdan valtaansa ja aloittaa leikin, jolla se yrittää saada maailman ymmärtämään ydinaseiden järjettömyyden. Mutta maailma ei opi. Aseena lapsi oppii myös käyttämään julkisuutta. Tietoa vuodetaan tarkoituksella aivan nykyaikaiseen tapaan.

Kirja on matka 40 vuoden taakse, se kuvaa aikaansa. Sen maailmaa on kylmän sodan, ydinpelotteiden ja yhteiskunnallisen kuohunnan maailma. Siitäkin huolimatta kirja on mielenkiintoista kyllä,  käännetty saksaksi niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Se on kiinnostanut myös tämän vuosituhannen lukijoita.

Kirjan kieli on jo vähän vanhahtavaa, mutta vaikuttavaa. Kirjan riipaisevimmassa kohdassa lapsi tahtoo nähdä itsensä, oman organisminsa eikä kestä katsoa nesteessä kelluvia aivoja. Ei ollutkaan yksilöä ilman tunteita, särkymätöntä tietoisuutta.


Ahonen, Erkki
Tietokonelapsi
Gummerus, 1972

Ennen kuin mieheni katoaa - läheinen ihminen, tuntematon maanosa

Selja Ahavan edellinen teos Taivaalta tippuvat asiat on ollut yksi viime vuosien huimimpia lukukokemuksiani. Tuo riipaiseva kirja toi jotain uutta suomalaiseen kirjallisuuteen. Episodimaisen kirjan kertomuksissa tapahtui äärimmäisen epätodennäköisiä asioita. Täsmällinen ja toteava kieli tavoitti kohteensa.

Kirjailijan uusi kirja, Ennen kuin mieheni katoaa, on saanut julkisuutta aiheensa vuoksi jo ennen ilmestymistään. Kirjan kohtaus, jossa aviomies kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ilmoittaa vaimolleen: ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, on hetki kirjailijan omasta elämästä. Ilmoitusta seuraava tynnemyllerrys, jota kirja täsmällisin lausein kuvaa, on kuva hänen omasta sielunelämästään. Omaelämäkerrallisen tarina väliin punoutuu kertomus Kolumbuksesta, joka uskoi löytäneensä Intian. Kirja sopii hyvin Taivaalta tippuvat asiat -kirjan jatkeeksi. Tässäkin tapahtuu asioita, jotka uhmaavat todennäköisyyksiä. Joita ei ole uskoa silloinkaan, kun ne tapahtuvat.

Tämä ei ole kirja transsukupuolisuudesta tai sukupuolen korjauksesta, aviomies ei pääse kertomaan omaa tarinaansa. Tarinaa kertoo nainen, joka tajuaa, että ei ole oikeastaan ymmärtänyt mitään olennaista miehestä, jonka kanssa eli yhdessä neljäsosan elämästään. Ilmoitus ja aviomiehen muuttuminen naiseksi vievät pohjan yhteiseltä elämältä. Vaimolla ei ole enää miestä, välillä hän ei enää tunne itseään naiseksi. On kuin mies olisi salakuljettanut toisen naisen yhteiseen kotiin. Varjo peittää yhdessä elettyjen vuosien muistot eikä mihinkään voi enää luottaa. Epäilyttää jopa todeta, että olemme matkustamassa Italiaan lomalle, sillä ei voi olla varma, että Italia on vielä paikallaan ja olemassa, silloin kun meillä on loma. Ei voi sanoa, että lapsi on ahkera, koska ei voi tietää, milloin tämä lopettaa ahkerana olemisen. Ihmisen sisällä on valkeita alueita, kuten Kolumbuksen ajan kartoissa. Tuntemattomia maita. Vastaava tuska voisi kohdata niitä, jonka puoliso paljastuu rikolliseksi tai avioliittohuijariksi. 

Avioliittokertomus on kirjoitettu minämuotoon. Se on muistoista ja tunnekuohuista koostuva synkkä monologi, jonka harvoja huvittavia kohtauksia on käräjäoikeudesta tullut puhelinsoitto, jossa pyydetään korjaaman eroavan puolison henkilötunnus. Byrokratian ja elämäntilanteiden kohtauspiste on ikuinen huumorin lähde.

Kirja haastaa miettimään parisuhteita. Mihin asti on tarpeen taipua? Onko jossakin raja, jota en voi ylittää? Kuinka paljon käsitykseni toisesta on loppujen lopuksi vain olettamusta ja omaa kuvitelmaani? Mitä olennaista ei koskaan tule kysyttyä ? Ja mitä itse asiassa rakastaa, silloin kun toista rakastaa? Ei voi kuin ihmetellä sitä, että suurin osa ihmisistä uskaltaa jossain elämänsä vaiheessa sitoutua kumppaniinsa. Siitäkin huolimatta, että toista ei voi oikeasti tuntea eikä edes itseään.
Kannen suunnitellut
Jenni Noponen


Vaikka aviomies ei pääse tarinaansa kertomaan, vaimo kuvittelee hänelle lapsuusmuistoja, psykologisoi. Mutta selitykset jäävät vaisuiksi. Asioita voi kuvata, mutta ei ymmärtää. Vahvin kuva kirjassa on kuva sudenkorennon muodonmuutoksesta. Toukasta kuoriutuu kiiltäväsiipinen korento.

Kolumbuksen matkaan liittyvät otteet limittyvät hyvin kertomuksen väliin. Ainakin minä kiinnyin onnettomaan tutkimusmatkailijaan. Lukija tietää hänen erehdyksensä, mutta onneton tutkimusmatkailijaparka ei käsitä tilannettaan.


Ahava, Selja
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017

Kuukauden luetuimmat