Pelon vangit - tuhoa ja maailmanlopun enteitä Gotlannissa


Anna Janssonin gotlantilainen sankaritar Maria Wern joutuu jälleen kerran selvittelemään monimutkaista rikosjuttua ja perhe-elämän sotkuja yhtä aikaa. Valitettavasti nämä työ- ja yksityisasiat vielä sekoittuvat keskenään. Välillä jo seesteiseksi muuttuneen uusperhe-elämän uudeksi haasteeksi saadaan 17-vuotias ongelmanuori, joka on yllättäen paljastunut Marian aviomiehen pojaksi. Tähän poikaan Maria oli jo saanut työnsä kautta (valitettavasti) tutustua. Pojan myötä perhe joutuu tekemisiin myös tämän biologisen äidin ja adoptiovanhempien kanssa. 

Gotlannin kesä aiheuttaa tavanomaiseen tapaan poliiseille ongelmia. Almedalen-politiikkaviikko on alussa, mutta sääongelmien vuoksi tämä Ruotsin poliittisen kesän keskeisin tapahtuma jää vaisuksi. Myrsky piirittää Gotlannin, laivavuoroja perutaan, lentokoneet eivät voi lentää ja asukkaat varautuvat ruoan loppumiseen. Poliiseja työllistää myös huhu tavallista isommasta kannabiskaupasta, jota saarella käydään. Kun poliisit joutuvat tämän kaiken keskellä selvittämään yhden politiikkaviikon luonnoitsijan murhaa, kiirettä pitää. Kaiken katastrofimielialan keskellä esitetään myös kritiikkiä yhteiskunnan huonoa kriisivalmiutta kohtaan ja tällä kertaa hyvänä esimerkkinä esitetään naapurimaa Suomi, jonka varmuusvarastoissa riittää viljaa ja sähköverkko on suojattu aurinkomyrskyjen varalta (?).

Tarinan keskeinen tapahtumapaikka on tällä kertaa Tingstäden kylä saaren pohjoisosassa. Paikka tunnetaan valtavasta bunkkerimaisesta linnoitusrakennuksesta, joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aattona sekä viikinkiaikaisen puulinnoituksen jäänteistä Tingstäde-järven pohjassa. Tässä kirjassa tärkein kohde  on kuitenkin paikkakunnan kotimuseo, Ruotsin mekaniikan isän Christopher Polhemin syntymäkoti. Kirjassa ei niinkään nosteta esiin Polhemin teknisiä keksintöjä vaan hänet liitetään salatietieteisiin ja maailmanlopun ennustuksiin. Polhemin perintö ei ollut ehkä kaikkien luontevin osa tätä kirjaa, mutta se, että dekkareihin rakennetaan historiallisia viittauksia lisää kiinnostavuutta. Polhemin perinnön ympärille on kirjassa luotu eräänlainen maailmanlopun kultti, mikä tekee kirjan juonesta vähän monimutkaisen ja loppuratkaisusta epäuskottavan. Muuten tarina kulkee sujuvasti vaikkakin rönsyillen. Monenlaisia johtolankoja löytyy ja jännitys säilyy pitkälle, mutta ei aivan loppuun asti. Uusina moraalisina kysymyksinä tässä kirjassa käsitellään kannabiksen laillistamista ja eutanasiaa. Mielenkiintoista kyllä, ehdotuksen kannabiksen laillistamisesta tekee Keskustapuolueen nuorisojärjestö.

Murhaaja löytyy ja pahuuden syyt johtavat taas kauas. Murhaajan lapsuuteen ja gotlantilaissukujen vaiheisiin. 



Pelon vangit
Jansson, Anna
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2017

Vegetaristi - romaani Etelä-Koreasta

Korealaisen Han Kangin kirja Vegetaristi voitti taannoin käännöskirjojen Booker-palkinnon ja nousi bestselleriksi monessa maassa. Nyt kirja on käännetty myös suomeksi, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kiihkeätempoinen kirja on esimerkki vaikuttavasta kirjasta, jonka voi lukea ja tulkita monella tavoin. Se kertoo nuoresta korealaisesta aviovaimosta Yeong-hyesta, joka pelottavan unen seurauksena lopettaa paitsi lihansyönnin myös seksin ja haluaa lopulta muuttua puuksi. Aviomies turhautuu tilanteeseen ja kääntyy appivanhempien puoleen. Etenkin perheen Vietnamin sodassa traumatisoitunut isä raivostuu asiasta suhteettomasti, mikä johtaa väkivaltaan ja lopulta koko perheen hajoamiseen.

Tarinalla on kolme eri kertojaa: naisen aviomies, kälyään kohtaan himoa tunteva sisaren mies ja sisar itse. Päähenkilö Yeong-hye ei itse pääse omaa tarinaansa kertomaan. Eräällä tavalla kirjan tarina tuo mieleen Elsa Beskowin sadun Prinsessa Sinilei ja hänen veljensä. Tuossa sadussa taikajuomaa nauttinut prinsessa kieltäytyy elämästä metsästävän ja lihaa syövän unelmaprinssin puolisona ja muuttuu lopulta haapapuuksi. Sitäkin tarinaa kertoo ulkopuolinen, prinsessan pikkuveli.

Kirjan kannen mainostekstit kertovat hurjasta ja hämmästyttävästä lukukokemuksesta. Näin varmasti on. Yhtä hyvin voisi sanoa, että ainakin tietyiltä osin lukukokemus on vastenmielinen ja raastava. Kirja sisältää väkivaltaisia kohtauksia, joissa lihasta kieltäytyvää ja sittemmin anoreksiaan sairastuvaa päähenkilöä syötetään väkisin. Ainakin minä jouduin taistelemaan itseni näiden kohtausten läpi suorastaan fyysistä kipua tuntien. Kirjan keskellä on seesteisempi luku, jossa Yeong-hyenin taiteilijalanko kertoo kälyään kohtaan tuntemastaan eroottisesta pakkomielteestä. Unenomaisessa kohtauksessa viitataan helsinkiläisillekin tuttuun japanilaiseen taiteilijaan Yayoi Kusamaan.

Kirjailija itse kertoo, että Koreassa kirjaa ei lueta tulkintana länsimaisesta sadusta eikä anoreksiasta vaan yhteiskunnnasta. Kirja on päätynyt jopa paikallisen kulttuuriministeriön mustalle listalle, koska se sisältää viittauksia maan vaiettuun lähihistoriaan. Me, jotka olemme tottuneet ajattelemaan Etelä-Koreaa demokratian etuvartiona ja pahan Pohjois-Korean uhanalaisena naapurina, unohdamme että tämäkin maa oli vielä 1980-luvulla sotilaiden hallitsema diktatuuri.  Sen ajan rikoksia ei ole maassa käsitelty, vaikka yhteiskunta onkin vapautunut. Korealaiset löytävät kirjasta viittauksia  kansannousuun, joka tukahdutettiin verisesti vuonna 1980. Muitakin vaiettuja vaiheita maan lähihistoriassa on : Toisen maailmansodan aikaisen japanilaismiehityksen, verisen Korean sodan ja Vietnamin sodan aiheuttamia traumoja ei ole avoimesti käsitelty. Kirjan isän tavoin diktatuurin aikaisesta Etelä-Koreasta lähetettiin Vietnamiin satojatuhansia sotilaita. Siis maasta, joka oli vasta toipumassa miljoonia uhreja vaatineesta Korean sodasta. Lukuisten henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneiden miesten tarinaa ei ole virallisesti haluttu kuulla.  Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja muistoja. 
 
Minulle uskontoon ja korealaiseen mytologiaan liittyvät viittaukset eivät auenneet. Itse kirjan pääteema kasvissyönti liittyy vahvasti Korean vanhaan uskontoon, buddhalaisuuteen. Siitä, onko lihansyöntiin pakottamisessa kyse uskontojen ja maailmankatsomusten välisestä kamppailusta, en osaa sanoa mitään. Kirjan lopussa esiintyvää lintuviittaustakaan en ymmärtänyt. Korean kulttuuri kun on minulle vierasta. Mutta onneksi on kaunokirjallisuus. Se auttaa ymmärtämään, ainakin sen että ymmärtää vielä kovin vähän ja että kaikesta globalisaatiosta huolimatta kulttuurierot eivät ole kadonneet.

Rankka ja monitulkintainen kirja, josta minulle avautui vain pinta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Reader, why did I marry him,  Lumiomena, Mitä luimme kerran. Kirjaluotsi ja luultavasti moni muukin.



Han, Kang
Vegetaristi
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2017

Erämaalatu - rikoksia ja rakkautta Toholammilta

Veli Ranta-Ojalan yhdeksäs romaani, Erämaalatu, on kirjailijansa ensimmäinen rikosromaani ja samalla ensimmäinen keskipohjalaiseen Toholammin kuntaan sijoittuva. Paikallisuus kirjassa onkin tärkeää. Tapahtumapaikat on kuvattu niin, että paikkakuntaa tunteva näkee miljöön silmissään. Paikalliset henkilöt on laitettu puhumaan uskottavaa ja luonnollisesti soljuvaa murretta. Paikallisten puheiden vastaparina toispaikkakuntalaisten puhe ja kertojanääni ovat selkeää yleiskieltä. Murre elävöittää, mutta ei vie huomiota liikaa. 

Toholampi ei näyttäydy uutena St. Mary Meadina tai suomalaisena maalaisidyllinä. Seutu kuvataan synkkänä syrjäseutuna, jonka ihmisiä kuvaa hyvin paikkakunnalla kootun kaskukokoelman nimi "Kylymät lamppilaiset". Huumoriakaan ei kirjassa ole pehmennyksenä. Kirjassa on nostettu esiin paikkakuntalaisten aitoja huolenaiheita, kuten terveys- ja poliisipalveluiden siirtyminen kauemmaksi, suurpedot sekä rakennettavan tuulipuiston mahdolliset meluhaitat. Kirjassa on myös viitataan todellisiin, paikkakunnalla ja maakunnassa tapahtuneisiin rikosjuttuihin, vaikka ne eivät romaanin varsinaiseen rikosjuoneen liitykään.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Paikkakunnalla asuva eläkkeelle jäänyt metsäteknikko Kankaanpää löytää erämaaladun läheltä ruumiin eikä malta luopua paikallisen salapoliisin roolistaan, vaikka murhajuttuun sekaantuminen vaikuttaa vaaralliselta. Hänen yhteistyökumppanikseen saapuu kaupungista vanhempi rikoskonstaapeli Rantavirta, joka edustaa vanhan ajan poliisimiestä. Näitä kaikin tavoin kunnollisia miehiä yhdistää näkemys siitä, että ennen kaikki oli paljon paremmin. Silloin työt tehtiin kunnolla, poliisi ehti suojella kansalaisia ja nuoriso harrasti urheilua.  Poliisiromaaneille tyypilliseen tapaan vanhempi konstaapeli joutuu vielä kärsimään ylimielisten ja irtopisteitä keräävien esimiestensä ja Keskusrikospoliisin tutkijoiden ymmärtämättömyydestä. Resursseja leikataan eikä perinteistä poliisityötä enää arvosteta. Hahmo on vähän sukua ainakin Seppo Jokisen komisario Koskiselle.
Kannen piirros: Hannu Kivelä


Erämaalatu kuvaa miehistä maailmaa. Naiset ovat kotona odottavia vaimoja (niitäkin on, jotka eivät jaksa uskollisesti odottaa) tai ravintoloiden ja deittipalstojen saaliita. 
Kirjan miehet metsästävät, urheilevat, ajavat moottorikelkoilla ja lukevat Kalle Päätalon kirjoja. Nuorempien harrastuksiin kuuluu myös juopottelu ja (varattujen) naisten vokottelu. Sukupuoliroolit ovat toki hitaasti muuttumassa : Poliisien joukossa on myös yksi naispoliisi ja kun komisario toteaa, että ”kirjastonhoitajat ovat miellyttäviä ja avarakatseisia naisia”, häntä muistutetaan siitä tosiasiasta, että tänä päivänä kirjastonhoitajat saattavat olla myös miehiä. Miehisen kunnian varjeleminen on kuitenkin yhä tärkeää. Vaimoja täytyy vahtia, uskottomuus kun tuntuu olevan nuorille vaimoille kovin tyypillistä. Kirja puhuu niistä miehistä, joiden mustasukkaisuuden järjettömistä seurauksista iltapäivälehtien rikosotsikot kertovat. Yrittää tehdä heidän ajatteluaan ymmärrettävksi. Kaikkia naisia on tarpeen suojella ainakin ulkomaalaisilta, vaikka heitä ei Toholammilla juuri liikukaan. Helsingissä käydessään toinen kirjan päähenkilöistä ihmettelee, kuinka naiset uskaltavat kulkea siellä kaikkien niiden maahanmuuttajamiesten keskellä. 

Vaikka kirjan synkkä maailmankuva ehkä nouseekin kirjailijan tunnelmista, se tavoittaa myös jotain yleistä yhteiskunnasta. Sen ilmapiiri olisi otollista kasvualustaa esimerkiksi maahanmuuttajavastaisille liikkeille. Kirjassa esitellään niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita Johanna Korhonen luettelee kirjansa Mikä niitä riivaa  turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua esittelevässä luvussa. Vanha yhteisöllisyys on kadonnut, tietoverkot ja globaali viihde ovat sivuuttaneet perinteiset arvot eivätkä paikalliset urheilijat ja muut toimijat eivät saa enää ansaitsemaansa arvostusta.  Ahdistavassa tilanteessa maahanmuuttajista tulee sopiva pahan olen purkamisen kohde, vaikka heillä ei olekaan itse ongelmien kanssa mitään tekemistä.

Kirjan rikosjuoni ei ole koukuttava, mutta paitsi rikosromaanina kirjan voi lukea myös rakkausromaanina. Se kotona odottava vaimo on kuitenkin tärkein niin poliisille kuin salapoliisillekin. Nainen se on, joka pitää kaikenikäisiä miehiä elämässä kiinni.

Ranta-Ojala, Veli
Erämaalatu
Länsirannikko, 2017

Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska - ja eräitä etenemismahdollisuuksia

Toimittaja ja tietokirjailija Johanna Korhonen pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan  Mikä niitä riivaa julkisilla foorumeilla käydyn keskustelun tasoa : Miksi keskustelu on usein pelkkää huutoa, joka ei johda mihinkään ja miksi tosiasioilla ei juurikaan tunnu olevan merkitystä?  Kirjassaan hän ei tyydy pelkästään kauhistelemaan asioiden tilaa vaan miettii syytä siihen miksi mielipiteillä on taipumusta kärjistyä ja miksi kannatettavilla ja vastustettavilla asioilla on taipumusta nippuuntua niin, että samat ihmiset löytävät toisensa eri kiistakysymyksissä samalta puolelta silloinkin, kun asioilla itsessään ei välttämättä ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Kuten kirjan alaotsikkokin ilmoittaa, kirjassa yritetään myös löytää keinoja, joiden avulla keskinäinen ymmärrys voi edistyä.

Johanna Korhonen siteeraa sosiologiklassikko Lévi-Straussia, jonka mukaan ihminen hahmottaa asioita helposti vastakohtina, vastapareina. Elämä ja kuolema. Musta ja valkoinen. Ihminen siis luonnostaan etsii ääripäitä, vastapareja. Ilmeisesti tämä on ollut jossain vaiheessa lajin säilymistä vahvistava ominaisuus. Elämme kuitenkin maailmassa, joka ei taivu polarisaatioon, vaikka tunnemmekin sitä kohtaan luontaista viehätystä. Polarisoitumisominaisuuden lisäksi meillä on luontainen taipumus ryhmäytyä. Nämä kaksi ominaisuutta yhdessä jo selittävät sekä mielipiteiden kärjistymistä että niiden nippuuntumista. Mielipiteet henkilöityvät. Emme välttämättä valitse mielipidettämme vaan valitsemme ne ihmiset, joiden kanssa haluamme olla samaa mieltä ja ne, joita haluamme vastustaa. Ilmiöhän on meille kaikille tuttu. Itse olen saanut varsin kummeksuvaa palautetta lievästi punavihreässä kuplassa eläviltä tuttaviltani, kun olen kertonut ajattelevani jostakin yksittäisestä asiasta samalla tavoin kuin Päivi Räsänen.  Tämä poliitikko on niin demonisoitu, että monelle hänen antamansa tuki mille tahansa asialle on jo riittävä syy vastustaa asiaa.
Kansi: Marjaana Virta


Mikä niitä riivaa -kirjan varsinaisena teoreettisena pohjana ovat amerikkalainen kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoffin kirjassa Don’t think of an elephant esittämät ajatuksen.  (Mielenkiintoista, että suuri ja kompelö elefantti saa niin kovin usein olla tutkimuksen ja ajattelun kohde-esimerkkinä). Lakoff pohtii ajattelumme tiedostamattomia syvärakenteita, joita hän nimittää kehyksiksi. Nämä kehykset vaikuttavat tapaan, jolla me katsomme maailmaa ja tulkitsemme sen ilmiöitä. Hän jakaa ihmiset ajatuskehysten suhteen kahteen perusryhmään, joista toista hän kutsuu nimellä strict father, toista nurturant parent.  Kuten nimistä voi päätellä, syvärakenteet ovat seurausta kasvatuksestamme, johon oman perheen lisäksi kuuluu koko elinpiiri ja -ympäristö. Ankara isä -ajattelulle tyypillistä on säännöt ja niiden noudattamisen tärkeys, itsekuri, hierarkia ja perinteiset arvot. Hoivaava vanhempi -ajattelu taas hoivan, turvallisuuden ja joustavuuden korostaminen. Nämä syvärakenteet usein vaikuttavat siihen, miten reagoimme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toinen tapa nimetä ryhmät on puhua lasiaivoista ja muovailuvaha-aivoista. Lasiaivot korostavat pysyvyyttä ja yksilön vastuuta omasta elämästään. Heille elämä on vaarojen uhkaama taival, joka vaatii suojautumista ja tehokasta toimintaa.   Muovailuvaha-aivoiset korostavat taas yhteiskunnan vastuuta heikoista, dialogin tarpeellisuutta sekä tarvetta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Heille empatia, pyrkimys ymmärtää muita, on keskeistä. Hassua kyllä, ajatus kahdenlaisista aivoista kuulostaa juuri sellaiselta dikotomialta, jota koko kirja itse asiassa vastustaa.  Teoriaa pehmentää ja samalla vesittää tieto siitä, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekatyyppejä, jotka reagoivat eri tilanteissa eri tavoin.

Lakoff pohtii myös sitä, miksi perheeseen ja sukupuoleen liittyvät kiistakysymykset herättävät tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan suhteettomankin voimakkaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, että avioliittolain kaltaiset kysymykset ovat riittävän yksinkertaisia, jotta tavalliset kansalaiset voivat ne hahmottaa. Kyse on myös siitä, että poliittinen retoriikkamme on vuosisatojen ajan puhunut valtiosta käyttäen perhettä metaforana. Olemme tottuneet puhumaan maan isästä ja kruunusta, joka vastaa (tai ei vastaa) pojistaan. Metaforien kautta olemme oppineet ymmärtämään kansakunnat ja muutkin isommat yhteisöt perheenkaltaisiksi ryhmiksi. Koska ymmärrämme yhteiskunnan perhemetaforan kautta, kasvatuksesta ja nousevat ajattelutavat, strict father ja nurturant parent, vaikuttavat tapaan, jolla tarkastelemme yhteiskuntaa. Kielellä luodaan maailmaa ja muokataan ajattelumalleja. Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytämme. Se, mitä ainakaan Korhosen kirjassa ei korosteta on se, että näihin perhemetaforiin länsimaisen kulttuurin piirissä elävät ovat tietysti ennen muuta tottuneet uskonnon piirissä. Isä Jumala ja hänen lapsensa sekä taivaan koti ovat meidän peruskäsitteistöämme. Katolisessa kristillisyydessä tietysti myös äitikirkko ja muut äidilliset käsitteet. Uskonnon piirissä perheasiat ja seksuaalisuus herättävät vielä enemmän tunteita kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Esimerkkeinä Suomessa käydyistä lukkiutuneista keskusteluista Johanna Korhonen käyttää turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua, kirkon sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä valtiontaloudesta käytyä keskustelua. Turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua hän tulkitsee tunteenpurkaukseksi, jossa suuri joukko suomalaisia purkaa yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnettaan. Keskustelulla ei oikeasti ollut mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa, heidän tulonsa vain nosti keskustelun pintaan. Kirkossa käydyssä avioliittokeskustelussa eri näkemyksiä edustavien ryhmien ajattelu ei kohtaa. Avioliittokeskustelu hallitsee kirkossa käytyä keskustelua niin vahvasti, että ihmiset jaetaan konservatiiveihin ja liberaaleihin pelkästään sen perusteella, mitä he ajattelevat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä harmittaa ainakin minua, joka nimittäisin itseäni mielelläni kirkollisissa asioissa konservatiiviksi, mutta en voi tehdä sitä, koska mielelläni suon kaikille oikeuden aviolioliittoon. Myös homoille. Valtiontaloutta koskevaa keskustelua taas leimaa vaihtoehdottomuus. 

Mikä sitten neuvoksi. Ratkaisuksi lukkiutuneeseen keskustelukulttuuriin Korhonen tarjoaa tiedostamista, sanojen harkittua käyttöä ja toistoa. Jos keskustelu tuntuu jämähtäneen tilanteeseen, jossa keskustelijat eivät pysty lainkaan käsittämään toisen ajattelua, kannattaa pysähtyä ja tiedostaa oma kehyksensä ja tarvittaessa pyrkiä eroon vääristä ajattelumalleista. Kannattaa myös miettiä, mikä voisi olla oikea tapa selittää asia ihmiselle, joka hahmottaa maailman aivan toisella tavalla. Kun muovailuvaha-aivoinen haluaa selittää jotakin lasiaivoiselle, hänen kannattaa vedota pysyvyyteen ja turvallisuuteen. Lasiaivoisen taas kannattaa yrittää kuunnella ja eläytyä, vaikka vain minuutin kerrallaan. Meille kaikille hyvä neuvo on käyttää kieltä harkiten. Kannattaa miettiä, millaisia sanoja käyttää, millaista maailmaa luo. Omat arvot kannattaa muokata sanalliseen muotoon ja luoda maailmankatsomuksestaan kertomus. Kertomusta voi sitten voi toistaa ja varioida ja toivoa, että vastapuoli vähitellen ymmärtää, että maailmaa voi hahmottaa toisellakin tavoin. Ei kannata vain torjua toisen näkemystä, kannattaa kuvata sille vaihtoehto. Samalla meidän tulisi rohkeasti vastustaa vääränlaista ryhmäytymisen painetta ja välttää nippuuntumista. Ei tarvitse kannattaa eutanasiaa, vaikka vastustaisikin ydinvoiman lisärakentamista. Se, että on paljon ihmisiä, jotka jakavat nuo molemmat mielipiteet, ei tarkoita että asiat jotenkin liittyisivät yhteen.


Kirjassa siis annetaan ohjeita paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaikuttamiseen, propagandaan. Esimerkkinä taitavasti suoritetusta kehyksen muutoksesta Johanna Korhonen tarjoaa keskustelua homojen avioliitosta. Kun riittävän pitkään keskusteltiin tasa-arvoisesta oikeudesta perheeseen, yhteiskunnan suuri enemmistö siirtyi kannattamaan aluksi vastustettua lakialoitetta. Keskustelussa luotu kertomus sai suuren yleisön oivaltamaan, että vähemmistö haluaa elämältä samoja asioita kuin enemmistö, siis perhettä.  Samalla tavalla toistamalla tiettyä tarinaa on syntynyt myös käsityksemme siitä, että kestävyysvajeemme takia, julkista sektoria täytyy supistaa, koska kansakuntamme ei muuten selviä. Kummassakin tapauksessa kertomus ja sen toisto toimivat toivotulla tavalla. Siis muuttavat ajattelua.

Tämä kirja haluaa rohkaista ihmisiä ajattelemaan itse ja tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin, mikä on arvostettavaa. Seuraavaksi taidan nostaa lukulistalleni Joonas Pörstin Propagandan lumo -kirjan.


Korhonen, Johanna
Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia
Kirjapaja, 2016

Kuukauden luetuimmat