Suomalainen rivitalo - asumisen unelmia ja todellisuutta

Rivitalo on jollekin unelma, toiselle välttämätön paha. Monelle se on osa oman elämän tarinaa. Sitä se on esimerkiksi taidehistorian emeritaprofessorille Riitta Nikulalle. Hänelle rivitalo oli sekä nuoruusvuosien koti että koti, jossa hän asui oman perheensä kanssa lasten kasvuvuosina.  Opiskelijana hän asui kerrostalossa ja kerrostaloasuntoon hän on myös eläkeläisenä palannut. Tutkija toteaa itsekin, että elämä in mahtunut ainakin asumisen suhteen varsin tavallisiin lokeroihin. Eläkkeelle jäätyään hän käytti useita vuosia suomalaisten rivitalojen tutkimiseen. Tutkimusten yhteydessä hän  matkusti tuhansia kilometrejä nähdäkseen asuinalueita eri puolilla Suomea. Tutkimuksen lopputuloksena syntyi komea kirja Suomalainen rivitalo - työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi.

Kirja kattaa ajallisesti vuodet 1900-luvun alusta 60-luvulle saakka. Se kertoo kansainvälisistä
Kannen kuva: Riitta Nikula
vaikutteista, tutkijoista, asemakaavasuunnittelusta ja asumisen unelmista. Arkkitehdeillä oli kansainvälisiä yhteyksiä jo varhain. Rivitaloideat tulivat Euroopasta. Britanniassa rivitalo oli slummienkin peruselomentti, kuten kaikki TV-sarjoja seuranneet tietävät. Saksassa ja Pohjoismaissa siitä tuli 1900-luvun alun puutarhakaupunkiaatteeseeen liittyvä innovaatio.

Kirja nostaa esiin monia suomalaisia arkkitehtejä. Asemakaava-arkkitehti Otto-Ivar Meurmanin ajatukset siitä, kuinka rakennukset tulee sijoittaa maastoon, ovat hallinneet suomalaista asemakaava-ajattelua sukupolvien ajan. Meurman oli Eliel Saarisen oppilas. Saarisen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma on toteutumattomanakin vaikuttanut suomalaiseen arkkitehtuuriin. Kirjan luettuani ajattelin, että Alvar Aallon merkitys asuntojen suunnittelijana on suurempi kuin kiisteltyjen monumentaalirakennusten luojana. 


Ensimmäiset suomalaiset rivitalot nousivat Helsingin Kulosaareen, merkittäviä herrasväen varhaisia rivitaloja olivat myös Eliel Saarisen asemakaavan mukaisesti rakennetut Munkkiniemen monikerroksiset asuintalot. Toinen suomalaisen rivitaloasumisen varhainen muoto ovat työväestölle rakennetut puiset, kunnalliset rivitalot. Asumisen sosiaalipoliittiset yhteydet ymmärrettiin jo varhain. Päätin lisätä esimerkiksi Viinikan rivitalot tulevien Tampere-kävelyiden ohjelmaa. Eräänlaisia rivitaloja ovat myös  Lapinlahden Sadan markan villat Helsingissä. Kirjassa kuvataan myös monia toteutumattomia suunnitelmia. Minulle oli uutta, että esimerkiksi Alppiharjuun ja  Vallilaan oli suunniteltu rivitaloja. 

Sotien välisenä aikana suunniteltiin paljon työpaikkoja ympäröiviä asuinalueita, joihin rakennettiin myös rivitaloja. Taloja rakennettiin niin sairaaloiden kuin teollisuudenkin työntekijöille. Aikana, joilloin liikkuminen ei ollut helppoa, työpaikkojen ympärille ryhmittyvät asunnot olivat käytännöllinen ratkaisu. Alueet olivat moderneja, mutta heijastivat sosiaalisia eroja. Niistä arkkitehtuuriltaan kuuluisin on Alvar Aallon suunnittelema Sunilan funkis alue Kotkassa. Siellä johtajat asuivat omakotitaloissa, keskijohto kaksikerroksisissa rivitaloissa ja työläiset matalissa kerrostaloissa. Järjestys alleviivasi rivitalojen keskiluokkaista luonnetta.

Sodan jälkeen oli asuntopula. Puutteeseen pyrittiin vastaamaan mm. tyyppitaloilla ja talotehtailla. Suomalaisia tyyppitaloja vietiin jopa ulkomaille. Tuotanto keskittyi pientaloihin, mutta  puuelementeistä tehtiin myös rivitaloja. Niistä ensimmäiset rakennettiin Helsingin Herttoniemeen. Vielä 1950-luvullakin rakennettiin laajoja työlaisalueita tehtaiden ja sairaaloiden henkilökunnalle. Yksi merkittävimmistä alueista oli norjalaisen mallin mukaan rakennettu rivitaloalue Kankaanpäähän. Se oli tarkoitettu varuskunnan työntekijöille. Työpaikkojen ympärille rakennetut alueet kertovat monella tavalla maan muutoksista. Esimerkiksi Pirttikosken asuinalue lähellä Kemijärveä on nykyisin asumaton, vaikka aikanaan arvostetut rivitalot olivat Alvar Aallon toimiston suunnittelemia. Asunnot rakennettiin voimalan työntekijöille. Automatisointi teki työntekijät tarpeettomaksi eikä kaukainen alue muuten houkutellut asukkaita. Ajan muutos näkyy kirjassa monella muullakin tavoin. Esimerkiksi opettajien asuntoihin saatettiin vielä 50-luvulla suunnitella apulaisenhuone.


Kirjan viimeiset luvut on omistettu kasvavalle Helsingille. Sodanjälkeinen alueliitos kasvatti Helsingin alueen moninkertaiseksi ja uusille alueille kaavoitettiin lähiöitä. Etenkin Herttoniemen, Lauttasaaren, Munkkivuoren ja Maunulan rivitaloalueet ovat kuuluisia ja laajoja. Väljyydessään nyt hyvin arvokkaita asuinalueita. Merkittävä asumisen edistäjä oli Väestöliiton omistama Asuntosäätiö, Se edesauttoi uusien puutarhakaupunkien syntyä Espoon Tapiolaan, Jyväskylään ja Rovaniemelle. Näillä alueilla rivitaloilla oli oma erityinen paikkansa. Ne olivat osa vaurastuvan Suomen tarinaa.

Riitta Nikulan kirja on hyvin rakennettu. Se on paitsi tarina asumisen historiasta, myös kertomus Suomesta. Asuminen liittyy yhteiskunnan muutoksiin. Sen ihanteisiin vaikuttavat myös kansainväliset virtaukset. Tämän kirja antoi uusia näkökulmia sunnuntaikävelyille.

Nikula, Riitta
Suomalainen rivitalo ; työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi
SKS, 2014

Ei äitimateriaalia - selityksen makua

Suomeen syntyy liian vähän lapsia, väestöpyramidi vääristyy, eläkkeille ei riitä maksajia. Yhtenä syynä asiantilaan ovat ne (naiset,) jotka eivät halua hankkia lapsia.  Reuna-kustantamon pamflettimainen Ei äitimateriaalia -kirja on siksi ajankohtainen. Kirjassa muutama  lapsettomuuden valinnut kertoo, miksi hän ei ole halunnut lapsia ja mitä tästä päätöksestä on heille seurannut. Kustantaja lähetti minulle kirjan arvostelukappaleen. Kiitos siitä.

Kaikki kirjan naiset  esiintyvät vain etunimellään, silti joukosta tunnistaa muutaman kuuluisuuden. Tarinaansa kertoo ainakin kirjailija, sarjakuvataiteilija ja pari erilaista muusikkoa. Erityisen positiivista oli se, että kaikki kertojat eivät ole helsinkiläisiä sinkkuelämäänsä viettäviä menestyjiä vaan mukana on myös maaseudun naisia  sekä niitä, joiden työura on katkennut.  Monelle muutto pääkaupunkiseudulle on ollut silti helpotus. Täältä löytyy ihmisiä, jotka eivät paheksu lapsenteosta kieltäytyvää naista tai ihmettele lapsettomuutta. Elämä sujuu paljon mukavammin ilman lapsia eikä mitään tunnu puuttuvan. Koska lapsettomuus terminä kuulostaa negatiiviselta, naisia kutsutaan nimellä VELA.

Kirjan  velojen joukossa on yksineläjiä ja rouvia, heteroita ja homoja sekä niitä, jotka eivät määrittele itseään yksiselitteisesti kumpaankaan perinteiseen sukupuoleen kuuluviksi. Yhdistävänä tekijä on se, että kukaan ei ole halunnut hankkia lapsia eikä ole valintaansa katunut. Valinnan syyt vaihtelevat.  Toiset perustelevat lapsettomuutta ympäristökysymyksillä tai mahdollisuutena keskittyä muihin asioihin. Yksi tietää sairastavansa perinnöllistä sairautta. Toinen pelkää, että ei selviytyisi synnytyksestä ja lastenhoidosta masentumatta. Joillekin perinteinen naisen rooli tai sukupuoli-identiteetti on vieras. Tai lapsiperheen elämäntapa ei vain kiinnosta. Riipaisevin havainto oli se, että ainoa, jota ympäristö ei painosta lapsentekoon on liikuntavammainen, joka kyllä on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan sekä itsestään että työstään vammastaan huolimatta. Asenteet erilaisuutta ja etenkin lievääkin vammaisuutta kohtaan tiivistyvät, kun on kyse elämän henkilökohtaisimmista asioista.
Kannen taulu: Taru Kurki

Henkilötarinoiden lisäksi kirjassa on myös tietoa vapaaehtoisesti lapsettomien yhdistysksestä ja sterilisaatiosta sekä historiallisia katsauksia lapsettomien naisten elämään liittyviin asioihin.  Sen lopussa on jopa lista historiassa vaikuttaneista lapsettomista naisista. Lista ei vaikuta kovin onnistuneelta. Kuka meistä pystyy sanomaan, oliko esimerkiksi Fanny Luukkosen lapsettomuus itse valittua. Karen Blixenillä se ei ainakaan ollut. Myös kirjan väite siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi yhteydessä korkeampaan älykkyyteen, kuulostaa lähinnä koomiselta. Kirjassta myös pohdiskellaan vapaaehtoisen lapsettomuuden olemusta. Voisiko sen rinnastaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiin? Onko itse asiassa sittenkään edes kyse vapaasta valinnasta?

Kirjan kokoaja Nefertiti Malaty  on psykologi, ilmeisesti lapseton hänkin. Kirjasta ei käy ilmi, miten naiset olivat kirjaan valikoituneet. Tekstissä viitataan asiaan liittyvään Facebook-haastatteluun, ehkä kertojat valikoituivat sitä kautta. Kirjan esipuhe yrittää perustella kirjan tarpeellisuutta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta täytyy puhua, koska lapsen hankintaa pidetään edelleenkin normina. Kirjan tarinat kuitenkin nostavat esiin varsin vähän uusia näkökulmia. Moni on kirjan luettuaan entistä vakuuttuneempi siitä, että lapsettomuuden valitsevat todennäköisimmin omaan onnellisuuteensa keskittyvät naiset sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Kirjan loppussa todetaan aivan oikein, että jos toivotaan, että maahan syntyy enemmän lapsia, kannattaa keskittyä niihin, jotka niitä haluavat hankkia ja mahdollistaa mahdollisimman monien toivottujen lasten syntymä. Toivotaan myös, että kenenkään ei tarvitsisi perustella lapsettomuuttaan tai haluaan hankkia lapsia. Tavoitteen kannalta kirja on vähän ristiriitainen. Vaikka itse kuulun kohderyhmään, en ymmärrä, miksi nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien yhteiskunnallista asemaa pitäisi parantaa tai miksi lapsettomuutta pitäisi korostaa luomalla lapsettomista uusi huomioitava vähemmistö. Yhteiskunnan tulee tukea perheitä, pariskuntia ja yksineläjiä, sen mukaan kun ne tukea tarvitsevat. Elämäntilanteet muuttuvat kaikilla niin perheillä kuin lapsettomillakin. Tukiryhmiä me kaikki tarvitsemme, mutta ihmisten liiallinen kategorisointi ei auta ketään.

Ei äitimateriaalia
toimittanut Nefertiti Malaty
Reuna, 2018

Himmler ja hänen suomalainen buddhansa


Finlandia-voittaja Tapio Tamminen on perehtynyt pahuuteen ja natsismiin. Kirjoitettuaan ruotsalaisen kansankodin pimeistä puolista, terrorismista ja pahuuden viehätyksestä hän kertoo nyt natsijohtaja Heinrich Himmlerin hierojasta Felix Kerstenistä. Himmler ja hänen suomalainen buddhansa kertoo monikasvoisesta hahmosta, jonka persoonasta kirjailijankin on vaikea saada otetta. Kerstenin tarina on yksi natsismin liepeille syntyneistä ”faustilaisista” kertomuksista. Schindlerin listan ja Klaus Mannin Mefiston tavoin tarinassa on on kyse yhteistyöstä pahuuden kanssa, käsittämättömästä historian vaiheesta selviytymisestä sekä hyvän ja pahan rajapinnasta.

Kersten syntyi Tartossa baltiansaksalaiseen perheeseen. Saksalaisuudestaan huolimatta perhe ei ollut rikas. Nuori mies osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja saapui Suomeen saksalaisten sotilaiden mukana. Suomessa hän osallistui menestyksekkäästi kansalaissotaan, minkä johdosta hänet palkittiin Suomen kansalaisuudella. Sotilasuran sijasta hän löysi lahjakkuutensa hierojana, lähti opiskelemaan alaa Berliiniin ja menestyi. Alusta asti hän onnistui hankkimaan kuuluisia ja rikkaita asiakkaita. Heistä tunnetuin oli ankarista mahakivuista kärsivä SS-johtaja Heinrich Himmler, joka oli käytännössä hieronnasta täysin riippuvainen. Sodan aikana Kersten ilmeisesti pystyi vaikuttamaan Himmleriin ja toimimaan välittäjänä monissa neuvotteluissa, joiden tavoitteena oli juutalaisten pelastaminen. Mahdollisesti hänen ansiostaan Himmler luopui ajatuksesta räjäyttää keskitysleirit asukkaineen, Kerstenillä oli keskeinen rooli myös Valkoiset bussit -operaatiossa, joka pelasti tuhansia keskitysleirien asukkaita Ruotsiin. Kiistanalaisempi on Kerstenin oma väite, jonka mukaan hän pystyi estämään suunnitellun Alankomaiden asukkaiden pakkosiirron itään. Sankarihahmoksi Kersten on ongelmallinen. Jopa hänen läheisensä ja häntä arvostavat henkilöt myöntävät, että tällä oli joustava suhde totuuteen, hän kehitti tarinoita ja ilmeisesti jopa väärensi todisteita. Toisaalta lukemattomat muutkin natsiaikaa eläneet ovat jälkeenpäin selittäneet toimintaansa parhain päin. Miestä ja aikaa on mahdotonta erottaa toisistaan. Varsin kiistatonta lienee kuitenkin se, että Kerstenin on täytynyt olla poikkeuksellisen karismaattinen persoona, mikä auttoi häntä kohoamaan arvostetuksi parantajaksi ja neuvonantajaksi.

Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa oli kuvaus esoteerisista ja itämaisiin uskontoihin liittyvistä aatteista, jotka olivat suosittuja 20-luvun Saksassa. Itämaisiin uskontoihinhan kirjan monitulkintainen nimikin viittaa. Kirjoittaja on perehtynyt myös tähän aihepiiriin. Arjalaisuuteen liittyvät hämärät filosofiat olivat natsi-ideologiassa keskeisiä. Monille natseille myös eläinsuojelu ja luontoarvot olivat tärkeitä.  Esimerkiksi antroposofiasta nouseva biodynaaminen viljely on suosittua. Natsi-Saksahan oli ensimmäinen maa, joka kielsi esimerkiksi eläinkokeet. Maassa noudatettavat ihmiskokeet tosin asettivat edistysaskeleen vähän outoon valoon. Tähän salatieteiden ja luonnonlääkinnän aaltoon liittyi myös Kerstenin toiminta vaihtoehtolääketieteen edustajana. Luonnonlääketieteen vastapainona oli huumekulttuuri, jota Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut käsitteli. Kirjojen mukaan Hitleriä ja Himmleriä yhdistivät mahakivut, joiden vuoksi he olivat ajoittain täysin toimintakyvyttömiä ja hoitajiensa arvoilla. Kipujen syytä ei tiedetä, mutta epäilemättä jatkuvalla stressillä oli osuutta asiaan. Silti en voi olla miettimättä, oliko kyse ollut tuolloin vielä tuntemattomasta keliakiasta. Olisiko historia toisenlainen, jos sairaus olisi tunnettu jo 30-luvulla?

Kirjan ongelmana on se, että sen varsinainen päätarina jää epäselväksi. Siinä on paljon mielenkiintoista ja mietittävää asiaa, ehkä liiankin paljon. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka  se kertookin sekä Himmlerin että Karstenin elämän koko vaiheet. Kirjan painotus on silti sodan viimeisessä vuodessa. Kummankin päähenkilön persoonallisuutta pohditaan mielenkiintoisesti, mutta etenkin Kersten jää mysteeriksi. Kirja piirtää Himmleristä paljon selvemmän kuvan. Siinä puhutaan paljon myös Ravenbrückin naiskeskitysleiristä ja kuvataan useiden nimeltä tunnettujen vankien vaiheita.  Kirjan lopussa sen kyseenalaiseksi keskushahmoksi nousee vielä ruotsalainen Folke Bernadotte, jonka sankarimyytin romuttamiseen Tamminen uhraa kirjasta ehkä liiankin suuren osan. Kirja todistaa, että Bernadotten rooli juutalaisten pelastamisoperaatioissa oli Kersteniin verrattuna varsin vähäinen ja että hänen katteeton sankarimyyttinsä liittyi Ruotsin valtion pyrkimykseen luoda mainetta humanitaarisena ihmisoikeuksien puolustajana. Tavoitteena oli piilottaa aikaisempi yhteistyö natsien kanssa. Käytännössä taloudellinen Ruotsin kanssa oli käytännössä mahdollistanut Saksan sodankäynnin ja vielä sodan ensimmäisinä vuosina Ruotsi oli suhtautunut juutalaispakolaisiin hyvinkin vastahakoisesti. Kuningasperheellä ja monilla poliitikoilla oli läheisiä natsisympatioita. 

Kirjan mukaan Ruotsin lisäksi myös liittoutuneet olivat hyvin perillä holokaustin todellisuudesta. Kansanmurha oli heidän silmissään vain sodan harmillinen sivujuonne. 


Kirja rinnastaa lopussa juutalaisvainot ja nykyisen pakolaiskysymyksen. Yksittäisten, ulkopuoliseksi koettujen heikossa asemassa olevien  pelastaminen ei ole tänäänkään politiikan keskiössä.

Tamminen, Tapio
Himmler ja hänen suomalainen buddhansa
Atena, 2018

Kuukauden luetuimmat