torstai 27. huhtikuuta 2017

Sadetttaja ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa

Yllättäen Bristoliin ja Walesin rannikolle sijoittuvan Annoin sinun mennä -dekkarin jälkeen Wales-teema jatkui. Tosin aivan erilaisen kirjan merkoissä. Tartuin pieneen Sadetta ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa -kirjaan. Kirjan kirjoittaja Liisa Seppänen on teologi, joka on erityisen perehtynyt kelttiläiseen kristillisyyteen. Walesiin hän matkusti perehtyäkseen alueen vanhaan kristillisyyteen ja etenkin sen pyhimyksiin. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus tuosta kahden viikon matkasta. 
Kansi: Marjaana Virta

Walesiin kristinusko saapui jo roomalaiskaudella, 200-luvulla. Roomalaisten lähdettyä munkit ja kuljeksivat saarnaajat pitivät kristillisyyttä elävänä, vaikka vanhat, pakanalliset uskonnot väliaikaisesti vahvistuivatkin. Lähetyssaarnaajat matkustivat Walesista Irlantiin ja mannermaalle. Myös vanha yhteys Roomaan säilyi. Tuon vanhan kristillisyyden muisto elää vielä kansanperinteessä, siihen liittyvät tarinat ja legendat ovat yleisesti tunnettuja ja niillä on kansallista merkitystä. Kymrinkielinen paikannimistö kantaa pyhimysten ja muiden muinaisten kristittyjen muistoa. 

Wales oli keskiajalla myös pyhiinvaellusten kohde. Noita vanhoja reittejä pyhiinvaelluksen kohteita Seppänenkin nyt etsii. Samalla polut tutustuttavat myös uudempaan Walesiin, työttömyyden vaivaamaan syrjäiseen seutuun. Kirjassa viitataan jopa kaupunkiin, jossa synkistä synkin lauantai-illan dekkari ”Syrjäinen maa” kuvattiin.

Matkalla usein näkee parhaiten lähelle.  Seppänenkin tutustui myös uudempiin kristillisyyden muotoihin ja teki erilaisia perinteitä arvioidessaan hyviä havaintoja. Herätyskristillisyyttä edustavassa yhteisössä, hän tulee osallistuneeksi soukkaukseen (alkumuoto soaking). Minulle tuo termi, joka tarkoittaa likoamista, Jumalan läsnäolossa lepäämistä ja sille antautumista, oli uusi. Keski-ikäiselle monen tunnin soukkaus oli raskas kokemus. Vierailunsa aikana hän kuitenkin pohti itsekriittisesti suhtautumistaan yhurmokselliseen ja ihmeitä korostavaan kristillisyyteen. Hän toteaa, että moni nykyajan hurmoksellista kristillisyyttä vierastava, arvostaa ihmeitä, joita liitetään keskiajan tai myöhäisantiikin pyhimyksiin. Ja soukkauksenkin voi helposti rinnastaa kontemplatiivisiin rukouksiin. Paikallisia esirukouksia kuunnellessaan hän pohtii, mistä Suomen kirkkoihin on omaksuttu tapa selostaa esirukouksia pyytäneiden elämäntilanteet esirukouksen yhteydessä seikkaperäisesti. Jumala tuskin näitä sairauskertomuksia tarvitsee.

Kirjan kuvaukset Walesin kylien lammaslaitumista, vuorista ja merenrannoista voi toimia vaellusinspiraation lähteenä niillekin, joita kristillisyyden eri muodot eivät kiinnosta. Vierailut pienissä kylissä toivat mieleen suositut Britannian maaseudulle sijoitetut televisiosarjat. Kylien kodikkuuteen kelttiläisyys vain antaa vielä oman pienen lisänsä.

Seppänen, Liisa
Sadetta ja siunausta : pyhiinvaellus Walesissa
Kirjapaja, 2017


Kupoli - salajuonia renessanssiajan Firenzessä

Kun Yliopisto-lehden entinen päätoimittaja ja klassisen filologian tuntija kirjoitti esikoisdekkarin, lukijalla oli lupa odottaa kirjalta jotakin. Pekka Matilaisen Kupoli-dekkari myös aikanaan täytti odotukset. Kirjan teksti on sujuvaa, petollisen kevyttä ja nopeasti luettavaa. Kokeneen ja tyylitajuisen kirjailijan tekstiä. Kirja sijoittuu renessanssiajan Firenzeen, aikaan josta Matilainen on kirjoittanut myös tietokirjoja. Aikakauden kuvaus vaikuttaa uskottavalta. Lukija oppii lisää ajasta, jolloin Milano ja Firenze sotivat keskenään ja jolloin Konstantinopoli oli vielä kristityn keisarin kaupunki.

Mutta aika on muuttumassa. Kirjassa kurkotetaan aikaan, jolloin kaikki voivat ja haluavat lukea, jolloin uusia teknisiä (sota)keksintöjä otetaan käyttöön ja jolloin kuvataiteessa keskiajan säännöt ja symboliikka muuttuu renessanssin realismiksi. Kirjassa kaiken keskuksena on keskeneräinen tuomiokirkon kupoli, tämä arkkitehtuurinen ihme edustaa uutta maailmaa, joka samalla kätkee vanhaa tietoa sisäänsä. 
Kansi: Mika Perkiökangas


Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja vasta lopputekstit luettuani, tajusin kuinka monet heistä olivat historiallisia henkilöitä. Itse rikosjuoni kirjassa ei ollut kovinkaan kiehtova ja jäi oikeastaan sivurooliin. Asian voi kääntää positiivikseksi ja todeta kollegani tavoin, että on hyvä, että jännityskirjahyllystä voi löytää myös kirjoja, joiden arvo on muualla kuin rikoksen selvittämisessä. Esimerkiksi tämän kirjan kautta dekkereita lukeva tulee tutustuneeksi renessanssiaikaan.

Historiallisia dekkareita lukeneille kirjan tarinassa on tietysti kovin paljon tuttua. Niin tavallista on salaperäisen käsikirjoituksen metsästys lukuisten salaliittojen keskellä sekä kysymys tiedosta ja sen saatavuudesta, Kirjan sankaripari, salaperäinen viisas Loschi ja hänen oppipoikansa pikku-Toni ovat kuin maallinen versio Ruusun nimen sankareista. Yhteistä on sekin, että kertojaääni on oppipojan. 
Juuri kirjan luettuani huomasin, että pikku-Tonin tarinalle on ilmestymässä jatkoa. Kustantaja on jo mainostanut ensi syksynä ilmestyvää Miniatyyrimaalari-kirjaa.  Sitä odotellessa.

Matilainen, Pekka
Kupoli
Atena, 2013

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Annoin sinun mennä - psykologista jännitystä

Myynti- ja lainaustilastojen ykkösdekkari Annoin sinun mennä on poliisitaustaisen englantilaiskirjailijan Clare Macintoshin esikoiskirja.  Kirja on menestyksensä ansainnut.  Se on vaikuttava kurkistus ihmismielen synkimpiin puoliin. Minun mieleeni se toi viime talven suosikin Nainen junassa, johon kirjaa ovat kai muutkin verranneet. Tämä ei ole yhtä visuaalinen eikä siten taivu yhtä hienoksi elokuvaksi, mutta teemat ja rakenne ovat samankaltaisia.

Kirja on saanut innoituksensa tositapauksesta, jota kirjailija oli tutkinut toimiessaan poliisina. Tapaus on ollut vaikuttava, kirjalla on vahva missio.
Kansi: Hannah Wood


Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelma tihenee, jännitys kestää loppuun asti.  Pieni poika kulkee äitinsä kanssa kadulla, jostain ilmestyy auto, joka ajaa pojan päälle ja katoaa. Tapaus herättää suurta kohua, mutta kuljettajaa ei etsinnöistä huolimatta tavoiteta. Kirjan ihmiset ovat uskottavia. Alkuosa seuraa vuorotellen juttua tutkivaa poliisitiimiä ja poikansa menettäneen Jennan yritystä rakentaa uutta elämää. Juoni on taitavasti rakennettu ja yllätyksellinen. Lukija hämmästyy, vaikka hän kannen mainokset luettuaan tietääkin odottaa erikoista käännettä. Kirjassa tutkitaan sekä psykopaattisen kiusaajan että hänen pelosta lamaantuneen uhrinsa mieltä. Näkemys rikollisesta mielestä on lohduton : pahuus näyttäytyy miltei biologisena syntymäominaisuutena, johon ympäristö voi vaikuttaa kovin vähän.

Kauneimmillaan kirja on ylistys Walesin luonnolle ja etenkin rannikolle. 

Mackintosh, Clare
Annoin sinun mennä
suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2017

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Piikojen valtakunta : nainen työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla


Piikojen valtakunta on popularisoitu versio Tiina Miettisen väitöskirjasta, joka käsitteli Hämeen naisten asemaa perheessä ja asiakirjoissa 1600- ja 1700-luvuilla.  Aiheen ongelma ilmenee väitöskirjan nimessä. Naiset ovat usein asiakirjalähteissä näkymättömiä. Seurakuntien arkistoissa naisten nimiä löytyy, mutta muuten merkinnät ovat vajavaisia. Tuomiokirjoihin päätyivät uhrit ja rikolliset, yleensä poikkeuksellisen elämän eläneet. Kirjeissä tai muissa kirjallisissa lähteissä voi mainintoja harvalukuisen yläluokan tai oppineen säädyn naisista. Useimmista Hämeen ja Suomen naisista noilta vuosisadoilta on jäänyt vain nimi kirkonkirjaan.  Mutta vähiäkin lähteitä tehokkaasti käyttämällä, kirjailija on pystynyt luomaan kuvaa esiäitiemme elämästä reformaation ja autonomian välissä. Käsiteltävä ajanjakso on pitkä, yhteiskunta muuttui kahden sadan vuoden aikana.

Kirja etenee lähinnä mikrohistorioina, se kertoo naisten asemasta työssä ja perheessä lukuisten esimerkkielämäkertojen avulla.  Hämäläisten naisten tarinoiden lisäksi kirjassa kerrotaan muutamien kuuluisien ja yläluokkaisten naisten tarinat. Heistä kuuluisimpana Erik XIV:n rakastajattaret.  Erilliset tietoiskut esittelevät lainsäädäntöä, normistoa ja perinteitä sekä niiden muuttumista.   Suuri osa kirjasta keskittyy seurustelun, avioliiton sekä luvattoman rakkauden kysymyksiin. Kirkko ja laki opettivat, että seksi kuuluu vain avioliittoon, mutta todellinen elämä oli kaukana ihanteista. Avioton lapsi ei välttämättä leimannut naista eivätkä avoliitonkaltaiset parisuhteet olleet mitenkään harvinaisia.  Naiset ovat aina osa omaa yhteiskuntaluokkaansa, säätyläisneitojen elämä oli turvatumpaa mutta myös kahlitumpaa kuin palkollisnaisten. Säätyerot ylittävä rakkaus oli mahdollista, vaikka erisäätyisten avioliitot olivatkin harvinaisia.
Kansikuva: Albert Edelfelt,
Haravatyttö


Piika-sana kirjan otsikossa viittaa toisaalta palkollisiin, toisaalta nuoriin naimattomiin naisiin. Säätyläistyttöjen oletettiin avioituvan nuorena, ajatus ansiotyöstä oli heille yleensä kauhistus. Toisaalta heidän myös oletettiin olevan oppineita ja kauniita sekä ymmärtävän kodinhoidosta. Heidän myös odotettiin elävän siveyssäädösten mukaan. Säätyläiskulttuurin vahvistuessa säätyläistyttöihin kohdistuvat vaatimukset kasvoivat, samalla heitä koskevat siveysnormit laajenivat koskemaan myös talonpoikaistalojen tyttäriä. Toisin oli köyhien ja tilattomien perheiden tyttärien laita. Heillä rippikoulun ja avioliiton väliin jäi vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestänyt työjakso.  Ansiotyö oli taloudellinen pakko, mutta myös takasi vapauden. Eivätkä kaikki silloinkaan koskaan avioituneet. Työtä tekemällä nainen saattoi vaurastua ja hankkia aseman itselleen. Itsellisen naisen elämä saattoi olla vauraampaa ja vapaampaa kuin elämä köyhän miehen vaimona. Elämä palkollisena ei ollut leveää, mutta piioillakin oli oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja halutessaan vapaus vaihtaa työpaikkaa. Suurvalta-ajan Ruotsissa naisetkin saattoivat lähteä töihin Tallinnaan tai Riikaan asti. Kun ihmiset avioituivat myöhään eikä ehkäisyä ollut, aviottomia lapsia syntyi. Lapsi ei välttämättä pilannut piian elämää ja avioliittomahdollisuuksia.

Kirjan havainnot naisten asemasta eivät sinänsä ole mitään uusia. Kuvaa naimattomien palkollisten elämästä heijastelee hyvinkin vanha sanonta: ”Ensin talo ja takka, sitten vasta akka”. Vaikka meidän tuntemaamme sosiaaliturvaa ei tuon ajan maailmassa ollut, kokonaan vailla suojaverkkoa yksilöt eivät olleet. Perheet tukivat jäseniään. Naimattomat tyttäret ja sisaret huolehtivat veljiensä perheistä tai vanhemmistaan, toisaalta myös heitä tuettiin. Perheet olivat suuria uusperheitä, joihin vanhempien ja lasten lisäksi saattoi kuulua tätejä ja setiä, suvun orpolapsia ja muita sukulaisia. Myös isäntäväellä oli velvollisuus huolehtia palkollisistaan.  Sääty-yhteiskunta pyrki pitämään yhteiskunnan luokat erillään, mutta sementoitu se ei ollut. Joillakin saattoi yhteiskunnallinen kohoaminen onnistua, kirjan mukaan avioliitto tarjosi miehelle naista paremman mahdollisuuden kohoamiseen. Tavallisempaa oli aleneva säätykierto, rusthollien tyttäret saattoivat päätyä piioiksi tai torpan emänniksi.

Kirja esittelee historiankirjoituksen katveeseen jääviä naisia aktiivisina toimijoina, ei tahdottomina uhreina. Naisten elämä oli rajattua, mutta heillä oli oikeus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, liikkua vapaasti ja turvassa. Kun kansa oli pieni, jokaisen työpanosta tarvittiin ja naistenkin työ oli tärkeää. Nainen ei ollut tasa-arvoinen, mutta ei myöskään arvoton.

Miettinen, Tiina
Piikojen valtakunta : nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Atene, 2011

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Austerlitz – mies vailla menneisyyttä


Tähän päivään asti olen jättänyt ylistetyn W.G. Sebaldin kirjat hyllyyn, yhtenä niistä lukemattomista kirjoista, joiden lukemattomuuteen liittyy syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kirjastonhoitaja, joka ei tunne klassikkoja eikä muita merkittäviä teoksia, ei ole ammattinsa arvoinen. Lohdutan itseäni ajatuksella, jota usein tarjoilen myös asiakkailleni: Kun hieno kirja on lukematta, se tarkoittaa, että suuri kokemus, matka odottaa vielä edessäpäin. Tällä kertaa sain tehdä matkaa kirjailijan viimeisen, mutta ensimmäisenä suomennetun romaanin Austerlitzin kanssa.

Paikkana Austerlitz on kolmen keisarin taistelukenttä nykyisen Tsekinmaan alueella.  Koska Napoleon oli taistelun voittaja, Pariisissa nimeä kantaa ainakin kuuluisa rautatieasema Gare d’Austerlitz. Tämän kirjan yksinäinen päähenkilö on nimeltään Austerlitz. Hän on lapsena adoptoitu poika, joka ei tiennyt taustastaan muuta kuin alkuperäisen nimensä. Sattumanvaraisten juonenkäänteiden ansiosta hän saa tietää olevansa yksi niistä juutalaislapsista, joita pelastettiin Prahasta Englantiin turvaan natseilta. Kirjan kuluessa hän etsii ja löytää vanhan kotinsa, kuulee perheensä kohtalosta ja tavoittaa joitakin jo kadonneita lapsuusmuistojaan. Muistojen ja taustan löytymisen jälkeen, hän ymmärtää itseään, tunteitaan ja reaktioitaan. Muistamisen ja unohtamisen teema on kirjassa keskeinen, mikä ei ole yllättävää. Ennen Austerlitzin kirjoittamista, Sebald oli tutkinut saksalaisten kollektiivista muistinmenetystä, pyrkimystä unohtaa sota-aika.

Kirjan runsas ja pitkälauseinen teksti toi mieleeni Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, vaikka kirjat muuten ovatkin kovin erilaisia. Kirjan pisin virke kestää yhdeksän sivua. Kääntäjä on onnistunut loistavasti, vaikka tehtävä on ollut melkein mahdoton. Teksti ei jakaudu luvuiksi eikä kappaleiksi, koko kirja on yhtä ja samaa kertomusta.
Se pursuaa arkkitehtuuriin, liikenteeseen ja sotalaitteisiin liittyviä yksityiskohtia sekä sitaatteja ja kirjallisia viittauksia. Sebaldin erikoisuus ovat tarinaan olennaisesti liittyvät mustavalkoiset kuvat. Kirjassa on eräänlainen kehysrakenne. Kirjan alussa ja lopussa kirjan kertoja kertoo matkoistaan ja tapaamisistaan Austerlitzin kanssa. Austerlitzin oma tarina on suorastaan jännityskertomuksen muotoon kirjoitettu juonivetoinen tarina.

Historiasta puhutaan rakennusten yksityiskohtien tai elinkaaren kautta. Joskus vaikuttavaa on se, että rakennukset ja rakennelmat säilyvät todisteina ajoista, joiden luullaan jo kadonneen.  Kuten keskitysleirit tai Antwerpenin mahtipontinen rautatieasema, joka edelleenkin seisoo Belgian julman siirtomaahistorian näkyvänä todisteena. Minua kuvaus muistutti minua siitä, että kehutti historiateos Kuningas Leopoldin haamu, on minulla edelleenkin lukematta. Sebald kirjoittaa kirjassaan kuitenkin paljon myös siitä, mitä on jäänyt uusien alueiden ja rakennusten alle. Kuten hautausmaita parkkipaikkojen alle.  Ranskan nykyisen Gare d’Austerlitzin lähellä sijaitsevan kansalliskirjaston rakennuksen paikalla oli saksalaismiehityksen aikana varastoja, joihin kerättiin juutalaiskodeista varastettua omaisuutta. Ilmeisesti osa Austerlitzin tavarataloksi kutsutun varaston aarteista on jäänyt tuon massiivisen rakennuksen perustuksiin. Kätkettyjä, unohdettuja kerrostumia on sekä ihmisten mielissä että kaupungeissa.

Kirjan päähenkilölle uusi ja pöyhkeä Kansalliskirjasto symboloi informaatiovyöryä, joka vie ihmisiltä muistin ja katkoo siteet menneisyyteen. Toivotaan, että pessimistinen viesti ei ole profeetallinen.


Sebald, W. G.
Austerlitz
saksan kielestä suomentanut Oili Suominen
Tammi, 2002

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä