Suomaa - perintömaa

Maria Turtschaninoffin ensimmäinen alkuisille kirjoitettu kirja, Suomaa, on kerännytt ansaittua kiitosta. Loistavien kritiikkien ja varausennätysten lisäksi se on saavuttanut myös Kiitos kirjasta -mitalin. Kirjailijan omilta sukulaisilta kuullut tarinat innoittivat luomaan sukukertomuksen, joka kuljettaa Nevabackan suvun ja sen Kokkolan lähelle sijoittuvan talon tarinat 1600-luvulta nykypäivään. Tapahtumat etenevät episodeina, vuosisata kerrallaan. Kaikkea ei selitetä läpikotaisin.  

Kirja alkaa maagissävyisenä kohtauksena. Siinä suvun kantaisä palaa nuorena miehenä kolmikymmenvuotisesta sodasta ja saa raivattavakseen metsää ja sen vieressä olevan suon.  Uudistilalla ei ole naapureita, mutta asukas ei ole yksin. Mies tekee metsän väen kanssa sopimuksen ja maksaa kalliin hinnan sopimuksen rikkomisesta. Metsän väki on mukana suvun koko historiassa, mutta muuttuu näkymättömämmäksi tarinan edetessä ja lähestyessä nykypäivää. Fantasiakirjana alkanut romaani muuttuu vähitellen sukutarinaksi, jota historia muovaa. 1600-luvun ihmisille maailmassa maahiset, metsän väki olivat todellisuutta, vaikka näkymätöntä. Niiden rooli väheni kun tieto lisääntyi. Mutta usko enteisiin ja toiseen todellisuuteen ei kadonnut kokonaan. Vielä moderneille 1900-luvun sukulaisille linnut saattoivat olla enteitä ja viestintuojia.

Kirjassa kuten elämässä huonot ajat seuraavat hyviä, onni vaihtuu joskus dramaattisen nopeasti ja toiveet muuttuvat pettymyksiksi. Nevabackan asukkaat joutuvat kokemaan isonvihan, 1800-luvun nälkävuodet, kansalaissodan ja toisen maailmansodan. Keuhkotauti teki tuhojaan. Talosta lähdetään Amerikkaan, ja jopa Afrikkaan. Osa lähtijöistä jää, mutta toiset palaavat rahaa ja kokemuksia mukanaan. Terva toi vaurautta, metsänhoito kehittyi ja tekniikka yhdisti asukkaat muuhun maailmaan. Porvoon valtiopäiviä tai itsenäisyysjulistusta ei mainittu. Itse ihastuin siihen, että elämää muuttavien innovaatioiden joukossa oli myös kirjastoauto.

Kirjan luontokuvaus on väkevää. Suo näyttäytyy paitsi salaperäisen orkidean kasvupaikkana myös mystisenä ja houkuttavana paikkana, jossa arkitodellisuuden lait eivät päde. Suokuvaus muistuttaa minua Aino Kallaksen Sudenmorsiammesta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Suo on kaunis ja houkutteleva, mutta myös uhkaava.

Kirjan tarinat olivat koskettavia. Henkilöt kokonaisia ihmisiä, joita elämä muokkasi. Nevabacka oli koti, josta lähtevät kantoivat sitä mukaan. Tarina tiheni loppua kohden, 1900-luvun muutokset olivat dramaattisia ja samalla osa lukuisten suomalaisten yhteistä historiaa. Talo kukoisti sotaa edeltävänä aikana, amerikanrahoilla oli rakennettu saha, pihan ympärillä kahdessa talossa asui perheen kolme sukupolvea ja palvelusväkeäkin oli. Mutta sota vei mennessään nuoret miehet, nekin jotka eivät olisi koskaan tahtoneet kotipitäjäänsä jättää. Kuinka monen suomalaisen maatalon tulevaisuuden suunnitelmat katosivatkaan sodan melskeisiin! Kaupunki ja työura kutsuivat nuoria ja talon viimeiset asukkaat vanhenivat.  Rakennukset ränsistyivät, navetta tyhjeni ja pihalla liikkui vain kissa. Pariin lukuun tiivistyi Suomen autioituvan maaseudun tarina. Luvut sattuvat ainakin niiden sydämeen, jotka ovat joutuneet miettimään oman sukutalonsa kohtaloa. Samalla ne kuvaavat myös vanhenevan ihmisen yksinäisyytta ja kosketuksen kaipuuta suorastaan raastavalla tavalla. Minä itkin kirjan luettuani niin, että lähellä olevat ihmiset pelästyivät.

Valitettavasti en pystyisi lukemaan kirjaa alkukielellä. Puutteellinen ruotsintaitoni ei tavoittaisi kirjan sävyjä enkä etenkään suomenruotsalaisia murteita.  Kiitän kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomia kauniista kielestä. Jäin miettimään käännöskirjan nimeä. Minä olisin säilyttänyt kirjan alkuperäisen nimen oli Arvejord, perintömaa. Vaikka suo oli kirjassa keskeinen, suvun ja maan yhteyttä korostava nimi kuvaisi kirjaa paremmin. Minulle kirja puhui vahvimmin suvusta, perheestä ja maasta. Ehkä kääntäjä on valinnut uuden nimen sen sointuvuuden mukaan.

Keskipohjalainen minussa ihmetteli sitä, että suolla kasvavaa lakka kutsuttiin kirjassa valokiksi eikä käytetty ksiitäeskipohjalaisia murresanoja (nevamarja, lintti).  Mutta kuten sanottua, en hallitse ruotsin murteita.

Aikuisten kirjaksi Suomaa on poikkeuksellisen kauniisti ja näyttävästi kuvitettu. Tunnelmalliset piiroskuvat on tehnyt Sanna Mander, Maria Turtschaninoffin nuortenkirjojen kuvittaja.

Turtschaninoff, Maria
Suomaa
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi, 2022

Kysykää Mialta - Ukrainan naisten kesäloma

Käsiini osui uutuuskirja, ukrainalainen romaani Kysykää Mialta. Ukrainalaisia, ainakaan ukrainan kielestä käännettyjä kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Tämän kirjan lisäksi löysin Helmet-tietokannasta kaksi ukrainasta  suomeen käännettyä aikuisten  romaania. Eero Balkin suomentamia nekin. Suomennoksia saattaa nyt olla tulossa enemmänkin. Nyt käytävän sodan harvoja positiivisia seurauksia lienee se, että ukrainalainen kirjallisuus ja kulttuuri laajemminkin tulee tutummaksi.

Kysykää Mialta ei ole mikään kiintiökirja, jota luetaan vain myötätunnosta Ukrainan kansaa kohtaan. Kirja on hieno lukemus, toivottavasti sen tekijältä, kirjailija Jevhenija Kuzjetsovalta käännetään muitakin kirjoja. Kysykää Mialta on kiinnostava ja viehättävä kirja. Se on kirjoitettu ihanan kevyeen tyyliin. Kirjan lukee nopeasti, mutta jää ajatuksiin.

 

Kysykää Mialta on naisten kirja. Se kertoo neljän, kirjan alussa kolmen sukupolven naisista, jotka viettävät viettävät kesää murattien ja vadelmapensaiden peittämässä talossa jossakin Ukrainan maaseudulla. Puutarha on kuin viidakko, omenatarhan puut peittyvät heinään, väkevä maa kasvaa marjoja ja hedelmiä. Taloa ja sen elämää hallitsee 96-vuotias isoäiti. Nuorempien naisten täytyy tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mennäkö naimisiin? Matkustaako maan ääriin? Pidänkö lapset vai teetänkö abortin? Kuunnellako sydäntä vai järkeä? Mukana on tietenkin naisille tärkeitä miehiä. Isoisä,  legendaarinen puiden istuttaja, elää vahvasti muistoissa.  Nuorista miehistä on apua katon korjauksessa ja lapsiakin he saavat aikaiseksi. Yllättäviä vieraitakin taloon saapuu. Kaiken yläpuolella on muutosten uhka. Vietetäänkö isoäidin luona viimeistä kesää? Kuka ottaa ohjat, jos isoäitiä ei enää ole.

 

Parin vuoden takainen Ukraina näyttäytyy vehmaana, toimeliaana ja kansainvälisenä maana. Perheen nuoret asuvat välillä ulkomailla ja tuovat sieltä uusia perheenjäseniä tullessaan. Villiintyneen talon puutarhaan kokoontuu kansainvälinen, laajennettu perhe. Maailma on avoin. Sotaa käydään jossain kaukana (Itä-Ukrainassa), mutta siitä ei paljon puhuta. Kotimaa on kuitenkin rakas, sen saa huomata englantilainen ex-anoppikin, jonka mielestä Ukraina on vain yksi niistä valtioista, joka jäi romahtavan Venäjän elle.

 

Kaikkea ei tarvitse sanoa suoraan, ei omista eikä valtakunnan asioista.

Kuznjetsova, Jevhenija
Kysykää Mialta
suomentanut Eero Balk
Aula & Co, 2022

Valuvika - isoisän talossa

"Jokaisella on oma sorpettinsa"

Soili Pohjalainen täräytti pari vuotta sitten mustan huumorin sävyttämän esikoisteoksellaan Käyttövehkeitä. Tänä vuonna ilmestynyt Valuvika jatkaa paljolti samalla linjalla, mutta on pehmeämpi ja positiivisempi. Huumori ei tässäkään kirjassa ole itsetarkoitus. Kyse on taaskin perheenjäsenistä, jotka eivät aina tavoita toisiaan. Kaikkein läheisimmät ihmiset haavoittavat toisiaan kaikista eniten eikä kaikkia vaurioita saada korjattua. Silti ihmiset välittävät. Rakkaus ja ystävyys saavat joskus outoja muotoja, mutta ne ovat olemassa. Ulkopuolinen ei voi arvioida tunteiden määrää eikä ihmissuhteen onnellisuutta.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen freelancer-toimittaja Maria, jolla on kriisi sekä työelämässä että parisuhteessa. Äitinsä kehotuksesta hän lähtee ukkinsa luokse Pohjois-Karjalaan. Siellä hän kohtaa paitsi vanhenneen ja leskeytyneen ukkinsa myös oman lapsuutensa ja perheensä vaiheet. Myös nykymaailman erilaiset kuplat törmäävät. Marian ja miesystävän urbaani elämäntyyli törmää ukin mökin ja pihamaan sekasortoon, mutta jostakin löytyy se "ihmisen ydin". Läsnäolevien lisäksi kirjassa saavat äänen myös mummo ja naapurin Martti, joka mummon tavoin on jo edesmennyt.

Kirjailijalla on kieli hallussaan. Kirjassa rönsyävä pohjoiskarjalainen murre kuulostaa minun korvissani aidolta ja uskottavalta. Sekä murre että yleiskieli repliikkien välissä on kuitenkin kurinalaista. Tekstiä ei raskauteta turhilla adjektiiveillä, kielikuvat ovat täsmällisiä. Aikakausien ero voidaan tiivistää vaikka ihmettelyyn siitä, että Skoda voi palvella taksina. 80-luvun muistaville se on edelleenkin "Ladan köyhä pikkuveli". Automerkeillä on tässäkin kirjassa merkitystä.

Sekä muistikuvia että kirjan nykytason ympäristöä kuvataan niin tarkasti, että lukija näkee kirjan maailman silmissään. Kirja tarjoaa nostalgiaa ja tuttuuden elämyksiä, mutta myös yleismaailmallisia havaintoja siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja  Tuijata.

Pohjalainen, Soili
Valuvika
Atena, 2019

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan esikoisromaani on ollut vuoden onnistujia, myynti- ja varauslistojen kärjen tuntumaan noussut romaani. Kirjoittaja on toimittaja ammatiltaan ja siten tottunut sanankäyttäjä ja se näkyy. Kirja on sujuvaa tekstiä ja hyvin rakennettu kokonaisuus.

Nimenä kirja on ollut tuttu, mutta tartuin siihen vasta, kun kirjastot tarjosivat sen kaikille vapaasti luettavaksi Koko kansa lukee -kampanjan kautta. Kirja olikin mitä sopivin työmatkojen kännykkäkirjaksi. Nopealukuista ja vahvasti juonellista tekstiä.

Kansi: Emmi Kyytsönen

En ollut etukäteen tullut selvittäneeksi kirjan sisältöä. Oletin, että tässäkin esikoisessa kirjan päähenkilö on Kalliossa asuva sinkkunainen. Ja näin olikin, mutta Kallio tässä vain kontrastina. Varsinainen elämä on Jalasjärvellä, etelä-Pohjanmaalla. Kirja on kuin uuden sukupolven feminiininen versio Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta. Tämänkin suvun vahvuus lepää paljolti naisten varassa. 20-luvulla syntynyt mumma kasvattaa aikuiseksi kolme poikaansa ja tyttären huolimatta juopottelevasta miehestään. Muun ohella mumma kantaa salaisuuksiaan, joista kaikki eivät selviä koskaan. Perheen pojista tulee rakennusyrittäjiä, yhteistä firma pyöritetään mumman suosikkipojan Tapion johdolla. Ainoan tyttären tyttärestä Susannasta tulee kirjan päähenkilö, suvun ensimmäinen akateeminen ja menestyvä lakinainen. Nuorena hän halusi pois Pohjanmaalta, mutta siellä aikuinen Susanna työskentelee pari päivää viikossa ja siellä myös hänen ajantuksensa askartelevat. Pohjanmaa ei päästä irti. Eikä suku. Sen vuoksi Susanna taipuu myös työtehtäviin, joita ei muuten tekisi.

Pohjalaista sukua täydentää on Irakista Suomeen paennut sisaruspari. Menneisyyden taakkaa kantavia hekin, Heidän oli ollut pakko jättää kotimaa, mutta muistot eivät jättäneet rauhaan. Mutta pohjalaisten on helpompi löytää läheisyyttä kaukaa tulleiden kuin omiensa kesken. Susanna pesee kuolleen mummansa irakilaisen ystävättärensä kanssa. Tapio kertoi irakilaiselle työntekijälleen muistoja, joita hän ei muiden kanssa jakanut.

Tiiviissä kirjassa olisi aineksia pitempäänkin tarinaan. Kaikkein vakavimmillaan kirja on puhuessaan perheväkivallasta ja nuorten naisten hyväksikäytöstä, mutta juuri tätä väkivaltaa kirjassa ei selitetä eikä problematisoida. Kirjan suurin pahis on paha ilman mitään selitystä tai perustelua, mikä häiritsee kerrontaa. Luonnostaan pahojen lisäksi on niitä, jotka kestävät ja kasvat vaikeuksissa sekä niitä, jotka murtuvat paineen alla. Kirjassa tarinan kertoja vaihtuu, mutta kertoja kuuluu aina niihin, jotka selviytyvät. Pahojen ja paineen alla murtuvat eivät pääse itse kertomaan tarinaansa, mutta juuri niitä tarinoita lukija jää kaipaamaan.

Vasantola, Satu
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.

Kansi: Tuomo Parikka

Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017

Jonain keväänä herään – masentuneena lokakuusta kesään

”Tänä aamuna en tappaisi itseäni”

Katri Rauanjoen toinen romaani Jonain keväänä herään kertoo ruuhkavuosiaan elävästä kahden lapsen äidistä, joka sairastuu masennukseen. Päähenkilö Kerttu oli lapsena pärjäävä ja peloton pikkutyttö, nuorena ahkera ja menestyvä koululainen ja opiskelija, joka valmistui luokanopettajaksi ja pääsi kiinni pätkätöihin. Uran ohella hän on hankkinut itselleen unelmaperheen, kaksi lasta, insinööriaviomiehen Lassen ja rintamamiestalon. Hahmona hän muistuttaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden päähenkilöä. Tämä kirja on tosin romaani eikä muistelmateos, vaikka tämäkin ilmeisesti perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Katri Rauankoski on itse opettaja ja kertonut avoimesti masennuksestaan.

Kirjassa eletään lokakuusta kesään. Masennus lamaannuttaa Kertun, aikaisemmin niin energisen naisen.  Suhde aviopuolisoon ja 11-vuotiaaseen tyttäreen kärsii. Lapsuudesta asti jatkunut kateuden täyttämä hankala suhde nuorempaan sisareen kärjistyy. Masennuksen mustina hetkinä Kerttu etsii kalenterista sopivaa päivää itsemurhaa varten. Takaumina käydään läpi Kertun tarinaa lapsuudesta aina kuukautta aikaisemmin tapahtuneeseen seksuaaliseen häirintään asti. Onnekseen Kerttu saa apua ja mahdollisuuden etsiä masennuksensa syitä yhdessä viisaan terapeutin kanssa. Päivittäisenä apuna ahdistuksessa hän käyttää Halpa Hallista ostamaansa unikkokantista muistikirjaa, jonka kautta myös kuvataan vaikeaa suhdetta äitien ja tytärten välillä.

Kirja on vahvimmillaan kuvatessaan Kertun tunteita ja masennuskokemuksia. Lamaannuttava masennus saa ajan katoamaan ja hämärtää ääriviivat. Syömishäiriötä ja viiltelyä kuvaavat kohdat on kuvattu niin aidosti, että lukijalle tulee fyysinen pahan olon tunne. Keski-ikää lähestyvän pariskunnan arkisen suhteen alla on vielä muistuma vanhasta tunteesta. Tapahtumat nähdään välillä Kertun silmin, välillä asioita kuvaa kaikkitietävä kertoja. Aviomies Lasse ei pääse itse ääneen, mutta lukija kyllä ymmärtää nuoruudesta ja rakkaudesta haaveilevaa miestä. Masentuneen rinnalla ei ole helppoa.  

Masennus ei ole toivoton, tterapia osoittaa voimansa ja saa päähenkilön ymmärtämään itseään ja etenkin suhdettaan nuorempaan sisareensa. Sukupolvien väliset suhteet pysyvät silti vaikeina, keski-ikäisen on yhtä vaikeaa selvittää asioita vanhempiensa kuin lastensa kanssa. Ahdistus ja pelko siirtyvät puhumattomalta sukupolvelta seuraavalle, väärinymmärrykset voivat myrkyttää hyvät aikomukset. Viha kohdistuu helppoon, ei välttämättä oikeaan kohteeseen.

Kirjaan upotettu seksuaaliseen häirintään liittyvä episodi tuntuu vähän päälleliimatulta, vaikka tapaus ei sinänsä sisälläkään mitään varsinaisesti epäuskottavaa. Työpakkaan liittyvät osiot olivat kirjan heikoimpia, vaikka kirjailija onkin onnistunut mainiosti kiteyttämään tuskan, jota kehittämispäivien iänikuiset ryhmätyöt aiheuttavat. 

Kirjaa lukiessani ajattelin, että lapsettomuuden (itse valitun tai elämänosaksi langenneen) ansiosta moni masennus- tai uupumusdiagnoosi on saattanut jäädä toteamatta. Uupuneenakin voi ehkä selvitä pelkästä työelämästä, kaksinkertaisesta työtaakasta ei mitenkään. Niin rankkaa näiden uraansa ja lapsiperhe-elämäänsä elävien elämä on.




Katri Rauanjoki
Jonain keväänä herään
Atena, 2016