Suomaa - perintömaa

Maria Turtschaninoffin ensimmäinen alkuisille kirjoitettu kirja, Suomaa, on kerännytt ansaittua kiitosta. Loistavien kritiikkien ja varausennätysten lisäksi se on saavuttanut myös Kiitos kirjasta -mitalin. Kirjailijan omilta sukulaisilta kuullut tarinat innoittivat luomaan sukukertomuksen, joka kuljettaa Nevabackan suvun ja sen Kokkolan lähelle sijoittuvan talon tarinat 1600-luvulta nykypäivään. Tapahtumat etenevät episodeina, vuosisata kerrallaan. Kaikkea ei selitetä läpikotaisin.  

Kirja alkaa maagissävyisenä kohtauksena. Siinä suvun kantaisä palaa nuorena miehenä kolmikymmenvuotisesta sodasta ja saa raivattavakseen metsää ja sen vieressä olevan suon.  Uudistilalla ei ole naapureita, mutta asukas ei ole yksin. Mies tekee metsän väen kanssa sopimuksen ja maksaa kalliin hinnan sopimuksen rikkomisesta. Metsän väki on mukana suvun koko historiassa, mutta muuttuu näkymättömämmäksi tarinan edetessä ja lähestyessä nykypäivää. Fantasiakirjana alkanut romaani muuttuu vähitellen sukutarinaksi, jota historia muovaa. 1600-luvun ihmisille maailmassa maahiset, metsän väki olivat todellisuutta, vaikka näkymätöntä. Niiden rooli väheni kun tieto lisääntyi. Mutta usko enteisiin ja toiseen todellisuuteen ei kadonnut kokonaan. Vielä moderneille 1900-luvun sukulaisille linnut saattoivat olla enteitä ja viestintuojia.

Kirjassa kuten elämässä huonot ajat seuraavat hyviä, onni vaihtuu joskus dramaattisen nopeasti ja toiveet muuttuvat pettymyksiksi. Nevabackan asukkaat joutuvat kokemaan isonvihan, 1800-luvun nälkävuodet, kansalaissodan ja toisen maailmansodan. Keuhkotauti teki tuhojaan. Talosta lähdetään Amerikkaan, ja jopa Afrikkaan. Osa lähtijöistä jää, mutta toiset palaavat rahaa ja kokemuksia mukanaan. Terva toi vaurautta, metsänhoito kehittyi ja tekniikka yhdisti asukkaat muuhun maailmaan. Porvoon valtiopäiviä tai itsenäisyysjulistusta ei mainittu. Itse ihastuin siihen, että elämää muuttavien innovaatioiden joukossa oli myös kirjastoauto.

Kirjan luontokuvaus on väkevää. Suo näyttäytyy paitsi salaperäisen orkidean kasvupaikkana myös mystisenä ja houkuttavana paikkana, jossa arkitodellisuuden lait eivät päde. Suokuvaus muistuttaa minua Aino Kallaksen Sudenmorsiammesta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Suo on kaunis ja houkutteleva, mutta myös uhkaava.

Kirjan tarinat olivat koskettavia. Henkilöt kokonaisia ihmisiä, joita elämä muokkasi. Nevabacka oli koti, josta lähtevät kantoivat sitä mukaan. Tarina tiheni loppua kohden, 1900-luvun muutokset olivat dramaattisia ja samalla osa lukuisten suomalaisten yhteistä historiaa. Talo kukoisti sotaa edeltävänä aikana, amerikanrahoilla oli rakennettu saha, pihan ympärillä kahdessa talossa asui perheen kolme sukupolvea ja palvelusväkeäkin oli. Mutta sota vei mennessään nuoret miehet, nekin jotka eivät olisi koskaan tahtoneet kotipitäjäänsä jättää. Kuinka monen suomalaisen maatalon tulevaisuuden suunnitelmat katosivat sodan melskeisiin! Kaupunki ja työura kutsuivat nuoria ja talon viimeiset asukkaat vanhenivat.  Rakennukset ränsistyivät, navetta tyhjeni ja pihalla liikkui vain kissa. Pariin lukuun tiivistyi Suomen autioituvan maaseudun tarina. Luvut sattuvat ainakin niiden sydämeen, jotka ovat joutuneet miettimään oman sukutalonsa kohtaloa. Samalla ne kuvaavat myös vanhenevan ihmisen yksinäisyytta ja kosketuksen kaipuuta suorastaan raastavalla tavalla. Minä itkin kirjan luettuani niin, että lähellä olevat ihmiset pelästyivät.

Valitettavasti en pystyisi lukemaan kirjaa alkukielellä. Puutteellinen ruotsintaitoni ei tavoittaisi kirjan sävyjä enkä etenkään suomenruotsalaisia murteita.  Kiitän kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomia kauniista kielestä. Jäin miettimään käännöskirjan nimeä. Minä olisin säilyttänyt kirjan alkuperäisen nimen oli Arvejord, perintömaa. Vaikka suo oli kirjassa keskeinen, suvun ja maan yhteyttä korostava nimi kuvaisi kirjaa paremmin. Minulle kirja puhui vahvimmin suvusta, perheestä ja maasta. Ehkä kääntäjä on valinnut uuden nimen sen sointuvuuden mukaan.

Keskipohjalainen minussa ihmetteli sitä, että suolla kasvavaa lakka kutsuttiin kirjassa valokiksi eikä käytetty ksiitäeskipohjalaisia murresanoja (nevamarja, lintti).  Mutta kuten sanottua, en hallitse ruotsin murteita.

Aikuisten kirjaksi Suomaa on poikkeuksellisen kauniisti ja näyttävästi kuvitettu. Tunnelmalliset piiroskuvat on tehnyt Sanna Mander, Maria Turtschaninoffin nuortenkirjojen kuvittaja.

Turtschaninoff, Maria
Suomaa
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi, 2022

Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja alkaa elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Näkökulma vain helposti korostuu niin, että vain homo- ja lesbosuhteet näyttäytyvät kirjoissa todellisina rakkaussuhteina. Heterosuhteet tuntuvat tässäkin kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi. Tavoitteena on ilmeisesti osoittaa, miten vääristäävltä yksipuolinen rakkauskuvaus voi tuntua.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022