keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Rauhattomat – ohjaajan tytär, ja filmitähden


Linn Ullmanin kirja Rauhattomat kertoo perheestä, lapsuudesta ja muistoista. Sekä kuolemasta. Alun perin oli tarkoitus haastatella isää, ohjaaja Ingmar Bergmania ja kirjoittaa näiden syvähaastattelujen pohjalta kirja. Haastattelut, kuusi erillistä sessiota, toteutettiin kuitenkin niin myöhään, että suuren ohjaajan sanat ja muistot olivat kadoksissa. Kun isä samana vuonna kuoli, tytär säilytti nauhat koskemattomina seitsemän vuotta ja uskoi niiden olevan kuuntelukelvottomia. Kun hän viimein kuitenkin uskaltautui niitä kuuntelemaan, ne puhuivat hänelle ja kertoivat viimeisistä kohtaamisista isän kanssa, vaikka eivät sillä tavoin kuin hän sen alun perin oli ajatellut.

Rauhattomat on merkillinen ja moniulotteinen romaani, jonka suhdetta todellisiin henkilöihin lukija voi vain arvailla. Se kertoo isästä, äidistä ja tyttärestä. Lukija tietenkin olettaa, että kyse on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmanin epäsovinnaisesta perhe-elämästä, mutta päähenkilöiden nimiä ei mainita.  Keskiössä on vanha isä, tämän haurastuminen ja kuolema. Oli riipaisevaa lukea aina ehdottoman täsmällisestä isästä, joka myöhästyi seitsemäntoista minuuttia sovitusta elokuvahetkestä sitä itse huomaamatta. Tuolloin tytär ymmärsi, että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vanhuus on demokraattinen, suuri ohjaaja haurastui tavallisten kuolevaisten tavoin. Sanat hukkuivat ja niiden merkitys unohtui. Tyttärelle jäi kokemus siitä, että hän ei ehtinyt kysyä, puhua eikä tavoittaa isäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuttu kokemus muillekin isänsä menettäneille.

Mutta kyllä isä ehti puhuakin, etenkin vanhenemisesta ja sen työläydestä. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi ohjaajan uskontoon liittyvä kommentti. Hän, papin poika, oli eläissään epäillyt, mutta nyt, kuoleman lähestyessä, epäilylle ei enää ollut voimia eikä sijaa. Se huuhtoutuu pois kaiken muun turhan mukana. Viisaalta mutta tylyltä kuulosti myös ohjaajan motto: ”Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina silloin kun odottaa”.

Mutta kirja ei puhu vain isästä vaan myös äidistä ja tyttärestä. Kirjailija kävi siinä läpi lapsuusmuistojaan. Hän eli kesälomalla isänsä kanssa Gotlannissa, muulloin äitinsä luona Norjassa tai Yhdysvalloissa. Kun äiti teki matkusteli ja työskenteli, tytär vietti aikansa isoäidin tai kotiapulaisten seurassa ja kaipasi äitiään. Kirjaa lukiessani muistin Liv Ullmanin kirjan Muutos, jota luin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Muistan kirjasta erityisen hyvin kohdan, jossa Liv ja Linn pyöräilevät yhdessä. Äiti, jonka pitäisi laihtua ja tytär, joka iloitsee uudesta polkupyörästään. Isä tuntui kuuluvan täsmälliseen elämäänsä maalle, mutta kauniin äidin olisi kuulunut olla tyttären lähellä. Vanhempia ei kuvata ihailevassa sävyssä. Isä oli erakkomainen mies, jolla oli yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja joka ei osannut puhua ainakaan lapsistaan nuorimmalle. Äiti oli satumaisen kaunis filmitähti, joka ei osannut arvioita omia taitojaan ja siksi koki myös epäonnistumisia ja joka tanssi nolostuttavasti nurmikolla. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tyttären suurta kaipausta.  Vanhemmat olivat taiteilijoita, joille vapaus oli tärkeää. Tyttären silmissä he ovat kuin lapsia. Isäkin löysi elämänsä onnen vasta viimeisen vaimonsa kanssa. Tämä vaimo ei ollut taiteilija ja pystyi siksi huolehtimaan miehestään ja luomaan tälle hyvän ympäristön.

Isä, äiti ja tytär eivät ole kolmikko. Tytär tapaa vanhempiaan aina erikseen. Perheessä on rakkautta ja välittämistä, mutta aikuinen tytär huomaa, ettei juurikaan tunne vanhempiaan. Vanhempiensa tarinaa kirjoittaessaan tytär kirjoittaa myös itsestään ja ratkaisuistaan. Kuuluisien vanhempien tytär, joka nuorena halusi tulla kohdelluksi omana itsenään eikä kenenkään tyttärenä näkee nyt itsensä osana sukujensa tarinaa. Asenteessa on jotain hyvin keski-ikäistä ja ymmärtäväistä.

Minulle tämä on ensimmäinen Linn Ullmanin kirja en ole lukenut myöskään Knausgaardin Taisteluni-sarjaa. Norjalaiselle kirjailijalle puhe knausgaardilaisesta tunnustuskirjallisuudesta on varmasti tuttua. Minua hyvän romaanin yhteys todellisuuteen ei häiritse. Parhaimmillaanhan hyvä kirjallisuus tekee yksityisestä yleistä. 
Hauta Fårön kirkkomaalla

Kirjassa on pitkä kuvaus isän hautajaisista, jotka isä oli toiveillaan jo etukäteen ohjannut. Isä tilasi paikalliselta puusepältä paavin hautajaisissa näkemänsä puuarkun näköisen ruumisarkun, valitsi hautapaikan ja suunnitteli vieraslistan. Ehkä hän ehdotti myös seurakunnan kanssa tehtävää haudanhoitosopimusta, vaikka siitä ei kirja puhukaan. Muistan, kun kävin Ingmar Bergmanin vaatimattomalla haudalla, kiinnitin ensimmäisenä huomioni karuun, vesisäiliöllä varustettuun kukka-astiaan, jollaisia seurakuntien hoidossa olevilla haudoilla näkee niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kauniista kukista huolimatta vaikutelma on arkinen, steriili. Sopii ohjaajalle, joka halusi olla yksi Fårön ukoista. Fannyn ja Aleksanterin ohjaajalle, joka ei itse halunnut koskaan viettää joulua. Tai papin pojalla, joka ei enää jaksanut kyseenalaistaa.

Linn Ullman
Rauhattomat
Like, 2016
norjan kielestä suomentanut Katriina Huttunen



tiistai 27. joulukuuta 2016

Matkaopas keskiajan Suomeen - elävöitettyä historiaa


Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen on saanut Valtion tiedonjulkistamispalkinnon  ja kerännyt palkintoehdokkuuksia. Eikä syyttä. Juuri tällaista teosta Suomessa on kaivattu. Maailmalla historialliset matkaoppaat ovat ilmeisesti yleinen kirjallisuuden laji, Suomessa tämä lienee ensimmäisiä. Hyvän matkaoppaan tavoin se on yleistajuinen ja esittelee keskiaikaista elämänmenoa kiinnostavasti eri puolilta. Arkeologi Ilari Aallon tekstiä täydentävät vielä Elina Helkalan selkeät kuvat. Kirja sopii opaskirjaksi esimerkiksi keskiajasta kertovia historiallisia romaaneja lukeville tai niille, jotka ovat tutustuneet keskiaikaan matkakohteiden tai pelien kautta. Mielelläni suosittelisin kirjaa myös nuorille.
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki


”Matkakohteena” kirjassa on Suomi vuonna noin vuonna 1400. Aika, jolloin eteläisessä Euroopassa elettiin jo varhaisrenessanssia oli meillä vielä keskiaikaa. Suomi oli syrjäinen, epäyhtenäinen alue. Etenkin syrjäseutujen elämä muistutti esikristillisen ajan elämää, Suomi ei kristillistynyt eikä länsimaistunut muutamassa vuosisadassa. Suomalaiset eivät eläneet kuitenkaan eristyksissä. Maa oli osa Ruotsin valtakuntaa,  kauppa ja kristillinen kirkko yhdisti maata myös keski-Eurooppaan. Myös itään, Novgorodiin, oli paitsi myös sotaisia myös kaupallisia suhteita. Suomen ja ruotsin lisäksi maassa puhuttiin saamea, venäjää ja saksaa. Eikä latinakaan ollut tuntematonta. Maahanmuuttajia ja kulttuurien törmäyksiä Suomessa oli myös keskiajalla. Kirja ottaa omalla tavallaan kantaa keskusteluun monikulttuurisuudesta. Kirjailijan arkeologitausta näkyy siinä, että hän korostaa kulttuurista jatkuvuutta. Historioitsijataustainen kirjailija ei välttämättä näkisi Suomen kalevalaisen kulttuurin jatkuvuutta halki keskiajan. Kirjan näkökulma täydentää esimerkiksi keväällä lukemani Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -kirjan kristillisyyttä ja eurooppalaisia yhteyksiä korostavaa näkemystä Suomen keskiajasta.

Kirjan lopussa pohditaan myös sitä, miksi keskiajasta tai historiasta ylipäätään kannattaa kiinnostua. Kirja osaltaan vastaa kysymykseen osoittamalla, että monessa suhteessa elämme kulttuurissa, joka on keskiajan jatke. Taustan ja menneisyyden ymmärrys voi auttaa myös nykyisyyden ymmärtämistä. Keskiajan ihmiset sopeutuivat ympäristöön ja sen asettamiin haasteisiin, koska heidän oli pakko. Hyvää oppia meille kaikille. Ympäristö täytyy meidänkin ottaa huomioon, vaikka tekniikka erottaakin meidät luonnon armottomuudesta. Kirjan kirjoittaja on paitsi tutkija myös roolipelien pelaaja, joka on vuosien ajan harrastanut historian elävöittämistä ja tarjoaa elävöittämisvinkkejä lukijallekin. Matkaopas keskiajan Suomeen on siten paitsi tutkimuksen myös keskiaikaharrastuksen tulos. Kirja, jossa tieteellistä tietoa on täydennetty eläytymällä ja jossa historian harrastamisen hauskuus korostuu.

Ilari Aalto & Elina Helkala
Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena, 2015



tiistai 20. joulukuuta 2016

Seksistä ja matematiikas - sekä lukemattomista muista asioista


Kansi: Sanna-Reetta Merilahti
Ida Rauman
kehutun ja palkitun romaanin alku lupaa paljon. Vaikuttava ja hyvin fyysinen aloitus sai minut hetkeksi muistamaan Sofi Oksasen esikoisteosta, Stalinin lehmät.  Intensiteetti ei kuitenkaan kestä herpaantumatta. Kirjaa lukiessa uppoutuu välillä tarinaan, välillä taas toivoo, että kirjoittaja ei olisi kirjoittanut yhteen ja samaan romaanin ihan kaikkia mahdollisia teemoja. Tämä on runsaudensarvi, mutta sellainen, jonka runsaus ahdistaa.

Romaani koostuu oikeastaan kahdesta aivan erilaisesta osasta, jotka ovat kytköksissä toisiinsa yhteisten henkilöiden kautta. Alkuosa on matemaattisen superlahjakkuuden, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vaatimattoman Erikan kehitystarina. Lapsuus, jossa kesteistä oli elämä kehitysvammaisen sisaren varjossa. Kouluvuodet, joissa huippulahjakkuus jäi koko yhteisön ulkopuolelle. Opiskeluvuosiin kuuluu pakollinen ensimmäinen seksikumppani, hyvä ystävä ja pettymys opiskelijoiden älylliseen tasoon. Kansainvälinne huippu-ura päättyy raiskaukseen.  Asiat ovat kehitysromaanille tyypillisä, mutta niiden käsittely poikkeuksellisen kliinistä ja tunteetonta. . Vaikka kirja kuvaa älykköä, ruumiillisuuteen liittyvät kuvaukset ovat keskeisiä, voimakkaita. Erityisesti kirjan seksikohtaukset, joista kaikki tunne oli suodatettu pois, saivat lukijan vaivautuneeksi Kuvaus, jossa päähenkilö lykkää wc-käyntiään kohtuuttoman kauan on vaikuttavampi kuin kirjan raiskauskohtaus. Kaiken tämän sotkuisen vastapainona on matematiikan kauneus.

Kirjan toisessa osassa Erikan rinnalle kirjan keskiöön nousee transsukupuolinen kirjastovirkailija Tuovi. He kohtaavat toisensa kirjan dramaattisimmassa kohtauksessa, joka alkaa kirjastossa ja päättyy Lauttasaaren edustan jäälle ja kirja muuttaa suuntaa. Tuovi on transseksuaali ja entinen biologi. Hänen myötään kysymys sukupuoli, seksuaalisuus ja huoli Itämeren tilasta nousevat keskeisiksi teemoiksi.  Sivupolkuna lukija tutustutetaan jopa Australian pussihukkien lajin historiaan. Vaikuttavammin ja mielenkiintoisemmin puhutaan kuitenkin kehitysvammaisten asemasta. Kehitysvammaisen Emilia-sisaren tarina kertoo tästä päivästä, suvun vaietun salaisuuden paljastuminen kertoo kehitysvammaisten elämästä sukupolvi sitten. Kuvaus hylätystä kehitysvammaisesta lapsesta on kirjan koskettavin osio. Kirjan runsaat, erilaiset teemat voi tietysti koota yhteen ja puhua kaikkien elämänmuotojen kunnioittamisen merkityksestä. Kirjan epämiellyttävinä kuvatut ihmiset eivät tosin teemaa tue.

Kirjan lajityypin määrittely on vaikeaa. Siinä on kehitysromaanin, psykologisen romaanin ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden leima. Sen runsautta lisää vielä pieni maagisen realismin vivahde, joka kulkee läpi koko kirjan. Kirjan loppuun kirjailija on vielä sijoittanut yllätyksen, joka tuo mukanaan jännitysulottuvuuden. Kovin paljon asioita, toivottavasti Ida Raumalla asiaa riittää vielä seuraavaankin kirjaan.

Rauma, Ida
Seksistä ja matematiikasta
Gummerus, 2015

torstai 15. joulukuuta 2016

Muistin piinaamat – kylmän sodan aikaa Islannissa


Arnuldur Indriᵭason kirjoittaa minun mielenmaisemaani hyvin sopivia synkkiä dekkareita, joiden miljöönä on tuulinen ja ankea Reykjavik. Hän tuntuu vielä mieltyneen yleisesti masentavana koettuun ajanjaksoon, 1970-lukuun. Aikakauteen, johon minulla liittyy nostalgiaa. Tähän aikakauteen liittyy myös uutuus, Muistin piinaamat. Hänen sankarinsa, 70-luvulla vielä nuorehko mutta jo silloin synkkämielinen poliisimies Erlendut ja hänen mielenkiintoinen esihenkilönsä Marion Briem ovat mielenkiintoinen ja sympaattinen pari. Erlendurin elämään sisältyy lapsuusajan trauma, joka kyllä on jo lukijalle esitelty, mutta tässä kirjassa hänen vain viitataan mielenkiintoisesti hänen kadonneita ihmisiä kohtaan tuntemaansa kiinnostukseen ja vihjataan, että asiaan liittyy salaisuus. Marioniin liittyvä arvoitus taas on hänen sukupuolensa. Kirjailija ehkä paljastaa asian joskus, toistaiseksi lukija saa pohtia, onko poliisipäähenkilön sukupuolella jotain merkitystä. Rikosten kannalta ehkä ei.

Tämä kirja vie lukijansa kylmän sodan aikaan. Minun ikäiseni henkilö kokee nostalgiaa,  lukiessaan ajasta jolloin Teheranin pankkivankikriisi oli maailman ykkösuutinen. Islantilaisten silmin olennaista kirjassa on aika, jolloin maailma ei ollut vielä löytänyt Islantia matkailumaana ja jolloin sininen laguuni oli vain harvojen psoriaatikkojen tuntema järvi. Kylmän sodan huurut koskettivat myös Islantia, kyse Yhdysvaltain sotilastukikohdasta oli keskeinen kansaa jakava seikka ja kysymys ydinaseista oli niihin ratkaisevasti liittyvä pelko. Kirjassa kurotetaan myös 50-luvulle, aikaan jolloin Islannissa oli puutetta kaikesta. Amerikkalaiset sotilaat edustivat silloin kaikkia suuren maailman ihmeitä, kuten rocklevyjä.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisaalta Sinisestä laguunista löytyy aluksi tuntemattoman miehen ruumis. Mies todetaan islantilaiseksi, mutta murhan jäljet johtavat pian amerikkalaisten lentotukikohtaan. Toisaalta Ernaldur tekee omia yksityisiä tutkimuksia ja selvittää 25 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön kohtaloa. Amerikkalaisiin liittyvä tutkimus ulottuu toisaalta ydinaseisiin, vakoiluun ja kansainvälisen politiikan jänniteisiin asti, toisaalta pohditaan eristäytyneessä tukikohdassa elävien sotilaiden ja heidän perheittensä ihmissuhdepaineita. Islantilaisia ja amerikkalaisia yhdistää salakuljetus, viattomista savukkeista eriasteisiin huumeisiin asti.  Myös Erlendurin tutkimalla katoamistapauksella on pieni yhteys salakuljetukseen.  Nuoren tytön katoamistapauksen muisto piinaa osallisia vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Suurvaltapolitiikan rinnalla tämän tapauksen osalliset ovat maan hiljaisia, tavallisia ja osin rikkinäisiä ihmisiä. Tyypillisiä Arnaldurin ihmisiä. Hänelle on tyypillistä rikollisten ja muiden elämässä epäonnistuneiden ymmärtäminen. Ihmiset usein ajautuvat epätoivoisiin tekoihin sattumalta tai epätoivoisen elämäntilanteen seurauksena. 

Muistin piinaamat ei ole kuitenkaan parasta Arnalduria. Yhteys kansainväliseen politiikkaan tuo kirjaan turhan sotkuista vakoiluromaanin kuorrutusta. Ajankuva ei ollut yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi kirjoissa Mestaruusottelu tai Mies järvessä.  Ernaldurin ykstyisetsivätyö vaikuttaa hivenen liian epäuskottavan onnekkaalta. Lukija jää odottamaan sympaattisten sankarien kohtaamista vakuuttavampien rikosten parissa.


Arnaldur Indriᵭason
Muistin piinaamat
islannin kielestä suomentanut Seija Holapainen
Blue moon, 2016

tiistai 13. joulukuuta 2016

Nuortenkirjoja, tästä maailmasta

Kirjastossa työskentely tuo mukanaan monenlaisia etuoikeuksia, kuten sen, että työn vuoksi tulee luettua sellaista, mihin ei ilman ulkoista yllykettä tarttuisi. Luokkakäyntiä varten luin muutaman nuortenkirjan ja valistuin. Lajityyppi sisältää paljon muutakin kuin fantasiaa. Halusin esitellä nuorille kirjoja, jotka liikkuvat tutunoloisessa maailmassa.  Näiden kirjojen teemat koskettavat niin aikuisia kuin nuoriakin ja ne on koskettavasti kirjoitettu. Hyviä kirjoja kaikenikäisille.


John Greenin koskettava kirja Tähtiin kirjoitettu virhe on taipunut myös elokuvaksi.  Elokuva ei tosin kuulemma tuo kirjalle oikeutta, näin minua ainakin nuoret valistivat. Kirja kertoo syöpää sairastavista nuorista, joille ei ole pitkää elämää luvassa. Sairaus muuttaa nuoria.  Kirjan syöpänuoret ovat älykkäitä ja varhaiskypsiä, he ovat tottuneet pohtimaan ikäisilleen kaukaisia asioita ja selviytymään. He joutuvat selviytymään siitäkin, että terveet ystävät ja rakastetut eivät kestä elämää sairauden varjossa ja jättävät. Mutta kirjan päähenkilöt Augustus ja Hazel ehtivät kokea suuria asioita: kohtaavat toisensa syöpänuorten tukiryhmässä, ihastuvat ja rakastuvat. Yhdessä he matkustavat yhdessä Amsterdamiin tapaamaan Hazelin elämää suuremman kirjan kirjoittajaa kysyäkseen, miksi tämä jätti kirjan kesken. Mutta ihailtu kirjailija osoittautuu pettymykseksi eikä kysymykseen kirjasta löydy vastausta. Mutta rakkaus ei estä syövän uusiutumista, kipua eikä kuolemaa. Mutta ennen kuolemaa on tärkeätä jättää maailmaan jälki. Tämä kirja on tietysti monen nenäliinan kirja, mutta liialta pateettisuudelta sen pelastaa huumori.

Listan vaikuttavin lukukokemus oli Anu Holopaisen kirja  Ihon alaiset. Scifimäinen kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin plastiikkakirurgia on arkipäivää ja ”luomut” ovat jotakin kovin erityistä, miltei perverssiä. Kirjassa ihmiset muokkaavat itseään, käytännössä luovat kasvonsa ja olemuksensa. Kirjan maailma muistuttu kovasti nykyistä maailmaamme eikä sijoittunut mihinkään kaukaiseen fantasiamaailmaan, mikä teki kirjasta tehokkaan ja vaikuttavan. Päähenkilö on nuori Jara (sukupuoli selviää tarinana kuluessa), jonka perhe ei sallisi hänelle kauneusleikkauksia ja joka siksi hakeutuu ”luomujen” klubille esiintyjäksi hankkiakseen rahaa leikkauksia varten. Siellä hän tutustuu toisiin luomuihin, nuoriin, jotka eri syistä ovat jättäneet kauneusleikkaukset väliin. Rakkauttakin kirjassa on nuortenromaanien tavoin. Ja vanhempia, jotka töittensä tai rakkaushuoltensa vuoksi eivät huomaa, mitä nuorten maailmassa tapahtuu. Sivujuoni kertoo meidän aikaamme helposti sijoitettavan tarinan nuoresta kovapintaisesta tytöstä ja netin kohtaamispalstoista. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta nuoret ovat haavoittuvaisia, kaikkina aikoina. Kirja koostuu suurelta osin nettipostauksista ja -keskusteluista. Välillä tekstien lomassa on myös haastatteluja. Rikkonainen rakenne tukee sisältöä. Kirjaa lukiessa teki hetkittäin pahaa.

Siri Kolun pieni kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin  oli tämän syksyn lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Siinä nuori, tytöksi syntynyt Petra valmistautuu korjausleikkaukseen, jonka jälkeen hän on virallisestikin sitä, mitä on aina kokenut olevansa, eli, poika nimeltä Peetu. Kirja tapahtuu Peetun pää sisässä, mutta siinä myös puhutaan. Isä osaa oikeasti puhua vain lentäessään ja purjelehtokoneen kyytiin hän Peetun viekin. Äidin kanssa puhuminen tuntuu turhalta, äidin on vaikea hyväksyä, että hänellä on jatkossa kaksi poikaa eikä yhtään tytärtä. Kunnes jotakin liikahtaa äidin ja Peetun väleissä. Mukana ovat myös isoveli ja tyttöystävä Aamu. Tärkeä kirja, tärkeästä aiheesta.

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on kertomus rakkaudesta, joka näkyy mustelmina, haavoina ja vammoina. Kirjan henkilöt ovat nuoria, mutta se kertoo ikuisen tarinan vinoutuneesta rakkaudesta. Rakkaus on sokeaa, mutta jossain vaiheessa on havahduttava, jos rakkaus kahlitsee, loukkaa tai haavoittaa. Jossain vaiheessa täytyy avata silmät ja ymmärtää, että minä annan tehdä itselleni pahaa.
Minämuotoon kirjoitettu kertomus on myö kuvaus siitä, kuinka yksi ihminen voi halutessaan musertaa toisen kokonaan.

John Green
Tähtiin kirjoitettu virhe
englannin kielestä kääntänyt Helena Bützow
WSOY, 2013

Anu Holopainen
Ihon alaiset
Karisto, 2015

Siri Kolu
Kesän jälkeen kaikki on toisin : elämänmuutosromaani
Otava, 2016

Laura Lähteenmäki
Iskelmiä
WSOY, 2013

torstai 8. joulukuuta 2016

Akvarelleja Engelin kaupungista - öinen päiväkirja

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis ja surullinen kirja. Kirjailija Jukka Viikilä itse kertoi haastattelussa, että hänen tavoitteensa oli salakuljettaa runoutta proosakirjallisuuteen ja hyvin salajuoni onnistui. Päiväkirjamuotoinen kirja tarjoilee unenomaisia näkyjä pääkaupungiksi syntyvään Helsinkiin. Kirjan Helsinki kattaa sen alueen, jota edelleenkin kutsumme Helsingin kantakaupungiksi: Pitkältäsilllalta Kaivopuiston rantaan, Katajannokalta Hietalahden torille. Eivätkä kuvaukset rajoitu vain nähtävän maailman kuvauksiin, kirjassa kuvataan kallioiden räjäytyksistä syntyvää melua, kirkonkellojen soittoa, raa’an merituulen tunnetta kasvoissa sekä syksyistä mädän omenan tuoksua kaupungin puutarhoissa. Engelin kaupunkia aistitaan kaikilla aisteilla.
Kansi Jenni Noponen

Minulle kirja toi mieleen Kristina Carlsonin kirjan William N:n päiväkirja. Tämäkin oli kurkistus introvertin miehen sielunelämään. Viikilän Engel ei toki oli William N:n tavoin kiukkuinen ihmisvihaaja vaan vaimoaan ja tytärtään rakastava mies, joka toteuttaa unelmaansa. Tapahtumia ja ympäristöä kuvataan tiukasti päähenkilön tajunnan kautta, unet ja todellisuus sekoittuvat. Kirja on monologia, kuunnelmasta romaaniksi laajentunut.

Haastattelussa kirjailija on kertonut, että kyse ei ole elämäkerrasta vaan päähenkilössä on vähintään yhtä paljon runoilijaa itseään kuin suurta arkkitehtia.

Nuori Engel suree köyhyyttä, jossa vaimo joutuu hänen vuokseen elämään, ihmettelee, kuinka naisella, jonka työ on pelkkää huolenpitoa, riittää puuhaa koko päiväksi. Vaimo on niin rakas, mutta mitkään sanat eivätkä teot eivät riitä sitä rakkautta ilmaisemaan. Avutonta mustasukkaisuuttakin arkkitehti ehtii tuntea. Kun vaimo kuolee, koko maailma pysähtyy. Monet asiat menettävät merkityksensä, sillä ” jos ei saa kertoa jotakin mieltä kiihdyttävää asiaa lähimmilleen, on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan”.  Huolta ja rakkautta tuo myös sairaalloinen tytär, lapsista vanhin. Säilyneissä kirjeissä historiallinen Engel puhuu vain pojistaan, tyttärestä vaietaan. Romaanissa tytär on jatkuvasti ajatuksissa, pojista vain pari mainintaa.  Työhönsä romaanin Engel suhtautuu intohimoisesti. Hänelle arkkitehtuuri on runoutta. Hän haluaa luoda uutta ja ennennäkemätöntä. Korjaustöissä on ”tylsistyttävä palkkatyön tuntu”.

Helsingissä Engel sai valmiin ruutuasemakaavan täytettäväkseen. Hän hyväksyi sen, vaikka ei pitänytkään sitä tuuliselle ja kallioiselle niemelle sopivana. Samanlaista kaavaa hän itse suunnitteli Turkuun ja sisä-Suomeen. Tärkeintä oli suojella kaupunki tulelta. Tulta, kaupungin tuhoajaa, hän pelkäsi enemmän kuin mitään. Kaupungin hän sai täyttää ennennäkemättömillä rakennuksilla, niistä suurimmat ja kauneimmat olivat tuomiokirkko ja yliopiston kirjasto, kumpikin silloiseen kaupunkiin aivan liian suuria. Tarkoitus oli hätkähdyttää ja jättää jälki. Kirjastoon hän ei suunnitellut kirjavarastoja. ”Rakennuksen merkitys on muualla kuin kirjoissa”. Tällä ajatuksella osallistutaan kirjastokeskusteluun tänäkin päivänä. Kirkon eteen hän ei olisi halunnut portaita, työtä arvostava arkkitehti ei halunnut vetelehtijöitä taideteoksensa viereen, mutta painostuksen alla hänen oli ne hyväksyttävä.

Arkkitehdin takana on keisarivalta, joka antaa hänelle runsaat resurssit ja odottaa näyttävää tulosta. Vaikka arkkitehti onkin suuri taiteilija, keisarin tarjoama huomio ja arvostus hivelevät.


Tämä on myös kirja muukalaisuudesta. Engel menestyi, mutta ei koskaan kotiutunut Helsinkiin. Saksalaisena hän oli vieras ruotsia puhuvan herrasväen joukossa.  Helsingin talvi oli etelästä tulleelle loputtoman kylmä. Yhdessä kirjan kohtauksista Engel ja Fredrik Pacius juovat viiniä yhdessä ja kumpikin suunnittelee paluuta kotimaahan eläkepäiviksi. Mutta kumpikaan ei Saksaan palannut ja molemmista tuli osa suomalaista identiteettiä. Mutta arkkitehdin tavoin myös rakentajat olivat kaukaa kotoisin. Kuten nykypäivänäkin, Helsingin rakennustyömailla puhutaan venäjää ja lukemattomia muita kieliä. Romaanin Helsingillä on nykykaupunkiin monta yhtymäkohtaa.

Tämä runollinen romaani voisi innostaa lukemaan Viikilän runoja. Minut se kuitenkin ensin innosti etsimään käsiini C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirjan (Schildts 2012). Kirjan artikkelit taustoittavat romaania, Helsingin keskustassa liikkuminen saa vielä lisää kerroksellisuutta. Kaupunki inspiroi minuakin, vaikka en allekirjoitakaan romaanissa esitettyä ajatusta: ”Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”.

Luettuani tämän kirjan lähdin Senaatintorin joulumarkkinoille. Kauniisti valaistu tori on aarre. Kiitos Engel.

Viikilä, Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016



torstai 1. joulukuuta 2016

Myrskyuhri - Baskimaan murhatrilogia päättyy, viimeinkin


Dolores Redondon dekkaritrilogian viimeisen osan lukeminen oli kieltämättä jo vähän haasteellista.
Myrskyuhria edeltävät osat ovat jännittäviä ja avaavat lukijan silmien eteen Navarran hienot maisemat ja ja kauniit kylät. Toinen osa, Luualttari, kertoi ainakin minulle aivan tuntemattomasta ulottuvuudesta Euroopan historiassa. Ennen sitä kirjaa en ollut kuullut, että Pyreneillä on vielä pari sataa vuotta sitten elänyt väestöryhmä, jonka asema on ollut verrattavissa Intian kastittomiin. Myrskyuhrikin kyllä viittasi alueen historiaan. En ole tarkistanut, mutta todennäköisesti kirjassa puhuttiin todellisesta 1600-luvulla vaikuttaneesta inkvisiittori Salazarista. Mielenkiintoista asiassa oli lähinnä se, että inkvisitiosta puhuttiin positiivisessa sävyssä. Kun Dolores Redondo kertoo pakanalliselta ajalta periytyvästä noituudesta ja sen hirvittävistä ilmenemismuodoista, inkvisitio nähdään turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta vahvistavana järjestelmänä, joka suojeli ihmisiä. Kaikkien inkvisition kauhuja kuvaavien teosten joukossa näkökulma on virkistävä. Ja todennäköisesti - käsittääkseni - myös varsin perusteltu näkemys.
Pamplona, yksi kirjan tapahtumapaikoista

Muuten tämä trilogian kolmas jakso ei ollut sarjan huipennus. Tarina oli turhaan venytetty kolmen paksun osan pituiseksi, lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kerrontaa. Tarinassa oli liikaa kauhistuttavia asioita, jotka turruttivat lukijan. Lukeminen oli piinaavaa myös siksi, että lukija oli arvaa syyllisen viimeistään kirjan alkupuolella ja päähenkilön työskentely rikoksen selvittämiseksi tuntuu etenevän härnäävän hitaasti.
 Kaikkia erilaisia ulottuvuuksia ei kuitenkaan lopussa avattu riittävästi, etenkin päähenkilön äitisuhde jäi vielä vaivaamaan lukijaa. Vaikka rikollisia paljastetaan, pahuutta ei kokonaan onnistuta tuhoamaan eikä edes ymmärtämään. Pahuuden mysteeri jää.

Redondo, Dolores
Myrskyuhri
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016

torstai 3. marraskuuta 2016

Baltimoren sukuhaaran tragedia - nuoruuden uudelleenarviointi

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi nopealukuisimmista tiiliskivikirjoista, joita olen lukenut. En lukenut kirjaa yhdeltä istumalta vaan viikon aikana busseissa, junissa ja muina lyhyinä välihetkinä.  Teksti  on sujuvaa ja virheetöntä, tarina koukuttava eikä kirjaa halua kesken. Kirjan on suomentanut kirjailija Kira Poutanen,  sen kevyen tuntuinen teksti on kaunista.  Keskeytykset eivät kirjan lukemista haittaa, polveileva tarina ei katoa lukijansa mielestä.  Minä en ole lukenut Dickerin kehuttua esikoisteosta Totuus Harry Quebertin tapauksesta.  Kirja ei kaipaa esikoista tuekseen vaikka tämän kirjan päähenkilö ja tarinan kertojahahmo, Marcus Goldman, kuulemma esiintyy siinäkin.  Tässä kirjassa kirjailija Goldman kirjoittaa kirjaa oman perheensä vaiheista ja käärii samalla auki oman nuoren elämänsä kipupisteitä. Kirjoitustyön aikana hänelle selviää, kuinka vähän hän on läheistensä elämästä tiennyt ja ymmärtänyt.  Kirja on yritys korjata mennyt.  Lopussa kertoja katsoo omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan toisin silmin kuin aiemmin.

Kirja - varsinkin sen alku - toi mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan, mutta samalle tasolle tämän kulttikirjan kanssa uutuuskirja ei nouse. (Harva kirja nousee).


Kirja on taitavasti rakennettu, se liikkuu kevyesti monessa eri aikatasossa eikä lukijalla ole vaikeuksia seurata tarinan kulkua.  Lukijaa muistutetaan vähän väliä tragediasta, jota ei selitetä kokonaan ennen kirjan loppua. Lukijalle vihjataan, mutta hänet pakotetaan odottamaan.  Jännitys pysyy koko ajan yllä. On toki kirjassa osia, joita olisin toivonut kirjailijan vähän karsivan. Kirja sisältää pitkiä kuvauksia nuorten poikien kouluelämästä. Etenkin koulukiusaamiseen liittyvä jakso on venytetyn tuntuinen ja vaivaannuttavaa luettavaa.

Tämä kirja on ennen kaikkea kirja perheestä, perhesalaisuuksista, veljeydestä ja kateudesta. Perheenjäsenten väliset tunteet ovat syviä, mutta ristiriitaisia. Perheenjäsenet ovat niin läheisiä, että perheyhteyden menetys tuntuu kipuna. Perheenjäsentä kohtaan tunnettu viha tai pettymys voi kuitenkin myrkyttää välit vuosikymmeniksi. Sisarkateus voi johtaa järjettömän pahantahtoisiin tekoihin vain siksi, että joku toinen tuntuu saavan liian suuren osan minulle kuuluvasta rakkaudesta.

Kirja on myös kuvaus rahan luomista yhteiskuntaluokista, sosiaalisesta noususta sekä putoamiseen liittyvästä häpeästä. Kulissien rakentelu ja ylläpito ovat tärkeitä. Hetkittäin kirjaan sisältyvät sosiaalilukkien elämäntapojen vertailu toi mieleen Pokka pitää –sarjan Hyacinthin. Kirja on ehkä eurooppalainen näkemys ja satiiri amerikkalaisesta unelmasta.

Ennen kaikkea kyse on hyvästä lukuromaanista, jonka juonikuvioita ei kannata paljastaa, koska yllätyksellisyys on kirjan ydin.  Koska kirjan tapahtumat liittyvät nuorten maailmana ja koska teksti on niin kevyttä ja viettelevää, suosittelisin tätä sivumäärästään huolimatta myös nuorille lukijoille. 


Dicker, Joël
Baltimoren sukuhaaran tarina
Tammi, 2016
ranskankielestä suomentanut Kira Poutanen
554 s. 

lauantai 29. lokakuuta 2016

Lähestyminen - Anja Snellmanin elämää?

Kun lukija saa käteensä romaanin, jonka kannessa on kirjailijan valokuva, kirjaa ei voi olla tulkitsematta kirjailijan elämäkerran läpi. Ei varsinkaan, kun kyseessä on kaikkien tuntema Anja Kauranen-Snellman, jonka elämästä moni on saanut kuulla paljon enemmän kuin olisi halunnutkaan. Tähän pieneen Lähestyminen-romaaniinsa kirjoittaja on sisällyttänyt muistoja ainakin lapsuudestaan, elämästään Kreetalla, aiemmasta avioliitostaan sekä nykyisestä työstään terapeuttina. Omia lapsuusmuistoja vielä selittävät kuvat isän ankeasta lapsuudesta Viipurissa. Kirjan yhteydessä on keskusteltu siitäkin, onko kirjaan sisältyvä tarina Kolera-altaaseen kuolevasta terapia-asiakkaasta tosi vai keksitty. Siis, onko kirjailija Snellman hyödyntänyt kirjassaan terapeutti Snellmanin asiakastietoja.  Kysymys lienee turha, mutta se lisää kiinnostusta kirjaa kohtaan. Kirjailija kun on tunnetusti herättänyt keskustelua esimerkiksi plagioinnin ja intertekstuaalisuuden rajoista sekä läheisten ihmisten elämän käsittelemisestä kirjoissaan.  Pienet kohut ovat osa kirjailijan teoksia.

Henkilökohtaisten muistojen lisäksi kirjassa nostetaan esiin suuria ja tärkeitä teemoja kuten päihderiippuvaisten hoito, Välimeren pakolaiskriisi sekä lasten huono kohtelu.  Kreikan idylli on kadonnut talouskriisin ja pakolaisjoukkojen myötä.  Kirjan varsinainen juoni rakentuu terapeuttina työskentelevän päähenkilön yhdestä asiakassuhteesta. Nuori sekakäyttäjä saapuu terapeutin vastaanotolle, kertoo tarinaansa ja yhteys syntyy.  Kirjassa kelataan isättömän pojan ankeaa lapsuutta piittaamattoman ja päihderiippuvaisen äidin huomassa. Sen rinnalla kerrotaan terapeutin isän isättömästä lapsuudesta. Ehkä kirjan riipaisevin osa oli riipaiseva kuvaus yksinäisestä pojasta, joka lähettää pullopostin toisensa jälkeen toivoen jossain Pohjanmaalla asuvan tuntemattoman isän saavan sen joskus. Lukija kyllä ymmärtää, että lasten huono kohtelu sairastuttaa ja synnyttää päihdeongelmia, vaikka päähenkilöterapeutin mukaan sitä eivät aina ymmärrä ammattilaisetkaan. Nuoren asiakkaan tuntematon isä on – mahdollisesti –kreikkalainen, syntynyt samana vuonna kuin terapeutin menettämä lapsi olisi syntynyt.  Nuoren potilaan tapaaminen tuntuu ympyrän sulkeutumiselta. Suru lapsen menettämisestä särki aikoinaan terapeutin täydelliseltä tuntuneen parisuhteen.  Teemaltaan se siis muistuttaa ainakin Pauliina Vanhatalon kirjaa Korvaamatoni.  Lähestyminen kirjan terapeutti menettää lapsensa ja perheensä lisäksi vielä nuoren asiakkaansakin, terapeutti ei pystynyt pelastamaan asiakastaan.

Anja Snellman osaa kirjoittaa ja ennen kaikkea, hän osaa uudistua. Koskaan ei voi arvata, millainen hänen seuraava kirjansa on. Sen voi kuitenkin arvata, että joka kirjaan liittyy joku kohu tai rajanylitys.  Hienoa on myös se, että hän kirjoittaa ajankohtaisista teemoista, joskus teemat ovat vain vähän liian ajankohtaisia ja ilmeisiä. Kirjassa jopa viitataan Spinalongan saareen, johon liittyvän televisiosarjan ääressä potentiaalinen lukijakunta ehti vuodattaa varsin kyyneltä.


Snellman, Anja
Lähestyminen
WSOY, 2016

lauantai 22. lokakuuta 2016

Luualttari - Baskimaan murhat -trilogia jatkuu

Luin Dolores Redondon toisen dekkarin, Luualttarin. Se on jatkoa Näkymätön vartija –kirjalle. Kirjan kannessa lentelee korppi. Ilman äsken lukemaani Korppiretki-kirjaa, en olisi kiinnittänyt lintuun mitään huomiota. Kyse on suomalaisen kustantajan valinnasta, alkuteoksen kansi on toisenlainen.  Kirjassa ei juurikaan puhuta korpeista, mutta mustat linnut sopivat sen synkkään tunnelmaan.  Korpit viittaavat toisaalta kuolemaan, toisaalta ne ovat välittäjiä ihmisten ja tuonpuoleisen välillä. Molemmat ulottuvuudet liittyvät kirjaan.  Espanjalaiseen pyhimykseen liittyvön tarinan mukaan korpit voivat suojella kuollutta villieläimiltä. Sellaista suojelua tässä kirjassa olisi kaivattu.

Kirja tuo mieleeni myös vast’ikää lukemani Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma –kirjan. Kirjoissa käytetään samaa kadonneen kaksosen motiivia.

Yli 600-sivuinen kirja on dekkariksi paksu.  Edellisen osan tavoin se esittelee baskien ja Navarran alueen mytologiaa ja historiaa. Minä luin kirjasta ensimmäisen kerran agoteista, väheksytystä vähemmistöstä,  jonka elämä oli rinnastettavissa Intian kastittomien elämään.  Heistä on merkintöjä Pyreneillä 1200-luvulta ainakin 1800-luvulle. Muun yhteisön ulkopuolella eläneen väestön asemaa kuvasti  se, että he joutuivat seuraamaan jumalanpalveluksia erillisestä syvennyksestä ristikon läpi eikä heidän sallittu osallistua yhteiseen ehtoolliseen.  Mielenkiintoinen ikkuna historiaan.

Itse rikosjuoni on jatkoa edellisen osan juonelle. Äidiksi tullut rikosylikonstaapeli Amaia Salazar selvittää joukkoineen synkkää rikossarjaa. Näennäisesti erilliset raa’at naistenmurhat yhdistyvät toisiinsa, kun toisiaan tuntemattomat murhaajat päätyvät itsemurhaan ja jättävät jälkeensä samanlaisen viestin.  Rikoksilla tuntuu olevan yhteys paitsi rikosylikonstaapelin kotikylään, myös hänen perheeseensä. Kirjan edellisessä osassa rikosylikomisarion mielisairas, väkivaltainen äiti oli taustalla oleva uhka, tässä kirjassa hän siirtyy tapahtumisen keskiöön. 


Kirjassa äitiys näkyy kahdella tavalla. Rikosylikonstaapelin lastaan vihaava murhanhimoinen äiti rikkoo äitiyteen liittyviä tabuja. Emme ymmärrä emmekä halua tietää äidistä, joka haluaa syödä oman lapsensa. Rikosylikonstaapelin oma äitiys on kaunista ja perinteistä, vaikka hän itse on uranainen ja asetta kantava poliisi. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen neljän kuukauden ikäisen vauvan äidin työssäkäynti tuntuu käsittämättömältä. Kirja on hyvä muistutus siitä, että pari sukupolvea sitten lyhyet äitiyslomat olivat todellisuutta meilläkin. Äidit imettivät ruokatunneilla tai lopettivat imetyksen työt aloitettuaan.  Päähenkilön persoona ja tunteiden hallinta ei  tosin ole täysin uskottavaa. Rakastava äiti kykenee kirjassa toimimaan poliisina jopa tilanteessa, jossa hänen omaa lastaan uhataan.


Tarina kulkee hyvin ja koukuttaa lukijansa. Jännitys säilyy melkein oppuun asti. Itse olen lukenut kirjaa työmatkoillani ja kerran upposin tarinaan niin syvälle, että ajoin raitiovaunulla kaksi pysäkkiä liian pitkälle Tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta se ei lukijaa häiritse.  Kirjan lajityyppi on maaginen realismi. Minua häiritsi käännöksen ainakin Suomen kielessä outo tapa viitata päähenkilöön välillä suku- välillä etunimellä. Nimentarkistuksen takia haluan etsiä alkuteoksen käsiini vaikka kielitaitoni onkin hyvin heikko.  Kaksi kirjaa luettuani en voi enää jättää tarinaa kesken, päätösosa Myrskyuhri odottaa.

Redondo, Dolores
Luualttari
suomentanut  Sari Selander
Gummerus, 2016

Korppiretki - mies ja musta lintu

Vapaalla ollessani nautin siitä, että sain lukea ihan mitä halusin ja pohtia lukemaani niin pitkään kuin halusin. Palattuani kirjastoon töihin lukeminen  muuttui. On taas paljon kirjoja, joita ”täytyy” lukea eikä aikaa pohtimiseen tai niistä kirjoittamiseen ole samalla tavalla. Toisaalta, kirjastotyön ihanuuksia on juuri se, että töiden vuoksi tulee tarttuneeksi kirjoihin, joita itsekseen ei ikinä tulisi luettua. Yksi niistä on valokuvaaja Mika Honkalinnan viime vuonna ilmestynyt Korppiretki. Kun kirja voitti tämän vuoden Helmet-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden yleisöäänestyksen, minä kysyin : Mikä ihmeen Korppiretki?

Mika Honkalinna on valokuvaaja ja pitkän linjan korppiharrastaja. Korppiretki –kirja sisältää huikeita mustavalkoisia luontokuvia aiheenaan korppi ja sen asuttamat metsät. Kirjan tekstiosuus on lyhyt ja nopealukuinen. Se sisältää kaksi erillisistä matkaa korppien seurassa ja niiden lisäksi paljon – ainakin minulle – uutta korppitietoutta. Ja mikä parasta, korppitieto on kirjoitettu niin kiinnostavasti ja yksinkertaisesti, että myös ne lukijat, joiden lintutietämys on olematonta, kiinnostuvat.  En minä esimerkiksi tiennyt, että myös korpit ovat joutsenten tapaan pariuskollisia lintuja.  Ja koska ne ovat myös linnuiksi hyvin pitkäikäisiä, parien yhteiselo voi kestää vuosikymmeniä. Kulttuuritietouttakin korppeihin liittyy. Vanhassa testamentissa korppi oli ensimmäinen lintu, jonka Nooa lähetti arkistaan tiedustelemaan, joko vesi olisi vedenpaisumuksen jälkeen laskenut. Se korppi ei koskaan palannut arkkiin takaisin. Kansanperinteen mukaan Jumala vihastui tästä palaamattomuudesta niin, että muutti linnun mustaksi.  Korppi liittyy myös lukuisten pohjoisten kansojen mytologiaan. Usein se on joko näkijän tai henkioppaan roolissa.  Kun Grönlannissa halutaan korostaa jonkin asian olevan mahdoton tai erittäin epätodennäköinen, sanotaan ”sitten kun korppi muuttuu valkoiseksi ...”.  

Kirjan lyhyempi ja vähemmän sivuja saanut korppiretki oli kuvaus kirjan tekijän ja hänen kavereittensa kerran korppien rengastusretkestä. Tämä lapsuusaikaisten ystävien, entisten poikien, kerran vuodessa toistuva metsäretki kertoo miesten kaveruudesta, joka selvimmin ilmenee toiminnan ja porukan oman huumorin kautta. Joskus on tärkeää jättää vaimojen maailma taakse ja puhua miesten asioita. Kirja olisi siis mitä parhain isänpäivälahja tai miesten viikon kirja.

Kirjan pidempi korppiretki kirjassa on sitten kirjailijan oma lapsuudesta asti jatkunut korppeja kohtaan tuntema kiinnostus, joka on saanut hänet kulkemaan metsässä sekä ruokkimaan, seuraamaan ja kuvaamaan lintuja. Korppi on ollut hänen johdattajansa ja tehnyt hänestä luontokuvaajan. Luontokuvaaja on hänen mukaansa yksi välittäjä ihmiskunnan ja muun luonnon välissä.  Upeatkaan kuvat eivät tietysti itsessään riitä, ne selittävät, mutta ihmiselle on hyväksi kulkea myös itse luonnossa. Minun mielessäni Honkalinnan tekstit liittyvät Helsingissä ajankohtaiseen Keskuspuisto-kysymykseen. Kirjassa pohditaan erämaata ja kaupunkia. Kaukaiset Lapin erämaat voivat olla luonnon kannalta arvokkaita itsessään, mutta ihminen tarvitsee lähellä olevaa metsää. Sellaista, johon voi aina halutessaan pujahtaa ja tuntea olevansa osa luontoa.


Honkalinna, Mika
Korppiretki
Maahenki, 2015

torstai 13. lokakuuta 2016

Kelmit - Turku vuonna 1800

Jyrki Heino on kirjoittanut jo kolmannen K-kirjaimella alkavan dekkarinsa Kelmit. Tapahtumapaikkana on Ruotsin vallan ajan lopun Turku, kirjailijan kotikaupunki.  Kyse ei varmaankaan ole trilogiasta, uskon ja toivon, että kuulemme kirjojen oikeamielisestä salapoliisista, luutnantti Carl Wennehielmistä, ja hänen ystävistään vielä.  Sarja on ollut vähän epätasainen. Loistavan esikoisdekkarin Kellarin jälkeen toinen osa, Kello, ei täysin lunastanut odotuksia.  Nyt ilmestynyt kirja on ensimmäisen veroinen. Kirja piirtää kuvaa suurta paloa edeltäneen Turun elämästä. Lukija voi kuvitella paikat silmissään. Turku on tapahtumien keskipiste, vaikka sieltä välillä pistäydytäänkin Tukholmassa, Naantalissa tai maaseutupitäjissä.  Fyysisen ympäristön lisäksi hän kuvaa myös aatteita ja tieteen historiaa. Tässä kirjassa esitellään erityisesti historiankirjoitusta ja sen väärinkäyttöä.  Kirjassa viitataan goottilaiseen historiankirjoitukseen, jonka hengessä Suomellekin on laadittu uljas, vedenpaisumukseen asti ulottuva yhtenäinen historia. Myös salatieteet ovat tässä – kuten sarjan aiemmissakin osissa – varsin keskeisessä asemassa, mikä varmasti kuvastaa aikakauden herrasväen elämäntapaa.

Sarjan vakiohahmot ovat sympaattisia.  Luutnantti Wennehielm on kirjan traaginen päähenkilö, jonka elämään tuntuu suruja kasaantuvan. Hän on sotaveteraani  ja haavoittunut  Amerikan vapaussodassa. Jatkuvaa syyllisyyttä hän kantaa siitä, että ei aikoinaan kyennyt suojelemaan kuningastaan Kustaa kolmatta salamurhalta.  Yllättäen löytynyt rakkaus ja nopeasti solmittu avioliitto päättyivät vaimon yllättävään kuolemaan, jolloin yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti pohtii  taaperoikäisen tyttärensä huoltajuudesta luopumista. Mutta onneksi hänellä on tukenaan ystävien joukko. Rikosten  selvityksessä tukena on käytännöllinen ja luotettava kaupunginviskaali Appengren, luutnantin taloudesta kantaa vastuuta topakka mamselli  Mannelin ja tieteellisiä ja muita syvällisiä asioita voi pohtia ystävänsä, kirjastonhoitaja Wendeniuksen kanssa.  Kirjan ylhäisöön ja rahvaaseen kuuluvat sivuhenkilöt täydentävät kuvaa pienen, mutta kansainvälisen kaupungin säätyjaosta ja sosiaalisesta elämästä.

Mutta tarinan opetukset eivät jää historiaan. Juonta paljastamatta voi todeta, että kirjassa pohditaan ihmisen alttiutta tukeutua vain hänen omaa maailmankatsomustaan tukevaan tietoon.   Kirjastonhoitajana arvostan sitä, että terävimmät ajatukset kirjassa lausuu  kirjastonhoitaja Wendenius.  Kaikenlaisten salaoppien ja sairaiden ideologioiden äärellä hän haluaa pitää kunniassa tervettä epäilyä ja avoimuutta tosiasioiden edessä.  Viisaan ihmisen tulisi olla valmis muuttamaan näkemystään uuden tosiasian kohdatessaan eikä sulkea silmiään uudelta tiedolta. Someaikana vähintään yhtä tärkeä oppi kuin vuonna 1800. Kirjan ainoan varsinaisen poliitikon julkisessa puheessa kuuluiu kaikuja meille tutuista lamapuheista. Eikä Turussa asuva kirjailija malta olla nälväisemättä  naapurikaupunki Naantalin asukkaita.  Luulen, että Turun seudun asukkaat löytävät kirjasta sellaisiakin pieniä nuolia, joita helsinkiläinen ei tunnista. Mutta heimosta ja asuinpaikasta riippumatta, tätä kirjaa kannattaa suositella varsinkin historiallisen jännityksen ystäville.



Heino, Jyrki
Kelmit, eli, tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800
S & S, 2016

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kirja muureista, kadonneista, kaksosista, kuolemasta, puhumisen ja muistamisen vaikeudesta …

Riikka Pulkkisen kehuttu uutuusromaani  Paras mahdollinen maailma pitää sisällään monenlaisia aineksia. Se on monikerroksinen, rakenteeltaan monimutkainen ja tunteisiin vetoava. Kirja liikkuu eri aikatasoissa: nyky-Helsingissä rakennetaan näytelmää, joka kertoo Berliinin muurista. Kirjan toinen aikataso liikkuu muurin murtumisen ajassa, 80- ja 90-lukujen taitteessa. Näytelmä tuo yhteen kaksi ihmistä, joiden menneisyyteen liittyy samankaltainen perhetragedia.  Tarinat ja aikatasot limittyvät toisiinsa, kertojia on useita. Kulttuurisia viittauksia on paljon, suurta osaa en varmaan edes ymmärtänyt.

Kirjan takaumat tarjoavat tehokkaan pikakertauksen vuoden 1989 tapahtumiin keski-Euroopassa.  90-luvun alun Berliinin kuvaus vaikuttaa uskottavalta.  Päähenkilö on syntynyt  muurin murtumisen yönä. Hänen syntymäänsä ja lapsuuteensa liittyvää tragediaa selvitetään koko kirjan ajan. Toinen, pakomatkaan liittyvä perhetragedia vaikuttaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kertoo hirvittävistä valinnoista, joita kaiken taakseen jättävät pakolaiset joutuvat joskus tekemään.  Historian ironiaa on se, että siellä missä rautaesirippu ensimmäisenä rakoili, eli Unkarissa, tänä päivänä rakennetaan kaikista innokkaimmin pakolaisia pysäyttäviä esteitä.  Kirja pohtii vapauden käsitettä, onko tärkeämpää olla vapaa jostakin vai johonkin. Ainakin tulisi olla vapaa sekä lähtemään että palaamaan.  Muodikkaaseen tapaa kirjassa otetaan esille myös huoli siitä, että uskottavalta kuulostavat tarinat korvaavat tosiasiat. Yhteiskunnan idea on kadoksissa.

Myynti- ja varauslistojen ykkönen
Yhteiskunnallisuus on kirjassa kuitenkin vain yksi puoli. Muurien teemaa käsitellään monesta muustakin näkökulmasta.  Siinä puhutaan menettämisestä, syyllisyydestä ja puhumisen vaikeudesta.  Elämä on yllätyksellistä, kuolema voi puuttua peliin milloin tahansa. Nämä kuoleman ja rajan teemat ovat tuttuja myös Pulkkisen aikaisemmista kirjoista. Syyllisyys ja suru voivat särkeä läheiset ihmissuhteet. Joskua ihmisen yritys selvitä vaikeista asioista voi näyttää järjettömältä. Surun kokenut voi kieltäytyä hyväksymästä kuolemaa ja säilyttää menettämänsä ihmisen näkymätön hahmo lähellään.  Kaksosten side voi olla niin vahva, että kuolemakaan ei sitä riko. Kirjassa liikutaan reaalimaailman tapahtumien ja päähenkilön päänsisäisen todellisuuden välillä varsin sujuvasti. Kuolleet ja kadonneet ovat läsnä. Näkökulmasta riippuen voi puhua joko psykologisesta romaanista tai maagisesta realismista. Kaikki asiat eivät selviä, mietittävää jää. 

Riikka Pulkkisen tyyli joko hurmaa tai ei. Minusta tekstissä on tarpeetonta pateettisuutta. En ehkä jaksanut paneutua kaikkiin kirjan viittauksiin ja tasoihin riittävän syvällisesti, etenkin näytelmän tekemiseen liittyvät kohtaukset tuntuivat pitkitetyiltä ja teennäisiltä. Hyvin toimivat takaumat kärsivät pitkistä ja hitaista väliosista. Tiivistäminen olisi ehkä johtanut parempaan mahdolliseen lopputulokseen.


Pulkkinen, Riikka
Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kevyesti kipsissä : introverttien chick lit

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojassa hän kirjoittaa kevyitä ja humoristisia chick lit –tarinoita. Osoitus siitä, että tämä  hieno kirjailija  pystyy moneen. Vierailevan koululaisryhmän kanssa pohdimme sitä, mitä järkeä on käyttää salanimeä, jonka kaikki kuitenkin tuntevat.  Oletimme, että toinen kirjailijanimi on toisaalta viesti kriitikoille, jotka arvioivat eri nimillä kirjoitettuja kirjoja eri näkökulmista. Toisaalta se antaa kirjailijalle itselleen mahdollisuuden helpommin kokeilla erilaisia tyylejä. Meidän kirjastolaisten näkökulmasta on tietysti ystävällistä, jos kirjailija kertoo jo taiteilijanimellään, mihin hyllyyn hän haluaa teoksensa sijoitettavan.

Kirjallista, turvallista rakkautta

Kirjan yhtäläisyydet Pauliina Vanhatalon nimellä kirjoitettuihin kirjoihin ovat selvät.  Sama tekstin kauneus ja kuulaus, keveydestä ja helppoudesta huolimatta kirjassa ei ole mitään huolimatonta tai viimeistelemätöntä. Päähenkilö Lotta on introverttiudessaan Vanhatalolle tyypillinen hahmo. Hän kaipaa romantiikkaa ja rakkautta ennen kaikkea kirjallisessa muodossa, oikean elämän miehillä kun on ihanuudestaan huolimatta taipumusta sotkea kirjapinot ja pakottaa nainen mukaan sosiaaliseen elämään. Päähenkilön rakkauselämän kiemuroiden lisäksi kirjassa seurataan tämän sosiaalisen sisaren ja tämän naisystävän parisuhde-elämää. Hahmot ovat varsin stereotyyppisiä, mutta sympaattisia. Lopussa lukija yhtyy päähenkilön harmiin siitä, että  ”etteivät kaikki voineet saada onnellisia loppujaan yhtä aikaa”.

Se, että kirjan päähenkilö on vasta vähän yli 20-vuotias kirjaston vahtimestari, jolla on ilmeisesti vakituinen työpaikka, antaa kirjalle suorastaan vanhanaikaisen sävyn. Päähenkilön elämä muistuttaa Hilja Valtosen romaanien reippaiden sankarittarien maailmaa, vaikka sankaritar itsessään ei kovin reipas olekaan.  Pienistä sotkuista huolimatta elämä on selkeää, rakkaus ja perhe kantavat.

Vaahtera, Veera
Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016








tiistai 13. syyskuuta 2016

”Jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa”


Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton aukenee hitaasti.  Jo kirjan alussa lukija kuulee, että päähenkilö, naistuomari, jättää työpaikkansa, miesystäväns ja tämän perheen ottaakseen vastaan käräjätuomarin äitiyslomansijaisuuden toisella paikkakunnalla. Elämänmuutoksen taustalla on lapsen menettämisen suru. Lapsi nimetään jo kirjan alussa Helmiksi, mutta tämän tarina kerrotaan vähitellen kirjan kuluessa.  Kipeä tarina avautuu vähän kerrassaan. Lapsen tarinan ohessa kerrotaan myös hänen vanhempiensa, kahden aikuisen lakimiehen, rakkaustarina.

Henkilökohtaisen surun ohella päähenkilö, Aamu, joutuu kohtaamaan työnsä haasteet ja rajat. Oikeuden sijasta tuomioistuimessa keskustellaan rahallisista korvauksista. Mietitään kärsimyksen ja menetyksen hintaa. Sekä asiakkaiden että oikeuslaitoksen aikaa kuluu hitaissa, repivissä prosesseissa.  Kun kyse on tunteita herättävistä väkivaltarikoksista, yhtenä osapuolena tuntuu olevan julkisuus. Iltapäivälehdet tiivistävät oikeusjutut yksinkertaisiin ja raflaaviin lööppeihin. Riita-asioissa yksinäiset ihmiset jatkavat kiistaansa istunnosta toiseen, koska heillä ei elämässä ole muutakaan.

Pauliina Vanhatalon teksti on hienovaraista ja kuulasta. Teksti on pohdittua, mutta jättää tilaa myös lukijan omille pohdinnoille. Taustatyönsä hän tekee hyvin.  Ainakin minusta, joka ei juuri ole ollut Suomen oikeuslaitoksen kanssa tekemisistä, kirjan kuva käräjätalosta vaikuttaa varsin uskottavalta.  Hän on myös kunnioitettavasti perehtynyt lainsäädäntöön ja etenkin rikoksista kärsiville maksettaviin korvauksiin. Rahallisten korvausten ja korvaamattoman elämän välillä tuntuu olevan ristiriita, jota erilaiset korjausyritykset tuntuvat vain syventävän.  Kirjassa kuvattu A2 ajankohtaiskeskustelu ja siinä esitetty malli, jolla onnellisuutta vahingoittavien asioiden hinta voidaan laskea, kuulosti kauheudessaan melkein mahdolliselta.

Kirjan lopussa oikeuslaitos ja terveyspalvelut, tässä tapauksessa psykiatrinen osasto, asetetaan rinnakkain. Kummallekin kuuluu tehokkuuden vaatimus. Kummassakin paikassa ensikertalaisiin suhtaudutaan lempeästi, vakioasiakkaita hätistellään nopeasti prosessissa eteenpäin. Vakioasiakkaat nähdään molemmissa organisaatioissa tapauksina. Useimmiten toivottomina.

Oikeudellisia pohdintoja vahvemmaksi kirjassa nousee kuitenkin tarina lapsesta ja lapsen menettämisestä. Asioista, jotka ovat korvaamattomia ja ainutkertaisia.


Vanhatalo, Pauliina
Korvaamaton
Tammi, 2012

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Vääriin käsiin – kostoa ja tietoturvarikoksia Gotlannista


Anna Jansson on Mari Jungstedtin ohella suosituimpia Gotlanti-dekkaristeja. Kirjailijoiden tuotteliaisuuden ansiosta idyllinen saari tuntuu olevan varsinainen rikosten ja synkkien salaisuuksien pesä.  Vääriin käsiin on jo  viidestoista rikospoliisi Maria Wernistä kertova dekkari, tosin sarjan ihan kaikki osat eivät sijoitu Gotlantiin.  Tässä kirjassa sankaritar kuitenkin elää onnellista perhe-elämää ihanan ja ymmärtäväisen palomiespuolisonsa ja lastensa kanssa  Visbyn vanhassa kaupungissa. Sankarittaren perhetilanteet ovat muuttuneet moneen kertaan, tällä kertaa yksityiselämä tuntuu olevan helppoa ja idyllistä. Ehkä perheonnen kuvauksessa näkyy vaikutteita romanttisesta viihdekirjasta Amorin kiemurat. Edellinen kirja oli aluevaltaus naistenviihteen alalle. Vähemmän onnellista yksityiselämää viettää Marian esimies, joka tuntuu kärsivän kuudenkympin kriisiä.

Mutta raaka sarjamurhaaja estää poliiseja keskittymästä perhe-elämäänsä. Anna Jansson kuuluu ruotsalaisten yhteiskunnallisia asioita käsittelevien dekkaristien joukkoon, vaikkakin sen viihteellisempään siipeen. Tässä kirjassa käsitellään toisaalta vanhusten turvattomuutta ja heihin kohdistuvia rikoksia, toisaalta nettikiusaamista ja tietoturvariskejä. Tämä kirja kyseenalaistaa ainakin monien vanhempien tavan jakaa lastensa kuvia verkossa.  Verkkojen maailmassa kaikkea, mitä pelkään ja häpeän voidaan käyttää minua vastaan. Itse rikosketju lähtee liikkeelle parannuksen tehneen taparikollisen tapaturmaisesta kuolemasta. Poliisit joutuvat selvittämään sekä vanhusten raakoja murhia että kiusaamisen ja painostuksen kohteeksi joutuneiden nuorten kohtaloita.  Rikosten syyt juontavat vuosikymmenten taakse. Menneisyydestä löytyy lapsiin kohdistuneita rikoksia ja näiden rikosten peittelyä. Monen sukupolven elämä tuhoutunut ja kosto elää.
Kun toinen hallitsee elämääsi


Ennen kirjailijauraansa Anna Jansson työskenteli sairaanhoitajana. Siksi sairaalat ovat hänelle tuttuja miljöitä, tästäkin kirjasta osa tapahtuu Visbyn sairaalassa, keskeisten henkilöiden joukossa on sekä hoitajia että lääkäreitä.  Murhaajaankin suhtaudutaan kuin parantumattomasti sairaaseen. Hän on psykopaatti, jonka traumatisoitumisen syitä voidaan yrittää ymmärtää. Ihmisenä häntä ei kuitenkaan voi käsittää eikä hän voi tuntea normaali-ihmisen tunteita. Tällaisia Breivik-tyyppisiä hahmoja, Janssonilla on ollut ennenkin. Esimerkiksi romaanissa Unissakävelijä.

Kirjan parisuhdeosioissa varoitetaan lähtemästä psykopaatin kanssa treffeille.  Heidät tunnistaa alhaisesta sydämensykkeestä, psykopaatti ei pelkää eikä jännitä eikä hänen sykkeensä siksi kiihdy. Muitakin parisuhdehuomioita kirjasta löytyi.  Kuten esimerkiksi se, että osa aviopareista pysyy yhdessä vain voidakseen kiusata toisiaan. Mutta ennen kaikkea kirjassa kannustetaan ymmärtämään puolisoa, joka joutuu liian lujille työelämässä. Pienen saaren synkkien rikosten väliin mahtuu ihmissuhdeoppia.


 Jansson , Anna
Vääriin käsiin
Gummerus 2016
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
ruotsinkielinen alkuteos 2015

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Näkymätön vartija – baskikylän salaisuudet

Kevyt gotlantilainen murhamysteeri ei riittänyt loma-ajan muisteluksi, Pohjois-Espanjaan tehdyn vaelluksen kunniaksi halusin tarttua minulle suositellun Dolores Redondon ensimmäiseen suomennettuun kirjaan Näkymätön vartija. Kirjailija on minulle outo ja Baskimaan Navarra vieras, vaikka olenkin kulkenut maakunnan halki ja ihastunut sen maisemiin ja idyllisiin kyliin. Yksi niistä, lähellä Ranskan rajaa sijoittuva Elizondo, on Redondon romaanin keskeisin tapahtumapaikka. Kylä on kirjan sankarittaren, rikoskonstaapeli Amaia Salazarin, kotikylä, johon hän vastentahtoisesti saapuu murharyhmänsä kanssa uudesta kotikaupungistaan Pamplonasta. Kirjan juonen edetessä selviää, miksi rikoskonstaapeli ei haluaisi palata juurilleen. Synkkä ja salattu menneisyys paljastuu.  Mutta ennen omien traumojensa selvittämistä, rikoskonstaapelin täytyy selvittää kylää järkyttänyt rikossarja.Nuori tyttö on löydetty raa’asti murhattuna ja aseteltuna makaaberiin, seksuaalisesti värittyneeseen asentoon. Pian oivalletaan, että kyseessä ei ole yksittäinen rikos vaan sarjamurha..

Tutuksi tulevat komisarion amerikkalainen taiteilijamies, joka vaikuttaa melkein luonnottoman ymmärtäväiseltä, psykologitäti, keskenään riitelevät voimakkaat sisaret ja heidän alkoholisoituneet, avuttomat miehensä. Tunteet ovat voimakkaita. Osa komisarion sukutarinasta on epäuskottavaa, mutta se vetoaa lukijaan. Lapsuusmuistoja on kerrottu koskettavasti. Pahat ovat todella pahoja, hyvät tahtovat hyvää, mutta eivät aina uskalla toimia oikein. Kirjan luettuaan varmasti miettii omaakin äitisuhdettaan ja äitiyteen liitettyjä myyttejä.  Huvittavana kontrastina kauheille rikoksille ja synkille muistoille on suvun hallussa sukupolvia ollut konditoria, jossa elämä ei aina ole makeaa, vaikka sen tuotteet sitä ovatkin.
Baskimetsien salaisuuksia


Parasta kirjassa on ympäristön kuvaus. Kirjailija esittelee Baskimaan hyvinvoivia kyliä ja elämäntapaa sekä vuoristomaiseman kauneutta. Kyse on nimenomaan Navarrasta, Espanjasta ja sen keskusvallasta ei ole tarpeen puhua. Ranskan baskikaupungit ovat omaa maata, muu Espanja ei.  Fyysisen ympäristön lisäksi lukija tutustutetaan baskien mytologiaan ja uskomuksiin.  Baskimaan metsiä hallitsee besajaun, kylässä on noitia ja vanha, hyväntahtoinen jumalatar Mari näyttäytyy vuorilla.  Salazarin suvun naiset tuntevat korttien voiman eikä t
arotkorttien luotettavuutta aseteta kyseenalaiseksi.  Näiden henkimaailman ilmiöiden vastakohdaksi asettuu nykyaikainen rikostutkimus tarkkoine menetelmineen. 

Ajassa kiinni elävä kirja havainnoi myös uudempia ilmiöitä. Kirjassa puhutaan AA-kokoontumisista ja toipuvan alkoholistin arjesta. Kirja tarkastelee nuorten maailmaa keski-ikäisten näkökulmasta ja ihmetellään nuoria, jotka itkiessäänkin käyttävät kännykkäänsä.

Rikos tulee ratkaistua, mutta tarina ei tule valmiiksi. Mysteereitä ja salaisuuksia on vielä selvitettävänä. Amaia Salazarin ja hänen kylänsä tarina jatkuu vielä ainakin kahdessa romaanissa …


Dolores Redondo
Näkymätön vartija
espanjasta suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2015

tiistai 2. elokuuta 2016

Kullan kallis - gotlantilainen murhamysteeri

Usein dekkareista puhutaan loma- ja kesäkirjoina, mutta oikeasti juuri vapaalla voi parhaiten keskittyä kaikkeen muuhun kuin juonivetoisiin jännityskirjoihin. Perinteiset dekkarit taas ovat parhaimmillaan loman jälkeen. Ensimmäisinä työpäivinä on vielä hyvä uppoutua jännityksen maailmaan ja viipyä vielä hetki vapaalla. Vielä parempi, jos dekkarin avulla voi palata kesälomamatkan maisemiin ja jatkaa siten lomaa.

Minulle tätä lomalta paluun eskapismia ovat Gotlantiin sijoittuvat jännityskirjat, tällä kertaa Mari Jungstedtin Kullan kallis, joka jatkaa komisario Anders Knutasista ja hänen alaisestaan Karin Jacobssonista kertovaa sarjaa. Toisin kuin minä olen tehnyt, sarjan kirjat olisi hyvä lukea järjestyksessä. Järjestyksessä lukeminen helpottaa paitsi poliisien ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevien toimittajien yksityiselämän kiemuroiden kuin rikosjuontenkin seuraamista. Tämän kirjan sivujuonessa laitettiin (ilmeisesti) lopullinen piste rikostarinalle, joka sai alkunsa jo Neljäs uhri –kirjassa. Varsinaisessa pääjuonessa erimielinen sisarusparvi yrittää myydä vanhemmiltaan perimäänsä upeaa lammastilaa, mutta myyntiyritys epäonnistuu asuntovälittäjän murhan vuoksi. Tapahtumat kietoutuvat maatilan ja sitä asuneen sijarusparven ympärille. Perhesalaisuudet paljastuvat.

Mari Jungstedtin kirjoissa ei oteta kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Murhien motiivit nousevat usein menneisyydestä. Murhaajat eivät ole hirviöitä, rikoksia voidaan tehdä jopa (vääristyneestä) rakkaudesta. Tapahtumia saatetaan kuvata osittain murhaajan silmin, niin Kullan kallis –kirjassakin. Näissä kirjoissa varsinkin naispoliisi Karin ymmärtää ja osoittaa myötätuntoa paitsi uhreja myös murhaajia kohtaan.  Poliisit ovat haavoittuvaisia, he masentuvat, kärsivät syyllisyydestä ja postraumaattisesta stressistä, rakastuvat ja lakkaavat rakastamasta. Kun kaikki tapahtumat ja niiden juuret sijoittuvat Gotlannin pieniin ympyröihin, tarinat eivät ole aina aivan uskottavia. Sarjan alkuosien erityispiirre, poliisien ja toimittajien yhteistyö, jossa asioita katsotaan usein toimittajien näkökulmasta, on sarjan edetessä kadonnut. Komisario Knutas tosin kaipaa vanhaa luottotoimittajaansa Johan Borgia kirjassa niin hartaasti, että mannermaalle muuttanut toimittaja saattaa vielä palata sarjan seuraavissa osissa.


Gotlanti-turistien kirja
Parasta kirjassa on kuitenkin Gotlanti. Minä aikoinani kiinnostuin saaresta Jungstedtin ja Anna Janssonin kirjojen vuoksi. Pari kertaa saarella käytyäni nautin näiden uusien kirjojen lukemisesta, koska rannat ja paikkakunnat ovat tunnistettavia. Tämä kirja tarjosi vielä mahdollisuuden muistella ja Fårön kirkkomaata. Vaikka minusta olikin outoa, että ainakin suomennoksessa puhuttiin hautausmaan kukkulasta, jolle  Ingmar Bergman oli haudattu. Oikeampaa kai olisi puhua kummusta.

Kirja tutustutti myös ruotsalaiseen kirjailijaan Karin Boyeen, joka oli minulle ennestään tuntematon. Kirjailijan runojen esittely tässä kirjassa ei ehkä ollut kovin luontevaa, mutta kiinnostavalta tämä 1900-luvun alkupuolen kirjailija kuitenkin kuulosti.

Mari Jungstedt

Kullan kallis
suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2016

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Vaiheessa - näkijän tarina

Joskus on hyvä ylittää myös omia rajojaan ja tutustua kirjoihin ja ilmiöihin, joissa asioita tarkastellaan itselle  vieraasta näkökulmasta. Mili Kaikkosen kirja Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena oli minulle tällainen uusi näkökulma. Kirjailija työskentelee intuitiivisena näkijänä, henkisen kasvun ohjaajana ja Radio Helsingin radiojuontajana. Nuoresta (40) iästään hän on viettänyt varsin suuren osan ulkomailla, Malesiassa ja Lontoossa. Hänellä on takanaan hieno kansainvälisen järjestöura sekä Britanniassa hankittu näkijän ja ohjaajan koulutus. Henkilökohtainen herkkyys ohjasi hänet kohti näkijän työtä. Kirjassaan hän kuvaa työtään ja kehitystä, joka hänet johti nykyiseen elämäänsä.  Työkeskeinen täydellisyyden tavoittelija on ehtinyt uupua useampaankin kertaan ja yrittää nyt tyytyä elämään keskeneräisenä ja myöntämään, että näkijäkin tarvitsee lepoa ja auttaja rajat. Kirja on katsaus tekijänsä tämänhetkiseen elämänfilosofiaan ja kuvaus tiestä, jota kulkien tuo näkemys on löytynyt. Kirja on kirjoitettu sujuvasti, sen kieli on hyvää. 

Kirja puhuu aidon elämän puolesta. Erilaisten roolien ja muiden ihmisten odotusten mukaan eläminen on raskasta. Odotusten ja vaatimusten ristitulessa ihminen ei välttämättä tunnista edes omia tunteitaan. Pyrkimys positiivisuuteen ja onnellisuuteen jättää usein elämän pimeät puolet näkymättömiin eikä ihminen itsekään synkkää puoltaan, varjoaan.  Kun ihminen ei tunnista olennaista osaa itsessään, hän voi huonosti ja sairastuu. Kirjan pohdinnoissa oli itse koetun tuntua, aitoutta. Ne aukesivat minullekin, vaikka maailma, josta ne nousevat ei ole minun maailmani. Voin vain ihaillen katsoa kansainvälisten, terveystietoisten ja kurinalaisten nuorten maailmaan, joka työn lisäksi täyttyy erilaisista ideologioista ja elämäntapakokeiluista. Vielä vieraampi minulle on kirjan tapa puhua tutuista asioista kuten rukouksesta, johdatuksesta, kuolemasta ja ihmisen osasta ilman kristillistä viitekehystä. Kertomus sielunpimennyksestä ja sitä seuranneesta luottamuksen ja rakkauden tunteesta olisi voinut olla uskoontulokertomus ilman Jumala-sanaa. Puhe rukouksesta ilman mainintaa rukouksen kohteesta, tuntuu vajaalta. Kaikesta huolimatta kirjailija kertoo arvostavansa keinotekoista new age –filosofiaa enemmän perinteitä, joissa pahaa ei salata ja joissa  kuolemaa, rumuutta ja tuhoa kunnioitetaan rituaalien ja merkkipäivien avulla. Näitä perinteitä olemme yleensä tottuneet kutsumaan uskonnoiksi, mutta tätä sanaa ei kirjassa mainita.

Mielenkiintoisimpia havaintoja kirjassa oli auttajan roolin pohdinta. Jo kirjan alussa Kaikkonen siteeraa opettajaansa, joka toteaa, että kukaan ei voi opastaa toista pidemmälle kuin on itse päässyt. Itse jäin pitkään pohtimaan, mitä opastus on ja mitä tiettyyn pisteeseen pääseminen tarkoittaa. Joka tapauksessa lause on rehellisyyden ja aitouden vaatimus. Vielä mielenkiintoisempi on Kaikkosen havainto omasta auttajan roolistaa. Jossain vaiheessa hän tajusi turhaan yrittävänsä olla täydellinen auttaja, kaikkitietävä oraakkeli. Mutta ei kenenkään, ei edes auttajan, ole tarpeen tietää kaikkea ja pystyä kaikkeen. Kaikkitietävyyden sijasta tulisi pyrkiä olemaan todistaja elämälle, osa jaettua ihmisyyden kokemusta. Tässä olisi tavoitetta meille kaikille.

Kaikesta huolimatta, minulle ei kirjaa lukiessani selvinnyt, mitä intuitiivinen näkijä täsmällisesti ottaen tarkoittaa. Sana ei tarkoita ennustajaa eikä selvännäkijää. Eikä kyse ole myöskään terapeutista. Kaikkonen vertaa näkijän roolia peiliin, jonka avulla asiakas näkee itsensä. Vertaus ei tee eroa muihin ammattilaisiin. Lukuisat kiitolliset asiakkaat lienevät kuitenkin todiste siitä, että ammattinimike on sekä ymmärretty että tarvittu.

Mili Kaikkonen
Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jonain keväänä herään – masentuneena lokakuusta kesään


”Tänä aamuna en tappaisi itseäni”

Katri Rauanjoen toinen romaani Jonain keväänä herään kertoo ruuhkavuosiaan elävästä kahden lapsen äidistä, joka sairastuu masennukseen. Päähenkilö Kerttu oli lapsena pärjäävä ja peloton pikkutyttö, nuorena ahkera ja menestyvä koululainen ja opiskelija, joka valmistui luokanopettajaksi ja pääsi kiinni pätkätöihin. Uran ohella hän on hankkinut itselleen unelmaperheen, kaksi lasta, insinööriaviomiehen Lassen ja rintamamiestalon. Hahmona hän muistuttaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden päähenkilöä. Tämä kirja on tosin romaani eikä muistelmateos, vaikka tämäkin ilmeisesti perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Katri Rauankoski on itse opettaja ja kertonut avoimesti masennuksestaan.

Kirjassa eletään lokakuusta kesään. Masennus lamaannuttaa Kertun, aikaisemmin niin energisen naisen.  Suhde aviopuolisoon ja 11-vuotiaaseen tyttäreen kärsii. Lapsuudesta asti jatkunut kateuden täyttämä hankala suhde nuorempaan sisareen kärjistyy. Masennuksen mustina hetkinä Kerttu etsii kalenterista sopivaa päivää itsemurhaa varten. Takaumina käydään läpi Kertun tarinaa lapsuudesta aina kuukautta aikaisemmin tapahtuneeseen seksuaaliseen häirintään asti. Onnekseen Kerttu saa apua ja mahdollisuuden etsiä masennuksensa syitä yhdessä viisaan terapeutin kanssa. Päivittäisenä apuna ahdistuksessa hän käyttää Halpa Hallista ostamaansa unikkokantista muistikirjaa, jonka kautta myös kuvataan vaikeaa suhdetta äitien ja tytärten välillä.

Kirja on vahvimmillaan kuvatessaan Kertun tunteita ja masennuskokemuksia. Lamaannuttava masennus saa ajan katoamaan ja hämärtää ääriviivat. Syömishäiriötä ja viiltelyä kuvaavat kohdat on kuvattu niin aidosti, että lukijalle tulee fyysinen pahan olon tunne. Keski-ikää lähestyvän pariskunnan arkisen suhteen alla on vielä muistuma vanhasta tunteesta. Tapahtumat nähdään välillä Kertun silmin, välillä asioita kuvaa kaikkitietävä kertoja. Aviomies Lasse ei pääse itse ääneen, mutta lukija kyllä ymmärtää nuoruudesta ja rakkaudesta haaveilevaa miestä. Masentuneen rinnalla ei ole helppoa.  

Masennus ei ole toivoton, tterapia osoittaa voimansa ja saa päähenkilön ymmärtämään itseään ja etenkin suhdettaan nuorempaan sisareensa. Sukupolvien väliset suhteet pysyvät silti vaikeina, keski-ikäisen on yhtä vaikeaa selvittää asioita vanhempiensa kuin lastensa kanssa. Ahdistus ja pelko siirtyvät puhumattomalta sukupolvelta seuraavalle, väärinymmärrykset voivat myrkyttää hyvät aikomukset. Viha kohdistuu helppoon, ei välttämättä oikeaan kohteeseen.

Kirjaan upotettu seksuaaliseen häirintään liittyvä episodi tuntuu vähän päälleliimatulta, vaikka tapaus ei sinänsä sisälläkään mitään varsinaisesti epäuskottavaa. Työpakkaan liittyvät osiot olivat kirjan heikoimpia, vaikka kirjailija onkin onnistunut mainiosti kiteyttämään tuskan, jota kehittämispäivien iänikuiset ryhmätyöt aiheuttavat. 


Kirjaa lukiessani ajattelin, että lapsettomuuden (itse valitun tai elämänosaksi langenneen) ansiosta moni masennus- tai uupumusdiagnoosi on saattanut jäädä toteamatta. Uupuneenakin voi ehkä selvitä pelkästä työelämästä, kaksinkertaisesta työtaakasta ei mitenkään. Niin rankkaa näiden uraansa ja lapsiperhe-elämäänsä elävien elämä on.




Katri Rauanjoki
Jonain keväänä herään
Atena, 2016

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pinokkion nenä -pahan komisarion maailma

Vaikka pohjoismainen, etenkin ruotsalainen, dekkari onkin ollut suuri innostuksen lähteeni, olen tuntenut tätä genreä nolostuttavan pinnallisesti. Monet suuret ja keskeiset kirjailijat ovat minulle oikeasti tuttuja vain televisiosta tai kirjaston palautuskärrystä. Yksi näitä kiusallisia aukkoja on ollut kriminologi ja toimittaja Leif GW Persson. Tänä kesänä sain sitten viimein tartuttua hänen kirjaansa, toiseksi uusimpaan suomennokseen Pinokkion nenä.

Kirjassa rikoskomisario Evert Bäckström lähtee ryhmänsä kanssa selvittämään menestyneen asianajajan kuolemaa. Asianajajan, josta ainakin poliiseilla ja naapureilla on vain pahaa sanottavaa. Tutkinta johtaa kansainvälisen taidekaupan, järjestäytyneen rikollisuuden ja eläinsuojelun maailmaan. Ja ennen kaikkea kirjassa sivutaan Drottningholmin linnassa asuvan kuningasperheen asemaa. Kirja on kirjoitettu Kaarle Kustaaseen liittyvien paljastusten jälkimainingeissa. Eivätkä nykyiset kuninkaalliset jää ainoiksi kirjassa käsitellyiksi hallitsijoiksi. Sisäkertomus kuvaa Venäjän viimeisen tsaarin perhe-elämää ja sivuaa Bernadotte-suvun vaiheita 1900-luvun alussa.  Winston Churchill ja Vladimir Putinkin kirjassa mainitaan.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus itse rikoskomisario Evert Bäckströmistä, Länsi-Tukholman poliisipiirin törkeiden rikosten selvittämisestä vastaavan osaston päälliköstä.  Korruptoituneesta tietovuotajasta, jonka tuloista poliisin palkka on vain marginaalinen siivu. Mies, jonka mielestä eläkeläiset ja pikkulapset ovat tarpeeton menoerä. Mies, jonka viikko-ohjelmaan kuuluu sekä maksullisia että maksuttomia naisia sekä iltapäivälehtien ja harmaalla alueella liikkuvien liikemiesten lounaita. Mies, joka kantaa kaikkia perinteisiä ennakkoluuloja niin eri kansallisuuksia, naisia kuin seksuaalivähemmistöjäkin kohtaan. Poliisi, jonka kuulustelutekniikka murtaa niin jengiläisen kuin aatelismiehenkin. Vastenmielisen kiehtova henkilö. Bäckströn ei ehkä ole täysin uskottava henkilö, mutta hänet on kuvattu elävästi ja hänen persoonansa sitoo kirjan erilaiset ainekset yhteen. Minulle kirjassa parasta olivat Bäckströmin päänsisäiset pohdinnat. Erityisen herkullisia ovat havainnot, joita hän tekee alaisistaan.  Ulkoisesti tyynesti ja kannustaen hän kuuntele ehdotuksia alaisiltaan, joita hän mielessään pitää todellisina idiootteina tai seksiobjekteina.  Joitakin molempina. Voin kuvitella, että kirja on terapeuttista luettavaa monelle esimiehelle. Rikoskirjallisuuden valtavirrasta poiketen tässä kirjassa kaikkein positiivisimmin kuvataan korkeimpia poliisipäälliköitä, jotka ovat joko naisia tai suomalaisia.

Pikakertaus myös Pinokkion
 luojan elämääm
Lukukokemuksen opetus oli kuitenkin se, että Perssonin kirjoihin tutustumista ei kannata tästä kirjasta aloittaa. Erilaisia sekavia aineksia on liian paljon. Lopussa eri juonenpätkien yhteen sitominen ei onnistu parhaalla mahdollisella tavalla. Sinänsä hauskat pohdinnat ja anekdootit eivät enää kirjan loppupuolella naurata. Kirja on täynnä kepeää kyynisyyttä ja leikittelya. Se kuvaa vallan ja yhteiskunnan mädännäisyyttä, ahneutta, pahuutta ja raakuutta ja houkuttelee lukijaansa nauramaan tuolle kaikelle. Kehuttu yhteiskunnallinen ote on tässä kirjassa piilossa.

Kaikesta huolimatta tämäkin kirja on kuitenkin suuren sanankäyttäjän ja juonenkehittäjän teos. Kysyttäessä olisin valmis sanomaan, että kyllä, kyllä Perssonia kannattaa lukea, mutta lukeminen kannattaa aloittaa aikaisemmista teoksista.


Leif GW Persson
Pinokkion nenä
Otava, 2015
suomentanut Kari Koski
ruotsinkielinen alkuteos 2013


torstai 30. kesäkuuta 2016

HHhH : Heydrichin salamurhan jäljillä

Ranskalaisen Laurent Binet’n esikoisromaanin poimin lukulistalleni Terhi Rannelan Frau-romaanin  innoittamana. Kirjaan viitataan sekä itse romaanissa että sen synnystä kertovassa työpäiväkirjassa. HHhH – Himmlers Hirn heisβt Heydrich – on fragmenteista koostuva kirja, jonka aiheena on salajuoni natsijohtaja Reinhard Heydrichin  ”Prahan teurastajan” murhaamiseksi ja tuon murhan toteutus vuonna 1942. Suurin osa kirjasta kertoo salamurhaan johtaneesta kehityksestä. Itse salamurhasta ja sen selvittelystä kertova osa on sivumääräisesti varsin pieni, vaikka itse murha onkin kirjan huippukohta, joka pysäyttää ja hiljentää.  Kirja kertoo sekä Heydrichin että hänen murhaajiensa tarinat,  siinä kuvataan myös se suurvaltapoliittinen kehitys, joka johti 1918 syntyneen Tšekko-Slovakian valtion tuhoon. Eurooppalaisista poliitikoista piirretään kaunistelemattomat kuvat. Holokaustin todellisuus tuodaan kauheimmillaan lukijan silmien eteen. Näiden vääjäämättömästi etenevien tapahtumakulkujen väliin upotetaan lukuisia asiaan liittyviä ja liittymättömiä eri aikatasoissa liikkuvia anekdootteja, jotka antavat kirjaan kiehtovan lisänsä ja koukuttavat. Yksi uskomattomimmista oli kuvaus Kiovan Dynamon ja Luftwaffen jalkapallojoukkueen välisestä ottelusta vuoden 1942 Kiovassa. Kirjassa viitataan lukemattomiin kirjoihin ja historiallisiin henkilöihin. Tunnistin oman sivistymättömyyteni, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kuten myös Ranskan historian tuntemukseni osoittautui perin aukolliseksi.

Synkkä kansi, synkkä kirja
Kuitenkin enemmän kuin itse tarinaa, Binet kirjoittaa kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Hän kommentoi omaa kirjoittamistaan ja julistaa omaa näkemystään historiallisesta romaanista. Hän ei hyväksy keksittyjä vuoropuheluja, joilla tarinaa koristetaan. Hän hyväksyy romaaniin vain sellaiset vuorosanat, jotka perustuvat olemassa oleviin lähteisiin.  Kirjailija voi kyllä upottaa tarinaansa monenlaista spekulaatiota ja mielikuvituksen tuotetta, mutta noiden arveluiden epäluotettavuus täytyy kertoa lukijalle. Kirjoittaessaan kirjailija käy koko ajan keskustelua itsensä kanssa ja arvioi tuloksen luotettavuutta. Tällaisesta kirjasta Binet käyttää nimitystä infraromaani.

Kaiken tämän dokumentaarisuuden keskellä natsijohtaja Reinhard Heydrichista syntyy varsin selkeä kuva. Onko se oikea, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Kuva tappavan tehokkaasta, täydellisestä natsista, joka osasi paitsi totella myös käskeä ja suunnitella. Mies, joka suunnitteli ja johti kansanmurhan toteuttamista ja jonka mielestä asiasta tuli myös voida puhua oikealla nimellä, kaunistelematta. Pyrkyri, joka olisi saattanut vaikka haastaa itsensä Führerin, jos historia olisi kulkenut toisella tapaa. Ainoita julman henkilökuvan säröjä ovat suuri rakkaus musiikkia kohtaan ja se, että viimeisenä aamunaan hän lähti – kirjan mukaan – tavallista myöhemmin töihin, koska halusi leikkiä lastensa kanssa. Kirjaa lukiessani  ihmetellen tajusin, että aiempi mielikuvani tuosta miehestä on peräisin niinkin kaukaisesta ja viihteellisestä lähteestä kuin 70-luvun televisiosarjasta Polttouhrit. Tuo sarja piirsi mieleeni kuvan sivistyneestä miehestä, joka puhui hirveistä asioista eufemismeja käyttäen ja pakeni pahaa maailmaa musiikin puhtaaseen maailmaan. Binet’n tekniikka on vakuuttava, hänen tekstinsä on karuudessaan viettelevää, se herättää ajatuksia ja luo mielleyhtymiä. Lukija kokee itsensä haastetuksi ja lähtee kirjailijan matkaan.

Laurent Binet
suomentanut Taina Helkamo
HHhH
Gummerus, 2010
ranskankielinen alkuteos 2010




maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kati Hiekkapelto : Tumma

Kati Hiekkapelto kirjat ovat olleet ensimmäisiä suomalaisia maahanmuuttajien maailmaan sijoittuvia dekkareita. Niiden päähenkilö on Serbian unkarilaisalueella syntynyt Anna Fekete, joka perheensä mukana pakeni Suomeen 90-luvulla. Anna opiskeli poliisiksi ja menestyi Suomessa toisin kuin muu perhe. Ákos-veli ajautui päihdeongelmiin ja syrjäytyi, äiti palasi takaisin kotiin, Serbiaan. Ouluun sijoittuvat kirjat Kolibri ja Suojattomat kertovat pohjoisen kaupungin alamaailman ja turvapaikanhakijoiden karusta elämästä sekä kahden kulttuurin välissä elävien kodittomuudesta.

Luettavissa myös
sähkökirjana
Sarjan uusin osa, Tumma sen sijaan sijoittuu Annan synnyinseudulle Serbiaan.  Alueelle, josta 90-luvulla paettiin sotaa ja jossa nykyinen pakolaiskriisi näkyy armottomimmin. Kylän lähellä on Unkarin raja ja pakolaisleiri täynnä rajan takaiseen Eurooppaan pyrkiviä epätoivoisia pakolaisia. Kesälomaa viettävän Annan laukku varastetaan eikä lomaileva poliisi malta olla sekaantumatta varkauden selvittämiseen. Ei varsinkaan sitten, kun laukkuvaras löydetään kuolleena ja paikallinen poliisi tuntuu vähättelevän rikoksen merkitystä. Pieni rikos johtaa mafian ja ihmiskaupan jäljille. Lopulta Anna joutuu myös kohtaamaan lapsuutensa kipeimmän asian, isän kuoleman. Poliisi-isän kuolemaa ei ehkä ollutkaan kokonaan selvitetty. Kirjassa sivutaan myös romaanien kurjia oloja, turvapaikanhakijoiden epätoivoista tilannetta sekä unkarinkielen asemaa Serbiassa.

Vakavista aiheista huolimatta kirja kuvasi unkarinkielistä kylää idyllinä, jossa Annankin rakkauselämä kukoistaa (ainakin väliaikaisesti) ja velikin saa elämänsä järjestykseen (ainakin väliaikaisesti). Kirjassa on vahva kotiinpaluun tuntu. Minulle kirjan suurin löytö oli suorastaan runollinen kuvaus kukkivasta Tisza-joesta. Tämä vuosittain toistuva luonnonilmiö täyttää joen miljoonista parittelevista korennoista, jotka näyttävät tanssivan ja hehkuvan.

Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava, 2016