Tuulesta temmattu elämä - hapuilevaa rakkautta

Minä rakastan Pauliina Vanhatalon kuulakasta kieltä. Uusin romaani Tuulesta temmattu elämä on kirja, joka houkuttaa uppoamaan siihen ja lukemaan nopeasti. Se on kehitysromaani, joka ei etene suoraviivaisesti vaan kertoo polveillen Titin ja Ilmon välillä yhdessä, välillä erillään kulkevat tarinat.


Kirjan toisen päähenkilön Titin taustana on vanhoillislestadiolainen suurperhe. Kirja ei kuitenkaan keskity uskonnolliseen yhteisöön eikä lestadiolaisuuden erityispiirteisiin. Lestadiolaisuus on vain tarinan tausta. Suurperhe tarjoaa toisaalta onnellisen ja turvallisen yhteisön, mutta yhden lapsen tarpeet voivat jäädä siellä vastaamatta. Äidin syliin voi olla liian monta tulijaa, toisaalta suuri lapsiryhmä myös uuvuttaa äidin ja osa kasvatusvastuusta siirtyy isommille sisaruksille. Oli koskettavaa, että kirjan 13 lapsen äiti kirjoitti varasi kalenteristaan lapsilleen vuorotellen omat päivät, jolloin hän pyrki erityisesti kuuntelemaan tietyn lapsen asioita.  Uskonnollinen perhe näyttäytyy tavallisena perheenä, jonka vanhemmille lasten hyvinvointi on kaikkein tärkein asia. Huoli lapsen hyvinvoinnista ylittää yhteisön vaatimukset, äiti on valmis sallimaan oireilevalle lapselleen maailmallisen teatteriharrastuksen, kun uskoo sen auttavan tämän toipumista. 
Kansi: Laura Lyytinen


Titi ei lapsena saanut toivomaansa huomiota ja hänen elämäänsä hallitsevat yhtäaikaiset pelot ja tarpeet tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Titi on heikko, joka heikkoudessaan myös helposti tulee satuttaneeksi toisia ihmisiä. Ihminen, joka pitää itseään arvottomana eikä tunnista omia tunteitaan, voi olla epäluotettava hyväksikäyttäjä omissa ihmissuhteissaan vaikka ei itse sitä edes tajua. Kun ei ymmärrä omia tunteitaan tai tarpeitaan, on vaikea ymmärtää muita. Titi pyrkii pitämään kaoottista elämä pystyssä kontroilloimalla syömistään. Anoreksia antaa yhtä aikaa kokemuksen elämänhallinnasta ja häpeästä. Laihtuminen on keino saada huomiota, mutta syömättömyyttä pitää yrittää salata. Teininä Titi löytää itselleen pakopaikan teatterista ja tie johtaa hänet Teatterikorkeakouluun asti. Sekä lestadiolaisuus että syömishäiriöt tuntuvat aluksi omituisella tavalla auttavan rankoissa opinnoissa. Opiskelu on sosiaalista ja työteliästä kuten elämä lestadiolaisessa yhteisössä, anoreksiaan liittyvä kurinalaisuus auttaa harjoituksista selviytymisessä. Teatterikorkeakoulu on uskonnollisen yhteisön kaltainen oma kuplansa, josta opiskelijat välillä kaipaavat oikeaan elämään. Jopa parisuhteet muiden alojen opiskelijoiden kanssa ovat ongelmallisiaä Näyttelijäntyön esteeksi tulee kuitenkin se, että Titi ei tunne omia rajojaan.
Ilmo kasvaa boheemeissa teatteripiireissä yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Teatterityön, vanhempien huonojen välien ja äidin miessuhteiden keskellä poika jää yksin ja joutuu usein huolehtimaan nuoremmasta veljestään. Aikuistuvan pojan elämään saapuva isä antaa pojalleen toivon, mutta ennen kaikkea pettymyksen hetkiä. Kun poika lähtee isän seurana teatterimatkalle Pietariin, matkan laskut jäävät pojan maksettavaksi. Rakkaus ja läheiset ihmissuhteet johtavat pettymyksiin. Äidin teatteriharrastus tutustuttaa Titin perheeseen ja suhde tähän etenee täysin Titin ehdoilla. Ilmo joutuu oppimaan, että rakkaus on yhtä satunnaista ja pettävää kuin elämä, täysin tuulesta temmattua. Rakkaus ei ole turvapaikka eikä mitään pysyvää.  Mutta jotakin voimaa siinä kuitenkin on. Epäilyttävyydestään huolimatta, se antaa elämään sisältöä.

Kirjan lukijan täytyy olla tarkkana, Siinä liikutaan varoittamatta ajasta ja paikasta toiseen. Kirjan muoto palvelee kuitenkin aihetta. Teatterin maailmassa liikkuva kirja etenee teatterimaisesti, kohtauksittain. Valokeila suunnataan välillä sivuhenkilöihin, kuten Ilmon isoäitiin tai Titin opiskelutovereiden rakkauselämään. Mielenkiintoista on se, että sivuhenkilöt näyttäytyvät kirjassa usein päähenkilöitä voimakkaampina kuin hiljaiset ja varjomaiset päähenkilöt. Titi ja Ilpo pitävät tarinaa koossa, mutta välillä heidän tarinansa hautautuu voimakkaampien alle. Kirjan loppuun voisi kuvitella esiripun, jonka jälkeen kirjan henkilöt juoksevat vielä kumartamaan. Viimeisinä kumartaisivat Titi ja Ilmo, vajavaisen rakkauden rakastavaiset.

Vanhatalo, Pauliina

Tuulesta temmattu elämä
Tammi, 2019

Paholainen poistui pappilasta - paikallishistoriaa ja papillisia muistelmia

Uutuusromaanien väliin on kiva lukea jotakin ihan muuta. Lomalukemiseksi sopii vaikka oman maakunnan paikallishistoria. Kaustisen seurakunnan entinen kirkkoherra Raimo Aspfors on kirkkohistoriasta väitellyt mies, joka on uransa aikana kirjoittanut monenlaista. Kynä kulkee varsin sujuvasti ja tarinaa syntyy. Nyt hän on julkaissut kertomussikermän, joka sisältää henkilökohtaisia muisteluksia ja kaustislaista kansanaperinnettä. Kirjaston luetteloijat joutuvat ehkä hivenen miettimään kirjan luokitusta.

Kirjoittajan on Kaustiselta syntyisin ja elänyt elämänsä Keski-Pohjanmaalla opiskelu- ja armeija-aikoja lukuun ottamatta.  Lapsuusperheeseen liittyvät luvut ovat kirjan vakavinta osaa ja hyvä muistutus niille, joiden mielestä asiat olivat ennen pääosin paremmin. Kirjoittajan setä kuoli koulukiusaamisen uhrina 30-luvulla ja sodassa traumatisoineen isän painajaiset pelottivat koko perhettä. Omaan elämään ja papin työhön liittyvät luvut ovat kevyempiä. Niissä kerrotaan seurakuntapapin elämän sattumuksista ja kirkollisesta päätöksenteosta. Tapahtumiin liittyy kohtaamisia piispojen ja muiden vaikuttajien kanssa sekä osallistumista kirkolliskokouksiin ja piispantarkastuksiin.  Vuosien jälkeen kirjoittaja osaa suhtautua huumorilla ainakin omaan laulutaidottomuuteensa. Jostakin vanhasta käsityksestään hän saattaa nyt jopa myöntää, että jollei hän ollut suorastaan väärässä niin ainakin erimieltä olleillakin oli ihan perusteltu ja hyvä mielipide. Papinvaaleihin liittyviä asioita kirjassa kerrotaan turhan tarkkaan. Vaali, joka teki kirjoittajasta Kaustisen kirkkoherran jätti seurakuntaan syvän juovat, joita yritettiin paikkailla erillisillä sovintoseuroilla. Riidan varsinainen syy jää ei-kaustislaisilta lukijalta ymmärtämättä. Persoonallisen leiman tekstiin antavat muun kerronnan väliin upotetut uskonnolliset kokemukset. Kirjoittajalle usko ei ole mikään muusta elämästä irrallaan olevat elämänpiiri.

Kirjan loppuun oli koottu kaustislaiseen perimätietoon liittyviä kertomuksia. Niistä opin esimerkiksi, että maankuulu purppuritanssi on alun perin Kaustisen entisen kappalaisen opettama ja että Kaustiselle oli mahdollisesti Krimin sodan aikana sijoitettu monikansallinen Venäjän armeijan rykmentti. Ja kerrotaanhan kirjassa myös kaustislaisissa on pisara Waasa-suvun kuninkaallista verta ja että Kaustisen ja naapuripitäjä-Vetelin naapuruusriidat juontavat ainakin 1700-luvulle asti.
Kansi ja kuvitus Esa Tiainen

Poliitikoista kiinnostuneille kirja antaa näkökulman ainakin maalaisliittolaiseen poliitikkoon Viljami Kalliokoskeen, jota kirjoittaja on tutkinut väitöskirjan verran. 50-luvulla poliitikot pystyivät vaikuttamaan suoraan kirkon sisäisiin asioihin kuten piispojen valintaan. Myös Kalliokoski oli kulissien takana valitsemassa piispaa Lapualle vuonna 1956. Sen sijaan Kalliokosken suhde toiseen Maalaisliiton oppositiomieheen jäi vähän epäselväksi. Kirjoittaja ehti haastatella Veikko Vennamoa, mutta kahden tunnin haastattelun aikana hän ehti aikoinaan esittää kolmesta suunnitellusta kysymyksestä vain kaksi. Vuolaista vastauksista huolimatta kaikki asiat eivät tulleet käsiteltyä.

Kirjan luettuani jäin kyllä eniten miettimään 360 asteen käännöksen sisältämää hyppyä,  jonka kirkkoherra oli opetellut ja jolla hän hurmasi jopa riikalaisen tavaratalon henkilökunnan.

Aspfors, Raimo
Paholainen poistui pappilasta : oman elämän kokemuksia ja historian kertomuksia
Länsirannikko, 2019

Yllämme kaartuva taivas - ihmisiä pahan keskellä

Juha Siro on kirjoittanut jo monta kirjaa. Minulle tänä vuonna ilmestynyt Yllämme kaartuva taivas oli tutustuminen kirjailijaan. Tosin luin tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan aivan väärin. Se on ollut minulla kesken pitkän aikaa. Luin pieniä otteita ja  palasin kirjaan kerta toisensa jälkeen. Muille suosittelen uppoutumista tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan maailmaan ja kirjan lukemista kerralla. Sen ainutlaatuiseen maailmaan pitäisi asettua olemaan  ja nauttia hitaasti kirjan kielen kauneudesta. Emma Kantasen tavoin myös Juha Siro on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija. Graafikon työ näkyy ainakin taidehistorian tuntemuksessa, mutta myös hänen kyvyssään kuvata ympäristöä kauniisti ja pienin piirroin.

Kirja kuvaa ihmisiä pahuuden ja katastrofien armoilla. Kirjan päätarina kertoo natsismin varjossa kasvaneesta pojasta ja hänen perheestään. Tarina alussa eletään 20-luvun Berliinin talouskriisisiä Berliinissä. Keskiluokkaisen perhe kärsii hyperinflaatiosta. Raha ei riitä ja päättynyt maailmansota varjostaa elämää. Sotakokemusten traumatisoima isä juo ja raivoaa, äiti yrittää pitää perhettä kasassa ja etsiä elämäänsä sisältöä. Maailman muuttuminen ja natsismin nousu näkyy aluksi kaukaisena varjona.  Opettaja nostaa esiin Otto Dixin taiteen esimerkkinä rappiotaiteesta, juutalainen ystävä katoaa ja huhut kertovat hänen päässeen Amerikkaan, aikuisten käyttäytymistä on vaikea ennakoida. Äiti liittyy varotoimena puolueeseen. Kirjailijan tapa kuvata politiikan vaikutuksia arkielämään muistuttaa Julia Franckin Keskipäivän haltija -kirjaa. Yhteiskunnan muutoksista kerrotaan hienovaraisesti havaintojen kautta. Niitä tulkita eikä selitetä. Havainnointi jatkuu sodan aikana. Päähenkilö saa lopulta pelkäämänsä kutsun armeijaan. Siellä hän saa käteensä kameran ja hänestä tehdään hirmutöiden todistaja. Kameransa hän menettää vasta sodan jälkeen tuhoutuneessa Berliinissä. 50-luvulla mieheksi varttunut mies kertoo tarinaansa minämuodossa kuin osoittaen, että ulkopuolisen havainnoijan rooli ei ole mahdollinen. Muistot ja syyllisyys eivät unohdu. Monen aikalaisensa tavoin poika miettii elämän jatkumisen mielekkyyttä keskitysleirien ja ihmisyyden alennustilan jälkeen.

Varsinaisen tarinan rinnalla kirjassa on muutama tulevaisuuteen sijoittuva luku, jossa eletään aavikolla ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Tämän päivän lukija sijoittaa tarinat Hormuzin salmen tai al-Holin leirin lähelle. Osio tuntuu aluksi irralliselta, mutta tunnelmat ja teemat ovat kuitenkin yhteiset. Kyse on ihmisen ja elämän tarkoituksesta. Tarinoiden yhteyksiäkään ei sormella osoiteta vaan lukija saa tilaa miettiä.

Yhteistä aikatasoissa on myös toivo. Aiheiden raskaudesta huolimatta, kirjan molemmat osiot päättyvät uskon ja toivon kuviin. Kirja sisältää  viittauksia taiteeseen, filosofiaan ja myytteihin. Etenkin kristillisen uskon kuvat ja tarinat ovat kirjassa paljon esillä. Jopa päähenkilön esimies rintamalla pohti Vanhan testamentin kertomusta ristille nostetusta käärmeestä.  Kirjan lopussa esiin nousevat uskon keskeisimmät tapahtumat. Elämä syntyy kuoleman keskelle. Pyhän viikon tapahtumat muistuttavat, että pahuuskin on voitettavissa.

Siro, Juha
Yllämme kaartuva taivas
Like, 2019

P.S. Erikoista romaanissa on se, että sen liitteenä on pitkä lähdeluettelo.

Nimi jolla kutsutaan öisin - matka Kiinaan

Esikoiskirjailijat tuntuvat kuvaavan kirjoissaan omaa elämäänsä, mikä on ymmärrettävää. Kun edellisessä tekstissä käsitelty Suvi Ranisen kirja kuvasi kirjailijan omaa suhdetta uskonnolliseen yhteisöön, Emma Kantasen romaani Nimi jolla kutsutaan öisin taas kirjoittajansa kokemuksia Kiinan työmarkkinoilla ja lesbopiireissä. Kirjailija on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja työskennellyt pelikehittäjänä Roviolla ja kiinalaisessa yrityksessä. Lukijan on turha miettiä, onko kirja itse asiassa romaani ollenkaan vai omaelämäkerrallinen kuvaus kirjoittajan elämän yhdestä vuodesta. Pirkko Saisiota lainaten omaelämäkerralliset teokset ovat aina fiktioita. Lukijalle kirja on joka tapauksessa matka uusiin maailmoihin

Kiinalainen työelämä on toisenlaista kuin länsimainen.
Hetkittäin kirja muistutti jopa Amélie Nothombin kirjaa Nöyrin palvelijanne. Siinä länsimainen työntekijä törmäili japanilaisen työyhteisön sääntöihin ja rajoituksiin. Työkulttuurit eroavat, vaikka peliala on työaloista yksi kansainvälisimpiä. Jopa hektiseen it-alaan tottuneelle Kiinan työpäivät ja urakat olivat raskaita. Kulttuurieroihin törmättiin päivittäin. Jopa kalenteri herätti hämmennystä. Kiinassa joinakin viikonloppuina tehdään töitä. Asia on kiinalaisille itsestäänselvyys, mutta ulkopuolinen ei ymmärrä viikonlopputöiden logiikkaa. Kieliongelmat aiheuttivat väärinkäsityksiä ja ulkopuolisuudentunteita, mutta myös yhteistä löytyi. Ratkaiseva yhteisyyden kokemus kirjassa on yhteinen lounas, johon työtoverit ottivat ulkomaalaisen kollegansa mukaan. Mielenkiintoista oli myös tajuta, että ahtauteen tottuneille kiinalaisille fyysinen kosketus ei ole mikään ongelma ja että on siksi täysin tavallista, että naispuoliset työtoverit kulkevat kaupungilla käsi kädessä.

En tiedä, kuinka kirjaan suhtautuu pelialaa tunteva lukija. Minulle pelien maailma on yhtä vieras kuin Kiina. Alan etiikkaan liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista. Ensimmäisenä suomalainen törmää Kiinan pelimaailman joustavaan tapaan suhtautua piratismiin, myöhemmin hän alkaa pohtia koko teollisuudenalan mielekkyyttä. Kuten  päähenkilön kollega totesi: "me teemme tätä vain, jotta ihmiset saavat hukata aikaansa". Ainakin minua järkytti tieto siitä, että Kiinassa vangit pakotetaan kidutuksen uhalla nettipelien testaajiksi. Moni länsimainenkin pelaaja saattaa tietämättään pelata uupumuksen toiselle puolelle pakotettua vankia vastaan.

Mutta kirja ei ole vain työelämäkuvaus vaan avaa ikkunan myös Pekingin elämään ja Kiinan kulttuuriin. Ilmeisesti tarkoituksellisesti kirjoittaja ei ole yhteydessä kotimaahansa tai ainakaan kuvaa tätä yhteydenpitoa, mikä antaa kirjaan mielenkiintoisen vanhanaikaisen sävyn. Kirjailija on kiinni fyysisessä ympäristössään, vaikka kehittääkin työssään virtuaalimaailmaa.  Kun kirjailija on ammatiltaan graafinen suunnittelija, hänellä on tarkka silmä. Kirjan lauseet ovat lyhyitä ja huomiot usein hauskalla tavalla toteavia. Hän kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja väreihin ja  osaa kuvata liikkumistaan kaupungissa niin, että lukija näkee miljöön silmissään. Esimerkiksi hän kuvaa Pekingin viemärinkansia, joiden kiertämistä perustellaan taikauskolla. Päähenkilö kuitenkin havaitsi, että niiden päälle astuminen saattaa olla konkreettisesti vaarallista. Myyttiset kertomukset ja arkielämä sekaantuvat monella tavalla. Asioita ei selitetä puhki vaan lukija saa päätellä havaintojen pohjalta itse. Kirjoittaja esimerkiksi huomaa, että Pekingin miljoonien kulkijoiden joukossa ei koskaan näe pyörätuoleja. Lukijalle hauskaa seurattavaa on myös työpaikan sisäisen verkon keskustelu, jota päähenkilö seuraa käännösohjelman avulla. Lukija saa ihmetellä viestejä päähenkilön kanssa yhdessä eikä mysteeriksi jääneitä asioita selitetä. 
Valitettavasti en löytänyt tietoa,
 siitä, onko kirjoittaja suunnitellut 
itse myös kannen.


Kirjoittaja kuvaa kirjassaan myös kiinalaisten lesbonaisten yhteisöä, jota kutsuttiin lala-yhteisöksi. Päähenkilö tutustuu aluksi alakulttuurin verkkopalveluun ja sen deittisovellukseen, myöhemmin sukupuolivähemmistöjen baari tulee tutuksi ja vuoden aikana hän löytää useampiakin kumppaneita. Alakulttuurikaan ei ole vapaa kiinalaisen yhteiskunnan hierarkioilta ja sen jäsenten käyttäytymistä ja pukeutumista määrittää ulkopuoliselle käsittämätön jako jako P-, ja T- ja H-naisiin. Kirjassa kuvataan myös naisten välisiin parisuhteisiin liittyvää väkivaltaa. Asia ei ehkä ole tabu, mutta varsin vähän käsitelty asia. Ehkä tätäkin asiaa on helpompi käsitellä Kiinaan asti etäännytettynä.

Minä luin kirjaa intensiivisesti ja innostuneesti. Helsingin Sanomien arvostelussa päähenkilöä verrataan pelihahmojen sankarittareen, joka tekee vaarallisen matkan ja jota tuo matka muuttaa ikuisesti. Kirjan muoto ja sisältö siis tukevat toisiaan. Etenkin alkuosassa teksti vei mennessään. Loppuosan ihmissuhdekuviot olivat turhan monimutkaisia ja venytettyjä. Loppuosaa karsimalla kirjan tunnelma olisi säilynyt paremmin.

Kirjan nimi viittaa kiinalaiseen nimikäytäntöön. Kirjassa puhutaan paljon nimistä ja niiden merkityksistä. Kiinaan muuttava joutuu ottamaan uuden, kiinalaisen nimen. Toisaalta myös nuoret kiinalaiset käyttävät mielellään länsimaisia nimi. Nimiä vaihdellaan, omaksutaan. Samakin nimi voi ääntyä monella eri tavalla ja kantaa kokonaista tarinaa mukanaan. Tämä kirja oli Ai Man tarina.

Kantanen, Emma
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus, 2019

Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.
Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kuukauden luetuimmat