Lepra - diakonissat leprasairaalassa

Kirsti Ellilä oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kunnes kuin Kirstin kirjanurkan innostuneen kuvauksen uutuuskirjasta nimeltä Lepra. Tällä kirjailijalla on kuitenkin takanaan jo parikymmentä, joista tosin suuri osa on nuortenkirjoja. Uutuus innosti heti ja kun sain sen käsiini, luin sen nopeasti läpi. Kirja oli erinomainen matkakirja. Teksti on helposti ja nopeasti luettavaa ja sujuvaa. Samalla kuitenkin kirjan maailmaan uppoaa kokonaan ja sen teemoja jää miettimään pitkäksi aikaa.

Todellisuuspohjaisen romaanin tapahtumapaikkana on Orivedellä toiminut leprasairaala. Suurin osa tapahtumista sijoittuvat heti kansalaissodan jälkeiseen aikaan, mutta sen yllätyksellinen loppu kurottaa sairaalan viimeisiin vuosiin 1950-luvun alussa. Minulle oli yllättävä tieto, että Suomessa leprapotilaita hoidettiin niinkin myöhään. Yllätys ei sen sijaan ollut se, että sairaalasta vastasi Helsingin diakonissalaitos, joka usein on huolehtinut niistä ihmisistä, joista mikään muu taho ei halua huolehtia. Kirja muistuttaa Elisabeth Ahon kirjaa Sisar.  Se kertoi diakonissojen elämästä ja työstä kansalaissodan aikaisessa ja jälkeisessä Helsingissä. Kirjoissa diakonissojen auttamistyötä ei esitellä romanttisena ja kauniina vaan arkisena taisteluna elämän rumuuden, köyhyyden ja epäilysten kanssa. Vakaumus joutuu koetteelle monin tavoin.
Kansi: Taivo Org

Kirja alkaa diakonissa Matildan saapumisesta Oriveden leprasairaalaan sisarensa Helmin pyynnöstä. Tämä on aikaisemmin johtanut sairaalaa, mutta pyytää nyt sisartaan saapumaan apuun. Matildalle selviää vasta saavuttuaan, että hänen odotetaan ottavan johtajan tehtävät hoitaakseen. Helmi-sisar on sairas ja väsynyt. Ehkä hänen väistymiseensä johtajan paikalta on muitakin syitä. Tilanne vaikuttaa salaperäiseltä ja myöhemmin selviää, että paikkakunnalla liikkuu juoruja, jotka liittyvät sairaalaan.  Matilda tuo mukaan muistonsa Dragsvikin sotavankileiriltä. Siellä hän oli nähnyt miesten kuolevan nälkään ja tauteihin. Siellä myös usko lakiin ja oikeuteen oli horjunut.

Leprasairaala ei ole kauhujen paikka vaikka sen olosuhteet ja säännöt ovatkin ankarat ja tauti vielä parantumaton. 1920-luvulla tautiin suhtauduttiin vielä pelokkaasti, mutta ymmärrettiin jo, että tauti on vaikeasti tarttuva. Hoitajat yrittävät parhaansa, mutta väsyivät. Potilaista monet olivat eristyneen elämän ja toivottomuuden lamaannuttamia, osa kääntää huonon olonsa vihaksi. Riipaisevinta on, että heistäkin monet vielä haaveilevat paremmasta elämästä. Toivo eli myös toivottomissa oloissa. Rakkauden ja kosketuksen kaipuu on ikuinen ja olosuhteista riippumaton.

Kirja on hyvä ajankuva kansalaissodasta toipuvasta Suomesta. Yhteiskunta toimi ja kehittyi, vaikka kaikkialla oli muistumia sodan ja vankileirien hirveyksistä. Kirjan henkilöt kuvataan moderneina hahmoina. Aikakauden tavat ja arvot ovat erilaisia, mutta pakkotilanteissa ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Moraalisissa pohdinnoissaan kirja ottaa kantaa myös yleisiin ja meidän aikaamme kuuluviin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan esimerkiksi eutanasian mahdollisuutta.

Kirjan jännite säilyy hyvin. Päähenkilöt esitellään, salaisuuksiin vihjataan ja lukija odottaa tilanteen kärjistymistä. Lopussa kirjailija tarjoaa lukijalleen yllätyksen ja kirjan näkökulma vaihtuu. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, kirja korostaa toivoa ja inhimillisyyttä.

Ellilä, Kirsti
Lepra
Arktinen Banaani, 2019

Punainen myrsky - pakolaisen tarina

"Tämän tiedän, kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia"

Elina Hirvosen uutuuskirja Punainen myrsky on saanut osakseen ylimääräistä ja ulkokirjallista huomiota. Kirjailija kertoi  keväällä, että kirja perustuu rauhansovittelija Hussein al-Taeen perheen tarinaan juuri ennen kuin tämä joutui vanhojen blogikirjoitustensa vuoksi somemyrskyyn. Kirjaan on siksi vaikea nähdä fiktiona, mitä se kuitenkin on. Kirjailija on luonut kuulemiensa tarinoiden päälle omannäköisensä tarinan. Se puhuu lapsesta, joka kantaa sisällään pimeyttä. Asioita, joista ei voi puhua kenellekään.

Punainen myrsky on perheen tarina, pojan kasvutarina ja kuvaus pakolaisuudesta. Jälkikirjoituksen mukaan Hussein al-Taee oli itse ottanut kirjailijaan yhteyttä ja toivonut tämän kertoman äitinsä tarinana. Äiti onkin kirjassa läsnä koko ajan. Hän huiviin pukeutunut äitimyytin edustaja. Perheelleen täydellisesti omistautunut, miehensä ja lastensa kunnioittama hahmo. Äidin tarina alkaa menetyksestä. Kun hänen isänsä kuolee, hän menettää myös mahdollisuuden kouluttautua. Hän rakastuu mieheen, joka taistelee Saddam Husseinin hallitusta vastaan ja antaa tämän vastarintatyölle täyden tukensa vaikka politiikka johtaa perheen vaikeuksiin. Korvauksena menetetyille mahdollisuuksilleen äiti tekee kaikkensa, jotta lapset voisivat menestyä. Hän pukee nelivuotiaan poikansa kravattiin ja huolehtii tämän kynsien puhtaudesta. Hän synnyttää lapsia pakolaisleirillä ja rakentaa uuden kodin Suomeen. Riipaisevin osa äidin tarinaa oli vaihe, jossa hän joutuu käyttämään poikaansa tulkkina Suomen terveyskeskuksessa. Raskas elämä näkyi loputtomina sairauksina, äiti oli Suomessa kielitaidoton ja tukeutui poikaansa. Hahmona äiti näyttäytyy klassisena idealisoituna miltei pyhänä äitihahmona, rakkautena johon kaikki nojasivat, mutta jonka persoona ja toiveet jäävät silti tavoittamatta.
Kansi: Ville Tietäväinen /
WSOY

Äidin vastakohtana on isä. Hän on alusta asti Saddam Husseinin aktiivinen vastustaja. Kirjasta ei selkeästi selviä, mistä isän vastarinta nousee. Onko kyse shiialaisesta uskonnosta, joka on koko perheelle tärkeä? Vai liittyikö isän elämään joku avainkokemus, joka käänsi hänet hallintoa vastaan. Isä on aktiivinen toimija, mutta äidin tavoin hänenkin persoonansa jää vähän mysteeriksi. Isä koki hirveyksiä vankilassa, hän joutui piileskelemään ja pakenemaan itselleen tuntemattomaan maahan. Lukija voi vain arvailla, mitä hän tunsi sisällään.

Mutta vanhempien välissä ja heidän ohitseen kasvaa poika, joka oppii häpeämään ja salaamaan. Isän poliittisen toiminnan takia kotiasioista ei saanut puhua eikä siksi kodin ulkopuolella paljon liikuttu. Poika on kirjan minähahmo ja tarkkailija, jonka kautta kaikki tapahtumat suodattuvat. Pojan lapsuuden kauhein kokemus oli vierailu Abu Ghraibin vankilaan. Äiti otti pojat mukaansa isää vierailemaan, "koska toista kertaa ei välttämättä tule". Pojalle isä oli yksi laihoista ja haavaisista miehistä vankilan käsittämättömässä ahtaudessa ja hajussa. Lapsuudesta juontaa myös syyllisyys naapurista, jonka lapset ymmärtämättömyydessään antoivat ilmi. Perheen tarina johtaa pakolaisleirille Saudi Arabian hiekka-aavikolla ja sieltä pakolaiseksi Suomeen. Hämmästyttävää kyllä, pakolaisleiri kuulosti pojan elämän rennoimmalta ajanjaksolta. Leirillä ei ollut mitään pelättävää eikä salattavaa. "Leiri on poikkeustila ja siellä meidän perheemme on normaali". Leirit toisetkin lapset tietävät, mitä tarkoittaa pelätä ja piilotella. Leirillä poika oppii myös tunnistamaan omat vahvuutensa. Hän tietää olevansa älykäs ja huomaa, että hän osaa miellyttää ja tajuaa, kuinka aikuiset toimivat. Leirillä poika myös aikuisiin. Kun aikuiset, joiden tulisi tarjota tukea, ovat liian heikkoja, keneen voi tukeutua?

Suomi on perheelle mahdollisuus. Se tarjoaa perheelle kodin, jossa ovikellon soittoa ei tarvitse pelätä. Suomen vihreys ihmetyttää ja ihastuttaa, mutta lähes alastomat ihmiset uimarannalla hämmentävät. Poika tietää, että Suomessa hän saa paremmat mahdollisuudet elämää varten kuin hänen Irakiin jääneistä koulutovereistaan yksikään. Samalla hän tietää elävänsä sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää häntä. Kirja kuvaa myös sitä kaksinkertaista taakkaa, johon maahanmuuttajanuoret joutuvat. He joutuvat taistelemaan pärjäämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa ja samalla kannattelemaan perhettään.

Uskonto, shiialainen islam on kirjassa tärkeä. Harvoin olen lukenut romaaneja, joissa islam nähdään voimana eikä elämää kahlitsevana taakkana. Se näkyy suhtautumisena pukeutumiseen, päivittäisinä rukoushetkinä ja juhlapyhinä. Perhe eli Irakissa Najafin kaupungissa, profeetta Alin moskeijan lähellä. Iranissa toisten shiiojen keskuudessa tuntuu heti kotaisalta. Uskonto yhdistää kansallisuutta enemmän.

Kirjan rakenne on hiottu ja kertojanääni on selkeä. Se liikkuu eri aikatasoissa, mutta näkökulma on koko ajan sama. Loppu ratkaisu tuntuu sovinnaiselta ja vähän ylitunteelliselta, mutta ei varsinaisesti häiritse. Kokonaisuudessaan kirja on vaikuttava ja ajankohtainen kuvaus jäljistä, joita lapsuus voi lapsena koettu voi ihmisiin jättää. Sen lukeminen oli paikoitellen raskasta. Pelot ja puhumattomat asiat painostavat. Lukija myös tietää, että kirjassa kuvattuja asioita tapahtuu tänäänkin maailmassa.


Hirvonen, Elina
Punainen myrsky
WSOY, 2019

Helmimies - kuolema eteläisessä Helsingissä

Luulen, että olen lukenut kaikki Outi Pakkasen dekkarit alkaen vuonna 1973 ilmestyneestä Murhan jälkeen mainoskatko -kirjasta lähtien. Tietysti etsin käsiini myös uusimman, Helmimiehen. Kirjan nimi on hyvin valittu. Se viittaa paitsi kuukauteen myös naisen vaatteisiin ja koruihin pukeutuvaan mieheen.

Kirja on taas taattua Pakkasta. Kirjan päähenkilö on jälleen Helsinki. Vaikka edellinen kirja, Linna, vieraili välillä jopa Savonlinnassa, tämän kirjan tapahtumat mahtuvat raitiovaunujen alueelle.  Anna Laineen kotiseudun Punavuoren lisäksi liikutaan Töölöntorilla  ja Eiran vanhojen luksustalojen maailmassa. Keskeisin ravintola on Sea Horse. Kirjailija haluaa puolustaa sitä vanhaa stadia. Vanhan Rööperin muuttuminen hipsterin Punavuoreksi on vielä hyväksyttävä muutos,  kaupungin horisonttia muuttavat pilvenpiirtäjät eivät. Tässäkin kirjassa Helsingin keskustan hienojen asuntojen vastakohdaksi asetetaan rikoskonstaapeli Tanja Strömin pieni kaksio jossakin Vantaalla. Vantaan ja Espoon kaupunginosia ei näissä kirjoissa yleensä nimetä. Ne eivät ole stadia ja siten kaukana jossakin.
Mukava unikirja

Anna Laine on taas kirjassa mukana, mutta toisin kuin monissa aikaisemmissa kirjoissa, rikosten ratkaiseminen jätetään nyt poliiseille. Anna Laine keskittyy nyt kokonaan työhönsä ja kotiin. Vanha mäyräkoiraherra Justus on kuollut ja Anna totuttautuu villiin koiranpentuun. Elämää vilkastuttaa myös häistä haaveileva miesystävä ja tämän poika. Itse rikoksesta Anna lukee vain lehdestä, vaikka hän onkin yksi viimeisiä uhrin tavanneista henkilöistä.

Kirjan henkilöt ovat kodikkaita ja uskottavia. Henkilöhahmoja syvennetään ja esitetään eri näkökulmista.  Murhaaja on helposti arvattavissa, mutta se ei näissä kirjoissa haittaa. Kirja tarjoaa mukavia kurkistuksia erilaisiin todellisuuksiin.Ja monenlaista hyvää ruokaa.


Pakkanen, Outi
Helmimies
Otava, 2019

Musta vyö - mies ja kuolemanpelko

"Isän kuolema, tämä luonnollinen asia, jossa ei ollut mitään ihmeellistä eikä suurtakaan syytä järkyttyä, tapahtui minun elämässäni nyt ensimmäisen kerran."

Minä olen löytänyt Petri Tammisen lakonisen kirjallisuuden vasta vähän aikaa sitten, vaikka hän on julkaissut kirjoja 90-luvulta lähtien. Viimeksi nautiskelin Suomen historian -kirjan anekdooteista. Uusin kirja Musta vyö on taas siirtymä yleisestä yksityiseen. Kuitenkin niin, että yksityistä kokemusta kuvatessaan se saavuttaa jotakin yleisinhimillistä.
Kansi: Piia Aho

Kuolema näyttää olevan tärkeä ja keskeinen teema tämän hetken kotimaisessa kirjallisuudessa. Musta vyö tarjoaa vaihteeksi miesnäkökulman tähän aiheeseen. Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Petri, ammatiltaan kirjoittaja ja muutenkin kovasti kirjoittajansa oloinen mies.

Isäsuhde oli varjostanut miehen elämää aina. Hän ei koskaan tuntenut riittävänsä isälle. Siitäkin huolimatta, että hän ei koskaan muistanut isän osoittavan pettymystään siitä, että poika ei seurannut isäänsä urheiluharrastuksiin. Tuntui, että isä ei koskaan ottanut itseensä mitään. Poika taas ottaa itseensä ihan kaiken. Mutta oliko isäkään niin vahva, kun poika kuvitteli? Sukupolvien yritykset tavoittaa toisiaan näyttäytyvät avuttomina. Kun poika saa sanottua, että arvostaa isäänsä, isä itkee, mutta yksin. Isä kirjoittaa ja julkaisee viimeisinä vuosinaan runoja ja pyytää niistä kirjailijapoikansa kommentin. Poika ei henno sanoa, kuinka huonoja ne oikeasti ovat. Ymmärtämättömyyden muuriin törmää myös keski-ikäisen isän yritys puhua omille lapsilleen. Kun isä puhuu ahdistuksesta ja kuolemanpelosta, poika nostaa esiin ilmastonmuutoksen.

Isän kuolema pakottaa havahtumaan myös omaan kuolevaisuuteen ja nostaa esiin kuolemanpelon. Vaimon tulkinnan mukaan kyseessä on lopullinen aikuistuminen. Ja aikuisuus merkitsee yksinäisyyttä.  Ajatus, johon moni keski-ikäinen samaistuu. Kun kuoleman ja itsen välissä ei ole enää vanhempaa sukupolvea, tajuaa että kuolema voi saapua  milloin tahansa enkä voi enää piiloutua kenenkään selän taakse. Kuolemanpelon musertama mies yrittää hakea tukea papilta, äidiltään  ja jopa työmatkalla kohtaamaltaan espanjalaiselta kutsuvieraalta.  Suurin tuki on kuitenkin perheen arkea pyörittävä vaimo. Vaikka kirja kuvaa tapahtumia surutyötä tekevän miehen näkökulmasta, lukijan myötätunto on vaimon puolella. Kun mies käpertyy suruunsa ja etsii apua jopa buddhalaisuudesta, vaimo pitää maailmaa ja miestään pystyssä tahtonsa voimalla. Tunteilla on paikkansa, mutta tahto on vielä tärkeämpää. Vaimo myös osoittaa, että vielä on syitä elää. On "kakut, kirjasto ja lentopallo".

Musta vyö ei varsinaisesti lohduta vaan esittelee lempeällä tavalla elämän perusasioita. Elämä on ja kuolema on.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata Kirjan pauloissa ja  Kirja vieköön.

Tamminen, Petri
Musta vyö
Otava, 2019

Adélen kysymys - ihmeen mahdollisuus

Joel Haahtelan kirjat ovat pieniä ja kuulakkaita. Sanoja käytetään säästeliäästi. Uusimmassa  Adélen kysymyksessä ei ole suuria käänteitä. Kirjan kieli  on kaunista, sen 188 sivua haluaa lukea hitaasti ja pohtien.

Kirjan päähenkilö on klassisten kielten opettaja, joka lähtee Pyreneillä olevaan luostariin tutkimaan keskiaikaisia tekstejä. Hänen tutkimuksensa aiheena on Adéle-niminen nainen, joka julistettiin pyhimykseksi 900-luvulla. Adéle putosi kertomuksen mukaan vuorenrinteeltä, mutta säilyi vahingoittumattomana ja pian putoamisen jälkeen hänet löydettiin niityltä rukoilemasta. Pyhimykseksi julistamiseen liittyvä kirjeenvaihto ei ole aukoton. Tutkija haluaa selvittää, mitä Adélelle todella tapahtui. Tapahtuiko ihme vai voiko tapahtumat selittää vaikka seksuaalisella väkivallalla, kuten kirjoittajan tapaama nainen ehdottaa.

Matkalle Pyreneille tutkija tuo mukanaan myös oman helsinkiläisen elämänsä. Keski-ikäinen mies on huolissaan perheestään. Vaimo on lähtenyt ulkomaille töihin, mies pelkää liittonsa puolesta. Kova huoli on myös aikuisesta pojasta, joka on kärsinyt ahdistuksesta. Isä kantaa mukanaan muistoa mielenterveysongelmaisesta äidistään ja tämän kuolemasta. Peloissaan hän näkee pojassa suvulta perityt vammat. Hän pelkää välittäneensä poikaansa oman tuskansa ja oman ahdistuksensa. Mutta muistoissa on myös muisto onnellisen näköisestä pojasta juttelemassa tytön kanssa ravintolassa. Onko lapsen sisälle sittenkään kirjattu valmista surua? Paljon puhutut ylisukupolviset traumat ovat ehkä sittenkin voitettavissa.

Kirjan tapahtumapaikka on pieni luostari, jonka asukkaat ovat vapaaehtoisesti alistuneet kurinalaiseen ja jumalanpalvelusaikojen kahlitsemaan elämään ja löytäneet näin vapautensa. Mielekäs elämä ei tarvitse suuria puitteita. Päähenkilö käy pitkiä keskusteluja luostarin johtajan kanssa. Luostarin ulkopuolisessa kylässä hän tapaa myös miehen entisen, maallisen elämän.  Keskustelusta nousee esiin rauha elämän epävarmuuden ja haavoittuvuuden edessä. Ehkä sen kaiken keskellä ihmekin on mahdollinen.

Haahtela, Joel
Adélen kysymys
Otava, 2019

Vierashuoneet - Saarenmaan tarina jatkuu

Paula Havasten Saarenmaa-sarja jatkuu. Pronssitähti tutustutti lukijat nuoreen pariskuntaan, Viljaan ja Villemiin, jotka sopeutuvat sodanjälkeiseen neuvostohallintoon. Vaikka he asuvat Villemin kotitalossa, Vilja vastaa talon töistä, kun  Villem keskittyy kirjoittamaan runoja ja kertomuksia. Vierashuoneet jatkaa Viljan ja Villemin tarinaa. Edellisestä kirjasta tutun Viljan Anna-tädin avulla he saavat luvat ryhtyä pitämään majataloa valtion tukemille ja hyväksymille taiteilijoille. Työprikaati käy rakentamassa heille uusia huoneita, Anna-täti toimittaa hyödyllisiä tarvikkeita ja ensimmäiset vieraat saapuvat.
Kannen kuva: Shutterstock;
Gummerus

Kirja jatkaa maaseuturomaanien parhaita perinteitä. Kirjassa ympäristöä ja työntekoa kuvataan tarkasti. Kirjan ateriat ja niihin liittyvät valmistelut on niin elävästi ja herkullisesti esitetty, että kirjalle myönnettiin Turun kirjamessujen Kirja á la Carte -palkinnon. Kirjan lopussa on jopa Viljan majatalon ruokalista. Kaupungista saapuvat taiteilijat ovat näyttävät maaseutuoloissa naurettavilta eivätkä ymmärrä oikeista töistä mitään. Minua erityisesti ihastutti se, että tässäkin kirjassa huomioidaan mehiläisten kasvatus.

Mutta kirjassa on myös tummempia sävyjä. Kaikilla on salaisuuksia. Viljan lapsuuden tarinaa avataan kirja kirjalta vähän enemmän. Kaiken yllä on pelko ja epävarmuus. Villem oppii ylistämään kirjallisuudellaan sovhoosin työntekijöitä ja uutta yhteiskuntaa, mutta koskaan ei voi varma, ylittääkö teksti kuitenkin jonkun sopivaisuusrajan. Vilja pelkää, että vieraiden joukossa on urkkija, joka raportoi majatalon pidosta ja pitäjistä Tallinnaan. Talossa asuvat apumiehet Ants ja Arvo ovat Viljan korvaamattoman tärkeitä, mutta heidän keskinäinen suhteensa tulee salata kaikilta ulkopuolisilta. Jokaisella on oma valintansa, kuten talossa vieraillut metsäveli totesi.

Saarenmaa-sarja toivottavasti ja epäilemättä vielä jatkuu. Paula Havasteella on kyky saada mennyt maailma elämään ja väreilemään.

Havaste, Paula
Vierashuoneet
Gummerus, 2019

Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettuja. 

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Sofi Oksasen edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka. Kirjan keskushenkilöinä oli länsimaisia lapsista haaveilevia pareja ja ukrainalaisia kauniita naisia, joita tarvittiin lapsiunelman toteutumiseen. Norma ja kuunnelma olivat johdantoa Koirapuistoon. 

Koirapuiston kertoja Aljonka.Hän on Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu ja perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, jotka vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneus. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joiden on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla tapahtumiin, jotka hitaasti paljastuvat. Vähitellen selmiää, kenelle tarinaa kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä, lukijalle jää pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä kerrottavaksi.  Hetkittäin lukija toivoisi tiiviimpää ja nopeammin etenevää tarinaa. Korvikkeeksi kerronnan hitaudesta lukija saa hienon kuvuaksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sofi Oksanen on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historian ja Ukrainan yhteiskunann tilanteen. Hän on myös loistava miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla Dneprin rannat ja akaasiapuistot kuin kaivoskaupunkien ankeudenkin.

Kaikkien voimakkaimmin kuvatutu tunteet ovat koti-ikävä ja kaipuu kotiseudulle. Kirjassa puhutaan heistä, jotka eivät voi palata kotiin.

Kansi: Tuomo Parikka
Oksanen, Sofi
Koirapuisto
Like, 2019

Kuukauden luetuimmat