Paratiisi vai helvetti - vanhoillislestadiolaisen bi-miehen tarina

Samuel Jyringin kirjaa Paratiisi vai helvetti mainostettiin aluksi myös painettuna kirjana. Kirja on kuitenkin päätetty julkaista vain sähköisenä. Syys saattaa olla tekstin lyhyys. Sähkökirjaan ei ole merkitty sivunumeroita, mutta kirjan lukee tunnissa. Tekstistä osa on julkaistu aikaisemmin blogiteksteinä. Kirjan teksti on syntynyt terapian seurauksena ja se tuntuu.

Pieni kirja kertoo miehen rooliin liittyvistä riittämättömyyden tunteista. Kirjoittaja on kasvanut Pohjois-Pohjanmaalla 11-lapsisessa lestadiolaisperheessä. Lapsesta asti hän on tuntenut kaksinkertaista ulkopuolisuutta. "Lestoista" puhuttiin kylällä halveksivaan sävyyn ja hän oppi itse häpeämään lestadiolaisuuttaan, toisaalta kärsimään ankarasta rajasta, jonko yhteisö veti oman ryhmän ja muiden välille. Samuel kärsi myös siitä, että hän tunsi seksuaalista vetoa miehiä kohtaan. Jääkiekkoharrastuksestaan huolimatta hän tunsi olevansa mieheksi liian herkkä ja muutenkin riittämätön. Seksuaalisuudesta ei voinut puhua, ympäristössä ei vähemmistöjä tunnettu. Tai niin Samuel ainakin koki.

Kirja kuvaa ahdistusta ja häpeän tunteita. Niiden ohi nousee kuitenkin rakkaus. 19-vuotiaana Samuel kohtaa elämänsä rakkauden, vaimon jonka kanssa hän saa neljä lasta ja jonka kanssa hän aikoo elää elämänsä loppuun asti. Vaimo ei järkyty miehen biseksuaalisuudesta, vaikka tieto saakin hänet pelkäämään, että ei riitä miehelleen. Vaimo on täydellinen, tukee, rakastaa ja ohjaa miehensä terapiaan. Terapiassa Samuel kohtaa toisen täydellisen tukipylvään, terapeutti osaa ohjata ja tukea. Kirjan terapiaosuus on positiivinen kuvaus terapian onnistumisesta. Terapeutti vie Samuelin lapsuuden aikaan ja ohjaa häntä kirjoittamaan tunteistaan. Erikoista minusta on se, että terapeutti kehottaa asiakastaan jo terapien alussa julkaisemaan tekstinsä.

Lestadiolaisuus on kirjassa taustalla. Tekstin keskellä oleva seurakuvaus kertoo lukijalle välähdyksenomaisesti siitä, miksi kirjoittajalle on niin tärkeää saada kuulua liikkeeseen. Seuratupa on täynnä, mutta ihmeellisesti sen keskeltä löytyy perheelle juuri sopiva tila. On hyvä veisata, on hyvä olla yhdessä. Yhteisössä on voimaa. Myös kuvaus lapsuuskodista on valoisa, äiti kertoo halunneensa aina paljon lapsia. Häntä ei tarvinnut pakottaa suurperheen äidiksi.  Kun kirjoittaja kertoo blogissaan biseksuaalisuudestaan ja siihen liittyvästä ahdistuksesta, hän saa yhteydenottoja muilta seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvilta. Hän ei ole yksin eikä ainoa. 

Kirjan teemat eivät ole tuoreita. Lestadiolaisuuden ja seksuaalisuuden teemoista on viime aikoina kirjoitettu. Joidenkin mielestä riittävästi. Kirjailija on eri mieltä. Tämä kirja keskittyy kirjoittajansa sisäiseen maailmaan.  Se kuvaa häpeää ja riittämättömyyden tunteita. Kaapista ulos astumisen jälkeen kirjoittaja joutui kohtaamaan somen armottomuutta ja ymmärtämättömiä viestejä, mutta lähipiiri ilmeisesti tuki eikä uskonnollinen yhteisökään häntä ilmeisesti tuominnut. Asioista on tärkeätä puhua, palaute voi olla yllättävänkin ymmärtäväinen.

Jyrinki, Samuel
Taivas vai helvetti
Otava, 2021

Kuunpäivän kirjeet - rakastetun kaipuuta ekokatastrofin keskellä

Sain viimein Enni Itärannan uutuuskirjan loppuun. Lukeminen otti aikaa. Ei siksi, että Kuunpäivän kirjeet olisi ikävää luettavaa. Päinvastoin, kirja on kaunista ja nautittavaa, hitaasti luettavaa tekstiä. Tekstin kauneudesta huolimatta lukemiseni katkesi välillä ja pääsin vasta viikkojen jälkeen loppuun. Mutta ei haittaa, tämän kirjan kaihoisan suloiseen maailmaan on hyvä paneutua uudelleenkin.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, noin sadan neljänkymmenen vuoden päähän. Elämä maapallolla on ilmastonmuutoksen ja saasteiden vuoksi melkein lakannut. Saastuneen maan keskellä on muutama turisteille tarkoitettu vyöhyke, joissa maan asukkaat palvelevat avaruudesta vierailevia ihmisiä. Asetelma muistuttaa hieman Kari Hotakaisen Tarinan maailmaa. Mutta kun Hotakaisen kirjassa maaseudusta on tullut turistialue, jossa pääkaupungin asukkaat käyvät rentoutumassa, Itärannan kirjassa sama kohtalo on kohdannut koko maapalloa. Maan asukkaat ovat ihmiskunnan alinta ryhmää, köyhiä ja saasteiden saastuttamia. Menestyneemmän ovat asettunet  asumaan Kuuhun, Marsiin ja useille pikkuplaneetoille. Niitä täyttävät kimaltavat kaupungit ja nopeat junaradat. Keinotekoisille sylinteriplaneetoille on saatu luotua kukkivia puutarhoja. Asetelma tuo mieleen alkuperäiskansojen reservaatit.

Kirja koostuu pääosin kirjeistä. Hotakaisen romaanin tavoin sekin on siis katkelmallinen, mutta tunnetila on erilainen. Tämän kirjan päällimmäinen tunne ei ole viha vaan suru. Kirjassa Lumi Salo -niminen parantaja etsii ja kaipaa puolisoaan ja muistelee heidän yhteistä aikaansa. Puoliso, Sol, tuntuu pakenevat Lumia, vaikka jättääkin merkkejä ja viestejä jälkeensä. Lumi matkustaa puolisonsa perässä planeetalta toiselle ja kirjoittaa tälle kaipaavia kirjeitä. Vähitellen hän alkaa ymmärtää, että puoliso on salannut häneltä merkittävän osan elämäänsä. Eikä yksin hän, salailuun ovat osallistuneet muutkin Lumin läheiset. Mikä on Solin salaisuus? Tuhoaako salailu rakkauden? Kaiho ja kaipuu eivät kohdistu vain rakastettuun. Kirja kuvaa myös kipeää koti-ikävää. Maassa syntyneet eivät voi katsoa tai ajatella kotiplaneettaansa ikävää tuntematta. Saastuneenakin Maa on koti.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan erilaisia. Lumi on parantaja, joka on oppinut taitonsa vanhemmalta taitajalta Vivianilta. Vivian on kadonnut, mutta tuntuu edelleenkin vaikuttavan Lumin elämään. Sol on tieteentekijä, etnobotanisti. Hän ei usko Lumin myyttiseen maailmaan, jossa keskeisiä ovat voimaeläimet. Kirjassa viitataan sumerilaisten tekstien Inanna ja korppi -tarinaan. Ainakin tämän romaanin kertoma versio korostaa ihmisen valintojen merkitystä. Mielenkiintoista tarinassa on myös korpin keskeinen rooli  näkyvän ja näkymättömän maailman välissä. Sumerilaiset myytithän ovat vaikuttaneet myös Raamatun kertomuksiin.

Etenkin kirjan loppuosa tuntuu viittaavan suoraan aikaan, jota elämme vaikka kirjan teksti onkin luultavasti syntynyt jo ennen vuotta 2020. Kirjassa puhutaan vuosikymmenien karanteenista, jotka erottavat perheenjäseniä toisistaan. Kirjassa pohditaan myös terrorismin oikeutusta ja ihmisen roolia maailmassa. Täytyykö maa pelastaa ihmisiltä? Kuinka pitkälle ihminen voi mennä ajaakseen oikeana pitämiään asioita.  Monella tavoin ajatuksia herättävä kirja.

Itäranta, Enni
Kuunpäivän kirjeet
Teos, 2020

Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettuja. 

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Sofi Oksasen edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka. Kirjan keskushenkilöinä oli länsimaisia lapsista haaveilevia pareja ja ukrainalaisia kauniita naisia, joita tarvittiin lapsiunelman toteutumiseen. Norma ja kuunnelma olivat johdantoa Koirapuistoon. 

Koirapuiston kertoja Aljonka.Hän on Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu. Perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, joiden vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneutensa. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joille on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla tapahtumiin, jotka hitaasti paljastuvat. Vähitellen selmiää, kenelle tarinaa kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä, lukijalle jää pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä kerrottavaksi.  Hetkittäin lukija toivoisi tiiviimpää ja nopeammin etenevää tarinaa. Korvikkeeksi kerronnan hitaudesta lukija saa hienon kuvuaksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sofi Oksanen on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historian ja Ukrainan yhteiskunann tilanteen. Hän on myös loistava miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla Dneprin rannat ja akaasiapuistot kuin kaivoskaupunkien ankeudenkin.

Kaikkien voimakkaimmin kuvatutu tunteet ovat koti-ikävä ja kaipuu kotiseudulle. Kirjassa puhutaan heistä, jotka eivät voi palata kotiin.

Kansi: Tuomo Parikka

Oksanen, Sofi

Koirapuisto
Like, 2019

Tässä meillä on kaikki nyt - kaikki se voittaa, vai voittaako?

Annamari Marttinen on aiemmissa kirjoissaan pohtinut rakkautta, seksuaalisuutta ja pakolaisuutta. Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän yhdistää teemat ja kirjoittaa kirjan lappeenrantalaisesta eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen turvapaikanhakijaan. Venäläisyys ei ole rakkauden este, mutta miehen uskonto on. Valja on Jehovan todistaja.

Rakkaustarinaa tarkastellaan yksinomaan naisen näkökulmasta yrittämättä ymmärtää miestä ja hänen tunteitaan. Lukija miettii, onko aiemmin varatun miehen kanssa seurustelleella päähenkilöllä aina alitajuinen tarve hakeutua suhteisiin, jotka näyttävät mahdottomilta. Hakeutuuko hän haasteellisiin suhteisiin, jotta yksinolo tuntuisi helpommalta? Samalla lukija joutuu päähenkilön tavoin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Käsitys Jehovan todistajista on useimmilla kovin kliseinen. Miesystävä Valjakin toteaa kirjassa, että ei hänen uskonveljiään ja -sisariaan ole kielletty olemasta tekemisissä ulkopuolisten kanssa. He jäävät yksin, koska ulkopuoliset eivät halua olla tekemisissä heidän kanssaan. Siksi Valjankin lapsuus oli ollut yksinäinen.

Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole Jehovan todistajien maailmaa esittelevä kirja. Näkökulma uskontoon on koko ajan ulkopuolisen näkökulma. Kyse on pikemminkin esimerkistä. Olennaista on pohtia, voivatko rakkaus ja parisuhde olla itsenäinen elämässä itsenäinen saareke. Voivatko muuten täysin maailmoissa elävät ihmiset olla rakastavaiset?

Tässä romaanissa yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin. Rakkaussuhteiden alussahan ihmiset yleensä tarkastelevatkin maailmaa vain omasta näkökulmastaan, vaikka usein muuta väittävät. Ulkopuolisen maailman reaktiotkin tulevat kirjassa esiin päähenkilön tunteiden kautta. Minä olisin toivonut kirjan alkuosaan pientä tiivistystä, mutta tällaisenakin jännitys säilyy. Lukija odottaa loppuratkaisua malttamattomana.

Kirjan päällys: Markko Taina

Kirjastotäti pani kirjassa merkille ainakin sen, että tässä kuunneltiin äänikirjoja äänikirjasovelluksen kautta. Minua ihastutti myös se, että kirjan päähenkilö kohtaa unelmiensa miehen työväenopiston kurssilla. Kurssit törmäyttävät ihmisiä ja niillä on joskus yllättäviä seurauksia.

Marttinen, Annamari
Tässä meillä on kaikki nyt
Tammi, 2019

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukulampun valossa ja Kirjasähkökäyrä.

Valo : kertomus rakkaudesta

"Syyskuun 28. päivänä tuli kuluneeksi tasan kuukausia vaimoni Svetlana Gennadjevna Aksjonovan kuolemasta", alkaa Hannu Mäkelän uusin kirja Valo - kertomus rakkaudesta. Klassiselta kuulostavan avauslauseen jälkeen lukija osaa jo arvata, mikä on kirjan tarinan kaari. Ensimmäisten lukujen jälkeen kirjoittaja palaa alkuun ja  kertoo rakkautensa ja avioliittonsa koko tarinan. Hän tapasi Venäjällä itseään 20 vuotta nuoremman naisen. Tapaaminen oli satunnainen ja olisi voinut jäädä unohduksiin lukuisten samankaltaisten kirjailina työhön liittyvien tapaamistan tavoin, mutta yhteydenpito jatkui, tiivistyi ja muuttui rakkaudeksi. Aluksi molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, mutta erot järjestyivät aikanaan. Mäkelän avioero Suomessa järjestyi helposti, Svetan ero Venäjällä vaati enemmän byrokratian kiemuroita, mutta lopulta pari oli vapaa solmimaan liiton keskenään. Avioliitto oli täynnä rakkautta ja päättyi yllättäen vaimon kuolemaan, vaikka Mäkelä olisi ollut ikänsä vuoksi todennäköisempi lähtijä.

Kansi: Tuija Kuusela

Kirja on syvästi henkilökohtainen tarina, mutta silti lukija ei koe itseään tirkistelijäksi. Hyvän kirjoittajan käsissä kaikkein yksityisin voi muuttua yleiseksi. Kirjassa on muutama kohta, joista en olisi halunnut lukea. Surutyötään kirjoittava kirjailija kirjoitti ilkeästi entisestä vaimostaan ja kuolleen vaimonsa sukulaisista. Mutta nämä säröt itse asiassa kuuluvat mukaan. Elämän suurten asioiden edessä ihmiset eivät lakkaa olemasta kiukkuisia ja pikkunaisia, nämä pikkumaisuudet vain korostuvat suurten kysymysten edessä.

Koko avioliiton ajan vaimo asuu Pietarissa, mies Suomessa. Rakkaustarina on oikeastaan sähköpostin ja Allegro-junan ylistystä. Kokonainen ihmissuhde on säilöttynä sähköpostijärjestelmään. Pariskunta kommunikoi venäjäksi, mutta Mäkelä kirjoitti sitä latinalaisin kirjaimin. Kun rakastavaisilla on eri äidinkieli, täytyy yhteisenä kielenä käyttää toisen äidinkieltä, jotta edes toinen ymmärtää täydellisesti. Uusi, pariskunnan seurustelun aikana käyttöönotettu Allegro-juna lyhensi välimatkaa.

Kirjassa Venäjä on koko ajan läsnä monin tavoin. Venäjällä liikutaan, kirjassa puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä. Itse kirja tekee vahvasti kunniaa siteeraamilleen venäläisille klassikoille.

Mäkelä, Hannu
Valo - kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018

Rikinkeltainen taivas - menneen maailman muistot, ja synnit

 ”Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu alku- ja sydänkesään”

Kjell Westö on taas kirjoittanut kirjan, jota on vaikea laskea käsistään ennen kuin se on lopussa. Kirjaa ei voi verrata edelliseen romaaniin, Kangastus 38, joka oli tiivis ja miltei kipeää tekevän jännitteinen.  Rikinkeltainen taivas muistuttaa enemmän Westön vanhempia, laveita romaaneja. Se kertoo Rabellien yläluokkaisen suvun ja suvun vaikutuspiirissä eläneiden tavallisempien ihmisten tarinaa 60-luvun lopusta tähän päivään. 

Kirja on eräänlainen suomenruotsalainen Mennyt maailma. Kirjan rakenne ja kaihoisan keski-ikäisen miehen kertojanääni ovat kuin Evelyn Waughin romaanista. Myös itse tarina, jossa tavallinen helsinkiläispoika tutustuu salaperäiseen ja hohdokkaaseen perheeseen ja pääsee kotiutumaan perheen tyyliä ja suurta menneisyyttä henkivään kartanoon.  Poika, kirjan minähahmo, ystävystyy ensin perheen pojan kanssa ja myöhemmin rakastuu perheen tyttäreen. Ystävyys kestää, vaikka pojat kasvavat eri suuntiin. Rakkaus raastaa, mutta ei tunnu päästävän otteestaan.  Perheen elämää varjostavat salaisuudet. Ankara aika pakottaa luopumaan vanhasta kartanosta, muisto siitä on samalla muistutus huolettomasta nuoruudesta.

Mutta Rikinkeltainen taivas ei ole mikään Anja Kaurasen Arabian Laurin kaltainen tyhjä jäljitelmä vaan tarina, jonka ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaasti.  Kirjan intensiteetti pitää lukijan otteessaan.  Vaikka varsinainen tarina ulottuu 60-luvulta nykypäivään, sen takaumat kurottavat 1900-luvun alkuun asti.  Se on kertomus 100-vuotiaasta Suomesta, jonka pahimmat kipupisteet olivat kansalaissota ja 90-luvun lama.  Ne molemmat repivät rikki perheet ja ihmiset, erottivat sisarukset toisistaan, sairastuttivat ja aloittivat vuosikymmenien vihanpidon.

Kuten Wauhghin romaanissa tässäkin tarinassa kaiken takana pilkistelee uskonto. Ei yhtä hallitsevana, ei siimana, joka vetää kauas eksyneet takaisin kotiin vaan hiljaisena muistutuksena siitä, mihin esi-isät uskoivat.  Samalla usko näyttäytyy ainoana uskottavana materialismin vastavoimana.

Jos kirjaa jostakin haluaa kritisoida, sen kovin samanlaisina toistuvia seksikohtauksia olisi voinut vähän karsia. Liiallinen toisto syö tehoa. Minä itse koin myös Poriin sijoittuvan unikuvamaisen episodin irrallisena, vaikka se sinänsä sopikin kirjan teemoihin. Loppua kohden kirjan intensiteetti vähän laski, minkä tosin saattoi tulkita myös siirtymäksi nuoruudesta keski-ikään. Kirjan loppu ei lunastanut kaikkia siihen asetettuja toiveita. 

Kirja on keski-ikäisen miehen kertomus nuoruudestaan. Samalla se myös pohtii muistojen ja muistamisen luotettavuutta. Varjelemamme muistot voivat olla kuvitelmia ja unia.  Kuva omasta menneisyydestä voi olla kovin vääristynyt.  Kirjaa lukiessani aloin itsekin miettiä muistini luotettavuutta. Esimerkiksi käsitykseni siitä, milloin koululaitos luopui kuusipäiväisestä kouluviikosta ja kolmikuukautisesta kesälomasta, poikkesi kirjassa esitetystä. Tällä kertaa ehkä virhe on kuitenkin kirjailijan.  ”Omaelämäkerta on aina fiktio”, totesi Pirkko Saisio.  Näin olisi voinut sanoa myös Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja. 

Westö, Kjell
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2017