Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Tässä se tpsin näyttäytyy miltei ainoana aidon rakkauden muotona. Heterosuhteet tuntuvat tässä kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022

Sen edestään löytää - jännitystä Viipurin läänistä

Olen usein katsellut kirjastossa Terttu Autereen 30-luvulle sijoittuvia dekkareita, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi sarjan viidenteen osaan Sen edestään löytää. Näiden nostalgisten kirjojen sankarina toimii Viipurin lääninpoliisissa työskentelevä etsivä Juhani Kuikka. Tällä kertaa hän joutui matkustamaan läänin kukoistavasta pääkaupungista radanvarsikuntaan selvittelemään nuoren miehen murhaa.

Kirjan maailma on Suomi-filmistä tuttua maailmaa. Murhattu nuori mies työskennellyt apteekkarioppilaana ja asunyt ainoana miehenä apteekin talossa yhdessä vanhenevan apteekkarineidin, nuoren farmaseutin ja kotiapulaisen kanssa. Korean ulkonäkönsä ja sulavan käytöksensä ansiosta hän oli herättänyt ainakin paikkakunnan naisten huomion. Kirjassa tutustutaan nuoreen nimismieheen, tuomariin, jolla puolet itseään nuorempi vaimo ja opettajapariskuntaan. Eniten surua ja salaisuuksia tuntuu kertyneen asemalla asuvan asemapäällikön perheen elämään. Vallasväen lisäksi kirjassa tavataan asemamiehiä, palveluskuntaa ja tehdastyöläisiä. Kannaslaista sävyä kirjaan tuo vanheneva nainen, joka kaipaa vallankumousta edeltävää aikaa Pietarissa.

Kirjan kuvaama aika oli vaurasta aikaa, jolloin moderni elämänapa oli jo saavuttanut karjalaisen kunnan. Autot ja puhelimet muuttivat elämää. Kunnan vanha taajama, kirkonkylä, oli jäämässä sivuun ja kunnan uudeksi keskukseksi oli nousemassa asemakylä. Paitsi rautatie, sen merkitystä lisäsi myös myös kasvava saha. Pitäjän nuoret naiset haaveilivat suurista kaupungeista. 

Kirjassa viitataan sarjan edellisin osiin, mutta niiden tunteminen ei ole välttämätöntä.Juhani Kuikka kuvataan sympaattisena hahmona, joka nyt elää elämänsä onnelista aikaa nuorena aviomiehenä. Kuvaukset Viipurista sykkivänä suurkaupunkina luovat kirjaan surullista sävyä vaikka Juhani Kuikan elämä onkin kaikin tavoin mallillaan. Lukija tietää, että onnen päivät Viipurissa eivät kestä enää pitkään.

Kirjan rikosjuoni ei ole kovin monimutkainen, jo kirjan otsikko vihjaa rikoksen motiiviin. Lukijakin tuntee lopulta poliisien tavoin myötätuntoa murhaajaa kohtaan. Kirja on viihdyttävä pastissi. Rentouttava kurkistus menneeseen maailmaan.

Kansi: Pirta Syrjäinen

Autere, Terttu
Sen edestään löytää
Karisto, 2020

Ennen sotaa oli nuoruus - "Kuinka nuoria olemmekaan ja kuinka vanhoja meistä tuleekaan"

Luin Eila Pennasen esikoisromaanin Ennen sotaa oli nuoruus ensimmäisen kerran silloin, kun olin itse nuori opiskelija. Kirja teki vaikutuksen raikkaudellaan. Nyt keski-ikäisenä palasin kirjan pariin ja ihastuin uudelleen. Kirja ei ole kadottanut loistoaan, syystä se on valittu vuoden 1942 edustajaksi Kirjojen Suomi-hankkeeseen. Kirjan kieli ei kuulosta vanhentuneelta se on yhtä aikaa nuorekkaan raikasta ja kaihoisan nostalgista.

Tämä lukuvuoden 1938-39 ylioppilasnuorisosta kertova romaani on varsin tyypillinen opiskelijaromaani. Päähenkilö, nuori Kirsti, muuttaa pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, asettuu asumaan uskonnolliseen ylioppilaskotiin ja aloittaa akateemiset opinnot. Kirsti on ahkera, älykäs ja aluksi ujo. Iso kaupunki hämmentää, mutta myös innostaa. Kirstin ihmetys siitä, että kaikki opiskelijat eivät olekaan kiinnostuneita älyllisistä asioista, toi mieleeni Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan. Niin erilaisia kuin nämä kirjan muuten ovatkin. Opiskelijaromaaniin kuuluvat ystävyydet, ihastumiset, sydänsurut sekä tarinat seksin seurauksista. Kovin viattomalta 30-luvun elämä näyttää, mutta silloin ihan kaikesta ei kirjoitettu avoimesti vaan vihjaten.

Kirja sisältää kaksinkertaista nostalgiaa. Kaikki me kaihoamme nuoruutta. Kirja koskettaa jokaisen sellaisen sydäntä, joka on nuorena kulkenut Helsingin yliopiston päärakennuksen käytävillä tai istunut sen kahvilassa. Rakennus on tuttu eri vuosikymmeninä opiskelleille, minun ikäiselleni tuttuja olivat jopa kirjassa kuvatut naulakot vahteineen. Mutta kun 1942 julkaistu kirja kertoo sotaa edeltävästä vuodesta, sen nostalgia on erityistä, suorastaan kipeää kaipuuta rauhan vuosiin.

Kirja on merkittävä dokumentti aikansa aatteista. AKS ja ASS (Akateeminen sosialistiseura) kilpailivat nuorison sydämistä. Kirjassa vasemmistoaatteita edustaa päähenkilön serkku, jonka esikuvana on ilmeisesti ollut vasemmistoälykkö Jarmo Pennanen. Serkun vaikutus kuitenkin häviää osakunnassa ja yliopistolla vallitsevalle heimoaatteelle. Suomen opiskelija innostuu lukiessaan rajantakaisten suomensukuisten elämästä sekä Jalmari Jaakkolan (kirjassa Jussilan) lennokkaista teorioista, jotka loivat Suomen kansalle uljaan menneisyyden. Kun kirja ilmestyi, suomalaiset olivat vielä miehittäjinä Itä-Karjalassa ja ajatus suur-Suomesta eli. Meillä ei ole varaa jälkiviisauteen, yhtä huonosti me osaamme kuvitella maailmaa parin vuoden päähän. Kirjaa voi lukea varoitusäänenä. Nuoruus on haavoittuvaista. Nuorten innostaminen sankaritekoihin ja suuriin tunteisiin voi olla vaarallista. Uuden elämäkerran myötä taas ajankohtaista äärioikeistopoliitikkoa Elias Simojokea kutsuttiin kirjassa kodikkaasti Simpaksi. Kiihkeä Simojoki oli nuorison ihannoima, talvisodan sankarivainaja. Liitin Miika Siirosen uuden elämäkerran juuri lukulistalleni.

Pienenä lisänä kirjan aatemaailmassa on herännäissävyinen kristillisyys. Tunnettu tosiasia on, että herännäisyys ja (ääri)isänmaallisuus liittyivät usein yhteen. Tästä selkein esimerkki oli juuri tuo mainittu Elias Simojoki. Körttipuku ei ollut tuolloin vain seuravaate vaan se saattoi olla arkinen asu, johon pukeutuja halusi erottautua maallisesta arvomaailmasta. Liikkeen toisaalta yhteiskunnallisesti aktiivinen, toisaalta maailmasta erottuva mystiikkaa painottuva säie näkyy edelleenkin. Aatteet, aika ja näkemys yhteiskunnasta vain ovat muuttuneet. 

Kirjan loppuluku on pateettinen, mutta hyvin ymmärrettävä talvisodan muistoluku. Kirja on kertomus nuorista, joista osa katosi ja loput jäivät elämään elämää, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan.

Pennanen, Eila
Ennen sotaa oli nuoruus
WSOY, 1942