Kuilu - tanskalaiset Suomen sotahelvetissä

"En ollut ryhtynyt sotilaaksi hakatakseni naisia ja lapsia kenttälapiollani kuoliaaksi"

Ei ole kovin montaa ei-suomalaista historiallista romaani, joka käsittelee Suomen kansalaissotaa. Tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu on yksi niistä harvoista. Kirja ilmestyi suomeksi sopivasti sodan 100-vuosimuistovuonna.  Katriina Huttunen teki kirjan kanssa suomentajana hienoa työtä. Kirjan suomennostyöhön  hän viittaa myös  kirjassaan Surun istukka.

Kuuntelin Kim Leinea  viime vuoden HelsinkiLit-tapahtumassa, viimeiset sivut luin vasta tänä vuonna. On mielenkiintoista, että ne blogistit, joiden arviot kirjasta olen lukenut, kertoivat kirjan imaisseen niin, että lukemista ei voinut keskeyttää. Minä kuin kirjaa osina enkä pystynyt kirjoittamaan siitä heti. Kyse ei ollut vain siitä, että kirja on yli 700-sivuinen järkäle. Sen asiat ovat vaikeita ja niiden käsittelytapa rankka. Kirjan vaikuttavuus on osittain vastenmielisyyttä.

Kirjan päähenkilöt ovat kaksoispojat, Kaj ja Ibn, jotka haluavat lähteä Suomeen kansalaissotaan taistelemaan kommunismia vastaan. Sotaan heitä innoittavat myös tanskalaisten 1860-luvulla käymät sodat Preussia vastaan. Vuosikymmenien takaiset sankaritarinat innoittavat. Tanskalaisille aikoinaan kuulunut Dannevirken myyttinen linnoitus  kummittelee mielessä. Mutta kunniaa ei sodasta löydy.

Kirjan Suomea käsittelevä osuus on kirjoitettu niin taitavasti ja viitteellisesti, että suomalaiset sotaharrastajat tuskin pystyvät siihen tarttumaan. Yksityiskohtia on vältelty, konkreettisia paikannimiä on vähän. Kirjassa toki lähdetään Seinäjoelta. valloitetaan Tampere ja viitataan Jämsän verilöylyyn. Tärkeä hahmo kirjassa on Jämsän teurastajaksi nimetty Mikko. Kirjassa lukija saa katsoa myös vankileirien todellisuuteen. Olennaista ovat sodassa koetut raakuudet. Tanskalaispoikien sotakokemukset olisivat voineet olla ISIS-vapaaehtoisten kokemuksia tämän päivän Syyriasta. Sota turmelee, sota jättää jäljet. Pojat tulevat osallistuneeksi hirveyksiin, joita eivät olisi ennen sotaa voineet kuvitellakaan.

Suurin osa kirjaa tapahtuu kansalaissodan jälkeen. Kirja kulkee läpi sotienvälisen ajan ja päättyy toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa nähdään natsismin nousu.  Veljistä toinen palaa vielä talvisodan aikaiseen Helsinkiin. Sodan alettua Tanska miehitetään ja kaksoset joutuvat taas valitsemaan roolinsa. Kirjan antama kuva Tanskan vastarintaliikkeestä ei ole hohdokas eikä sankarillinen. Vastarintaliike teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja sortui itsekin hirveyksiin. Voisi kuvitella, että näkemys on herättänyt Tanskassa keskustelua..

Kaiken kauheuden keskellä kirjassa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Yksi niistä on kanteenkin päässyt kuva, joka viittaa kirjan loppupuolella olevaan kohtaukseen, joka tapahtuu Tivolissa. Kohtaus muistuttaa Kolmas mies -kirjan tai -elokuvan huvipuistokohtausta. Kirjan useimmat luvut alkavat Ilmestyskirjasta lainatuilla sitaateille.

Kaikkien vuosikymmenien ajan kaksoset kantoivat sotaa mukanaan.  Julmuudet eivät jääneet sotaan. Kynnys tappaa oli alentunut pysyvästi. Monet kirjan kohtaukset ovat vastenmielisiä lukea. Kirjassa kuvataan seksiä ja väkivaltaa rumasti ja realistisesti. Kirja näyttää ihmisen pahimmillaan. Se kuvaa ihmisen mieltä ja väkivallan kierrettä. Seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. 

P.S. Kirjasta opin, että nykyisin näyttelytilana toimiva Nikolain kirkko palveli kaupunginkirjastona sodan aikana. Oppia sekin.



Leine, Kim
Kuilu
suomennos Katriina Huttunen
Tammi, 2018

Evoluutio : miten lajit kehittyvät?

Juha Valste on evoluutiobiologi, joka on julkaissut evoluutiota esittelevän yleisteoksen Evolutio - miten lajit kehittyvät. 200 sivuun on mahdutettu evoluutiokäsityksen historiaa, evoluution todisteita, lajiutumisen ja solunjakautumisen periaatteita sekä kreationistista kritiikkiä. Kirjan on kustantanut SKS. Humanistisen kustantamon ote näkyy ainakin kieliasussa. Kirja on selkeästi ja  monimutkaisia asioita on kuvattu yksinkertaisesti. Tyyli on oppikirjamainen ja jakautuu selkeästi lukuihin.  Huvittava lapsus kirjassa on se, että lukujen numeroinnissa on tapahtunut virhe ja luku 7 näyttää puuttuvan. Muuten kirja on huolellista työtä.

Pedagogiseen tyyliin Valste aloittaa kirjansa kuvaamalla useimmille lukion biologiasta tutulla historialla. Se esittelee Galilein ajatuksia, valistuksen filosofiaa, Lamarckin ajatuksia hankintaominaisuuksien periytymisestä ja päätyy Charles Darwiniin ja Gregor Mendelin perinnöllisyyttä käsitteleviin kokeisiin. Kun luonnontiedettäkin vierastava lukija huomaa ymmärtävänsä asiat, kirja innostaa lukemaan enemmän. Ja vanhan kertauksen lisäksi kirja opettaa paljon uutta. Lukukokemus ei mene pilalle vaikka lukija ei kaikkea ymmärräkään. Geenien rakennetta käsittelevä osuus vaatisi kemian ymmärrystä, mutta kirjan sanoma ei katoa kaavoja ymmärtäisikään.

Kirja korostaa, että evoluutio ei tarkoita kehitystä kohti aina vain monimutkaisempia rakenteita vaan on jatkuvaa ja epätasaisesti etenevää sopeutumista olosuhteisiin. Se erottelee synteettisen ja laajennetun evoluutioteoria, joista ensimmäinen on perinteisempi, yksinomaan geenien merkitystä korostava tapa ajatella evoluutiota. Laajennettu evoluutioteoria huomioi myös ympäristön vaikutuksen. Epigenetiikaksi kutsuttu tieteenala tutkii niitä perinnöllisiä muutoksia, jotka eivät aiheudu DNA-muutoksista. Nämä muutokset liittyvät ympäristön vaikutuksiin. Epigenetiikka täydentää perinteistä evoluutiokäsitystä ja osoittaa, että välillä naurettavana pidetyn lamarckismin ajatuksissa on jotain toimivaa.

Graafinen suunnittelu :
Timo Nummine
Mielenkiintoinen havainto oli se, että kun Carl von Linné esitteli 1700-luvulla kehittämänsä kasvien ja eläin luokittelujärjestelmän, järjestelmään sisältyvää ajatusta ihmisen ja apinan lähisukulaisuudesta ei kukaan pitänyt sopimattomana. Darwinin mallia kohtaan tunnettu vastustus ei siis välttämättä liittynyt ihmisen asemaan luomakunnan kruununa vaan ajatukseen luonnonvalinnasta. Esimerkiksi suomalainen piispa Frans Ludvig Schauman kritisoi kehitysoppia lähinnä siksi, että se antoi ihmiselle oikeuden tuhota toisen ihmisen, koska myös luonnossa näyttää vallitsevan olemassaolon taistelu. Käytännössä hän siis vierasti varsinaisesti sosiaalidarwinismia, ei luonnontiedettä. Nykyisin suuri osa kristityistä ja juutalaisista ei pidä evoluutiota ongelmana. Ei myöskään osa muslimeista.

Valste nostaa kuitenkin kirjassa esiin nykyajan kreationismin puolustautuu kirjassa ehkä turhankin voimakkaasti evoluutiokriitikoiden väitteiltä. Tiedemaailmassa evoluutio on vallitseva teoria, jonka todisteet ovat kiistämättömiä. Valste painottaa, että evoluutio ei ole uskomus vaan painovoimaan verrattava fakta. On samantekevää uskooko ihmisen siihen vai ei, se kuitenkin vaikuttaa hänen elämäänsä. Uskonto taas on kokonaan oma elämänalueensa. Kreationistien ajatuksen lisäksi kirja kumoaa myös muita vanhentuneita käsityksiä. Esimerkiksi todetaan, että usein esitetty termi 'luonnon tasapaino' on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Luonnossa ei vallitse koskaan tasapaino vaan kaikki on alituisessa muutoksessa. 

Lukija, joka ei ole perehtynyt biologian nykykehitykseen, 
tajuaa kirjaa lukiessaan, että lajimäärityksiin ei suhtauduta enää kovin tiukasti. Itse asiassa koko käsite on paljon epämääräisempi kuin vanha lukio-opetus antoi ymmärtää.  Lajeja ja alalajeja syntyy, lajit vaihtavat geeniperimää keskenään, poikkeuksellisen ankarissa olosuhteissa sukulaislajien yksilöt saattavat pariutua keskenään, vaikka normaaliolosuhteissa näin ei tapahtuisikaan. Laji on ihmisbiologien tapa tulkita luontoa, ei mikään luonnonlaki. Myös nykyihmisen kehitykseen ovat vaikuttaneet muilta ihmislajeilta saadut vaikutteet, kuten Valste Neandertalin ihmistä tutkineena osaa kertoa. Onneksi kysymys lajeista ja niiden määrityksistä ei kiinnostanut ihmisen varhaisia esi-isiä, joiden risteytymistä vieraiden lajien kanssa saamme osittain kiittää monipuolisesta geeniperimästämme. 

Valste, Juha
Evoluutio - miten lajit kehittyvät?
SKS, 2018

Aavikkosutten veli - rikos Kemissä

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uusi yhteinen kirja Aavikkosutten veli on toinen osa kirjailijoitten Lapponia-sarjaa, jonka tarkoituksena on käsitellä "pohjoisen Suomen kipupisteitä jännitysromaanin keinoin". Sarjan ensimmäinen osa Yksi näistä pienimmistä käsitteli lestadiolaisuutta. Uusi kirja nostaa esiin Tornion ja Sallan kautta saapuneet turvapaikanhakijat, maahanmuuttajavastaiset liikkeet ja katupartiot sekä kiistan Kemin keskussairaalasta. Kirjassa viitataan myös Pohjois-Pohjanmaalla pitkään toimineen koulukodin väärinkäytöksiin.
Kirjoittajat. Kuva: Tinja 
Ruusuvuori / WSOY

Kirjassa rikosta selvittävät edellisestä kirjasta tutut lastenpsykiatri Saara ja pappi Janne, jotka ovat molemmat keski-ikäisiä paluumuuttajia pohjoisessa. Edellisessä kirjassa Saara oli keskeinen hahmo, uudessa kirjassa Kemissä asuva Janne nousee keskipisteeksi. Kirjan alussa kaupunki kohisee, kun Jannen lapsuudenystävän Matin entinen puoliso ja tämän uusi, afroamerikkalainen miesystävä löydetään ammuttuna. Epäilyt kohdistuvat Mattiin, varsinkin kun tämä katoaa kuin maan alle. Tapaus saa Jannen muistelemaan lapsuuttaan ja miettimään, mitä hän oikeastaan tiesi ja ymmärsi ystävästään ja tämän elämästä. Voisiko lapsuuden paras kaveri olla murhaaja? Kirja edustaa lajityyppiä, jossa keskeinen henkilö on poissa ja muut yrittävät kuvata ja ymmärtää häntä. Jannen lisäksi myös Saaralla, entisellä opettajalla ja monella muulla paikkakuntalaisella on oma näkemyksensä Matista

Kirjassa puhutaan rikoksista, mutta se ei ole varsinainen dekkari. Olen iloinen siitä, että Lapponia-sarjaa ei ole sijoitettu ainakaan Helsingin kirjastoissa jännityskirjojen hyllyyn. Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori tuo tähänkin kirjaan lastenpsykiatrin näkökulman. Edelliseen osaan verrattuna tämän kirjan psykiatriaa on kuitenkin kansanomaistettu eikä tässä edellisen kirjan tapaan luennoida. Pikemminkin kirjan johtopäätökset ovat kovin suoraviivaisia ja moneen kertaan toistettuja.Kun lapsi jää vaille rakkautta, joutuu pahoinpidellyksi ja hänen tarpeensa sivuutetaan, seuraukset voivat myrkyttää koko elämän ja vaikuttaa vielä seuraavankin sukupolven elämään.  Tässäkin  kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja tämän päivän rikoksiin etsitään syitä vuosikymmenien takaisista perhesalaisuuksista.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan miljöötä ja muistoja. En ole koskaan käynyt Kemissä, mutta tämä kirja herätti kiinnostuksen. Jannen muistojen kautta välittyy kuva myös kuva 60-luvun maailmasta. Muistelu ei ole pelkkää nostalgiaa vaan se haastaa myös miettimään omia muistoja. Mitä oikeasti muistamme menneisyydestä ja kuinka se meitä sitoo? Koukuksi kirjaan on lisätty myös vihjaus päähenkilöiden suhteen lämpenemisestä, jota ilmeisesti saamme seuraavissa osissa seurata. Teksti on sujuvaa, helposti luettavaa ja pitkään se pitää pitkään lukijaansa jännityksessä. Kirjan sävy on opettavainen ja siihen on kasattu vähän liikaa erilaisia henkilöitä ja teemoja. Sekavuus rikkoo myös jännityksen, vaikka erilliset juonet loppukohtauksessa yhtyvätkin.

Ruusuvuori Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Aavikkosutten veli
WSOY, 2019

P.S. Kirjan nimi on lainaus vanhasta Raamatunkäännöksestä, Jobin kirjasta. Uudemmassa käännöksessä aavikkosusi on korvattu tunnetummalla nimellä sakaali.


Kauneussalonki - julman maan kuvaus

Kolumbia on maa, jonka nimestä tulee mieleen huumekauppa, rikollisuus ja kaunesbusiness. Näistä kaikista teemoista kertoo Melba Escobarin kirja Kauneussalonki, ensimmäinen koskaan lukemani kolumbialainen kirja. Kirja tarjoaa Kolumbiasta varsin lohduttoman kuvan.

Kirjan päähenkilö on nuori ja kaunis Karen. Hän työskentelee yhdessä Bogotan hienoimmista ja kalleimmista kauneussalongoista. Hän säästää palkkarahoja, jotta voisi saada pienen poikansa luokseen.  Karenilla on tausta ja suunnitelma elämänsä suhteen, silti hän näyttäytyy tässä kirjassa uhrina, joka ei pysty vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun. Karen ei pääse edes itse kertomaan suurinta osaa tarinastaan.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Tapahtumapaikkana kauneussalonki korostaa ihmisten ulkonäön merkitystä. Yläluokan naiset ovat valmiita maksamaan kauneuskirurgiastaan ja muista ulkonäköä parantavista hoidoistaan rajattomasti. Mutta myös köyhemmät naiset ovat valmiita kärsimään kipua, jota hiusten suoristaminen tuottaa. Hiuksissa kyse on myös rodusta, kiharatukkaiset ovat mustia, suorat hiukset ovat osoitus länsimaisuudesta.

Kirja alkaa vaikuttaa rikosromaanilta, kun Karenin asiakkaana käynyt nuori tyttö kuolee epäselvissä oloissa. Karen on viimeinen, joka tapasi tytön ennen kuin tämä lähti kohtalokkaiksi osoittautuneille treffeilleen. Hän on todistaja, josta kiinnostuvat paitsi murhatun tytön äiti ja tämän palkkaama yksityisetsivä, myös murhaaja ja häntä suojeleva korruptoitunut valtaeliitti.

Toisen kerran kirjan sävy muuttuu, kun vuokraisäntä raiskaa Karenin ja ryöstää hänen rahansa. Aiempi pieni toiveikkuus katoaa ja Karenin persoona muuttuu. Kirja tekee selväksi, että Kolumbian kaltaisessa maassa nuorella naisella ei ole mitään oikeuksia. Karen toteaa, että ainoa keino rahan ja turvallisuuden hankkimiseen on seuralaispalvelu, prostituutio, joka tuokin väliaikaisen turvan.

Kirjan minähahmoina esiintyy kaksi keski-ikäistä, yläluokkaista naista. Heistä Claire on psykiatri ja Karenin ystävä, Lucille taas Clairen ystävä. Karen ihailee tietämättään Lucillen kirjoittamia kirjoja ja toimii seuralaisena tämän entiselle miehelle. Näkökulma korostaa valtaa. Yläluokkaiset naiset näyttäytyvät toimijoina, Karen kohteena. Vasta aivan kirjan lopussa, kun Karenin kohtalo oli taas kääntynyt, hän saa puhua omalla äänellään. Minäkertojajaksojen välissä kirjassa on pitkiä kerrontajaksoja, joissa liikutaan eri aikatasoissa. Näkökulmavaihdokset tuovat kirjaan sekavuutta, kerronnalliset muutokset tuntuvat itsetarkoituksellisilta. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä eikä kovin onnistunut.

Kirja on kaikesta huolimatta vaikuttava lukukokemus. Se on kurkistus todellisuuteen, jossa yhteiskuntaluokat erottavat ihmiset elämään eri todellisuuksissa ja jossa väkivalta on koko ajan läsnä. Yhteiskunnan heikoilla ei ole puolustajaa.  Kirjassa tapahtuu rikos ja sitä selvitetään, mutta kirjan takakansitekstistä huolimatta sitä ei voi pitää varsinaisena trillerinä. Oudolta tuntuisi myös kirjan sijoittaminen chic lit -kirjojen joukkoon, vaikka siihenkin on kirjan yhteydessä viitattu. Keskeisintä kirjassa on kuvaus Kolumbian todellisuudesta. Rankan todellisuuden yhteyteen on saatu myös viittauksia maan upeaan luontoon ja Bogotaan, joka  on raakuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis kaupunki. Myös kirjan kansi on kaunis. Kannen yhteys kirjan sisältöön jää tosin hämäräksi.

Escobar, Melba
Kauneussalonki: manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
espanjankielestä kääntänyt Taina Helmako
Aula & co, 2018




Surun istukka - äidin painajainen

Katriina Huttunen on ansioitunut suomentaja, erinomainen sanankäyttäjä ja kirjallisuuden tuntija. Tämä näkyy hänen ensimmäisessä omassa kirjassaan. Surun istukka -kirjan kieli on tarkkaa, kaunista ja sävykästä. Kirjassa on myös viittauksia etenkin pohjoismaiseen, mutta myös muuhun kirjallisuuteen.

Kirja ei ole herättänyt huomiota kielensä vaan aiheensa vuoksi. Surun istukka on lapsensa menettäneen äidin kirja. Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Kirja on tajunnanvirralla etenevä kirja, jossa äiti käsittelee suruaan ja syyllisyyttään.  Kirjoittaja syyttää tapahtuneesta itseään, hän tuntee epäonnistuneensa äitinä. Hän kokee äitiyden fyysisenä tilana, lapsen kuolema rinnastuu lapsen syntymään. Osasyyllisiksi joutuvat myös terapeutti, psykiatrit ja apteekit, jotka tyrkyttivät ja myivät lääkkeitä masennusta potevalle lapselle ja tekivät siten itsemurhan mahdolliseksi. Kirja kritisoi koko lääkkeisiin perustuvaa psykiatriaamme. Psyykenlääkkeet kun eivät kaikille sovi lainkaan. Osansa syyllisyydestä kirjoittaja kaataa myös tyttärensä peruskouluaikaisen koulukiusaajan niskaan.

Kirjoittaja ei säästä itseään. Lukija pääsee katsomaan surun rumia jälkiä. Suru ei jalosta, sureva äiti ei ajattele kauniisti muista ihmisistä. Surun aikana ystävistä tulee entisiä ystäviä ja yhteys katkeaa kokonaan lapsen isään, josta hän tosin on eronnut jo aiemmin. Sureva ihminen on ongelma myös muiden ihmisen kannalta. Kirjaa lukiessaan lukija pystyy samastumaan äidin tunteisiin, mutta hän ymmärtää myös ulkopuolisia. Surevan kohtaaminen on vaikeaa meistä useimmille. Ymmärrämme, että ulkopuolinen tuntee itsensä kömpelöksi ja avuttomaksi. Oikeaa suhtautumistapaa ei tunnu olevan. Silti jokainen, joka on joskus surrut läheistään, tunnistaa kirjailijan kuvaaman käsittämättömän yleisen käyttäytymistavan. Sureva saattaa itse joutua itse kuuntelijan rooliin, kun surunvalittelija alkaa muistella omia menetyksiään ja kertomaan itse kokemastaan surusta. Inhimillistä, mutta käsittämätöntä käytöstä.

Kirjassa on myös eräänlaista mustaa huumoria, vaikka se ei naurata kirjoittajaansa eikä lukijaansa. Kun äiti meni pankkiin hoitamaan tyttärensä perunkirjoitukseen liittyvää pankkiasiaa, pankkivirkailija pyysi häneltä tyttären allekirjoittamaan valtakirjaa. Jopa työkseen kuolinpesien asioita hoitava, saattaa ajatella, että kaikki vainajat ovat vanhoja eikä hän voi ymmärtää tilannetta, jossa keski-ikäinen äiti hoitaa nuoren tyttärensä perunkirjoitusta. Tilanne on kuvattu niin vaikuttavasti, että lukijakin kiihtyy.

Kirjassa käydään usein hautausmaalla. Siinä se muistuttaa Tuomas Juntusen kirjaa Tuntematon lapsi (WSOY, 2016). Sureminen hautausmaalla ei ole vanhentunut suruterapian muoto, eikä se edes edellytä uskonnollista vakaumusta. Katrina Huttunen korostaa uskonnottomuuttaan. Myös kirjan kirjoittaminen on surutyötä. Kirjan kuvaus yksityisestä surusta, joka muuttuu yleiseksi kokemukseksi Knausgårdin suomentaja on omaksunut suomennettavansa avoimuuden. Hämmästyttävää kirjassa oli se, että kaikesta huolimatta Katriina Huttunen pystyi tekemään työtä surunsa keskellä. Työn alla oli esimerkiksi Kim Leinen 700-sivuinen Kuilu. Outo sattuma on se, että kirjailija saa suomennettavakseen myös Naja Marie Aidtin kirjan, joka myös kertoo lapsensa menettäneestä äidistä Jokainen suree omalla tavallaan. Siitä tämä kirja on vahva esimerkki.

Huttunen, Katriina
Surun istukka
S & S, 2019

P.S.

Pienenä yksityiskohtana minua ihastutti kirjan pieni Visby-kuvaus. Kääntäjä viettää paljon aikaa Ruotsissa, kesäisin hän asuu muutaman viikon Visbyssä. Kaupunkia kuvataan kauniisti. Kirjan perusteella päätin seuraavalla vierailullani etsi sieltä Pyhän Yrjön (Göran) luostarin rauniot, jotka ovat kaupungin ulkopuolella, sillä luostarin yhteydessä on ollut spitaalisten hautausmaa. Hautausmaan lähellä on vanha hirttopaikka.

Kuukauden luetuimmat