Tautitehdas: miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka tosin lehtitietojen mukaan työskentelee osa-aikaisena tutkijana Amsterdamissa, osittain elää vaihtoehtoelämää Suomessa. Hänen työhistoriaansa kuitenkin kuuluu myös työskentelyä terveyskeskuslääkärinä Suomessa. Kirjallaan  Tautitehdas hän pääsi vuonna 2015 Kanava-palkintoehdokkaaksi. Kirja käsittelee ylidiagnosointia, turhia hoitoja ja kehottaa lääkäreitä priorisointiin sekä pohtii  sairauden käsitettä. Kirjailija puhuu medikalisaatiosta, eli täysin normaalien elämän ilmiöiden kuten vanhenemisen tai surun uudelleenmäärittely lääkkeillä parannettavaksi sairaudeksi ja ylidiagnostiikasta, eli kaikkien riskiarvojen vähittäistä alentamista niin, että vähitellen yhä pienempiä poikkeamia ihannearvoista pidetään huolestuttavina. Yhtenä esimerkkinä ylidiagnosoinnista hän tarjoaa suhtautumisen verenpaineeseen, nykyisin lääkärit kuulemma huolestuvat pienemmästä kohoamisesta kuin vuosikymmeniä sitten.

Kirjoittaja kiittää loppukommenteissaan amerikkalaista lääkäria Gilbert Welchiä, jonka Overdiagnosed-kirjaa hän ilmeisesti paljon siteeraa. Kirjan huomioita on tietysti suomalaistettu. Ainakaan minä en pysty arvioimaan, kuinka suuri Welchin osuus kirjan kokonaisuudessa on.

Kirjassa osoitetaan, että suuresti arvostetut seulontatutkimukset ovat pääosin turhia, joskus jopa haitallisia. Seulontoja perustellaan usein tunteellisilla tarinoilla, joissa aikaisin löydetty syövänalku saadaan nopeasti hoidettua ja potilas näin pelastettua. Kirjan mukaan seulonnoissa löytyvät syövät ovat pääosin vaarattomia. Löydösten hoito ja tutkimus tulee kalliiksi, stressaa potilasta ja saattaa johtaa leikkaukseen, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa. Ilmeisesti sekä potilaiden että lääkärien on ollut vaikea uskoa, että syöpä ei ole aina vaarallinen.

Toinen myytti, jota kirjailija perusteellisesti käsittelee on ehkäisevän lääkityksen merkitys. Varhainen puuttuminen on tietysti hyvä asia, mutta lääkitys, jonka tarkoituksena on riskien vähentäminen, ei välttämättä auta potilasta lainkaan. Mieleen nousivat lukuisat tuttavat, jotka vuosia syövät Marevania tai kolesterolia alentavaa lääkettä. Ymmärsin kirjoittajan puheen tehottomasta riskien alentamisesta, mutta silti toivon, että läheiset ihmiset syövät kaikki mahdolliset lääkkeet. Kun kyse on ihmisestä, tilastollinen vakuuttelu tuntuu pahalta.

Yllättäen kirjassa minuun suurimman vaikutuksen teki varsin pieni huomautua, joka koski hammashoitoa. Kirjailija toteaa, että hammaslääkärit tekivät 70- ja 80-luvuilla niin hyvää työtä, että hammasmätä melkein katosi. Se, että juuri tuohon aikaan oikomishoidot yleistyivät rajusti ei liene mikään sattuma. Oikomishoidot pelastivat hammaslääkärit työttömyydeltä hyvin tehdyn työn jälkeen.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi tämä on kirjoitettu. Kirjoittajan yhtenä tavoitteena on epäilemättä osoittaa, että ylidiagnostiikan ansiosta terveydenhoidon voimavaroja käytetään terveiden hoitamiseen ja siksi resursseja ei riitä niille, jotka hoitoa tarvitsisivat ja niistä hyötyisivät. Pyrkiikö kirja valmistelemaan väistämättä edessä olevaan resurssien vähenemiseen? Ajatuksia se kuitenkin herättää. Tekstiä on kansanomaistettu niin, että maallikkokin ymmärtää siitä melkein kaiken, mutta sen väitteisiin on silti vaikea ottaa kantaa. Kirja on ohut, mutta sitä olisi voinut vielä tiivistää. Kirjoittaja pyrkii vakuuttamaan lukijaansa vähän liian monella samankaltaisella esimerkillä. Tiivistys olisi tehostanut viestiä. On kuitenkin aina ilahduttavaa, kun lääkäri vaivautuu selittämään asioita yksinkertaisesti.

Pasternack, Iris
Tautitehdas
Atena, 2015