Tie, mies ja tähtivaivas - miehinen pyhiinvaellus

Tie vie Santiagoon
Vaelluksista kertovien romaanien jälkeen olen lukenut tavallisten, oikeiden ihmisten tekemistä pyhiinvaelluksista. Niistä ensimmäisenä Jukka Salmisen pieni kirja Tie, mies ja tähtitaivas. Kirja on päiväkirjamuotoon kirjoitettu matkakertomus Santiago de Compostelan tiestä.  Kirjoittaja kertoo matkasta, jonka hän kulki, paikoista joita näki ja ihmisistä, joita tapasi.  Kirja on hienosti kuvitettu ja taitettu, visuaalisesti hieno teos. Se sisältää myös käytännön vinkkejä ja esittelee mukavia majapaikkoja.

Minun kaltaiselleni laiskanpulskealle vaelluksesta haaveilevalle hahmolle, kirja oli muuten lähinnä masentavaa luettavaa. Urheilullinen ja fyysisiä haasteita rakastava mies porhalsi yli 700 km kepeästi, käyttäen suuren osan matkasta vielä tehokkaasti kuunnellen Raamattua korvanappien kautta. Reppu ei paina eikä elokuun helle rasita. Käveltyään yhtenä päivänä 50 km kirjoittaja sentään myöntää, että jalkaan tuli pieni rakko.  Itsekin hän tosin  tuntuu olevan tietoinen miehisestä kilpailuvietistään ja suorittamisen tarpeestaan. Ripaus  itseironiaakin löytyy.  Voi ajatella niinkin, että kirja haastaa juuri minun kaltaisiani ihmisiä. Ei niinkään kilpailemaan kilometrimäärästä, vaan ihailemaan ja arvostamaan toista kateutta tuntematta.  Ja ymmärtämään, että meitä elämänvaeltajia nyt vain on niin kovin monenlaisia ja hyvä niin.

Jukka Salminen
Tie, mies ja tähtitaivas : pyhiinvellus Santiago de Compostelaan
Päivä, 2012

Emma ja Otto ja Russell ja James - vanhan naisen vaellus

Eräänä aamuna 83 –vuotias kanadalaisrouva Etta päättää lähteä kävelemään kohti meren rantaa ja jättää miehelleen asiaa koskevan viestin. Herättyään  mies, Otto, päättelee aivan oikein, että Etta ei lähtenyt kohti länttä, jossa meri oli vähän yli tuhannen kilometrin päässä vaan kohti itärannikkoa yli 3000 kilometrin päähän. Otto myös päättelee, että Ettaa on turha yrittää estää tai tavoittaa. Paitsi puolisoaan Etta jättää jälkeensä myös naapurinmiehen Russelin, joka toisin kuin Otto yrittää tavoittaa vaeltajaa ja muuttaa hänen mielensä.

Matkan aikana sekä Etta sekä  molemmat häntä odottavat ja rakastavat miehet käyvät muistojaan läpi. Lukijalle piirtyy kuva kolmen ihmisen rakkaudesta ja ystävyydestä, tarinaa voisi kutsua myös kauan sitten alkaneeksi kolmiodraamaksi.  Heidän yhteisestä tarinastaan piirtyy kolmiulotteinen kuva, jossa unelmat, toiveet ja dementiaan liittyvät harhat limittyvät tosiasioihin.  Aina ei voi olla varma, kuka muistelee ja mitä. Yhdessä eläneiden muistotkin voivat olla yhteisiä.
Kanadalaisvanhuksen vaelluksesta halki mantereen tulee suuri mediatapaus ja Ettasta kuuluisuus vaikka hän vaeltaakin vain itseään varten. Paitsi merta hän haluaa tavoittaa kauan sitten kuolleen sisarensa, jonka kohtalosta tuli perheen vaiettu ja käsittelemätön suru.  Dementian vaivaama vanhus saa hämmästyksekseen kerta toisensa jälkeen tavata ihmisiä, jotka tuntevat hänet ja hänen tarinansa.  Hän saa seurakseen nuoren toimittajan, joka Ettan tavoin haluaa tavoittaa oman tarinansa.

Etta ja Otto ja Russell ja James on nopeasti luettava, katkelmista koostuva kirja. Sotamuistotkin ovat  unenomaisia. Keskeistä ei ole se, missä sodittiin ja ketä vastaan vaan yksittäiset kauhunhetket, ihmiset ja kirjeet kotoa.   Paitsi muistoja ja keskustelunpätkiä se sisältää paljon kirjeitä ja jopa käytännön ohjeita. Kirjasta opin esimerkiksi sen, että pellavankukkatahna silmäluomilla takaa rauhallisen unen.  Kirja on rohkaisevaa luettavaa niille, joita vanhuus pelottaa.  Ei mielen pieni hajoaminen välttämättä ole ahdistavaa, se voi olla myös vapauttavaa.


Emma Hooper
Etta ja Otto ja Russell ja James
Gummerus, 2015
suomentanut  Sari Karhulahti

Oranssi maa - suomalaiset Australiassa

Tua Harnon kehuttu esikoisteos  Ne jotka jäävät on yksi niistä lukemattomista keskenjääneistä kirjoista, joita lukuhistoriastani löytyy. Sukupolvien tarinassa, jossa lempimuusikkoni Leonard Cohenin lauluilla oli keskeinen merkitys, ei ollut mitään vikaa. Kirjan kielikin oli kaunista, kuitenkaan kiinnostukseni ei vienyt kirjaa loppuun asti. Kyse saattoi olla kyllä myös entisestä, kiireisemmästä elämästäni. Aloitettuja kirjoja kertyi pöydälle, kunnes oli aika palauttaa ne. Nyt on toisin.

Tua Harnon toisen romaanin, Oranssi maa, sain luettua ongelmitta loppuun. Tämäkin kirja kertoo perheestä. Tapahtumien aika on nykyhetki, vaikka takautumat vievätkin tarinaa välillä kolmikymppisten ja teini-ikäisten lapsuuteen. Päähenkilö, Sanna, on työtön, eronnut ja raskaana oleva graduton kauppatieteilijä. Etäiseksi jäänyt isä järjestää hänelle graduntekopaikan australialaiseen kaivoskaupunkiin. Kultakaivosten maailma on ankaran miehinen, asujaimistossa on yksi nainen kymmentä miestä kohden. Feminiinisemmän maailman Sannalle avaa aboriginaalien maailmaan ja salatieteisiin perehtynyt salaperäinen ja voimakas tutkijanainen Randa, joka houkuttelee Sannan äärimmäiselle vaellusmatkalle erämaahan.  Kaivoskaupungissa Sanna kohtaa suomalaisen kaivosmiehen Martin, joka kantaa huolta Suomeen jääneestä tyttärestään ja haaveilee kanafarmin perustamisesta Botswanaan. Kun Sanna ja Martti rakastuvat, Sanna joutuu valitsemaan lähteekö Randan matkaan vai jääkö Martin luo. Valinta ei ole helppo, mutta se oli tehtävä.

Kirjaa lukiessani listasin mielessäni lukemani suomalaisten kirjoittamat Australia-kirjat. Listastani tuli lyhyt. Se sisälsi vain lapsuuteni suosikin Anni Swanin kirjan Arnellien perhe ja Seppo Jokisen kirjoittaman Mustat sydämet -dekkarin. Yksinäisyys, kullanetsintä ja autiomaat tuntuvat olevan Australia-kuvan rakennusaineita kirjasta kirjaan, lajityypistä toiseen.



Tua Harno kirjoittaa kauniisti. Hän osaa kuvata hienosti sekä erämaan kauneutta että kaivoskylien rumuutta. Mystiseksi ja ontoksi jäävää Randaa lukuun ottamatta hän kuvaa myös ihmiset aidosti. Tarinan edetessä henkilöistä kuoriutuu esiin uusia piirteitä, kuin sipulista. Avuton ja säälittävä äiti, osoittaa rakkauttaan aikuista tytärtään kohtaan, vieraantunut ja businesselämää viettävä isoveli ottaa sisarestaan vastuun ja avautuu lapsuutensa kipeistä asioista. Ymmärtäväisestä Randasta kuoriutuu mustasukkainen sadisti, mutta hänen persoonansa jää selitystä vaille. Pientä epäuskottavuutta liittyy Sannan raskauteen. 
Minä olen koskaan ollut raskaana, mutta epäilen vahvasti, että kirjan kuvaus Sannan toimista ja mielenliikkeistä ei vastaa tyypillisen odottajan kokemuksia.

Jossain kirjan keskivaiheilla mietin, mitä minulle oikein yritetään kertoa. Kirjailija kertoo vuorotellen Sannan ja Martin tarinaa  ja kummankin tarkoitus tuntui olevan hukassa. Lopussa kirjailija kuitenkin kokoaa asiat yhteen. Perhe on voima, vaikka ” pisimmät matkat ovat perheenjäsenien välisiä”. Kirja myös kertoo elämästä ja valinnoista, jotka jättävät arpia, pysyviäkin. Ihmisistä, jotka tarvitsevat toisiaan. Kaikkea en kuitenkaan kirjasta ymmärtänyt, lieneekö se ollut tarkoituskaan.

Tua Harno
Oranssi maa
Otava, 2015



Taivaalta tippuvat asiat

Kun viimeinkin sain  käsiini viime syksyn Finlandia-ehdokkaan – minulle ennestään tuntemattoman Selja Ahavan kirjoittaman Taivaalta tippuvat asiat, luulin ensin lukevani novellikokoelmaa. Kirjan luettuani en ollut ihan varma olinko lukenut romaanin vai kertomussikermän, määritelmät eivät ole kovin tärkeitä. Jos Finlandian voittanut Oneiron kertoo juuri kuolleista, tämä kirja kertoo niistä, jotka jäävät eloon, kun kuolema käy lähellä.  Lumoava ja riipaiseva kirja tarkastelee maailmaa äitinsä menettävän lapsen, skotlantilaisen kalastajan, lottovoittajatädin tai raskaana olevan äitipuolen näkökulmasta. Kirjassa viitataan Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan ja Agatha Christieen yhtä lailla kuin iltapäivälehdistä ja internetistä luettuihin tositarinoihinkin.  Ihmiset ja heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja muodostavat yhden kokonaisuuden kuin vanhanaikaisen räsymaton, jonka päähenkilö lopussa saa lahjaksi.

Kirjassa uhmataan tilastoja ja todennäköisyyksiä. Salama voi iskeä samaan veneeseen kaksi kertaa, lottovoitto voi osua toistuvasta samalla henkilölle, seinänrakoon pudonneesta omenansiemenestä voi kasvaa seinän tuhoava puu. ..  Tapahtumille etsitään syitä ja selityksiä, irrallisia episodeja kootaan tarinoiksi, jotta ne olisivat käsitettäviä. Mutta maailma ei tyhjene selityksistä.  Vain Hercule Poirot voi selittää asiat tyhjentävästi ja antaa arvoituksiin tyhjentävät selitykset.

Lajina kirja on ehkä maagista realismia, vaikka kaikkien hyvien kirjojen tapaan se ylittää lajityypit. Minulle se tuo mieleen Tove Janssonin tai Pasi Ilmari Jääskeläisen tekstit, vaikka onkin aivan omanlaistaan.  Kirjan teemat ovat ikuisia ja tyhjentymättömiä : ihmisten – aikuisten ja lasten – hämmennys kuoleman ja elämän ehdottomuuden edessä, suru ja sen kanssa eläminen, elämän julma sattumanvaraisuus… Kirjailijalla on psykologista silmää. Hän osaa kuvata hienosti surua, jonka keskellä ihmisen ääriviivatkin katoavat sekä aikuisen ja lapsen surun erilaisuutta.  Kirjassa on myös tavoitettu pelko ja torjunta, joita vaikeita asioita kohdanneet ihmiset ulkopuolisissa herättävät. Ihmiset karttavat surevia omaisia tai vammaista lasta odottavia pelosta vaikka saattavat selittää itselleen syyksi hienotunteisuuden. Kirja puhui koskettavasti myös eloonjäämiseen liittyvästä syyllisyydestä. 

Kirja puhuu herkullisesti ja toteavasti järkyttävistä asioista. Kirja naurattaa, itkettää ja kiehtoo yhtä aikaa. Ihanimmillaan se avaa ikkunan lasten yhtä aikaa käytännölliseen ja filosofiseen sisäiseen maailmaan: 

 ”Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuijottaa horisonttiin ja sanoa:  Minä tässä mietin missä tuuli syntyy. Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria.”

Selja Ahava
Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015




Valon puutarhat - profeetan tarina

Amin Maaloufin  alkukielellä (ranskaksi)  1991 ilmestynyt Valon puutarhat kertoo manikealaisen uskonnon perustajasta, Manista. Kirja ei ole samalla tavalla loistelias runsaudensarvi kuin kirjailijan aiempi kirja Samarkand. Kirja on tiivis ja selvärakenteinen elämäkertaromaani. 200-luvun Persian eläneestä Manista ei oikeasti tiedetä kovinkaan paljon, hänen tekstejään on säilynyt vain fragmentteina.  Maalouf on kuitenkin kirjoittanut vahvan tarinan ja kuvan ajasta, johon se sijoittuu. Kirja kuvaa Rooman valtakunnan heikkouden aikaa vahvistuvan Sassanidien valtakunnan näkökulmasta. Kirjassa liikutaan nykyisen Bagdadin alueelta aina Intiaan asti. Eletään aikaa, jolloin nasaretilaiset ovat yksi roomalainen uskonto muiden joukossa, Persian aluetta hallitsee zarathustralaisuus.  Lähi-idästä on vahvat yhteydet Intiaan.  Kirjaa lukiessa ajattelee monta kertaa  : Entä jos  …? Entä, jos historia olisikin kulkenut toisella tavalla.

Manikealaisuus on käytännössä kadonnut uskonto, joka kuitenkin vuosisatojen ajan vaikutti Välimereltä aina Kiinaan ja Keski-Aasiaan ulottuvalla alueella. Hävinneenä uskontona manikealaisuudella on huono maine. Kristillisessä perinteessä rajaa manikealaisuuteen on tehnyt erityisesti manikealaisuudesta kristityksi kääntynyt kirkkoisä Augustinus. Uskonto oli ankaran dualistinen, valo ja pimeys taistelevat. Myös ihmisessä vaikuttavat valosielu ja aine. Romaanissa Mani puhui valosielustaan kaksosena, joka ohjasi häntä oikeaan.  Hän halusi auttaa myös muita ihmisiä tulemaan tietoiseksi omasta valostaan, jolloin hän osaisi elää oikein.  ”He kuulivat suustani salaisuudet, jotka olivat jo heissä itsessään. Ihminen kuuntelee vain omaa ääntään.” 

Romaani piirtää kuitenkin kuvaa väärinymmärretystä profeetasta, joka ei ehkä olisi halunnutkaan luoda uutta uskontoa ja kerätä seuraajia vaan yhdistää kaikki uskonnot yhdeksi mereksi. Häntä puhuteltiin Baabelin pojaksi, Jeesuksen apostoliksi ja Valon Buddhaksi. Mani puhui ja rukoili synagogissa ja temppeleissä. Hän puhui rauhan ja sovinnon puolesta, mutta joutui mukaan sotaan ja valtataisteluun, joka aluksi nosti hänet mutta murskasi lopulta. Manin tarina on myös tarina uskonnollisesta vaikuttajasta ja vallanpitäjistä.

Erityistä ajankohtaisuutta kirjaan tuovat viittaukset Palmyran kaupunkiin ja sen kuningattareen. Valon puutarhat liikkuu alueella, josta kuulemme päivittäin uusissa.

Kirjailija Amin Maalouf on itse nuorena muuttanut Libanonin sisällissodan jaloista Ranskaan. Hän joutui näkemään, kuinka hänen kotimaansa jauhautui uskonnollisten ja etnisten ryhmien sodassa samalla tavoin kuin pohjoinen naapurimaa Syyria meidän aikanamme. Ei ihme, että hän on halunnut kirjoittaa Manin kaltaisesta sovinnon etsijästä, jolle kaikki uskonnot olivat yhtä.

Amin Maalouf
Valon puutarhat
Gummerus, 2014
suomentanut Anna-Maija Viitanen

Kulissit -ruumis kirkon kellarissa

Junamatkaa varten tarvitsin nopeasti luettavan jännityskirjan ja mukaan lähti Ritva-Elina Pylvään esikoisdekkari Kulissit. Kirjassa pienen seurakunnan työntekijä löytyy kirkosta tapettuna / murhattuna ja epäilyt kohdistuvat vahvasti seurakunnan työntekijäjoukkoon. Koska tiedän kirjoittajan työskennelleen lyhyen aikaa kotikuntani kirkkoherrana, yritin kieltämättä lukea tekstiä aluksi avainromaanina. Suoria viittauksia tuntemiini henkilöihin en löytänyt, mutta kirjassa kuvattu seurakunnan työyhteisö läheisineen vaikutti aidolta ja uskottavalta.

Kirjan kieli on pääosin sujuvaa ja huoliteltua. Valitettavasti kirjailija ei täysin hallitse murretta, jolla hän koristelee kirjan ratkaisukohtia. Kömpelö kieli korostaa kohtausten epäaitoutta.

Kirjan rikosjuoni oli kaikessa arkisuudessaan uskottava. Parasta kirjassa on kuvaus siitä, mitä rikos ja sen selvitys voi yhteisölle tehdä. Kirjan lähestymistapa muistutti siis esimerkiksi Karin Fossumin tapaa kirjoittaa. 

Rikos nostaa salaisuudet ja puhumattomat asiat esiin. Kirjassa puhutaan henkisestä väkivallasta, kirkon suhteesta seksuaalivähemmistöihin, perheensisäisistä salaisuuksista ja vanhoista rikoksista. Perhekuviot ja parisuhteet  ovat vähitellen vääristyneet. Salailusta, kulissielämästä ja kahlitsevista rooleista on vaikea pyristellä irti. Salatut rikokset eivät unohdu vaan vääristävät kaikkien osallisten elämän ja johtavat uusiin vääryyksiin. Kun ihminen rohkaistuu elämään omannäköistään elämää vailla yhteisön paineita, maailma avartuu. Jopa touhottava Marttakin alkaa miettiä omaa elämäänsä uudelleen.

Pylväs, Ritva-Elina
Kulissit
Kustannusosuuskunta Länsirannikko, 2014

Rabbi virkamiehen ongelmana - Pilatuksen evankeliumi

Viimeksi lukemani kirja Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka päättyi salaperäisten Temppeliherrojen kappeliin ja kuvaan, jossa nähtiin viittaus Pontius Pilatukseen. Tällä kertaa en halunnut sukeltaa Temppeliherrojen salaisuuksiin yhtään syvemmälle, mutta sen sijaan etsin käsiini Eric-Emmanuel Schmittin romaanin Pilatuksen evankeliumi, jonka ranskankielinen alkuteos on vuodelta 2000.

Suomalaiselle lukijalle kirjan asetelma tuo mieleen Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden : siinä kuvataan ensimmäisen pääsiäisen jälkeisiä viikkoja  roomalaisen silmin. Näkijänä maaherra Pontius Pilatus, joka raportoi hämmentävistä tapahtumista veljelleen kirjeitse.

Kirja alkaa pitkällä prologilla, jossa kuolemaantuomittu rabbi käy läpi elämäänsä ja kohtaloaan.  Kirjailija yhdistelee Raamatun henkilöitä vapaasti ja käyttää heistä perinteestä poikkeavia nimiä.  Juudasta ei nähdä petturina vaan luotto-opetuslapsena, tavalla jossa taannoin paljon kohistu Juudaksen evankeliumi hänet esitteli.  Kirja piirtää Jeesuksesta kuvaa vähitellen ja vastahakoisesti rabbin rooliin ja kohtaloonsa suostuvasta pehmeästä miehestä, joka tuntee kaikkia inhimillisiä tunteita. Ennen kaikkea hämmennystä.

Eric-Emmanuel Schmitt on aiemminkin kirjoittanut uskontojen ja kulttuurien kohtaamisesta. Tässä kirjassa roomalainen Pilates yrittää ymmärtää juutalaisia, hänen silmissään vierasta kulttuuria. Miehitysvaltaa edustava tunnollinen virkamies joutuu ensin hoitamaan poliittisesti aran oikeudenkäynnin, sen jälkeen tekemään salapoliisityötä selvittäessään kadonneen ruumiin arvoitusta ja löytää lopulta itsensä tieltä muiden vaeltajien joukosta kulkemassa kohti tuntematonta, tavoittelemassa sellaista josta ei mitään ymmärrä. Kirjassa vahvaksi vaikuttajaksi nousee Pilatuksen vaimo, josta evankeliumeissa on kirjoitettu yhden jakeen verran.  Pilatuksen ja vaimon loppukeskustelussa tavoitellaan olennaisinta kirkon synnyssä ja olemassaolossa.

Schmitt, Eric-Emmanuel
Pilatuksen evankeliumi
Like, 2006
suomentanut Marja Haapio

Syntisiä ja salaisuuksia vanhasta Tallinnasta


Indrek Harglan  dekkarit ovat herättäneet Tallinnan keskiaikaisen kaupungin eloon. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka on jo sarjassaan viides. Kauppiaden, kivenhakkaajien ja dominikaanien kaupunki elää ja hengittää. Kirja epäilemättä sisältää historiallisia virheitä, mutta kun miljöö ja ihmiset ovat uskottavasti kuvattuja ja tarina sujuva, ainakaan minä en niitä huomaa. 

Päähenkilö, tässä kirjassa vaimoaan sureva vanheneva leskimiesapteekkari, on sympaattinen salapoliisi, jonka vaiheista haluaa lukea lisää ja lisää. Rikosten ratkaisijana hän on Poirot'n kaltainen älykkö ja arvoitusten ratkoja. 


Tämänkertainen tarina käsittelee salaisuuksia ja salaperäistä kronikkaa, joka ne paljastaa. Kirja tekee siis kunniaa Ruusun nimestä alkaneelle keskiaikadekkarien perinteelle. Kuin Ruusun nimessä tässäkin kirjassa käydään kirkonmiesten johdolla oikeutta, ratkotaan kysymystä siitä, ketkä voivat mennä keskenään naimisiin. Dan Brownin historiadekkareihin ihastuneita houkutellaan viittauksilla Temppeliherroihin, vaikka kirjan lajityyppi onkin aivan toinen.

Kirja kuvaa keskiaikaista kaupunkia ja sen elämänmenoa, katselee maailmaa 1400-luvun ihmisen näkökulmasta. Käsitykset niin sairauksista kuin rikoksistakin poikkeavat nykyisistä. Kirja myös innoittaa lukijansa syventymään monille niin tutun kaupungin vaiheisiin uudella tavalla. En minä ollut esimerkiksi aiemmin tiennyt, että siellä missä nykyisin töröttää Stockmannin lasinen tavaratalo, sijaitsi kerran vanha leprasairaala hautausmaineen. Kirja myös selvitti katolisissa maissa edelleen elävän Corpus Christi -juhlan kulkua ja taustaa. Itse osuin turistina San Marinossa kerran tällaiseen juhlaan enkä ymmärtänyt, minne olin joutunut. 600 vuotta sitten perinne eli myös Tallinnassa, ehkä lähempänäkin.


Vaikka Tallinna onkin kirjan keskeinen tapahtumapaikka, kirja kuljettaa henkilöitään pitkin Euroopan pyhiinvaellusteitä. Santiago de Compostelaan tai Saarenmaalle ei lähdetä viettämään vuorotteluvapaata tai löytämään uutta sisältöä elämään vaan ulkoisesta tai sisäisestä pakosta.

Tämä kirja kaikille hyvän, vanhanaikaisen dekkarin ystäville sekä niille, jotka haluavat kirjan vievän heidät toiseen aikaan, toiseen miljööseen. Tämä kirja voi olla myös portti uusiin kiinnostaviin kirjoihin.


Sarja epäilemättä jatkuu vielä, koska sivujuonena kehiteltu apteekkarin pojan tarina vaatii vielä ratkaisunsa. Ja isänkin leskenelämä näyttää jäävän vain lyhyeksi välivaiheeksi.

Hargla, Indrek
Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka
Helsinki, 2015
suomentanut Jouko Vanhanen

Kuukauden luetuimmat