Poika vuoren huipulla

"Voivatko viattomat todella turmeltua näin helposti". John Boynen kirja Poika vuoren huipulla on sukellus nuortenkirjallisuuden maailmaan. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan kirjoittaja jatkaa natsismiin liittyvällä teemalla. Uudemmassa kirjassa seitsemänvuotias Pariisissa kasvanut poika menettää traagisesti molemmat vanhempansa ja saa uuden kodin tätinsä luota etelä-Saksasta. Täti työskentelee Adolf Hitlerin taloudenhoitajana tämän vapaa-ajan asunnossa Berghofissa. Paitsi kotiaan poika jää kaipaamaan myös hyvää ystäväänsä juutalaispoika Anshelia sekä ranskalaista nimeään, jota uudessa kodissa ei enää saa käyttää. Poika joutuu talon isännän valtapiiriin ja haluaa olla mukana toteuttamassa tämän suuria ajatuksia.

Kansi: Eveliina Rusanen

Kirja on synkkä satu. Se varoittaa nuoruuden viattomuudesta ja sen helposta särkymisestä. Viime aikaisista lukukokemuksistani se toi mieleen Jari Järvelän Kosken kahta puolta -kirjan. Molemmissa on puhe lapsista, jota ohjataan tekemään tekoja, joita he eivät ymmärrä ja joista he kantavat loppuelämänsä syyllisyyttä. Lapset oppivat pelottavan nopeasti, mutta eivät unohda. Kirja tuo mieleen tämän päivän sotien keskellä elävät lapset, joista koulutetaan tappajia.

Tämäkin kirja saattaisi toimia elokuvana, kirjassa on paljon kuvauksellisuutta. Kirjan teema on vakava ja valittu sadunomainen tyylilaji sinänsä palvelee tarkoitusta hyvin. Kirjan kohderyhmä on kuitenkin ongelmallinen. Ahdistavan aiheen vuoksi kirja ei antaa kovin nuorelle lukijalle. Sen lukeminen myös edellyttää historian tuntemusta.  Kirjan idea on se, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö. Kirjassa puhutaan Windsorin herttuan ja Mussolinin kaltaisista historiallisista hahmoista ja viitataan keskileirien todellisuuteen niin, että tarina ei aukea ellei niitä tunne. Toisaalta nuortenkirjamainen tyyli saattaa vierottaa aikuisia lukijoita. Kaikenikäisiä lukijoita jäävät harmittamaan ne kirjan salaisuudet, joita ei kunnolla avata. Kirjan alkuosassa lukija jumiutuu myös helposti miettimään kirjan kuvaa sotaan edeltävän ajan ranskalaisesta antisemitismistä. Kuvaus häiritsee, mutta sen osaa yhdistää uutisista tuttuihin uutiskuviin Ranskasta. Kirja ei kerro menneestä, tämä tapahtuu tässä ja nyt

Boyne, John
Poika vuoren huipulla
suomentanut Heli Naski
Bazar, 2017

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan esikoisromaani on ollut vuoden onnistujia, myynti- ja varauslistojen kärjen tuntumaan noussut romaani. Kirjoittaja on toimittaja ammatiltaan ja siten tottunut sanankäyttäjä ja se näkyy. Kirja on sujuvaa tekstiä ja hyvin rakennettu kokonaisuus.

Nimenä kirja on ollut tuttu, mutta tartuin siihen vasta, kun kirjastot tarjosivat sen kaikille vapaasti luettavaksi Koko kansa lukee -kampanjan kautta. Kirja olikin mitä sopivin työmatkojen kännykkäkirjaksi. Nopealukuista ja vahvasti juonellista tekstiä.

Kansi: Emmi Kyytsönen

En ollut etukäteen tullut selvittäneeksi kirjan sisältöä. Oletin, että tässäkin esikoisessa kirjan päähenkilö on Kalliossa asuva sinkkunainen. Ja näin olikin, mutta Kallio tässä vain kontrastina. Varsinainen elämä on Jalasjärvellä, etelä-Pohjanmaalla. Kirja on kuin uuden sukupolven feminiininen versio Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta. Tämänkin suvun vahvuus lepää paljolti naisten varassa. 20-luvulla syntynyt mumma kasvattaa aikuiseksi kolme poikaansa ja tyttären huolimatta juopottelevasta miehestään. Muun ohella mumma kantaa salaisuuksiaan, joista kaikki eivät selviä koskaan. Perheen pojista tulee rakennusyrittäjiä, yhteistä firma pyöritetään mumman suosikkipojan Tapion johdolla. Ainoan tyttären tyttärestä Susannasta tulee kirjan päähenkilö, suvun ensimmäinen akateeminen ja menestyvä lakinainen. Nuorena hän halusi pois Pohjanmaalta, mutta siellä aikuinen Susanna työskentelee pari päivää viikossa ja siellä myös hänen ajantuksensa askartelevat. Pohjanmaa ei päästä irti. Eikä suku. Sen vuoksi Susanna taipuu myös työtehtäviin, joita ei muuten tekisi.

Pohjalaista sukua täydentää on Irakista Suomeen paennut sisaruspari. Menneisyyden taakkaa kantavia hekin, Heidän oli ollut pakko jättää kotimaa, mutta muistot eivät jättäneet rauhaan. Mutta pohjalaisten on helpompi löytää läheisyyttä kaukaa tulleiden kuin omiensa kesken. Susanna pesee kuolleen mummansa irakilaisen ystävättärensä kanssa. Tapio kertoi irakilaiselle työntekijälleen muistoja, joita hän ei muiden kanssa jakanut.

Tiiviissä kirjassa olisi aineksia pitempäänkin tarinaan. Kaikkein vakavimmillaan kirja on puhuessaan perheväkivallasta ja nuorten naisten hyväksikäytöstä, mutta juuri tätä väkivaltaa kirjassa ei selitetä eikä problematisoida. Kirjan suurin pahis on paha ilman mitään selitystä tai perustelua, mikä häiritsee kerrontaa. Luonnostaan pahojen lisäksi on niitä, jotka kestävät ja kasvat vaikeuksissa sekä niitä, jotka murtuvat paineen alla. Kirjassa tarinan kertoja vaihtuu, mutta kertoja kuuluu aina niihin, jotka selviytyvät. Pahojen ja paineen alla murtuvat eivät pääse itse kertomaan tarinaansa, mutta juuri niitä tarinoita lukija jää kaipaamaan.

Vasantola, Satu
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi, 2018

Valo : kertomus rakkaudesta

"Syyskuun 28. päivänä tuli kuluneeksi tasan kuukausia vaimoni Svetlana Gennadjevna Aksjonovan kuolemasta", alkaa Hannu Mäkelän uusin kirja Valo - kertomus rakkaudesta. Klassiselta kuulostavan avauslauseen jälkeen lukija osaa jo arvata, mikä on kirjan tarinan kaari. Ensimmäisten lukujen jälkeen kirjoittaja palaa alkuun ja  kertoo rakkautensa ja avioliittonsa koko tarinan. Hän tapasi Venäjällä itseään 20 vuotta nuoremman naisen. Tapaaminen oli satunnainen ja olisi voinut jäädä unohduksiin lukuisten samankaltaisten kirjailina työhön liittyvien tapaamistan tavoin, mutta yhteydenpito jatkui, tiivistyi ja muuttui rakkaudeksi. Aluksi molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, mutta erot järjestyivät aikanaan. Mäkelän avioero Suomessa järjestyi helposti, Svetan ero Venäjällä vaati enemmän byrokratian kiemuroita, mutta lopulta pari oli vapaa solmimaan liiton keskenään. Avioliitto oli täynnä rakkautta ja päättyi yllättäen vaimon kuolemaan, vaikka Mäkelä olisi ollut ikänsä vuoksi todennäköisempi lähtijä.

Kansi: Tuija Kuusela

Kirja on syvästi henkilökohtainen tarina, mutta silti lukija ei koe itseään tirkistelijäksi. Hyvän kirjoittajan käsissä kaikkein yksityisin voi muuttua yleiseksi. Kirjassa on muutama kohta, joista en olisi halunnut lukea. Surutyötään kirjoittava kirjailija kirjoitti ilkeästi entisestä vaimostaan ja kuolleen vaimonsa sukulaisista. Mutta nämä säröt itse asiassa kuuluvat mukaan. Elämän suurten asioiden edessä ihmiset eivät lakkaa olemasta kiukkuisia ja pikkunaisia, nämä pikkumaisuudet vain korostuvat suurten kysymysten edessä.

Koko avioliiton ajan vaimo asuu Pietarissa, mies Suomessa. Rakkaustarina on oikeastaan sähköpostin ja Allegro-junan ylistystä. Kokonainen ihmissuhde on säilöttynä sähköpostijärjestelmään. Pariskunta kommunikoi venäjäksi, mutta Mäkelä kirjoitti sitä latinalaisin kirjaimin. Kun rakastavaisilla on eri äidinkieli, täytyy yhteisenä kielenä käyttää toisen äidinkieltä, jotta edes toinen ymmärtää täydellisesti. Uusi, pariskunnan seurustelun aikana käyttöönotettu Allegro-juna lyhensi välimatkaa.

Kirjassa Venäjä on koko ajan läsnä monin tavoin. Venäjällä liikutaan, kirjassa puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä. Itse kirja tekee vahvasti kunniaa siteeraamilleen venäläisille klassikoille.

Mäkelä, Hannu
Valo - kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018

Sokeisto - Suomi matkalla kansalaissotaan

Tapani Tolosen esikoisromaanissa Suomi on liikkeessä. Vuosi on 1905, Venäjän keisarivalta osoittaa heikkouden merkkejä ja maa alkaa kulkea kohti  täyttä itsenäisyyttä. Suurlakko on aktiivisen vastarinnan osoitus.  Toisaalta lakon kuluessa  suomalaisen yhteiskunnnan jakaantuneisuus alkaa näkyä. Kehitys kohti kansalaissotaa alkaa, vaikka sitä ei kukaan olisi voinut ennustaa.

Keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat lehtipainossa työskentelevät latojat, heihin viittaa myös kirjan monitulkintainen nimi. Sokeistoksi kutsutaan niitä latojien käyttämiä täytevälineitä, joilla saatiin kirjaimet oikeaan kohtaan, mutta jotka eivät näkyneet painetussa tuotteessa. Kirja kertoo ihmisistä ja teoista, jotka eivät näy suuressa tarinassa vaikka ovat sen kannalta välttämättömiä. Yhtä lailla nimi kertoo tuntematonta kohtaloaan kohti kulkevista ihmisistä. Kirjan ihmiset uskovat muutokseen ja toimivat sen puolesta eikä toiminta jää laillisuuden rajoihin. Salaisia kokouksia, painetutu julkilausumat leviävät  ja yhä useampi on valmis tarttumaan aseeseen.

Kansi: Timo Mänttäri

Kirjan päähenkilö on lapsesta asti latomossa työskennellyt Eetu, joka työskentelee myös Sörnäisten (kadonneen) työväentalon vahtimestarina.  Epilepsiaa sairastava, hiljainen ja syvämietteiteiden mies tuntee usein ryhmässä usein ulkopuolisuutta. Tahtomattaan hän joutuu myös mukaan tapahtumiin, joihin ei haluaisi osallistu ja joista seuraa syyllisyys.  Eetun elämän muuttaa rakkaus, jota ei voi vastustaa vaikka se on kielletty ja rikkoo kaikkia rajoja.

Kirjan tapahtumien kulut ovat monimutkaisia.  Rinnakkaiset juonenkulut sivuavat toisiaan ja vaikka ihmisiä on paljon, heistä useimmat  liittyvät jotenkin toisiinsa.  Vaikka kirjan kirjoittaja on turkulainen, sen kuva vuoden 1905  Helsingistä vaikuttaa uskottavalta ja elävältä. Helsinki näyttäytyy monikulttuurisena ja monikielisenä kaupunkina, jossa monet uudet aatteet näkyivät. Minua kiinnosti erityisesti Sörnäisten työväenyhdistyksen työväentalo Hämeentiellä. Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on työväenliikkeen ja teosofisten aatteiden yhteys. Mikään aate ei elä tyhjyydessä vaan aina yhteydessä toisiin aatteisiin.

Tolonen, Tapani
Sokeisto
Otava, 2018

Nainen on islamin tulevaisuus - naisimaamin tarina

Sherin Khankan oli alunperin Ann Christine, suomalaisen sairaanhoitajaäidin ja syyrialaistaustaisen ravintoloitsijan tytär Kööpenhaminassa kasvanut tytär. Hänen äitinsä on luterilainen, isä maallistunut muslimi.  Perhe oli esimerkki menestyneistä maahanmuuttajista. Kahden kulttuurin lisäksi Sherin Khankan sai kotoaan perinnöksi koulutuksen arvostuksen. 19-vuotiaana tytär valitsi isänsä uskonnon ja lähti opiskelemaan islamia ja arabian kieltä. Opinnot johtivat silloin vielä rauhalliseen Syyriaan ja Egyptiin. Hän perehtyi suufilaisuuteen, jonka hän määrittelee mystiseksi islamiksi tai Koraanin hengelliseksi tulkinnaksi. Vähän yli 40-vuotiaana hän oli perustamassa tuli Tanskaan moskeijaa, jonka perjantairukoukset ovat tarkoitettuja vain naisille. Samalla hänet valittiin maan ensimmäiseksi naisimaamiksi. Nainen on islamin tulevaisuus -kirjassa hän kertoo tarinansa sekä näkemyksensä islamista ja naisen asemasta.

Suomalaisia kirjassa kiinnostavat erityisesti Sherinin kuvaukset lapsuuden kesistä itä-Suomessa ja Suomessa opittu rakkaus metsiä kohtaan. Monikulttuurinen perhe on elänyt onnellista elämää. Monikulttuurinen on myös Sherinin oma perhe, aviomies on muslimi, mutta kansallisuudeltaan pakistanilainen. Ainoa kiista aviomiehen kanssa liittyi miehen vastustamaan joulukuuseen, joka Sherin oli äitinsä perintönä oppinut rakastamaan.

Kirja ei kuitenkaan kerro Suomesta vaan ennen kaikkea Tanskasta. Maasta, joka on monikulttuurien ja jossa on suuri ja moniääninen muslimiyhteisö. Samalla kyse on kuitenkin myös maasta, jossa maahanmuuttoa vastustava puolue on vahva vaikuttaja. Vuoden 2001 jälkeisessä maailmassa islamofobia on todellisuutta myös Tanskassa. Kun imaamiksi valittu Sherin Khankan oli aikeissa osallistua Aarhusin katedraalissa järjestettyyn uskontodialogia käsittelevään tilaisuuteen, tapahtuma herätti niin paljon vihapuhetta ja raivoisia performansseja, että tytär pyysi äitiään hankkimaan ”normaalin työn”. Tapaus kuulostaa suomalaisen korvissa pelottavalta. Meillä eri uskontojen edustajia kirkkojen keskustelutilaisuuksissa kukaan ei ainakaan julkisesti vastusteta, vaikka islamviha muuten näkyykin sekä verkossa että reaalimaailmassa.  Samalla kirjasta välittyy televisio-ohjelmista tuttu kuva Tanskasta sosiaalisten ja verkostoituvien ihmisten maana, jonka kodeissa ”hygge” vaikuttaa. Mutta yhtenä islamkuvaan vaikuttavana särmänä tässäkin kirjassa nousee esiin Afganistanin sodassa traumatisoitunut sotilas.

Sherin Khankan hän haastaa etsimään uudenlaista tapaa toteuttaa islamia ja lukea Koraania. Hänen tulkintansa mukaan Mohammed hyväksyi naiset rukousten johtajaksi ja siten naisimaamiudella olisi vahva peruste. Naisimaameja on myös ollut historiassa. Hän myös puhuu Koraanin tulkinnasta ja sen syntyajan yhteiskunnallisen kontekstin huomioonottamisesta samalla tavoin kuin kristityt Raamatun tulkitsijat Raamatusta. Hänen mukaansa feminismi ja Koraanin tulkinta ovat yhdistettävissä. Islamin teologiasta lukeminen on mielenkiintoista, vaikka islamia vain pinnallisesti tuntevana en voi sanoa, kuinka perusteltuja tai laajasti hyväksyttyjä hänen käsityksensä ovat. Kirjassa ei juurikaan kuvata yhteistyötä muiden Tanskan moskeijoiden ja imaamien kanssa. Kirjasta huokuu pyrkimys eräänlaiseen uskonpuhdistukseen. Kirjoittaja mainitsee Martti Lutherin kahdessa tarkoituksessa. Toisaalta hän haluaa muistuttaa tämän antisemitistisistä ja islamofobiasta, toisaalta hän näkee Lutherin esimerkillisenä uskonnollisena uudistajana, joka pyrki vapauttamaan uskon vuosisatojen aikana kerääntyneestä painolastista ja palaamaan perusteisiin.

Imaamina Sherin Khankan tuntuu käyvän kahden rintaman sotaa. Toisaalta hän taistelee islamofobiaa vastaan ja puolustamaan islamien oikeutta elää rauhassa ja etsiä omaa tapaansa toteuttaa uskontoaan. Hän myös nostaa esiin islamilaisen tieteen ja filosofian historian. Toisaalta hän taistelee islamisteja heidän suppeaa uskontulkintaansa vastaan.

Keskeisessä osassa kirjassa on uskontodialogi. Se on tietysti luonnollista, kun kyse on vähemmistöuskonnon edustajasta, joka on kasvanut kahden uskonnon perheessä. Imaamina hän myös kohtaa monikulttuurisia perheitä ja pareja, jotka ovat uskontojen edustajia. Kristillisessä maailmassa kasvanut ei aina muista, että muslimien näkökulmasta kristityt ja juutalaiset, kirjan kansat, ovat oma kategoriansa muslimien ja polyteistien välissä. Uusimman uskonnon edustajana he ovat muita monoteistisiä uskontoja avoimempia edeltäjiään kohtaan Uskontojen yhdistämisestä tuskin kukaan haaveilee, mutta keskustelu ja yhteydenpito uskontojen välissä on varmasti yhä tarpeellisempaa.  Kirja opettaa paljon islamin moninaisuudesta ja uskontojen kohtaamisesta. Kuva islamista monipuolistui, mutta paljon vielä opittavaa.  Jäin pohtimaan esimerkiksi muslimiyhteisöjen keskinäisiä suhteita. Huomaan olevani luterilaiskristillisen seurakuntakäsityksen vanki enkä pysty hahmottamaan toisella tavalla järjestäytynyttä uskonnollista yhteisöä. Jokainen hyvä kirja antaa myös vastauksia, mutta myös herättää uusia kysymyksiä. Niin tämäkin.

Khankan, Sherin
Nainen on islamin tulevaisuus : minun tarinani
S & S, 2018