Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta

Tommi Melenderin Aurum on kovin erilainen kuin edellä käsitelty Suomaa, mutta näitä kahta yhdistää se, että molemmissa käydään läpi Suomen historiaa Kokkolan perspektiivistä. Aurumin aikajänne on kuitenkin lyhyempi. Tapahtumat alkavat 1930-luvun lapualaisvuosista ja jatkuvat kuvitteelliseen nykytilanteeseen. Aikaan, joilloin  kansalliskonservatiivinen puolue on voittanut vaalit ja muodostanut hallityksen, joka kieltäytyy päästämästä Suomeen afrikkalaisia ilmastopakolaisia ja jolle Suomen kansallismaisema on ilmastotuhoja tärkeämpi asia. Viittauksia nykypolitiikkaan ei voi välttää. Mielenkiintoista oli lukea Kokkolan lapualaisvuosista. Kirjan tapahtumilla oli ainakin yhteys todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Ilman Hannu Kotilan kirjaa Lapuan laki vai laillisuuslinja (SKS, 2022) en tietäisi, että Kokkola-lehti oli äärioikeiston äänitorvi. 1930-luvulla Kokkolassakin kuohui. Keskustelu kävi kuumana ja kyydityksiin osallistuttiin.

Aurum on kuvitteellisen Usvasalmen suvun sukutarina. Suvun perintötalo on vanha navettatalo Kokkolan vanhassa kaupungissa. Suvun kantaisä oli kansalaissodan kokenut mies, joka kuitenkin kannatti kansakunnan yhtenäistämistä sosiaapolitiikan keinoin toisin kuin äärioikeistolaisista kirjoituksistaan tunnettu toimittajapoikansa. Poikakin tarkisti mielipiteensä, kun hän joutui liian lähelle toimintaa puheiden takana. Kirjan kultaa tarkoittava nimi juontaa arvoituksellisellisesta tunnuslauseesta, joka koristaa suvussa kulkevataa kaulakorua. 

Kirja on samalla metaromaani,  kaksi suvun nykyajassa elävää jäsentä kirjoittaa kilpaa suvun vaiheista kertovia romaaneja. Heistä vanhempi, kansalliskonservatiivisen puolueen taistavaikuttaja, Paavo kirjoittaa suvun äärioikeistolaisuutta ja sotilaskunniaa korostavaa sankaritarinaa, nuori Uuku sille kriittistä vastatarinaa. Myös suvussa kulkevan kultakorun alkuperästä esitetään kaksi kilpailevaa versiota. 

Lapualaisvuosien ja sota-ajan jälkeen, kirja kuvaa suurten ikäluokkien maailmaa, koulukiusaamista, opiskelijaelämää ja suvun ensimmäisten akateemisten elämää. Taustalla elää muuttuva ja kaupungistuva Suomi.1980-luvun jälkeen suvun tarinat hajoavat monenlaisten kuplien kertomuksiksi. Sukupäivälliset osoittautuvat ongelmallisiksi, kun turvallisia keskustelunaiheita on vaikea löytää.

Kirjan nimilista on herkullinen, esimerkiksi Kokkola-lehden päätoimittaja on Osvald Penger, Pentti Linkolasta taas käytetään Mestari-nimeä. Kirjassa viitataan lukuisiin aikaukauden kirjailijoihin, useimpiin ilman nimeä. Ainakin 1970-luvun muistavaa lukijaa naurattaa suvun jäsenen kollega, joka on nimetty Heimo Tauriaiseksi. Kirjailija on upottanut tarinaan myös Melenderin suvun jäseniä, joilla tosin ei liene mitään todellisia esikuvia.

Loppulukuun kirjailija on koonnyt romaanisa lukuohjeen. Kirja on eräänlainen kooste, siihen on muokattuna upotettu kohtauksia lukuisten nimeltä mainittujen suomalaisten (mies)kirjailijoijoiden teoksista. Ainakin Tuntemattomasta sotilaasta poimitut henkilöt ja kohtaukset on helppo tunnistaa. Kirjailija itse kuvaa teostaan tehosekoittimessa luoduksi koosteeksi. Yhtä hyvin voisi kuvitella, että kirja on kaleidoskooppi, jossa historia, kirjalliset sitaatit ja fiktio pyörivät muodostaen erilaisia kuvakulmia.

Melender, Tommi
Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta
WSOY, 2023

Pimeys keskellämme - synkkä kesä Gotlannissa

Taas annoin Mari Jungstedtin johdattaa minut kesäiseen Gotlantiin. Valtakunnan eliitti kokoontuu Almedalen-kokoukseen, purjehtijat kiertävät saarta kilpaa veneillään ja turistit täyttävät Visbyn kauppakadut. Tämän kaiken onnen keskellä saarelaiset kuitenkin joutuvat säikähtämään raakoja murhia. Ne näyttävät kohdistuvan henkilöihin, jotka näkyvästi vastustavat rasismia. Tutkimus johtaa vielä vanhan ja edelleen vaikuttavan natsijärjestön jäljille. Kirjassa siis puututaan ajankohtaisiin asioihin.  Kirjailijan toimittajatausta näkyy kirjoissa siten, että poliisit ja lehdistö tuntuvat tekevän työtä rinta rinnan. Keskeisen poliisiparin lisäksi rikoksia ratkoo myös vakiotoimittaja valokuvaajansa avustamana. Monissa muissa rikossarjoissa lehdistö koetaan lähinnä riesaksi, joka sotkee rikospaikat ja häiritsee poliisin työtä. Näissä kirjoissa toimittaja on poliisin ystävä.

Kannen suunnittelu:
Sophie Soheutz

Kuten aiemmissakin Jungstedtin kirjoissa, tässäkin kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Rikosten selvittelyn lomassa kirjassa kuvataan rikollisen tarinaa hänen itsensä kuvaamana. Lukija säälii ja melkein ymmärtää kovia kokenutta rikollista. Rikosten jäljet johtavat usein lapsuuteen, tämän kirjan päähenkilö on alkoholistivanhempien laiminlyöty lapsi, jonka yhteiskuntakin on jättänyt  heitteille. Lajityyppiin kuuluu, että  lukija tietää aina enemmän kuin poliisit.

Näiden kirjojen viehätys ei ole rikostarinassa vaan ympäristössä ja tutuissa ihmisissä. Vakioituneen poliisikaartin ihmissuhdekiemuroissa on aina jotain uutta jännitystä. Ja ennen kaikkea Gotlannin kylät ja Visbyn kujat. Nämä kirjat ovat muisto lomasta kaikille niille, jotka ovat joskus Gotlannissa matkailleet.

Jungstedt, Mari
Pimeys keskellämme
ruotsin kielestä suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2018

Everstinna : synkkä yksinpuhelu

”Läpitte maailman historian on ollu niitä, jotka kertoo ja niitä, jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen”

Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta.  Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.

Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen.  ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.

Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”.  Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.

Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.

Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä.   Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.

Liksom, Rosa
Everstinna
Like, 2017

Ennen sotaa oli nuoruus - "Kuinka nuoria olemmekaan ja kuinka vanhoja meistä tuleekaan"

Luin Eila Pennasen esikoisromaanin Ennen sotaa oli nuoruus ensimmäisen kerran silloin, kun olin itse nuori opiskelija. Kirja teki vaikutuksen raikkaudellaan. Nyt keski-ikäisenä palasin kirjan pariin ja ihastuin uudelleen. Kirja ei ole kadottanut loistoaan, syystä se on valittu vuoden 1942 edustajaksi Kirjojen Suomi-hankkeeseen. Kirjan kieli ei kuulosta vanhentuneelta se on yhtä aikaa nuorekkaan raikasta ja kaihoisan nostalgista.

Tämä lukuvuoden 1938-39 ylioppilasnuorisosta kertova romaani on varsin tyypillinen opiskelijaromaani. Päähenkilö, nuori Kirsti, muuttaa pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, asettuu asumaan uskonnolliseen ylioppilaskotiin ja aloittaa akateemiset opinnot. Kirsti on ahkera, älykäs ja aluksi ujo. Iso kaupunki hämmentää, mutta myös innostaa. Kirstin ihmetys siitä, että kaikki opiskelijat eivät olekaan kiinnostuneita älyllisistä asioista, toi mieleeni Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan. Niin erilaisia kuin nämä kirjan muuten ovatkin. Opiskelijaromaaniin kuuluvat ystävyydet, ihastumiset, sydänsurut sekä tarinat seksin seurauksista. Kovin viattomalta 30-luvun elämä näyttää, mutta silloin ihan kaikesta ei kirjoitettu avoimesti vaan vihjaten.

Kirja sisältää kaksinkertaista nostalgiaa. Kaikki me kaihoamme nuoruutta. Kirja koskettaa jokaisen sellaisen sydäntä, joka on nuorena kulkenut Helsingin yliopiston päärakennuksen käytävillä tai istunut sen kahvilassa. Rakennus on tuttu eri vuosikymmeninä opiskelleille, minun ikäiselleni tuttuja olivat jopa kirjassa kuvatut naulakot vahteineen. Mutta kun 1942 julkaistu kirja kertoo sotaa edeltävästä vuodesta, sen nostalgia on erityistä, suorastaan kipeää kaipuuta rauhan vuosiin.

Kirja on merkittävä dokumentti aikansa aatteista. AKS ja ASS (Akateeminen sosialistiseura) kilpailivat nuorison sydämistä. Kirjassa vasemmistoaatteita edustaa päähenkilön serkku, jonka esikuvana on ilmeisesti ollut vasemmistoälykkö Jarmo Pennanen. Serkun vaikutus kuitenkin häviää osakunnassa ja yliopistolla vallitsevalle heimoaatteelle. Suomen opiskelija innostuu lukiessaan rajantakaisten suomensukuisten elämästä sekä Jalmari Jaakkolan (kirjassa Jussilan) lennokkaista teorioista, jotka loivat Suomen kansalle uljaan menneisyyden. Kun kirja ilmestyi, suomalaiset olivat vielä miehittäjinä Itä-Karjalassa ja ajatus suur-Suomesta eli. Meillä ei ole varaa jälkiviisauteen, yhtä huonosti me osaamme kuvitella maailmaa parin vuoden päähän. Kirjaa voi lukea varoitusäänenä. Nuoruus on haavoittuvaista. Nuorten innostaminen sankaritekoihin ja suuriin tunteisiin voi olla vaarallista. Uuden elämäkerran myötä taas ajankohtaista äärioikeistopoliitikkoa Elias Simojokea kutsuttiin kirjassa kodikkaasti Simpaksi. Kiihkeä Simojoki oli nuorison ihannoima, talvisodan sankarivainaja. Liitin Miika Siirosen uuden elämäkerran juuri lukulistalleni.

Pienenä lisänä kirjan aatemaailmassa on herännäissävyinen kristillisyys. Tunnettu tosiasia on, että herännäisyys ja (ääri)isänmaallisuus liittyivät usein yhteen. Tästä selkein esimerkki oli juuri tuo mainittu Elias Simojoki. Körttipuku ei ollut tuolloin vain seuravaate vaan se saattoi olla arkinen asu, johon pukeutuja halusi erottautua maallisesta arvomaailmasta. Liikkeen toisaalta yhteiskunnallisesti aktiivinen, toisaalta maailmasta erottuva mystiikkaa painottuva säie näkyy edelleenkin. Aatteet, aika ja näkemys yhteiskunnasta vain ovat muuttuneet. 

Kirjan loppuluku on pateettinen, mutta hyvin ymmärrettävä talvisodan muistoluku. Kirja on kertomus nuorista, joista osa katosi ja loput jäivät elämään elämää, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan.

Pennanen, Eila
Ennen sotaa oli nuoruus
WSOY, 1942