Opetuslapsi - Marian kosto

Kun Kari Hotakainen kirjoittaa kirjan, se on aina tapaus.  Kirjaston varausjonot kestävät ja kriitikot kehuvat. Minä sain viimeinkin luettua viime vuonna ilmestyneen Opetuslapsen. Se on nähty ainakin ulkopuolisuuden ja osattomuuden kuvauksena. Tai keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkinä. Kuvauksena ulkokultaisuudesta ja tyhjistä arvoista. Ainakin se heijastelee kyynisyyttä ja kyllästyneisyyttä. Edellisen kirjan, Tarinan, tavoin kirjailija kirjoittaa avoimen yhteiskunnallista tekstiä. Viimeksi oli kyse yhteiskunnan hajoamisesta, maaseudun tyhjenemisestä, kuluttamisesta. Asioita tarkasteltiin yhteisön, asujaimiston näkökulmasta. Tällä kertaa asioita katsotaan yksilönäkökulmasta.

Kirja kertoo nuorehkota naisesta, Mariasta, joka on jäänyt elämässä ulkopuoliseksi. Vaikeassa kodissa elänyt tyttö oli otettu huostaan ja päätynyt ulkoisesti erinomaiseen, keskiluokkaiseen kotiin. Sijoitus ei onnistunut, lapsi jäi vieraaksi uudessa kodissaan, koki ettei häntä rakastettu. Myös ympäristö kohteli häntä huonosti. Viha ja katkeruus patoutuivat, kunnes aikuinen Maria halusi kostaa. Kosto ei kohdistu vain rakkaudettomiin sijaisvanhempiin vaan rangaistus kohdistuu kaikkiin häntä tai hänen ainoaa ystäväänsä loukanneisiin. Esimerkkinä liian pienen roolin antanut näytelmäryhmän johtaja. Yritän saada kiinni kokonaisvaltaisesta vihasta. Sellaisesta, jossa rikkinäinen ja itsetuntoa vailla oleva ihminen näkee kaiken henkilökohtaisena loukkauksena ja lopulta hajoaa. Ymmärsin periaatteessa, mutta sittenkin tarinasta puuttuu jotain. Vaikka sekä taustaa että kostoa kerrotaan monesta eri näkökulmasta. Puheenvuoron saavat niin kostaja kuin koston kohteetkin.

Kirjailija rakentaa tarinaa taitavasti, kuten aina. Tapahtumat eivät kuulosta täysin uskottavilta vaikka maailmassahan voi tapahtua mitä tahansa. Miksi ei sitten juuti tätä. Kieli on taitavaa ja huolellista. Ehkä liiankin taitavaa. Kirjailija ei voi olla harrastamatta sanallista kikkailua, kuten ilmaisusssa "yksinäistynyt oman elämäntyylinsä ytimeen". 

Vasta kirjan lopussa tajusin, että en ollut ymmärtänyt kirjan nimeä. Kenen opetuslapsi Maria oli? Kirjassa viitataan paljon kristilliseen perinteeseen, tekstissä on viittauksia Raamattuun.  Jeesuksen opetuslapsiinko nimi viittaa. Vai onko niin, että rakkautta vaille jääneet ulkopuoliset ovat aina valmiita pahan opetuslapsiksi? Tästä kirjasta Hotakainen on karsinut kerronnasta huumorin ja pehmeän inhimillisyyden. Niiden takia lukijat rakastivat Juoksuhaudan tietä ja Ihmisen osaa. Kertomus on lohduton, lukija ei tunne halua samaistua keneenkään. Kostossaan Maria ei saa kenenkään sympatioita puolelleen.  Kirjan lopussa todetaan, että Maria  "on astunut rajan yli, passitta".  Hänellä ei ole enää paluuta. Kirja antaa kuvan lohduttomasta maailmasta, jonka ihmiset ovat kyvyttömiä huutamaan edes apua. Mitä he tarvitsevat? Armoako.

Hotakainen, Kari
Opetuslapsi
Siltala, 2022

Talo maailman laidalla - elämää Islannissa

 

Satu Rämö päätyi aikoinaan rakkauden vuoksi Islantiin asumaan. Tarmokas nainen sopeutui toiseen maahan nopeasti. Hän opetteli maan kielen ja työllisti itsensä kirjoittajana ja Islannista kertovana somettajana. Talo maailman laidalla on jo kuudes kirja, jossa hän kertoo elämästä satujen saarella. Hänen omaelämkerrallisista kirjoistaan ensimmäinen oli Islantilainen voittaa aina. Se kertoi talouskriisin syöksyvästä maasta. Tässä uutuudessa eletään taloudellisesti hyvää aikaa. Vuotta 2020.

Kuva: WSOY

 

Kirja sijoittuu korona-aikaan. Virus  mainitaan kirjassa muutaman kerran, lähinnä se tuntuu hankaloittavan virkamiesten tapaamista ja estävän ulkomaanmatkat. Arkielämää se ei vaikuta Islannissa mullistaneen yhtä voimallisesti kuin manner-Euroopassa.

Rämön kirjat ovat kurkistuksia islantilaiseen todellisuuteen. Suomalaisena hän osaa valita ne asiat, jotka meitä kiinnostavat. Hän kertoo perheensä arkielämästä, luonnosta ja kulttuurista. En ollut esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, että Islannissa harrastetaan murtomaahiihtoa. Luntahan siellä ainakin satunnaisesti on enemmän kuin tarpeeksi. Lumi tukkii tiet ja lumivyöryt ovat jatkuva uhka. Islanti on pieni maa ja melkein kaikilla islantilaisilla on yhteisiä tuttuja. Toisin kuin suomalaisilla heillä on terve itsetunto ja kykyä joustavaan toimintaan. Heillä asiat tuntuvat aina sujuvan eivätkä he anna turhien säädösten kahlita toimintaansa. Suomalaisen on vaikea ymmärtää esimerkiksi paikallisten suhtautumista rakennuslupiin. Jos lupaa ei heti heltiä, kannattaa rakentaa ensin ja anoa lupa jälkikäteen.

 

Kirjassa puhutaan paljon myös islantilaisista juhlista ja ruoasta. Minä opin kirjasta, että perunamuussi, jota söin vuosien takaisella Islannin-matkallani oli ihan oikeasti sokerilla maustettua. Silloin kuvittelin, että äitelä maku johtui imeltyneistä perunoista. Kirjassa on myös ruokareseptejä. Niiden voisi kuvitella toimivan myös Suomen oloissa. Niistä parhaiten jäi mieleen kalakeitto - sikäläinen versio pyttipannusta. Se symboloi itse elämää. 

 

Kirjassa kirjailijan nelihenkinen perhe muuttaa Reykjavikista 3000 asukkaan kuntaan Länsivuonoille. Muuton seurauksena perheen elämä helpottui. Kylän keskustassa asuvalla kaikki palvelut ovat lähellä, kotoa pääse hetkessä päiväkotiin, vuorille kiipeilemään, kauppaan tai vaikka joogaan. Päivittäiset automatkat ja liikenneruuhkat jäivät pois. Kirjoittaja ei silti hehkuta elämänmuutostaan. Maallemuutto ei ole mikään iso asia. Siinä muuttuu "postinumero, näkökulma ja muutama muu olosuhde, mutta ei elämä". Tärkeintä on arki, joka on joka puolella melkein samanlaista. Kuin kalakeitto, jota maustetaan aina vähän erilaisin maustein, mutta silti se pysyy kalakeittona eikä muutu makaronilaatikoksi.

Rämö, Satu

Talo maailman reunalla : vuosi Islannin maaseudulla

WSOY, 2021

Ei äitimateriaalia - selityksen makua

Suomeen syntyy liian vähän lapsia, väestöpyramidi vääristyy, eläkkeille ei riitä maksajia. Yhtenä syynä asiantilaan ovat ne (naiset,) jotka eivät halua hankkia lapsia.  Reuna-kustantamon pamflettimainen Ei äitimateriaalia -kirja on siksi ajankohtainen. Kirjassa muutama  lapsettomuuden valinnut kertoo, miksi hän ei ole halunnut lapsia ja mitä tästä päätöksestä on heille seurannut. Kustantaja lähetti minulle kirjan arvostelukappaleen. Kiitos siitä.

Kaikki kirjan naiset  esiintyvät vain etunimellään, silti joukosta tunnistaa muutaman kuuluisuuden. Tarinaansa kertoo ainakin kirjailija, sarjakuvataiteilija ja pari erilaista muusikkoa. Erityisen positiivista oli se, että kaikki kertojat eivät ole helsinkiläisiä sinkkuelämäänsä viettäviä menestyjiä vaan mukana on myös maaseudun naisia  sekä niitä, joiden työura on katkennut.  Monelle muutto pääkaupunkiseudulle on ollut silti helpotus. Täältä löytyy ihmisiä, jotka eivät paheksu lapsenteosta kieltäytyvää naista tai ihmettele lapsettomuutta. Elämä sujuu paljon mukavammin ilman lapsia eikä mitään tunnu puuttuvan. Koska lapsettomuus terminä kuulostaa negatiiviselta, naisia kutsutaan nimellä VELA.

Kirjan  velojen joukossa on yksineläjiä ja rouvia, heteroita ja homoja sekä niitä, jotka eivät määrittele itseään yksiselitteisesti kumpaankaan perinteiseen sukupuoleen kuuluviksi. Yhdistävänä tekijä on se, että kukaan ei ole halunnut hankkia lapsia eikä ole valintaansa katunut. Valinnan syyt vaihtelevat.  Toiset perustelevat lapsettomuutta ympäristökysymyksillä tai mahdollisuutena keskittyä muihin asioihin. Yksi tietää sairastavansa perinnöllistä sairautta. Toinen pelkää, että ei selviytyisi synnytyksestä ja lastenhoidosta masentumatta. Joillekin perinteinen naisen rooli tai sukupuoli-identiteetti on vieras. Tai lapsiperheen elämäntapa ei vain kiinnosta. Riipaisevin havainto oli se, että ainoa, jota ympäristö ei painosta lapsentekoon on liikuntavammainen, joka kyllä on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan sekä itsestään että työstään vammastaan huolimatta. Asenteet erilaisuutta ja etenkin lievääkin vammaisuutta kohtaan tiivistyvät, kun on kyse elämän henkilökohtaisimmista asioista.

Kannen taulu: Taru Kurki

Henkilötarinoiden lisäksi kirjassa on myös tietoa vapaaehtoisesti lapsettomien yhdistysksestä ja sterilisaatiosta sekä historiallisia katsauksia lapsettomien naisten elämään liittyviin asioihin.  Sen lopussa on jopa lista historiassa vaikuttaneista lapsettomista naisista. Lista ei vaikuta kovin onnistuneelta. Kuka meistä pystyy sanomaan, oliko esimerkiksi Fanny Luukkosen lapsettomuus itse valittua. Karen Blixenillä se ei ainakaan ollut. Myös kirjan väite siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi yhteydessä korkeampaan älykkyyteen, kuulostaa lähinnä koomiselta. Kirjassta myös pohdiskellaan vapaaehtoisen lapsettomuuden olemusta. Voisiko sen rinnastaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiin? Onko itse asiassa sittenkään edes kyse vapaasta valinnasta?

Kirjan kokoaja Nefertiti Malaty  on psykologi, ilmeisesti lapseton hänkin. Kirjasta ei käy ilmi, miten naiset olivat kirjaan valikoituneet. Tekstissä viitataan asiaan liittyvään Facebook-haastatteluun, ehkä kertojat valikoituivat sitä kautta. Kirjan esipuhe yrittää perustella kirjan tarpeellisuutta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta täytyy puhua, koska lapsen hankintaa pidetään edelleenkin normina. Kirjan tarinat kuitenkin nostavat esiin varsin vähän uusia näkökulmia. Moni on kirjan luettuaan entistä vakuuttuneempi siitä, että lapsettomuuden valitsevat todennäköisimmin omaan onnellisuuteensa keskittyvät naiset sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Kirjan loppussa todetaan aivan oikein, että jos toivotaan, että maahan syntyy enemmän lapsia, kannattaa keskittyä niihin, jotka niitä haluavat hankkia ja mahdollistaa mahdollisimman monien toivottujen lasten syntymä. Toivotaan myös, että kenenkään ei tarvitsisi perustella lapsettomuuttaan tai haluaan hankkia lapsia. Tavoitteen kannalta kirja on vähän ristiriitainen. Vaikka itse kuulun kohderyhmään, en ymmärrä, miksi nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien yhteiskunnallista asemaa pitäisi parantaa tai miksi lapsettomuutta pitäisi korostaa luomalla lapsettomista uusi huomioitava vähemmistö. Yhteiskunnan tulee tukea perheitä, pariskuntia ja yksineläjiä, sen mukaan kun ne tukea tarvitsevat. Elämäntilanteet muuttuvat kaikilla niin perheillä kuin lapsettomillakin. Tukiryhmiä me kaikki tarvitsemme, mutta ihmisten liiallinen kategorisointi ei auta ketään.

Ei äitimateriaalia
toimittanut Nefertiti Malaty
Reuna, 2018