Ei enää kirjeitä Puolasta - tietämisen tuskaa

Simo Muir on minulle aiemmin tuntematon suomalais-skotlantilainen juutalaisuuden tutkija. Kirjassaan Ei enää kirjeitä Puolasta, hän kuvaa puolalais-suomalaisen Blaugrundin suvun vaiheiden kautta Suomen juutalaisten asemaa ja tuntemuksia toisen maailmansodan aikana. Idean kirjaan hän sai tutustuttuaan suvun jäseniin, joista yksi oli Suomeen muuttanut holokaustista hengissä selvinnyt. Kirjan erityislähteinä ovatkin olleet suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä haastattelut sekä suvun jäsenten keskinäinen kirjeenvaihto.

Kirjan ensimmäisessä luvussa vietetään viimeistä rauhan kesää, kesää 1939.  Suomalaiset juutalaistytöt vierailevat Puolassa sukulaistensa luona. Laaja suku on levittäytynyt eri puolille maata ja suomalaissukulaiset otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Vierailu on onnistunut, vaikka suomalaistytöt hämmästyen joutuvat näkemään viitteitä juutalaisvihasta, joka on heille uutta. Vierailusta tulee kuitenkin suunniteltua lyhyempi, koska kansainväliset uutiset hermostuttavat tyttöjen isän Helsingissä ja nuoret kutsutaan kotiin. Maailmansota alkaa ja yksi aikakausi on päättynyt.

Sukukuvaukset kirjan alussa tuntuvat ensin hengästyttäviltä. Sukuhaarojen perinpohjainen selvittely antaa aluksi vaikutelman pikkutarkasta mikrohistoriasta, mutta kirjan edetessä vaikutelma muuttuu. Kirja alkaa viedä mennessään eikä lukukokemus mene pilalle, vaikka lukija  ei koko aikaa muistakaan kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita. Kirjassa kuvataan vuorotellen suvun suomalaisten jäsenten elämää Helsingissä, vuorotellen holokaustin keskellä elävien puolalaisten sukulaisten elämää. Ainakin minä olin hämmästynyt siitä, kuinka pitkää kirjeet ja paketit kulkivat näiden kahden eri tavoin sodan keskellä elävien maiden välillä.  Sensuurin vuoksi varsin viitteelliset kirjeet kulkivat getosta ja leireiltä Helsinkiin vuoden 1943 alkuun asti. Varsin pitkään ainakin osa juutalaisista pystyi pitämään kiinni joistakin normaalin elämän piirteistä.

Helsingissä Blaugrund-suku ja muut juutalaiset seurasivat kauhuissaan läheistensä katoamista holokaustiin. Tietoja Puolan tilanteesta saatiin paitsi suoraan siellä asuvilta sukulaisilta, myös Ruotsista. Juutalaisten asemasta kirjoitettiin siellä lehdissä toisin kuin Suomessa. Sikäläisellä juutalaisella seurakunnalla oli myös kansainvälisiä yhteyksiä.  Joulukuussa 1942 sikäläisen seurakunnan johtaja sai Maailman juutalaiskongressin kautta vahvistetun tiedon juutalaisia koskevasta kansanmurhasuunnitelmasta. Kun tieto saavutti Suomen, kauhu lisääntyi. Aiemmin marraskuussa Suomi oli lähettänyt kahdeksan juutalaispakolaista Tallinnaan saksalaisten käsiin. Juutalainen seurakunta oli yrittänyt tehdä parhaansa luovutuksen estämiseksi. Vahvistuvat synkät uutiset Euroopasta ja tiedot luovutuksista herättivät kauhua ja pelkoa. Suomen juutalaiset pelkäsivät myös oman yhteisönsä puolesta. Kirjassa viitataan usein Abraham Stilleriin ja hänen työhönsä juutalaispakolaisten puolesta.

Suomen juutalaiset kokivat muiden suomalaisten tavoin raskaita menetyksiä. Viipurin menetyksen myötä sikäläinen seurakunta lakkasi olemasta, suuri osa juutalaisista asui pommitusten runtelemissa kaupungeissa ja juutalaiset nuoret miehet taistelivat rintamalla muiden suomalaisten rinnalla. Heidän asemansa oli kuitenkin muihin suomalaisiin verrattuna monin verroin raskaampi. Suomalaisten aseveljeys juutalaisten kansanmurhaa toteuttavan Saksan kanssa asetti yhteisön jäsenet tilanteeseen, jossa oikeita valintoja ei ollut.


Juutalaisten tuska ei päättynyt sodan loppumiseen. Puolassa antisemitismi jatkui sodan jälkeen. Etenkin juutalaisten vanhoihin taloihin asettuneet puolalaiset suhtautuivat vihamielisesti keskitysleireiltä selviytyneisiin, jotka vaativat vanhaa omaisuuttaan takaisin. Suomessa juutalaiset pelkäsivät, että jos sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä olisi käsiteltyä juutalaisia kohtaan tehtyjä rikoksia, myös suomalaiset olisivat kääntyneet juutalaisia vastaan. Siksi Suomen juutalainen seurakunta laati julistuksen, jossa se kertoi Suomen kohdelleen juutalaista väestönosaa erinomaisesti. Juutalainen yhteisö siis noudatti eräänlaista paasikiveläistä politiikkaa. He hautasivat vääryyden kokemukset ja pelot ystävyyden vakuuttelujen alle. Juutalaispakolaisten luovutuksesta alettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta 1980-luvulla. Kirjassa vihjataan myös uhkailuun, jolla juutalaisia olisi painostettu vaikenemaan, mutta asiaa ei voida todistaa. Toisaalta maailman juutalaisten joukossa suomalaiset ovat joutuneet perustelemaan osallistumistaan sotaan jatkosotaan ja yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Yhteistyön on nähty hidastaneen Saksan tuhoa ja siten pitkittäneen kansanmurhaa.

Kirja on muistutus siitä, että Suomikin on aina ollut monikulttuurinen maa, jonka kansalaisilla on ollut tiiviitä yhteyksiä ulkomaailmaan.  Sodan aikana ja sen jälkeen oli tarkoituksenmukaista näyttäytyä yhtenäisenä kansana, jonka intressitkin olivat yhtenevät, mutta todellisuus oli toista. Uskontojen ja kielten moninaisuutta täällä on ollut ennenkin. Eikä täällä ensimmäistä kertaa mietitä suhtautumista pakolaisuuteen.

Simo Muir
Ei enää kirjeitä Puolasta : erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi, 2016

Vaikka vuoret järkkyisivät – kielilläpuhumisesta

Terhi Törmälehdon esikoisromaani tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta. Kirja käsittelee helluntailaisuutta nuoren naisen kasvutarinana. Viime viikolla katsoin aiheeseen liittyvän Perjantai-ohjelman, jossa liikkeen jättänyt kuvasi hurmoksellisen uskonnollisuuden lieveilmiöitä ja kielilläpuhumisen opiskelua. Helluntailaisuuden kaunokirjallista kuvausta en muista ennen lukeneeni. Kirjalla on tilaus.

Kirja etenee kahdessa aikatasossa. Kertojaääni kuvaa nuoren kainuulaisen Elsan ja hänen ystävättäriensä uskonnollista etsintää ja liittymistä osaksi tiukkaa helluntailaisyhteisöä. Yhteisön normit ovat tiukat, jäseniä opetetaan tekemään maailmallisuuteen tiukka raja. Seksistä puhutaan jatkuvasti, mutta olennaisinta on sen säästäminen avioliittoon. Oikean uskovaisen merkkinä on elämäntavan lisäksi kielilläpuhumisen armolahja, johon pyritään itsesuggestionkin avulla. Usko on kokemuksia, erottautumista ja yhteisöllisyyttä.  Uskonnollisen yhteisön johtopariskunta näyttää karikatyyriltä, mutta valitettavasti heidän kaltaisiaan ”oikeassaolijoita” on. Tyttären uskonnollinen ratkaisu on järkytys körttiläisille isovanhemmille ja etelästä muuttaneelle äidille, jota uskonnot kiinnostavat mutta usko ei. Uskon ohessa nuorten tyttöjen elämään kuuluvat pojat, irtokarkit ja tulevaisuushaaveet. Tavallista tyttöjen elämää siis.

Kirjan toinen aikataso on minämuodossa etenevä kertomus aikuisen Elsan elämästä Bogotassa, Kolumbiassa. Sinne hän alun perin lähti konferenssiin ja jäi opiskelemaan. Uskonnollinen yhteisö on tärkeä, mutta sen auktoriteetti ei ole enää kiistaton. Kohtaamiset sisällissodan haavoittamien ihmisten kanssa hämmentävät. Kaiken sotimisen jälkeen rajat eivät olekaan selvät. Elsan ystävä ja uskonveli Manuel on pelokas ja rikkinäinen vietettyään monta vuotta sissien vankina.  Heidän suhteensa on läheinen, mutta outo. Manuel piirtelee Elsan ihoon kuvioita, mutta sen intiimimmäksi heidän suhteensa ei muutu. Seksiä Elsa etsii muualta, mutta ei pysty aidosti kiintymään kumppaniinsa. Minulla jäi ymmärtämätt' Manuelin piirrosten merkitys. Rajoihin ne liittyivät ja ehkä muuhunkin. Siinä vaiheessa, kun Manuel kokee kielilläpuhumisen ihmeen, Elsa on jo täynnä epäilyä. Nuoruuttaan hän katselee jo toisin, kriittisin silmin. Uskon maailmasta hän on valmis astumaan tyhjyyteen, uskon ulkopuolelle.

Kirjaa on verrattu Pauliina Rauhalan Taivaslauluun ja epäilemättä yhtymäkohtia on. Kumpikin kirjoista on äidinkielen opettajan esikoisromaani, jossa kieli soljuu kauniina ja puhtaana. Kirjoissa taskastellaan uskonnollista yhteisöä sisältäpäin ja päähenkilöt ajautuvat yhteisönsä kanssa ristiriitaan. Molemmissa myös kertojaäänet vaihtelevat. Rauhalan kirjan loistokkuuteen ei Törmälehto kuitenkaan yllä eikä uskonnollisen yhteisön kuvauskaan saavuta samaa syvyyttä. Toisaalta kirjan pääpainokin on yksilön kokemuksessa eikä tarkoituskaan ole kuvata yhteisöä. Kahden eri maailman yhdistäminen ei ole ongelmatonta, vaikka kirjailija epäilemättä tunteekin sekä helluntailaisuutta että Kolumbian elämää hyvin ja henkilökohtaisesti.
Kuva: Timo Nuutinen

Kirja heijastaa hyvin tämän ajan suomalaista todellisuutta. Suhde uskontoon on moderni ja kevyt. Kuten kolumbialainen ystävä sanoo, Elsa ja hänen ystävänsä ”pääsevät valitsemaan mihin uskoa ja mihin ei. Että ottaisinko kodin perinnön vai jotain uutta ja jännittävää.” He hakeutuvat tiiviiseen karismaattiseen yhteisöön, jonka hurmoksellisuus ruokkii tunne-elämää ja yhteisön tiiviys sosiaalisia tarpeita. Ja kun uskonto ei enää puhuttele, sen voi kevyesti jättää. Päähenkilön vapaamielinen äiti on samanlainen kokemusten kerääjä, uskontoshoppaaja, vaikka hän vastustaakin tyttärensä ratkaisuja. Äiti olisi halunnut liittyä ortodoksiseen kirkkoon kauniin jumalanpalveluksen vuoksi, mutta luopui ajatuksesta ymmärrettyään, että ortodoksikirkko ei hyväksy naispappeutta. Juurevaa uskoa kirjassa edustaa körttivirsiä veisaava ukki. Kirjan loppu jää avoimeksi. Mahdollista on, että Elsa palaa isäisänsä uskoon, körttiläiseksi, armon kerjäläiseksi.


Terhi Törmälehto
Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017


Yhden lapsen kansa – ison maan väestöpolitiikkaa


Joka viides meistä on kiinalainen, oli 80-luvulla tavallinen hokema. Kun maailman väkiluku ylitti 5 miljardin rajan, kiinalaisten määrä ylitti miljardin. Kiinalaisella väestöpolitiikalla on siis globaaleja seurauksia. Mari Mannisen kirja Yhden lapsen kansa kertoo 35 vuotta kestäneestä väestöpoliittisesta nyt virallisesti päättyneestä kokeilusta, jossa kiinalaisia pakotettiin rajoittamaan lapsiluku yhteen. Kirja voitti syksyllä tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mari Manninen on toimittaja, joka on asunut Kiinassa useita vuosia. Kiinnostus yhden lapsen -politiikkaa kohtaa syntyi, kun hän heti Kiinaan muutettuaan kirjoitti artikkelin suomalaisperheestä, joka matkusti Kiinaan noutamaan sieltä perheen uutta tytärtä. Hän palasi yhä uudelleen ja uudelleen miettimään hylättyjen tyttövauvojen ja suoraviivaisen väestöpolitiikan seurauksia.


Kirjaansa varten Manninen haastatteli tavallisia kiinalaisia, joiden elämään yhden lapsen politiikka on vaikuttanut. Puheenvuoron saavat toisaalta vanhemmat, jotka viranomaisia ja sääntöjä uhmaten hankkivat seitsemän lasta, toisaalta pakkoabortteihin suostuneet tai lapsensa hylänneet. Sääntöjä rikkoneita oli rangaistu irtisanomisilla, sakoilla ja jättämällä ”ylimääräiset lapset” vaille kansalaisoikeuksia, siis paperittomiksi. Kertomukset hylätyistä lapsista ja lapsen kaipuusta koskettavat. Yksi haastatelluista oli kylätasolla toimivan perheviraston alimman portaan edustaja, eräänlainen väestöpolitiikan kyläkyttääjä. Hänellä oli ollut käytännössä valta päättää, kenellä kylässä oli oikeus synnyttää ja pitää lapsi. Hän uskoi työhönsä, vaikka tiesikin olevansa kylän vihatuin nainen. Kyse ei ollut vain siitä, että hän toteutti annettua tehtävää. Hän uskoi työnsä tärkeään merkitykseen. Eikä hän ole suinkaan haastatelluista ainoa, joka näkee tiukassa väestöpolitiikassa enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Monet kiinalaiset ovat sitä mieltä, että syntyvyyden rajoittaminen on hyvä asia, vaikka vastustaisivatkin noudatetun väestöpolitiikan keinoja.

Yhden lapsen politiikalla on Kiinassa ollut monenlaisia seurauksia. Tavoite, eli, väestönkasvun hillitseminen on epäilemättä toteutunut. Samalla käsitys perheestä on muuttunut. Osa nuorisosta ei kunnolla edes ymmärrä sisaruuden käsitettä, koska tuttavapiirissä ei ole monilapsisia perheitä. Kiinalaiset vanhemmat pyrkivät panostamaan ainokaisiinsa kaikkensa. Lapsia hemmotellaan, heidän puolestaan tehdään uhrauksia, mutta heitä myös kasvatetaan alusta asti kilpailemaan ja menestymään. Perheensä ainokainen ei opi jakamaan asioita toisten kanssa, toisaalta hän joutuu myös yksin kantamaan menestymisen paineet lasten

Meillä on puhuttu paljon kiinalaisten suhtautumisesta tyttölapsiin. Tunnettuahan on, että pojat ovat arvostetumpia ja jos perheellä on mahdollisuus vain yhteen lapseen, he yleensä toivovat poikaa. Tämä on johtanut tyttölasten hylkäämisiin ja valikoiviin abortteihin. Poikien osuus syntyneistä lapsista on siksi ollut luonnottoman suuri, minkä seurauksena etenkin maaseudulla nuorten miesten on vaikeata löytää vaimoa itselleen. Mannisen mukaan meidän näkemyksemme tilanteesta on yksinkertaistettu. Tytöt, jotka ovat kuitenkin saaneet syntyä, ovat usein saaneet mahdollisuuden opiskella ja toteuttaa itseään. Samaa mahdollisuutta heillä ei välttämättä olisi ollut, jos heillä olisi ollut veli. Yhteiskunnan kaupungistuessa perinteiset roolit ovat muuttuneet. Tytöt voivat opiskella,  käydä töissä ja tukea perhettään taloudellisesti yhtä hyvin kuin pojatkin. Naiset, joilla on vain yksi lapsi, voivat suuren perheen äitejä paremmin luoda uraa ja huolehtia muusta suvusta. Toisin kuin lännessä kuvitellaan, monet kiinalaiset haluaisivatkin adoptoida tyttölapsia, tähän asti maan sisäiset adoptiot ovat vain olleet byrokratian takia äärimmäisen vaikeita. Lainsäädäntöä on nyt muutettu, nyt puolestaan kiinalaisten lasten ulkomaisia adoptioita on hankaloitettu. Käytännössä ulkomaille adoptoidaan vain erityislapsia. Kirja on myös todiste siitä, että yhden lapsen politiikka ei käytännössä ole toteutunut kaikkialla. Toisaalta kaupungistuminen ja elintason nousu olisivat joka tapauksessa pienentäneet syntyvyyttä.

Minä jäin kirjassa kaipaamaan tietoa siitä, kuinka Kiinassa on perinteisesti suhtauduttu abortteihin. Kristillisessä maailmassa abortteihin on aina liittynyt syyllisyysulottuvuuus, mikä edelleenkin vaikuttaa asiasta käytävään keskusteluun. Esimerkiksi buddhalaisuudessa näin ei ole ja siksi esimerkiksi Japanissa suhtautuminen abortteihin on ollut vapaata. Kirjassa toki kerrotaan, että länsimainen toimittaja saattaa hämmentyä kiinalaisnaisten tavasta kertoa aborteista tavallisen juttelun keskellä. Jäin miettimään, onko avoimuus yksinomaan seurausta harjoitetusta politiikasta vai onko buddhalaistyyppinen moraalisista kysymyksistä vapaa suhteutuminen abortteihin vallinnut Kiinassa aina. 

Kirjassa rinnastettiin Kiinan pakkoabortit ja -sterilisaatiot länsimaisen aborttikieltopolitiikan kanssa. Kummassakin tapauksessa kyse on naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ja omasta hedelmällisyydestään. Yhteisöjen pyrkimys kontrolloida naista ilmenee eri yhteisöissä eri tavoin. Mannisen pieni kirja nosti esiin sekä kulttuurieroja että kulttuureja yhdistäviä asioita.

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa : Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016


Ennen sotaa oli nuoruus - "Kuinka nuoria olemmekaan ja kuinka vanhoja meistä tuleekaan"

Luin Eila Pennasen esikoisromaanin Ennen sotaa oli nuoruus ensimmäisen kerran silloin, kun olin itse nuori opiskelija. Kirja teki vaikutuksen raikkaudellaan. Nyt keski-ikäisenä palasin kirjan pariin ja ihastuin uudelleen. Kirja ei ole kadottanut loistoaan, syystä se on valittu vuoden 1942 edustajaksi Kirjojen Suomi-hankkeeseen. Kirjan kieli ei kuulosta vanhentuneelta se on yhtä aikaa nuorekkaan raikasta ja kaihoisan nostalgista.

Tämä lukuvuoden 1938-39 ylioppilasnuorisosta kertova romaani on varsin tyypillinen opiskelijaromaani. Päähenkilö, nuori Kirsti, muuttaa pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, asettuu asumaan uskonnolliseen ylioppilaskotiin ja aloittaa akateemiset opinnot. Kirsti on ahkera, älykäs ja aluksi ujo. Iso kaupunki hämmentää, mutta myös innostaa. Kirstin ihmetys siitä, että kaikki opiskelijat eivät olekaan kiinnostuneita älyllisistä asioista, toi mieleeni Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan. Niin erilaisia kuin nämä kirjan muuten ovatkin. Opiskelijaromaaniin kuuluvat ystävyydet, ihastumiset, sydänsurut sekä tarinat seksin seurauksista. Kovin viattomalta 30-luvun elämä näyttää, mutta silloin ihan kaikesta ei kirjoitettu avoimesti vaan vihjaten.

Kirja sisältää kaksinkertaista nostalgiaa. Kaikki me kaihoamme nuoruutta. Kirja koskettaa jokaisen sellaisen sydäntä, joka on nuorena kulkenut Helsingin yliopiston päärakennuksen käytävillä tai istunut sen kahvilassa. Rakennus on tuttu eri vuosikymmeninä opiskelleille, minun ikäiselleni tuttuja olivat jopa kirjassa kuvatut naulakot vahteineen. Mutta kun 1942 julkaistu kirja kertoo sotaa edeltävästä vuodesta, sen nostalgia on erityistä, suorastaan kipeää kaipuuta rauhan vuosiin.

Kirja on merkittävä dokumentti aikansa aatteista. AKS ja ASS (Akateeminen sosialistiseura) kilpailivat nuorison sydämistä. Kirjassa vasemmistoaatteita edustaa päähenkilön serkku, jonka esikuvana on ilmeisesti ollut vasemmistoälykkö Jarmo Pennanen. Serkun vaikutus kuitenkin häviää osakunnassa ja yliopistolla vallitsevalle heimoaatteelle. Suomen opiskelija innostuu lukiessaan rajantakaisten suomensukuisten elämästä sekä Jalmari Jaakkolan (kirjassa Jussilan) lennokkaista teorioista, jotka loivat Suomen kansalle uljaan menneisyyden. Kun kirja ilmestyi, suomalaiset olivat vielä miehittäjinä Itä-Karjalassa ja ajatus suur-Suomesta eli. Meillä ei ole varaa jälkiviisauteen, yhtä huonosti me osaamme kuvitella maailmaa parin vuoden päähän. Kirjaa voi lukea varoitusäänenä. Nuoruus on haavoittuvaista. Nuorten innostaminen sankaritekoihin ja suuriin tunteisiin voi olla vaarallista. Uuden elämäkerran myötä taas ajankohtaista äärioikeistopoliitikkoa Elias Simojokea kutsuttiin kirjassa kodikkaasti Simpaksi. Kiihkeä Simojoki oli nuorison ihannoima, talvisodan sankarivainaja. Liitin Miika Siirosen uuden elämäkerran juuri lukulistalleni.

Pienenä lisänä kirjan aatemaailmassa on herännäissävyinen kristillisyys. Tunnettu tosiasia on, että herännäisyys ja (ääri)isänmaallisuus liittyivät usein yhteen. Tästä selkein esimerkki oli juuri tuo mainittu Elias Simojoki. Körttipuku ei ollut tuolloin vain seuravaate vaan se saattoi olla arkinen asu, johon pukeutuja halusi erottautua maallisesta arvomaailmasta. Liikkeen toisaalta yhteiskunnallisesti aktiivinen, toisaalta maailmasta erottuva mystiikkaa painottuva säie näkyy edelleenkin. Aatteet, aika ja näkemys yhteiskunnasta vain ovat muuttuneet. 


Kirjan loppuluku on pateettinen, mutta hyvin ymmärrettävä talvisodan muistoluku. Kirja on kertomus nuorista, joista osa katosi ja loput jäivät elämään elämää, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan.


Pennanen, Eila
Ennen sotaa oli nuoruus
WSOY, 1942

Pirkko Arhippa - turvallista, taattua turkulaista


Pirkko Arhippan ensimmäisen dekkarin ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Kirjasarjan 38. osa Ruusu – pallo – avain ilmestyi viime vuonna. Luulen lukeneeni suurimman osan näistä teoksista. Näiden turvallisten turkulaisdekkarien lukemisesta on tullut koukuttava tapa.

Tämän uusimman kuten useimpien muidenkaan Arhipan kirjojen juoni ei ole kovin ole kovin kummoinen. Rikossarja jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä, on epäuskottava. Arhipan kirjojen juju ei olekaan juonessa tai rikoskuviossa sinänsä. Herkullisinta kirjassa ovat ihmiset. Sankarit ovat vuosien varrella muuttuneet, mutta tämän kirjan sankarit rikoskomisario Varpu Ahava ja hänen nuori työparinsa Tiia ovat jo ehtineet tulla lukijalle tutuksi. Kirjan henkilöt ovat kuin vanhoja tuttavia, joita on mukava taas tavata.

Arhipan kirjat ovat mukava kurkistus Turun ja Naantalin elämään. Ympäristön kuvaus vaikuttaa ainakin helsinkiläisen näkökulmasta uskottavalta. Kun kirjailija itse on syntynyt vuonna 1935, on luonnollista että kirjan tapahtumien keskiössä ovat pirteät seniorikansalaiset.  Tässä kirjassa liikutaan Turun keskustassa, puutalokortteleissa ja Naantalin rivitaloalueilla. Pieni vähän epäuskottava harharetki tehdään lisäksi itärajalle, Rautavaaraan.

Pirkko Arhippa ei ole Agatha Christien tavoin jämähtänyt lapsuutensa maailmaan vaan seuraa maailman muuttumista. Kaihoa menneisyyteen kirjassa edustaa lähinnä valitus Stockmannin (Turun) tavaratalon alennustilasta. Kirjoissa on vahvaa, jopa opettavaista yhteiskunnallista sanomaa. Parisuhdeväkivalta on kirjoissa ollut keskiössä siitä lähtien, kun nykyinen komisario Varpu Ahava nousi päähenkilöksi. Tässä kirjassa puhutaan lisäksi vanhusten oikeuksien puolesta sekä tasa-arvosta parisuhteissa. Kirjan loppu vihjaa siihen, että seuraavassa kirjassa esillä ovat ainakin lasten asema, ehkä jopa perheväkivalta. Sitä kirjaa odotellessa…


Pirkko Arhippa
Ruusu – pallo -avain
Mäkelä, 2016

Kuukauden luetuimmat