torstai 30. kesäkuuta 2016

HHhH : Heydrichin salamurhan jäljillä

Ranskalaisen Laurent Binet’n esikoisromaanin poimin lukulistalleni Terhi Rannelan Frau-romaanin  innoittamana. Kirjaan viitataan sekä itse romaanissa että sen synnystä kertovassa työpäiväkirjassa. HHhH – Himmlers Hirn heisβt Heydrich – on fragmenteista koostuva kirja, jonka aiheena on salajuoni natsijohtaja Reinhard Heydrichin  ”Prahan teurastajan” murhaamiseksi ja tuon murhan toteutus vuonna 1942. Suurin osa kirjasta kertoo salamurhaan johtaneesta kehityksestä. Itse salamurhasta ja sen selvittelystä kertova osa on sivumääräisesti varsin pieni, vaikka itse murha onkin kirjan huippukohta, joka pysäyttää ja hiljentää.  Kirja kertoo sekä Heydrichin että hänen murhaajiensa tarinat,  siinä kuvataan myös se suurvaltapoliittinen kehitys, joka johti 1918 syntyneen Tšekko-Slovakian valtion tuhoon. Eurooppalaisista poliitikoista piirretään kaunistelemattomat kuvat. Holokaustin todellisuus tuodaan kauheimmillaan lukijan silmien eteen. Näiden vääjäämättömästi etenevien tapahtumakulkujen väliin upotetaan lukuisia asiaan liittyviä ja liittymättömiä eri aikatasoissa liikkuvia anekdootteja, jotka antavat kirjaan kiehtovan lisänsä ja koukuttavat. Yksi uskomattomimmista oli kuvaus Kiovan Dynamon ja Luftwaffen jalkapallojoukkueen välisestä ottelusta vuoden 1942 Kiovassa. Kirjassa viitataan lukemattomiin kirjoihin ja historiallisiin henkilöihin. Tunnistin oman sivistymättömyyteni, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kuten myös Ranskan historian tuntemukseni osoittautui perin aukolliseksi.

Synkkä kansi, synkkä kirja
Kuitenkin enemmän kuin itse tarinaa, Binet kirjoittaa kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Hän kommentoi omaa kirjoittamistaan ja julistaa omaa näkemystään historiallisesta romaanista. Hän ei hyväksy keksittyjä vuoropuheluja, joilla tarinaa koristetaan. Hän hyväksyy romaaniin vain sellaiset vuorosanat, jotka perustuvat olemassa oleviin lähteisiin.  Kirjailija voi kyllä upottaa tarinaansa monenlaista spekulaatiota ja mielikuvituksen tuotetta, mutta noiden arveluiden epäluotettavuus täytyy kertoa lukijalle. Kirjoittaessaan kirjailija käy koko ajan keskustelua itsensä kanssa ja arvioi tuloksen luotettavuutta. Tällaisesta kirjasta Binet käyttää nimitystä infraromaani.

Kaiken tämän dokumentaarisuuden keskellä natsijohtaja Reinhard Heydrichista syntyy varsin selkeä kuva. Onko se oikea, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Kuva tappavan tehokkaasta, täydellisestä natsista, joka osasi paitsi totella myös käskeä ja suunnitella. Mies, joka suunnitteli ja johti kansanmurhan toteuttamista ja jonka mielestä asiasta tuli myös voida puhua oikealla nimellä, kaunistelematta. Pyrkyri, joka olisi saattanut vaikka haastaa itsensä Führerin, jos historia olisi kulkenut toisella tapaa. Ainoita julman henkilökuvan säröjä ovat suuri rakkaus musiikkia kohtaan ja se, että viimeisenä aamunaan hän lähti – kirjan mukaan – tavallista myöhemmin töihin, koska halusi leikkiä lastensa kanssa. Kirjaa lukiessani  ihmetellen tajusin, että aiempi mielikuvani tuosta miehestä on peräisin niinkin kaukaisesta ja viihteellisestä lähteestä kuin 70-luvun televisiosarjasta Polttouhrit. Tuo sarja piirsi mieleeni kuvan sivistyneestä miehestä, joka puhui hirveistä asioista eufemismeja käyttäen ja pakeni pahaa maailmaa musiikin puhtaaseen maailmaan. Binet’n tekniikka on vakuuttava, hänen tekstinsä on karuudessaan viettelevää, se herättää ajatuksia ja luo mielleyhtymiä. Lukija kokee itsensä haastetuksi ja lähtee kirjailijan matkaan.

Laurent Binet
suomentanut Taina Helkamo
HHhH
Gummerus, 2010
ranskankielinen alkuteos 2010




maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kati Hiekkapelto : Tumma

Kati Hiekkapelto kirjat ovat olleet ensimmäisiä suomalaisia maahanmuuttajien maailmaan sijoittuvia dekkareita. Niiden päähenkilö on Serbian unkarilaisalueella syntynyt Anna Fekete, joka perheensä mukana pakeni Suomeen 90-luvulla. Anna opiskeli poliisiksi ja menestyi Suomessa toisin kuin muu perhe. Ákos-veli ajautui päihdeongelmiin ja syrjäytyi, äiti palasi takaisin kotiin, Serbiaan. Ouluun sijoittuvat kirjat Kolibri ja Suojattomat kertovat pohjoisen kaupungin alamaailman ja turvapaikanhakijoiden karusta elämästä sekä kahden kulttuurin välissä elävien kodittomuudesta.

Luettavissa myös
sähkökirjana
Sarjan uusin osa, Tumma sen sijaan sijoittuu Annan synnyinseudulle Serbiaan.  Alueelle, josta 90-luvulla paettiin sotaa ja jossa nykyinen pakolaiskriisi näkyy armottomimmin. Kylän lähellä on Unkarin raja ja pakolaisleiri täynnä rajan takaiseen Eurooppaan pyrkiviä epätoivoisia pakolaisia. Kesälomaa viettävän Annan laukku varastetaan eikä lomaileva poliisi malta olla sekaantumatta varkauden selvittämiseen. Ei varsinkaan sitten, kun laukkuvaras löydetään kuolleena ja paikallinen poliisi tuntuu vähättelevän rikoksen merkitystä. Pieni rikos johtaa mafian ja ihmiskaupan jäljille. Lopulta Anna joutuu myös kohtaamaan lapsuutensa kipeimmän asian, isän kuoleman. Poliisi-isän kuolemaa ei ehkä ollutkaan kokonaan selvitetty. Kirjassa sivutaan myös romaanien kurjia oloja, turvapaikanhakijoiden epätoivoista tilannetta sekä unkarinkielen asemaa Serbiassa.

Vakavista aiheista huolimatta kirja kuvasi unkarinkielistä kylää idyllinä, jossa Annankin rakkauselämä kukoistaa (ainakin väliaikaisesti) ja velikin saa elämänsä järjestykseen (ainakin väliaikaisesti). Kirjassa on vahva kotiinpaluun tuntu. Minulle kirjan suurin löytö oli suorastaan runollinen kuvaus kukkivasta Tisza-joesta. Tämä vuosittain toistuva luonnonilmiö täyttää joen miljoonista parittelevista korennoista, jotka näyttävät tanssivan ja hehkuvan.

Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava, 2016

torstai 23. kesäkuuta 2016

He olivat natseja - isovanhempien tarina

Katarina Baer
He olivat natseja
Teos, 2016


Toimittaja Katarina Baer on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän Tampereella kasvanut tytär, joka sai lapsena leikkitovereilta kuulla olevansa natsisika. Aikuisena hän halusi tutustua sodassa kuolleeseen isoisäänsä ja selvittää, millainen tämän suhde natsismiin oli ollut. Päivää ennen Berliinin muurin kaatumista kuollut isoäiti eli kuin sotaa ja holokaustia ei olisi koskaan ollutkaan eikä kertonut tarinaansa edes jälkeläisilleen.

Selvitystyö johti Katarina Baerin tutkimusmatkalle Saksan arkistoihin, pohjois-Italiaan ja Baltiaan. Selvitystyön pohjana olivat kuitenkin suvun piirissä säilyneet lukuisat kirjeet ja muistelmat. Ammattimaisen ja ahkeran tutkimusapulaisen hän sai omasta isästään, ilman isää kasvaneesta natsin pojasta. Lopputuloksena syntyi helppolukuinen ja mukaansatempaava, mutta perusteellinen ja ajatuksia herättävä yhdestä perheestä kertova mikrohistoria. Siinä baltiansaksalaisen suvun tarina asetetaan Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon historiaa vasten.  Kirja kertoo tavallisista kunnon ihmisistä, ei natsijohtajista kuten vähän aikaa sitten lukemani ansiokas Frau-romaani.  Miksi Baerin isovanhempien kaltaiset tavalliset kunnon ihmiset ajautuivat hirviömäisen aatteen ja järjestelmän kannattajaksi ja mitä he oikeasti tiesivät sen synkimmistä puolista?

Kirja pohtii ja yrittää ymmärtää, mutta ei puolustele. Isovanhemmat syntyivät mukaviin turvallisiin oloihin Latvian saksalaisiin perheisiin 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansota rikkoi tuon idyllin. Nuoret miehet joutuivat sotaan, suvun miehiä soti hetken aikaa eri armeijoissakin. Baltiassa koettiin sekä Saksan että bolsevikkien miehityskaudet. Bolsevikkien julmuus ja saksalaisiin kohdistetut kostotoimet jättivät syvän vihan kommunismia kohtaan. Sodan jälkeen saksalaiset suvut hajaantuivat. Ne, jotka jäivät Baltiaan joutuivat elämään tasavalloissa, joissa saksalaisten etuoikeudet oli poistettu ja joissa heitä kohtaan tunnettiin kaunaa ja katkeruutta. Ne, jotka isovanhempien tavoin muuttivat Saksaan, joutuivat opettelemaan kokonaan uuden elämän ja aloittamaan alusta. Uusi alku oli vaikea maassa, jonka koko yhteiskunta oli murroksessa ja talousvaikeudet johtivat miljoonatyöttömyyteen. Baltian saksalaiset tunsivat olevansa Saksassakin toisen luokan kansalaisia. Tämän kaiken keskellä natsismi tuntui lupaukselta paremmasta huomisesta. Samalla se antoi vahvan yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Se lujitti itsetuntoa ja tuntui kaatavan sosiaalisia raja-aitoja. Natsien valtakausi merkitsi turvallisuutta, rauhaa ja vaurastumista. Tämän kaiken hyvän keskelle sota tuntui tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, kuinka lyhyt sotien välinen aika oli. Saman perheen pojat joutuivat uudelleen sotaan. Edellisessä sodassa traumatisoituneet joutuivat taas kohtaamaan uusia kauhuja.

Suvun laaja kirjekokoelma kuvaa arkielämää, perheen juhlia ja sotajoukkojen etenemistä, mutta Kristalliyöstä. rautatieasemalle talutettavista juutalaisista tai muusta holokaustin ilmentymistä ei kirjeissä puhuta. Vaikka Kansallissosialistisen puolueen toiminnasta puhutaan paljon, sen antisemitismi ja muu rasistinen ideologia ei kirjeissä näy. Juutalaisista kirjeissä on vain pari pientä mainintaa. Perhe eli omaa elämäänsä uskoen järjestelmään, jonka synkistä puolista se ei halunnut tietää mitään. Vaikeita asioita ei haluttu nähdä eikä ajatella, mutta ei ollut mahdollista olla kokonaan tietämättä tai aavistamatta. Sodan aikana oli pakko uskoa Saksan voittoon, vaikka tosiasiat ja rintamalta kantautuvat uutiset todistivat sen olevan mahdotonta. Ymmärrettiin, että tappio merkitsisi holokaustin ja muiden rikosten paljastumista koko maailmalle, tuomiota ja rangaistusta. Yhteinen syyllisyys sitoi kansan yhteen. Olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi ISIS-taistelijoilla sama logiikka.  He eivät voi luovuttaa, koska tietävät syyllistyneensä hirveyksiin, joita seuraa väistämätön tuomio.

Kolmannen valtakunnan pelottava esimerkki myös osoittaa, että ihmiset tottuvat vähitellen mitä erikoisimpiin asioihin. Vähitellen koveneva vihapuhe opettaa pitämään raakoja puheita tavallisina. Kun juutalaisten kaltainen väestöryhmä vähitellen ajetaan yhteiskunnan ulkopuolelle niin, että suhteet valtaväestöön katkeavat, sen kohtalo ei enää kosketa eikä kiinnosta samalla tavoin kuin aiemmin. Kun juutalaisilta anastettu omaisuus käytettiin yleisen elintason kohottamiseen ja heiltä vapautuneet asunnot kohottivat muiden asumistasoa, omaisuuden riisto haluttiin nähdä oikeutettuna tekona.

Natsin jälkeläisenä Baer pohtii tietysti myös omaa suhdettaan sukunsa perintöön. Onko oikeus kaivata sukulaisia, joiden tietää syyllistyneen rikoksiin ja olleen pahan ideologian kannattajia? Onko vain syyttömien uhrien jälkeläisillä oikeus surra? Varsin terävästi hän pyrkii välttämään suuria tunteita ja ennen kaikkea uhriutumista. Kukaan ei ole syyllinen esi-isiensä tekoihin. Mutta jälkeläisiä ei saa myöskään sekoittaa todellisiin uhreihin vaikka he joutuvatkin kohtaamaan esi-isien tekojen seuraukset ja vastaanottamaan niistä johtuvat syytökset. Tieto on kuitenkin aina parempi kuin tietämättömyys. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän voi ymmärtää sekä esi-isistään että itsestään. Kirjan luettuani mietin myös sitä, kuinka monen sukupolven taakse syyllisyys hirmuteoista ulottuu? Ainako kolmanteen ja neljänteen sukupolveen?

Kirjassa oli myös viittaus suomalaisten sotamuistoihin. Kirjoittaja vertaa suvussa vaiettua saksalaisisoisää suomalaiseen sankari-isoisään, jonka haudalle viedään kynttilöitä ja jonka urhoollisuutta muistellaan suurella hartaudella. On hyvä tiedostaa, että sekä sotien ja sotilaiden unohtamiseen että muistamiseen liittyy aina poliittista tarkoituksenmukaisuusajattelua. 

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Henkireikä - kun kuorolaulu ei riitä


Kari Hotakaisen viime vuonna ilmestynyttä Henkireikä-kirjaa pidettiin yleisesti väliteoksena. Kirja, joka jonkun muun kirjoittamana olisi ollut varsin kelpo teos, näyttäytyy hänen edellisiä teoksiaan vasten varsin vaatimattomana. Kirjalla on kolme päähenkilöä: suntio, parturi ja poliisi, joita yhdistää toisiinsa kuorolauluharrastus. Mutta vaikka kaikkien tutkimusten mukaan kuorolaululla on tervehdyttävä vaikutus, yksinään sekään ei aina riitä pitämään ihmisen elämää kasassa. Tämä on kirja ihmisistä, jotka eivät enää jaksa elämäänsä, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja jotka siksi tekevät tekoja, joita eivät olisi koskaan kuvitelleet tekevänsä. Työttömyys, työuupumus ja sattumanvarainen onnettomuus voivat johtaa ihmisen elämän tilanteisiin, joissa opitut käytösmallit ja normit unohtuvat. Hotakainen on aikaisemmissakin kirjoissaan kertonut vastaavia tarinoita ihmisistä, joita elämä ja yhteiskunta kohtelee kaltoin. Tässä niin kuin aikaisemmissakin kirjoissa Hotakainen katselee ihmisiään myötätunnon lasien läpi. Pienet ihmiset erehtyvät heikkouttaan, todellinen pahuus on jossain muualla.

Äänirauta ja veitsi
Henkireikä muistuttaa rakenteeltaan Ihmisen osaa, mutta ei tavoita sen syvyyttä. Tarinat ovat hyviä ja teksti pitää otteessaan, mutta liian monet hauskat kielikuvat rasittavat. Hotakainen ei malta pitää hauskuuttaan aisoissa ja se kostautuu. Yllätyksellisyyttä kyllä tästäkin kirjasta löytyy, jännitys pysyy yllä ja vasta lopussa lukija tajuaa, kenelle tarinaa on kerrottu.

Suntioon liittyvä episodi toi minun mieleeni Graham Greenen kirjan Isä Quijote. Epämääräinen syyllisyys kalvaa ihmistä ja saa hänet etsimään ripittäytymisen vapauttavaaa kokemusta koomisillakin tavoilla.

Väkevimmillään kirja on silloin, kun se kuvaa omaishoitajan ja hänen puolisonsa arkea, väsyneitä ja pettyneitä ihmisiä. Ei tämä kirja varsinaisesti omaishoitajien etuja aja, mutta se nostaa esiin tämän hiljaisen ryhmän. Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus aukeaakin tästä : Mitä tapahtuu, kun omaishoitajat ja muut hoitotyötä tekevät maan hiljaiset eivät enää jaksa vaan ajautuvat epätoivoisiin tekoihin?

Kati Hotakainen
Henkireikä
Siltala, 2015

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Saunan henki - muistoja ja myyttejä

Saunan henki –kirjan esipuheessa kysytään : "Miksi lukemattomien saunakirjojen joukossa tarvitaan vielä yksi?" Minun kirjastokokemukseni mukaan saunasta kertovia kirjoja on Suomessa yllättävänkin vähän, ainakin sen suureen merkitykseen verrattuna. Tietysti sauna sivuaa tavalla tai toisella useimpia suomalaisia sukutarinoita tai elämäkertoja. Silloin se yleensä on vain luonnollinen osa elämää vailla mitään erityiskorostusta.

Tähän pohdiskelevaan saunakirjaan on koottu muistojen ja erilaisten saunakokemusten lisäksi tietoa ja taustoja. Tekstit keskittyvät pohtimaan saunan erityisyyttä. Sauna katkaisee (suomalaisen) arjen, kaataa raja-aidat ja yhdistää sukupolvet toisiinsa. Kiire, kännykät ja kivut jäävät saunan ulkopuolelle. Sanalla sanoen sauna on pyhä. Artikkeleissa valotetaan niin saunan merkitystä suomalaisessa kansanperinteessä kuin kristinuskon suhdetta ruumiillisuuteen. Minä en ainakaan tiennyt, että perinteinen parannussauna lämpesi aikoinaan ukkosen vioittamalla puulla tai että juhannussaunapuiksi pyrittiin hankkimaan pihlajia, pyhää puuta. Kirjan esittelemiä käsityksiä saunan terveysvaikutuksista en sellaisenaan allekirjoittaisi, mutta on varsin inhimillistä nähdä omassa intohimossaan vain hyviä puolia. Se, että paljon saunovien miesten sydän on terveempi kuin muiden saattaa hyvinkin johtua siitä, että ne, joilla sydämessä on vikaa, yleensä välttävät saunaa eikä saunan parantavista vaikutuksista.

Kirjan saunamuistot herättävät tunteita varmasti kaikissa suomalaisissa. Vaikka saunaretriitit ovat
useimmille vieraita, kuvaukset ulkorakennusten saunoista, kerrostalojen viikottaisista saunavuoroista,Yrjönkadun uimahallin saunasta ja monet muut lyhyet välähdykset ovat osa yhteistä omaisuuttamme. Perintöä, jonka soisi jatkuvan.

Tästä kirjasta poimin lukulistalle ainakin Anja Erämajan ja John O’Donohuen tekstejä (Anam cara –kelttiläistä viisautta). Irlantilainen runoilijapappi O’Donoghue näki ihmisen ruumiin ja sielun suhteen niin, että ruumis asuu sielussa eikä päinvastoin. Mielenkiintoinen ajatus. 

Saunan henki
toimittanut Anna-Kaarina Mäkisalo
Kirjapaja, 2016

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kaikki se valo, jota emme näe - 40-luvun langattomat verkot

Kun alkaa lukea kansainvälistä bestselleriä, joka on voittanut Pulitzer-palkinnon, odotukset ovat korkealla. Anthny Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe myös täyttää odotukset. Yli 500-sivuinen, lyhyin luvuin etenevä romaani pitää otteessaan.  Kirjailija on kuulemma kirjoittanut ja hionut kirjaansa 10 vuotta. Huolellista työtä. Hieno, mutta konstailematon rakenne.

Kirjan luvut kertovat vuorotellen sokean ranskalaistytön ja natsien sotilaallisessa sisäoppilaitoksessa koulutettavan saksalaispojan tarinaa, kertomukset lähenevät toisiaan ja jännitys tiivistyy kirjan loppua kohden. Kirjan kolmanneksi ääneksi nousee myyttistä jalokiveä metsästävä saksalainen vääpeli. Jalokiven kautta kirjaan tulee mukaan pieni mystinen vivahde. Kaikilla on omat tarinansa, mutta ne kaikki jäävät toisen maailmansodan massiivisten tapahtumien alle. Keskeisin tapahtumapaikka on Saint-Malon kaupunki Bretagnen rannikolla. Ratkaisukohtana Normandian maihinnousun jälkeinen taistelu, joka tuhoaa kaupungin rakennukset ja pakottaa asukkaat pakosalle.

Ratkaisupistettään kohti etenevä kirja näyttää välähdyksiä totaalisesta sodasta eri puoliltaEurooppaa. Lahjakkaan orpopojan kokemukset natsien sisäoppilaitoksessa kertoivat ankarasta koulusta, jonka opiskelijoista pyrittiin poistamaan kaikki inhimilliset heikkoudet, myös säälin ja välittämisen tunteet.  Nuoret pojat, jotka saivat liian suuren kypärän päähänsä ja joutuivat käymään Saksan viimeiset taistelut. Sotilasjunat, joihin lastattiin myös kuolleet. Pieni tyttö, joka kuolee vahinkolaukaukseen vaatekaappiin. Sota vyöryy myös niiden elämää, jotka olivat jo valmiiksi edellisen sodan haavoittamia.  Kauhuja kokeneet yrittävät unohtaa ja työntää muistonsa kauas pois. Syyllisyys ja pelko eivät katoa vuosikymmenissäkään. Ja kuitenkin kaiken julmuuden ja epätoivon keskeltä löytyy hyvyyttä ja välittämistä ja valoa yllättävistäkin paikoista. Valoa sieltäkin missä emme näe sitä.

Kirjan otsikko on viittaa ainakin kahteen asiaan, toisaalta yllättävistä paikoista löytyvään valoon ja hyvyyteen, toisaalta sähköisten verkkojen näkymättömään toimintaan. Kirja on ylistys radioamatööreille ja langattomille verkoille kauan ennen Internetin keksimistä. Kirja tekee kunniaa niille, jotka haluavat käyttää yhteyksiä ja tekniikkaa kaiken kauniin ja hyvän palvelukseen. Sotatekniikan vastavoimaksi asetetaan luonnontieteen historia, löytöretket ja jopa kapteeni Nemo.


Anthonyt Doerr
Kaikki se valo, jota emme näe
englanninkielinen alkuteos 2014
suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2015

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Pyhän Antoniuksen tuli

Mika Pekkolan uutuusromaanin nimi Pyhän Antoniuksen tuli viittaa tautiin, joka salaperäisinä aaltoina koetteli etenkin keskiaikaista Eurooppaa. Minä tulin tietoiseksi taudista luettuani Paavo Rintalan historiallisen romaanin Minä, Grünewald,  joka sivusi tuota tuskaisaa vitsausta. Rintalan kirja on epäilemättä tuttu myös Pekkolalle. Tätä blogia koristava kuva, jossa tie johtaa Castrojerízin lähellä olevan  Pyhän Antoniuksen luostarin portin läpi, on yksi esimerkki taudin jättämistä näkyvistä jäljistä. Tauti sai nimensä uskomuksesta, jonka mukaan pyhä Antonius kykeni auttamaan tautiin sairastuneita ja siksi eri puolille Eurooppaa syntyi hänen mukaansa nimettyjä hospitaaleja. Niistä kuuluisin Isenheimiin, josta Rintalan romaani kertoo. Samaan luostariin päättyy myös Mika Pekkalan kirja.

Kirjassa nuori lääkäri saa tehtäväkseen selvittää, mistä pientä saksalaista kaupunkia riivaavassa epidemiassa oikeasti on kyse. Sairauden syytä selvittäessään hän joutuu tekemisiin sekä maallisen että hengellisen vallan julmimpien ja vääristyneimpien muotojen kanssa. Hengellinen valta näyttäytyy inkvisitiona, noitavainoina ja nousevien uskonnollisten liikkeiden vastustuksena, maallinen valta lähinnä mielivaltana. Kaupungin köyhät elävät ylempiensä armoilla, köyhyyden ja nykyihmiselle vaikeasti käsitettävän saastaisuuden keskellä. Tämän kaiken kurjuuden keskelle ilmestyy sairaus, johon pääasiassa kaikkein köyhimmät sairastuvat.  Paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, kirja kuvaa myös itse tautia varsin inhorealistisin sävyin.
Pyhän Antoniuksen luostarin
portti

Yhteiskunnan ja kaupungin lisäksi kirja esittelee myös aikansa aatteellisia ja uskonnollisia virtauksia.Kirja sijoittuu 1500-luvun alkuun, uskonpuhdistuksen alkuaikaan. Kirjassa viitataan Wittenbergin tapahtumiin, vaikka Lutherista ja kannattajistaan ei varsinaisesti puhutakaan. Erasmus Rotterdamilainen mainitaan usein, Narrien laivakin on kirjan päähenkilölle tuttu. Kirjassa myös esitellään aikakauden lääketieteellisiä käsityksiä. Lääketiedettä vallinnut humoraalioppi esitellään uskonnollisen ja taikauskoisen ihmiskäsityksen tieteellisenä vastakohtana. Rintalan romaanin tavoin tässäkin kirjassa sivutaan antisemitismiä ja juutalaisten asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa.

Pekkola itse on sanonut, että sairaus on "jonkinlainen haava tai halkeama, joka nostaa pintaan yhteisössä normaalisti näkymättömiä asioita uudella tavalla". Tässä kirjassa epidemia toisaalta repii yhteisön rikki, toisaalta näyttää pelot ja vallan mädännäisyyden. Kun tunnistamaton sairaus leviää, syyttävä sormi usein osoittaa heikoimpia tai niitä, joiden erilaista elämäntyyliä yhteisössä on vaivoin siedetty. Tämä on tuttua myös AIDS-kuvauksista. 


Kirjan juoni on rakennettu hyvän rikosromaanin tavoin niin koukuttavaksi, että kirjaa ei halua jättää kesken. Lukija haluaa tietää, selvittääkö päähenkilö taudin salaisuuden ja kuinka hänelle itselleen käy. Pekkolan tyyli on hiottua ja väkevää, joku voisi pitää sitä pateettisenakin. Minusta tyyli tuntuu sopivan kirjan kuvaamaan aikaan.


Mika Pekkola
Pyhän Antoniuksen tuli
Like, 2016