Rauhattomat – ohjaajan tytär, ja filmitähden


Linn Ullmanin kirja Rauhattomat kertoo perheestä, lapsuudesta ja muistoista. Sekä kuolemasta. Alun perin oli tarkoitus haastatella isää, ohjaaja Ingmar Bergmania ja kirjoittaa näiden syvähaastattelujen pohjalta kirja. Haastattelut, kuusi erillistä sessiota, toteutettiin kuitenkin niin myöhään, että suuren ohjaajan sanat ja muistot olivat kadoksissa. Kun isä samana vuonna kuoli, tytär säilytti nauhat koskemattomina seitsemän vuotta ja uskoi niiden olevan kuuntelukelvottomia. Kun hän viimein kuitenkin uskaltautui niitä kuuntelemaan, ne puhuivat hänelle ja kertoivat viimeisistä kohtaamisista isän kanssa, vaikka eivät sillä tavoin kuin hän sen alun perin oli ajatellut.

Rauhattomat on merkillinen ja moniulotteinen romaani, jonka suhdetta todellisiin henkilöihin lukija voi vain arvailla. Se kertoo isästä, äidistä ja tyttärestä. Lukija tietenkin olettaa, että kyse on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmanin epäsovinnaisesta perhe-elämästä, mutta päähenkilöiden nimiä ei mainita.  Keskiössä on vanha isä, tämän haurastuminen ja kuolema. Oli riipaisevaa lukea aina ehdottoman täsmällisestä isästä, joka myöhästyi seitsemäntoista minuuttia sovitusta elokuvahetkestä sitä itse huomaamatta. Tuolloin tytär ymmärsi, että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vanhuus on demokraattinen, suuri ohjaaja haurastui tavallisten kuolevaisten tavoin. Sanat hukkuivat ja niiden merkitys unohtui. Tyttärelle jäi kokemus siitä, että hän ei ehtinyt kysyä, puhua eikä tavoittaa isäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuttu kokemus muillekin isänsä menettäneille.

Mutta kyllä isä ehti puhuakin, etenkin vanhenemisesta ja sen työläydestä. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi ohjaajan uskontoon liittyvä kommentti. Hän, papin poika, oli eläissään epäillyt, mutta nyt, kuoleman lähestyessä, epäilylle ei enää ollut voimia eikä sijaa. Se huuhtoutuu pois kaiken muun turhan mukana. Viisaalta mutta tylyltä kuulosti myös ohjaajan motto: ”Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina silloin kun odottaa”.

Mutta kirja ei puhu vain isästä vaan myös äidistä ja tyttärestä. Kirjailija kävi siinä läpi lapsuusmuistojaan. Hän eli kesälomalla isänsä kanssa Gotlannissa, muulloin äitinsä luona Norjassa tai Yhdysvalloissa. Kun äiti teki matkusteli ja työskenteli, tytär vietti aikansa isoäidin tai kotiapulaisten seurassa ja kaipasi äitiään. Kirjaa lukiessani muistin Liv Ullmanin kirjan Muutos, jota luin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Muistan kirjasta erityisen hyvin kohdan, jossa Liv ja Linn pyöräilevät yhdessä. Äiti, jonka pitäisi laihtua ja tytär, joka iloitsee uudesta polkupyörästään. Isä tuntui kuuluvan täsmälliseen elämäänsä maalle, mutta kauniin äidin olisi kuulunut olla tyttären lähellä. Vanhempia ei kuvata ihailevassa sävyssä. Isä oli erakkomainen mies, jolla oli yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja joka ei osannut puhua ainakaan lapsistaan nuorimmalle. Äiti oli satumaisen kaunis filmitähti, joka ei osannut arvioita omia taitojaan ja siksi koki myös epäonnistumisia ja joka tanssi nolostuttavasti nurmikolla. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tyttären suurta kaipausta.  Vanhemmat olivat taiteilijoita, joille vapaus oli tärkeää. Tyttären silmissä he ovat kuin lapsia. Isäkin löysi elämänsä onnen vasta viimeisen vaimonsa kanssa. Tämä vaimo ei ollut taiteilija ja pystyi siksi huolehtimaan miehestään ja luomaan tälle hyvän ympäristön.

Isä, äiti ja tytär eivät ole kolmikko. Tytär tapaa vanhempiaan aina erikseen. Perheessä on rakkautta ja välittämistä, mutta aikuinen tytär huomaa, ettei juurikaan tunne vanhempiaan. Vanhempiensa tarinaa kirjoittaessaan tytär kirjoittaa myös itsestään ja ratkaisuistaan. Kuuluisien vanhempien tytär, joka nuorena halusi tulla kohdelluksi omana itsenään eikä kenenkään tyttärenä näkee nyt itsensä osana sukujensa tarinaa. Asenteessa on jotain hyvin keski-ikäistä ja ymmärtäväistä.

Minulle tämä on ensimmäinen Linn Ullmanin kirja en ole lukenut myöskään Knausgaardin Taisteluni-sarjaa. Norjalaiselle kirjailijalle puhe knausgaardilaisesta tunnustuskirjallisuudesta on varmasti tuttua. Minua hyvän romaanin yhteys todellisuuteen ei häiritse. Parhaimmillaanhan hyvä kirjallisuus tekee yksityisestä yleistä. 
Hauta Fårön kirkkomaalla

Kirjassa on pitkä kuvaus isän hautajaisista, jotka isä oli toiveillaan jo etukäteen ohjannut. Isä tilasi paikalliselta puusepältä paavin hautajaisissa näkemänsä puuarkun näköisen ruumisarkun, valitsi hautapaikan ja suunnitteli vieraslistan. Ehkä hän ehdotti myös seurakunnan kanssa tehtävää haudanhoitosopimusta, vaikka siitä ei kirja puhukaan. Muistan, kun kävin Ingmar Bergmanin vaatimattomalla haudalla, kiinnitin ensimmäisenä huomioni karuun, vesisäiliöllä varustettuun kukka-astiaan, jollaisia seurakuntien hoidossa olevilla haudoilla näkee niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kauniista kukista huolimatta vaikutelma on arkinen, steriili. Sopii ohjaajalle, joka halusi olla yksi Fårön ukoista. Fannyn ja Aleksanterin ohjaajalle, joka ei itse halunnut koskaan viettää joulua. Tai papin pojalla, joka ei enää jaksanut kyseenalaistaa.

Linn Ullman
Rauhattomat
Like, 2016
norjan kielestä suomentanut Katriina Huttunen



Matkaopas keskiajan Suomeen - elävöitettyä historiaa


Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen on saanut Valtion tiedonjulkistamispalkinnon  ja kerännyt palkintoehdokkuuksia. Eikä syyttä. Juuri tällaista teosta Suomessa on kaivattu. Maailmalla historialliset matkaoppaat ovat ilmeisesti yleinen kirjallisuuden laji, Suomessa tämä lienee ensimmäisiä. Hyvän matkaoppaan tavoin se on yleistajuinen ja esittelee keskiaikaista elämänmenoa kiinnostavasti eri puolilta. Arkeologi Ilari Aallon tekstiä täydentävät vielä Elina Helkalan selkeät kuvat. Kirja sopii opaskirjaksi esimerkiksi keskiajasta kertovia historiallisia romaaneja lukeville tai niille, jotka ovat tutustuneet keskiaikaan matkakohteiden tai pelien kautta. Mielelläni suosittelisin kirjaa myös nuorille.
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki


”Matkakohteena” kirjassa on Suomi vuonna noin vuonna 1400. Aika, jolloin eteläisessä Euroopassa elettiin jo varhaisrenessanssia oli meillä vielä keskiaikaa. Suomi oli syrjäinen, epäyhtenäinen alue. Etenkin syrjäseutujen elämä muistutti esikristillisen ajan elämää, Suomi ei kristillistynyt eikä länsimaistunut muutamassa vuosisadassa. Suomalaiset eivät eläneet kuitenkaan eristyksissä. Maa oli osa Ruotsin valtakuntaa,  kauppa ja kristillinen kirkko yhdisti maata myös keski-Eurooppaan. Myös itään, Novgorodiin, oli paitsi myös sotaisia myös kaupallisia suhteita. Suomen ja ruotsin lisäksi maassa puhuttiin saamea, venäjää ja saksaa. Eikä latinakaan ollut tuntematonta. Maahanmuuttajia ja kulttuurien törmäyksiä Suomessa oli myös keskiajalla. Kirja ottaa omalla tavallaan kantaa keskusteluun monikulttuurisuudesta. Kirjailijan arkeologitausta näkyy siinä, että hän korostaa kulttuurista jatkuvuutta. Historioitsijataustainen kirjailija ei välttämättä näkisi Suomen kalevalaisen kulttuurin jatkuvuutta halki keskiajan. Kirjan näkökulma täydentää esimerkiksi keväällä lukemani Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -kirjan kristillisyyttä ja eurooppalaisia yhteyksiä korostavaa näkemystä Suomen keskiajasta.

Kirjan lopussa pohditaan myös sitä, miksi keskiajasta tai historiasta ylipäätään kannattaa kiinnostua. Kirja osaltaan vastaa kysymykseen osoittamalla, että monessa suhteessa elämme kulttuurissa, joka on keskiajan jatke. Taustan ja menneisyyden ymmärrys voi auttaa myös nykyisyyden ymmärtämistä. Keskiajan ihmiset sopeutuivat ympäristöön ja sen asettamiin haasteisiin, koska heidän oli pakko. Hyvää oppia meille kaikille. Ympäristö täytyy meidänkin ottaa huomioon, vaikka tekniikka erottaakin meidät luonnon armottomuudesta. Kirjan kirjoittaja on paitsi tutkija myös roolipelien pelaaja, joka on vuosien ajan harrastanut historian elävöittämistä ja tarjoaa elävöittämisvinkkejä lukijallekin. Matkaopas keskiajan Suomeen on siten paitsi tutkimuksen myös keskiaikaharrastuksen tulos. Kirja, jossa tieteellistä tietoa on täydennetty eläytymällä ja jossa historian harrastamisen hauskuus korostuu.

Ilari Aalto & Elina Helkala
Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena, 2015



Seksistä ja matematiikasta - sekä lukemattomista muista asioista


Kansi: Sanna-Reetta Merilahti
Ida Rauman
kehutun ja palkitun romaanin alku lupaa paljon. Vaikuttava ja hyvin fyysinen aloitus sai minut hetkeksi muistamaan Sofi Oksasen esikoisteosta, Stalinin lehmät.  Intensiteetti ei kuitenkaan kestä herpaantumatta. Kirjaa lukiessa uppoutuu välillä tarinaan, välillä taas toivoo, että kirjoittaja ei olisi kirjoittanut yhteen ja samaan romaanin ihan kaikkia mahdollisia teemoja. Tämä on runsaudensarvi, mutta sellainen, jonka runsaus ahdistaa.

Romaani koostuu oikeastaan kahdesta aivan erilaisesta osasta, jotka ovat kytköksissä toisiinsa yhteisten henkilöiden kautta. Alkuosa on matemaattisen superlahjakkuuden, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vaatimattoman Erikan kehitystarina. Lapsuus, jossa kesteistä oli elämä kehitysvammaisen sisaren varjossa. Kouluvuodet, joissa huippulahjakkuus jäi koko yhteisön ulkopuolelle. Opiskeluvuosiin kuuluu pakollinen ensimmäinen seksikumppani, hyvä ystävä ja pettymys opiskelijoiden älylliseen tasoon. Nämä samat elementit sisältyvät esimerkiksi Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus kirjaan, jonka maailma muuten oli totaalisen erilainen.  Erikan kansainvälinen huippu-ura päättyy raiskaukseen.  Asiat ovat kehitysromaanille tyypillisiä, mutta niiden käsittely poikkeuksellisen kliinistä ja tunteetonta. Vaikka kirja kuvaa älykköä, ruumiillisuuteen liittyvät kuvaukset ovat keskeisiä, voimakkaita. Erityisesti kirjan seksikohtaukset, joista kaikki tunne oli suodatettu pois, saivat lukijan vaivautuneeksi Tehokkaasti venytetty kohtaus, jossa päähenkilö lykkää wc-käyntiään kohtuuttoman kauan, on vaikuttavampi kuin kirjan raiskauskohtaus. Kaiken tämän sotkuisen vastapainona on matematiikan kauneus.

Kirjan toisessa osassa Erikan rinnalle kirjan keskiöön nousee transsukupuolinen kirjastovirkailija Tuovi. He kohtaavat toisensa kirjan dramaattisimmassa kohtauksessa, joka alkaa kirjastossa ja päättyy Lauttasaaren edustan jäällä -  ja kirja muuttaa suuntaa. Tuovi on transseksuaali ja entinen biologi. Hänen myötään kysymys sukupuolestasta ja huoli Itämeren tilasta nousevat keskeisiksi teemoiksi.  Sivupolkuna lukija tutustutetaan esimerkiksi Australian pussihukkien lajin historiaan.

Vaikuttavavin teema on kuitenkin puhe kehitysvammaisten asemasta. Emilia-sisaren tarina kertoo tästä päivästä, suvun vaietun salaisuuden paljastuminen kertoo kehitysvammaisten elämästä sukupolvi sitten. Kuvaus hylätystä kehitysvammaisesta lapsesta on kirjan koskettavin kohtaus. Kirjan runsaat, erilaiset teemat voi tietysti koota yhteen ja puhua kaikkien elämänmuotojen kunnioittamisen merkityksestä. Kirjan epämiellyttävinä kuvatut ihmiset eivät tosin teemaa tue.

Kirjan lajityypin määrittely on vaikeaa. Siinä on kehitysromaanin, psykologisen romaanin ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden leima. Sen runsautta lisää vielä pieni maagisen realismin vivahde, joka kulkee läpi koko kirjan. Kirjan loppuun kirjailija on vielä sijoittanut yllätyksen, joka tuo mukanaan jännitysulottuvuuden. Kovin paljon asioita, toivottavasti Ida Raumalla asiaa riittää vielä seuraavaankin kirjaan.

Rauma, Ida
Seksistä ja matematiikasta
Gummerus, 2015

Muistin piinaamat – kylmän sodan aikaa Islannissa


Arnaldur Indriᵭason kirjoittaa minun mielenmaisemaani hyvin sopivia synkkiä dekkareita, joiden miljöönä on tuulinen ja ankea Reykjavik. Hän tuntuu vielä mieltyneen yleisesti masentavana koettuun ajanjaksoon, 1970-lukuun. Aikakauteen, johon minulla liittyy nostalgiaa. Tähän aikakauteen liittyy myös uutuus, Muistin piinaamat. Hänen sankarinsa, 70-luvulla vielä nuorehko mutta jo silloin synkkämielinen poliisimies Erlendur ja hänen mielenkiintoinen esihenkilönsä Marion Briem ovat mielenkiintoinen pari. Erlendurin elämään sisältyy lapsuusajan trauma. Trauma on kyllä jo lukijalle esitelty aiemmissa kirjoissa. Tässä kirjassa vain viitataan mielenkiintoisesti hänen kadonneita ihmisiä kohtaan tuntemaansa kiinnostukseensa ja vihjataan, että asiaan liittyy salaisuus. Marioniin liittyvä arvoitus taas on hänen sukupuolensa. Kirjailija ehkä paljastaa asian joskus, toistaiseksi lukija saa pohtia, onko poliisipäähenkilön sukupuolella jotain merkitystä. Rikosten kannalta ehkä ei.

Tämä kirja vie lukijansa kylmän sodan aikaan. Minun ikäiseni henkilö kokee nostalgiaa  lukiessaan ajasta jolloin Teheranin pankkivankikriisi oli maailman ykkösuutinen. Islantilaisten silmin 70-luku oli aikaa, jolloin maailma ei ollut vielä löytänyt Islantia matkailumaana ja jolloin sininen laguuni oli vain harvojen psoriaatikkojen tuntema järvi. Kylmän sodan huurut koskettivat myös Islantia, kyse Yhdysvaltain sotilastukikohdasta oli keskeinen kansaa jakava seikka ja kysymys ydinaseista oli niihin ratkaisevasti liittyvä pelko. Kirjassa kurotetaan myös 50-luvulle, aikaan jolloin Islannissa oli puutetta kaikesta. Amerikkalaiset sotilaat edustivat silloin kaikkia suuren maailman ihmeitä, kuten rocklevyjä.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisaalta Sinisestä laguunista löytyy aluksi tuntemattoman miehen ruumis. Mies todetaan islantilaiseksi, mutta murhan jäljet johtavat pian amerikkalaisten lentotukikohtaan. Toisaalta Erlendur tekee omia yksityisiä tutkimuksia ja selvittää 25 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön kohtaloa. Amerikkalaisiin liittyvä tutkimus ulottuu toisaalta ydinaseisiin, vakoiluun ja kansainvälisen politiikan jänniteisiin asti, toisaalta pohditaan eristäytyneessä tukikohdassa elävien sotilaiden ja heidän perheittensä ihmissuhdepaineita. Islantilaisia ja amerikkalaisia yhdistää salakuljetus, viattomista savukkeista eriasteisiin huumeisiin asti.  Myös Erlendurin tutkimalla katoamistapauksella on pieni yhteys salakuljetukseen.  Nuoren tytön katoamistapauksen muisto piinaa osallisia vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Suurvaltapolitiikan rinnalla tämän tapauksen osalliset ovat maan hiljaisia, tavallisia ja osin rikkinäisiä ihmisiä. Tyypillisiä Arnaldurin ihmisiä. Hänelle on tyypillistä rikollisten ja muiden elämässä epäonnistuneiden ymmärtäminen. Ihmiset usein ajautuvat epätoivoisiin tekoihin sattumalta tai epätoivoisen elämäntilanteen seurauksena. 

Muistin piinaamat ei ole kuitenkaan parasta Arnalduria. Yhteys kansainväliseen politiikkaan tuo kirjaan turhan sotkuista vakoiluromaanin kuorrutusta. Ajankuva ei ollut yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi kirjoissa Mestaruusottelu tai Mies järvessä.  Erlendurin ykstyisetsivätyö vaikuttaa hivenen liian epäuskottavan onnekkaalta. Lukija jää odottamaan sympaattisten sankarien kohtaamista vakuuttavampien rikosten parissa.


Arnaldur Indriᵭason
Muistin piinaamat
islannin kielestä suomentanut Seija Holapainen
Blue moon, 2016

Nuortenkirjoja, tästä maailmasta

Kirjastossa työskentely tuo mukanaan monenlaisia etuoikeuksia, kuten sen, että työn vuoksi tulee luettua sellaista, mihin ei ilman ulkoista yllykettä tarttuisi. Luokkakäyntiä varten luin muutaman nuortenkirjan ja valistuin. Lajityyppi sisältää paljon muutakin kuin fantasiaa. Halusin esitellä nuorille kirjoja, jotka liikkuvat tutunoloisessa maailmassa.  Näiden kirjojen teemat koskettavat niin aikuisia kuin nuoriakin ja ne on koskettavasti kirjoitettu. Hyviä kirjoja kaikenikäisille.


John Greenin koskettava kirja Tähtiin kirjoitettu virhe on taipunut myös elokuvaksi.  Elokuva ei tosin kuulemma tuo kirjalle oikeutta, näin minua ainakin nuoret valistivat. Kirja kertoo syöpää sairastavista nuorista, joille ei ole pitkää elämää luvassa. Sairaus muuttaa nuoria.  Kirjan syöpänuoret ovat älykkäitä ja varhaiskypsiä, he ovat tottuneet pohtimaan ikäisilleen kaukaisia asioita ja selviytymään. He joutuvat selviytymään siitäkin, että terveet ystävät ja rakastetut eivät kestä elämää sairauden varjossa ja jättävät. Mutta kirjan päähenkilöt Augustus ja Hazel ehtivät kokea suuria asioita: kohtaavat toisensa syöpänuorten tukiryhmässä, ihastuvat ja rakastuvat. Yhdessä he matkustavat yhdessä Amsterdamiin tapaamaan Hazelin elämää suuremman kirjan kirjoittajaa kysyäkseen, miksi tämä jätti kirjan kesken. Mutta ihailtu kirjailija osoittautuu pettymykseksi eikä kysymykseen kirjasta löydy vastausta. Mutta rakkaus ei estä syövän uusiutumista, kipua eikä kuolemaa. Mutta ennen kuolemaa on tärkeätä jättää maailmaan jälki. Tämä kirja on tietysti monen nenäliinan kirja, mutta liialta pateettisuudelta sen pelastaa huumori.

Listan vaikuttavin lukukokemus oli Anu Holopaisen kirja  Ihon alaiset. Scifimäinen kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin plastiikkakirurgia on arkipäivää ja ”luomut” ovat jotakin kovin erityistä, miltei perverssiä. Kirjassa ihmiset muokkaavat itseään, käytännössä luovat kasvonsa ja olemuksensa. Kirjan maailma muistuttu kovasti nykyistä maailmaamme eikä sijoittunut mihinkään kaukaiseen fantasiamaailmaan, mikä teki kirjasta tehokkaan ja vaikuttavan. Päähenkilö on nuori Jara (sukupuoli selviää tarinana kuluessa), jonka perhe ei sallisi hänelle kauneusleikkauksia ja joka siksi hakeutuu ”luomujen” klubille esiintyjäksi hankkiakseen rahaa leikkauksia varten. Siellä hän tutustuu toisiin luomuihin, nuoriin, jotka eri syistä ovat jättäneet kauneusleikkaukset väliin. Rakkauttakin kirjassa on nuortenromaanien tavoin. Ja vanhempia, jotka töittensä tai rakkaushuoltensa vuoksi eivät huomaa, mitä nuorten maailmassa tapahtuu. Sivujuoni kertoo meidän aikaamme helposti sijoitettavan tarinan nuoresta kovapintaisesta tytöstä ja netin kohtaamispalstoista. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta nuoret ovat haavoittuvaisia, kaikkina aikoina. Kirja koostuu suurelta osin nettipostauksista ja -keskusteluista. Välillä tekstien lomassa on myös haastatteluja. Rikkonainen rakenne tukee sisältöä. Kirjaa lukiessa teki hetkittäin pahaa.

Siri Kolun pieni kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin  oli tämän syksyn lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Siinä nuori, tytöksi syntynyt Petra valmistautuu korjausleikkaukseen, jonka jälkeen hän on virallisestikin sitä, mitä on aina kokenut olevansa, eli, poika nimeltä Peetu. Kirja tapahtuu Peetun pää sisässä, mutta siinä myös puhutaan. Isä osaa oikeasti puhua vain lentäessään ja purjelehtokoneen kyytiin hän Peetun viekin. Äidin kanssa puhuminen tuntuu turhalta, äidin on vaikea hyväksyä, että hänellä on jatkossa kaksi poikaa eikä yhtään tytärtä. Kunnes jotakin liikahtaa äidin ja Peetun väleissä. Mukana ovat myös isoveli ja tyttöystävä Aamu. Tärkeä kirja, tärkeästä aiheesta.

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on kertomus rakkaudesta, joka näkyy mustelmina, haavoina ja vammoina. Kirjan henkilöt ovat nuoria, mutta se kertoo ikuisen tarinan vinoutuneesta rakkaudesta. Rakkaus on sokeaa, mutta jossain vaiheessa on havahduttava, jos rakkaus kahlitsee, loukkaa tai haavoittaa. Jossain vaiheessa täytyy avata silmät ja ymmärtää, että minä annan tehdä itselleni pahaa.
Minämuotoon kirjoitettu kertomus on myö kuvaus siitä, kuinka yksi ihminen voi halutessaan musertaa toisen kokonaan.

John Green
Tähtiin kirjoitettu virhe
englannin kielestä kääntänyt Helena Bützow
WSOY, 2013

Anu Holopainen
Ihon alaiset
Karisto, 2015

Siri Kolu
Kesän jälkeen kaikki on toisin : elämänmuutosromaani
Otava, 2016

Laura Lähteenmäki
Iskelmiä
WSOY, 2013

Akvarelleja Engelin kaupungista - öinen päiväkirja

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis ja surullinen kirja. Kirjailija Jukka Viikilä itse kertoi haastattelussa, että hänen tavoitteensa oli salakuljettaa runoutta proosakirjallisuuteen ja hyvin salajuoni onnistui. Päiväkirjamuotoinen kirja tarjoilee unenomaisia näkyjä pääkaupungiksi syntyvään Helsinkiin. Kirjan Helsinki kattaa sen alueen, jota edelleenkin kutsumme Helsingin kantakaupungiksi: Pitkältäsilllalta Kaivopuiston rantaan, Katajannokalta Hietalahden torille. Eivätkä kuvaukset rajoitu vain nähtävän maailman kuvauksiin, kirjassa kuvataan kallioiden räjäytyksistä syntyvää melua, kirkonkellojen soittoa, raa’an merituulen tunnetta kasvoissa sekä syksyistä mädän omenan tuoksua kaupungin puutarhoissa. Engelin kaupunkia aistitaan kaikilla aisteilla.
Kansi Jenni Noponen

Minulle kirja toi mieleen Kristina Carlsonin kirjan William N:n päiväkirja. Tämäkin oli kurkistus introvertin miehen sielunelämään. Viikilän Engel ei toki oli William N:n tavoin kiukkuinen ihmisvihaaja vaan vaimoaan ja tytärtään rakastava mies, joka toteuttaa unelmaansa. Tapahtumia ja ympäristöä kuvataan tiukasti päähenkilön tajunnan kautta, unet ja todellisuus sekoittuvat. Kirja on monologia, kuunnelmasta romaaniksi laajentunut.

Haastattelussa kirjailija on kertonut, että kyse ei ole elämäkerrasta vaan päähenkilössä on vähintään yhtä paljon runoilijaa itseään kuin suurta arkkitehtia.

Nuori Engel suree köyhyyttä, jossa vaimo joutuu hänen vuokseen elämään, ihmettelee, kuinka naisella, jonka työ on pelkkää huolenpitoa, riittää puuhaa koko päiväksi. Vaimo on niin rakas, mutta mitkään sanat eivätkä teot eivät riitä sitä rakkautta ilmaisemaan. Avutonta mustasukkaisuuttakin arkkitehti ehtii tuntea. Kun vaimo kuolee, koko maailma pysähtyy. Monet asiat menettävät merkityksensä, sillä ” jos ei saa kertoa jotakin mieltä kiihdyttävää asiaa lähimmilleen, on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan”.  Huolta ja rakkautta tuo myös sairaalloinen tytär, lapsista vanhin. Säilyneissä kirjeissä historiallinen Engel puhuu vain pojistaan, tyttärestä vaietaan. Romaanissa tytär on jatkuvasti ajatuksissa, pojista vain pari mainintaa.  Työhönsä romaanin Engel suhtautuu intohimoisesti. Hänelle arkkitehtuuri on runoutta. Hän haluaa luoda uutta ja ennennäkemätöntä. Korjaustöissä on ”tylsistyttävä palkkatyön tuntu”.

Helsingissä Engel sai valmiin ruutuasemakaavan täytettäväkseen. Hän hyväksyi sen, vaikka ei pitänytkään sitä tuuliselle ja kallioiselle niemelle sopivana. Samanlaista kaavaa hän itse suunnitteli Turkuun ja sisä-Suomeen. Tärkeintä oli suojella kaupunki tulelta. Tulta, kaupungin tuhoajaa, hän pelkäsi enemmän kuin mitään. Kaupungin hän sai täyttää ennennäkemättömillä rakennuksilla, niistä suurimmat ja kauneimmat olivat tuomiokirkko ja yliopiston kirjasto, kumpikin silloiseen kaupunkiin aivan liian suuria. Tarkoitus oli hätkähdyttää ja jättää jälki. Kirjastoon hän ei suunnitellut kirjavarastoja. ”Rakennuksen merkitys on muualla kuin kirjoissa”. Tällä ajatuksella osallistutaan kirjastokeskusteluun tänäkin päivänä. Kirkon eteen hän ei olisi halunnut portaita, työtä arvostava arkkitehti ei halunnut vetelehtijöitä taideteoksensa viereen, mutta painostuksen alla hänen oli ne hyväksyttävä.

Arkkitehdin takana on keisarivalta, joka antaa hänelle runsaat resurssit ja odottaa näyttävää tulosta. Vaikka arkkitehti onkin suuri taiteilija, keisarin tarjoama huomio ja arvostus hivelevät.


Tämä on myös kirja muukalaisuudesta. Engel menestyi, mutta ei koskaan kotiutunut Helsinkiin. Saksalaisena hän oli vieras ruotsia puhuvan herrasväen joukossa.  Helsingin talvi oli etelästä tulleelle loputtoman kylmä. Yhdessä kirjan kohtauksista Engel ja Fredrik Pacius juovat viiniä yhdessä ja kumpikin suunnittelee paluuta kotimaahan eläkepäiviksi. Mutta kumpikaan ei Saksaan palannut ja molemmista tuli osa suomalaista identiteettiä. Mutta arkkitehdin tavoin myös rakentajat olivat kaukaa kotoisin. Kuten nykypäivänäkin, Helsingin rakennustyömailla puhutaan venäjää ja lukemattomia muita kieliä. Romaanin Helsingillä on nykykaupunkiin monta yhtymäkohtaa.

Tämä runollinen romaani voisi innostaa lukemaan Viikilän runoja. Minut se kuitenkin ensin innosti etsimään käsiini C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirjan (Schildts 2012). Kirjan artikkelit taustoittavat romaania, Helsingin keskustassa liikkuminen saa vielä lisää kerroksellisuutta. Kaupunki inspiroi minuakin, vaikka en allekirjoitakaan romaanissa esitettyä ajatusta: ”Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”.

Luettuani tämän kirjan lähdin Senaatintorin joulumarkkinoille. Kauniisti valaistu tori on aarre. Kiitos Engel.

Viikilä, Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016



Myrskyuhri - Baskimaan murhatrilogia päättyy, viimeinkin


Dolores Redondon dekkaritrilogian viimeisen osan lukeminen oli kieltämättä jo vähän haasteellista.
Myrskyuhria edeltävät osat ovat jännittäviä ja avaavat lukijan silmien eteen Navarran hienot maisemat ja ja kauniit kylät. Toinen osa, Luualttari, kertoi ainakin minulle aivan tuntemattomasta ulottuvuudesta Euroopan historiassa. Ennen sitä kirjaa en ollut kuullut, että Pyreneillä on vielä pari sataa vuotta sitten elänyt väestöryhmä, jonka asema on ollut verrattavissa Intian kastittomiin. Myrskyuhrikin kyllä viittasi alueen historiaan. En ole tarkistanut, mutta todennäköisesti kirjassa puhuttiin todellisesta 1600-luvulla vaikuttaneesta inkvisiittori Salazarista. Mielenkiintoista asiassa oli lähinnä se, että inkvisitiosta puhuttiin positiivisessa sävyssä. Kun Dolores Redondo kertoo pakanalliselta ajalta periytyvästä noituudesta ja sen hirvittävistä ilmenemismuodoista, inkvisitio nähdään turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta vahvistavana järjestelmänä, joka suojeli ihmisiä. Kaikkien inkvisition kauhuja kuvaavien teosten joukossa näkökulma on virkistävä. Ja todennäköisesti - käsittääkseni - myös varsin perusteltu näkemys.
Pamplona, yksi kirjan tapahtumapaikoista

Muuten tämä trilogian kolmas jakso ei ollut sarjan huipennus. Tarina oli turhaan venytetty kolmen paksun osan pituiseksi, lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kerrontaa. Tarinassa oli liikaa kauhistuttavia asioita, jotka turruttivat lukijan. Lukeminen oli piinaavaa myös siksi, että lukija oli arvaa syyllisen viimeistään kirjan alkupuolella ja päähenkilön työskentely rikoksen selvittämiseksi tuntuu etenevän härnäävän hitaasti.
 Kaikkia erilaisia ulottuvuuksia ei kuitenkaan lopussa avattu riittävästi, etenkin päähenkilön äitisuhde jäi vielä vaivaamaan lukijaa. Vaikka rikollisia paljastetaan, pahuutta ei kokonaan onnistuta tuhoamaan eikä edes ymmärtämään. Pahuuden mysteeri jää.

Redondo, Dolores
Myrskyuhri
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016

Kuukauden luetuimmat