Talo maailman laidalla - elämää Islannissa

 

Satu Rämö päätyi aikoinaan rakkauden vuoksi Islantiin asumaan. Tarmokas nainen sopeutui toiseen maahan nopeasti. Hän opetteli maan kielen ja työllisti itsensä kirjoittajana ja Islannista kertovana somettajana. Talo maailman laidalla on jo kuudes kirja, jossa hän kertoo elämästä satujen saarella. Hänen omaelämkerrallisista kirjoistaan ensimmäinen oli Islantilainen voittaa aina. Se kertoi talouskriisin syöksyvästä maasta. Tässä uutuudessa eletään taloudellisesti hyvää aikaa. Vuotta 2020.
Kuva: WSOY
 
Kirja sijoittuu korona-aikaan. Virus  mainitaan kirjassa muutaman kerran, lähinnä se tuntuu hankaloittavan virkamiesten tapaamista ja estävän ulkomaanmatkat. Arkielämää se ei vaikuta Islannissa mullistaneen yhtä voimallisesti kuin manner-Euroopassa.

Ramön kirjat ovat kurkistuksia islantilaiseen todellisuuteen. Suomalaisena hän osaa valita ne asiat, jotka meitä kiinnostavat. Hän kertoo perheensä arkielämästä, luonnosta ja kulttuurista. En ollut esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, että Islannissa harrastetaan murtomaahiihtoa. Luntahan siellä ainakin satunnaisesti on enemmän kuin tarpeeksi. Lumi tukkii tiet ja lumivyöryt ovat jatkuva uhka. Islanti on pieni maa ja melkein kaikilla islantilaisilla on yhteisiä tuttuja. Toisin kuin suomalaisilla heillä on terve itsetunto ja kykyä joustavaan toimintaan. Heillä asiat tuntuvat aina sujuvan eivätkä he anna turhien säädösten kahlita toimintaansa. Suomalaisen on vaikea ymmärtää esimerkiksi paikallisten suhtautumista rakennuslupiin. Jos lupaa ei heti heltiä, kannattaa rakentaa ensin ja anoa lupa jälkikäteen.
 
Kirjassa puhutaan paljon myös islantilaisista juhlista ja ruoasta. Minä opin kirjasta, että perunamuussi, jota söin vuosien takaisella Islannin-matkallani oli ihan oikeasti sokerilla maustettua. Silloin kuvittelin, että äitelä maku johtui imeltyneistä perunoista. Kirjassa on myös ruokareseptejä. Niiden voisi kuvitella toimivan myös Suomen oloissa. Niistä parhaiten jäi mieleen kalakeitto - sikäläinen versio pyttipannusta. Se symboloi itse elämää. 
 
Kirjassa kirjailijan nelihenkinen perhe muuttaa Reykjavikista 3000 asukkaan kuntaan Länsivuonoille. Muuton seurauksena perheen elämä helpottui. Kylän keskustassa asuvalla kaikki palvelut ovat lähellä, kotoa pääse hetkessä päiväkotiin, vuorille kiipeilemään, kauppaan tai vaikka joogaan. Päivittäiset automatkat ja liikenneruuhkat jäivät pois. Kirjoittaja ei silti hehkuta elämänmuutostaan. Maallemuutto ei ole mikään iso asia. Siinä muuttuu "postinumero, näkökulma ja muutama muu olosuhde, mutta ei elämä". Tärkeintä on arki, joka on joka puolella melkein samanlaista. Kuin kalakeitto, jota maustetaan aina vähän erilaisin maustein, mutta silti se pysyy kalakeittona eikä muutu makaronilaatikoksi.


Rämö, Satu
Talo maailman reunalla : vuosi Islannin maaseudulla
WSOY, 2021

Paratiisi vai helvetti - vanhoillislestadiolaisen bi-miehen tarina

Samuel Jyringin kirjaa Paratiisi vai helvetti mainostettiin aluksi myös painettuna kirjana. Kirja on kuitenkin päätetty julkaista vain sähköisenä. Syys saattaa olla tekstin lyhyys. Sähkökirjaan ei ole merkitty sivunumeroita, mutta kirjan lukee tunnissa. Tekstistä osa on julkaistu aikaisemmin blogiteksteinä. Kirjan teksti on syntynyt terapian seurauksena ja se tuntuu.

Pieni kirja kertoo miehen rooliin liittyvistä riittämättömyyden tunteista. Kirjoittaja on kasvanut Pohjois-Pohjanmaalla 11-lapsisessa lestadiolaisperheessä. Lapsesta asti hän on tuntenut kaksinkertaista ulkopuolisuutta. "Lestoista" puhuttiin kylällä halveksivaan sävyyn ja hän oppi itse häpeämään lestadiolaisuuttaan, toisaalta kärsimään ankarasta rajasta, jonko yhteisö veti oman ryhmän ja muiden välille. Samuel kärsi myös siitä, että hän tunsi seksuaalista vetoa miehiä kohtaan. Jääkiekkoharrastuksestaan huolimatta hän tunsi olevansa mieheksi liian herkkä ja muutenkin riittämätön. Seksuaalisuudesta ei voinut puhua, ympäristössä ei vähemmistöjä tunnettu. Tai niin Samuel ainakin koki.

Kirja kuvaa ahdistusta ja häpeän tunteita. Niiden ohi nousee kuitenkin rakkaus. 19-vuotiaana Samuel kohtaa elämänsä rakkauden, vaimon jonka kanssa hän saa neljä lasta ja jonka kanssa hän aikoo elää elämänsä loppuun asti. Vaimo ei järkyty miehen biseksuaalisuudesta, vaikka tieto saakin hänet pelkäämään, että ei riitä miehelleen. Vaimo on täydellinen, tukee, rakastaa ja ohjaa miehensä terapiaan. Terapiassa Samuel kohtaa toisen täydellisen tukipylvään, terapeutti osaa ohjata ja tukea. Kirjan terapiaosuus on positiivinen kuvaus terapian onnistumisesta. Terapeutti vie Samuelin lapsuuden aikaan ja ohjaa häntä kirjoittamaan tunteistaan. Erikoista minusta on se, että terapeutti kehottaa asiakastaan jo terapien alussa julkaisemaan tekstinsä.

Lestadiolaisuus on kirjassa taustalla. Tekstin keskellä oleva seurakuvaus kertoo lukijalle välähdyksenomaisesti siitä, miksi kirjoittajalle on niin tärkeää saada kuulua liikkeeseen. Seuratupa on täynnä, mutta ihmeellisesti sen keskeltä löytyy perheelle juuri sopiva tila. On hyvä veisata, on hyvä olla yhdessä. Yhteisössä on voimaa. Myös kuvaus lapsuuskodista on valoisa, äiti kertoo halunneensa aina paljon lapsia. Häntä ei tarvinnut pakottaa suurperheen äidiksi.  Kun kirjoittaja kertoo blogissaan biseksuaalisuudestaan ja siihen liittyvästä ahdistuksesta, hän saa yhteydenottoja muilta seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvilta. Hän ei ole yksin eikä ainoa. 

Kirjan teemat eivät ole tuoreita. Lestadiolaisuuden ja seksuaalisuuden teemoista on viime aikoina kirjoitettu. Joidenkin mielestä riittävästi. Kirjailija on eri mieltä. Tämä kirja keskittyy kirjoittajansa sisäiseen maailmaan.  Se kuvaa häpeää ja riittämättömyyden tunteita. Kaapista ulos astumisen jälkeen kirjoittaja joutui kohtaamaan somen armottomuutta ja ymmärtämättömiä viestejä, mutta lähipiiri ilmeisesti tuki eikä uskonnollinen yhteisökään häntä ilmeisesti tuominnut. Asioista on tärkeätä puhua, palaute voi olla yllättävänkin ymmärtäväinen.

Jyrinki, Samuel
Taivas vai helvetti
Otava, 2021

Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

 Virolaisen Indrek Harglan Apeekkari Melchior -dekkarisarjan nimihenkilö on sympaattinen apteekkari, joka ratkoo rikoksia 1400-luvun Tallinnassa. Sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan eikä kirjojen taso ole laskenut. Kirjat herättävät keskiajan maailman elämään. Jokainen joskus vanhassa Tallinnassa vieraillut tunnistaa tuttuja paikkoja ja näkymiä. Miljöön lisäksi kirjat esittelevät myös menneen ajan maailmankuvaa. Niissä katsellaan maailmaa 1400-luvun ihmisen silmin. Käsitys kunniasta samoin kuin elämästä ja kuolemasta oli vähän toisenlainen. Mutta kuten Tallinnan näkymissä, myös ihmisissä oli kovasti paljon tuttua.

 
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi esittelee erityisesti keskiajan oikeuskäytäntöä ja yläkaupungissa asuvan aateliston kunniakäsityksiä. Apteekkarin poikaan liittyvät sivujuoni kulkee pohjois-Saksan kaupungeissa. Hansa-alue näyttäytyy Euroopan Unionin kaltaisena yhtenäisenä kauppa- ja kulttuurialueena. Kuten sarjan viides osa Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka tässäkin kirjassa on puhe vanhasta käsikirjoituksesta . Dan Brownin historiadekkareihin ihastuneita kirja houkuttaa viittauksilla temppeliherrojen salaisuuksiin. Kirjan lajityyppi on kuitenkin toinen.
 
Dekkarina kirja on perinteinen, mutta koukuttava. Salapoliisi aatelistalossa tapahtunutta murhaa. Epäiltynä ovat talon asukkaat. Rikosta selvittäessään salapoliisi tulee paljastaneeksi monta muutakin salaisuutta kuin murhaajan henkilöllisyyden. Lukemisen iloa lisäävät myös henkilöhahmot. He tuntuvat todellisilta, moniulotteisilta ja joskus jopa ristiriitaisilta ihmisiltä. Kirjan päähenkilön apteekkari Melchiorin elämään on ehtinyt kirjasarjan aikana osua monenlaisia suruja ja menentyksiä. Lisäksi hän kantaa synkkää sukutaakkaa. Taakka synkentää myös hänen poikansa elämää. Suvun vaiheet ovat traagisia, aivan kuten rikokset heidän ympärillään.
 
Kevennystä kirjan synkkyydelle suo ylistys hyvälle oluelle ja ruoalle.  Ruoan nautinnollisuutta tässä kirjassa korostaa parhaillaan meneillään oleva paastonaika.
 
Sarja ilmeisesti jatkuu vielä. Apteekkarin ja hänen perheensä tarinassa on vielä selvitettävää.
 
Hargla, Indrek
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi
suomentanut Jouko Vanhanen
Into, 2021

Tuntemani maailma - empatiaa vai psykopatiaa

Mitä on empatia? Millaista olisi elämä psykopaattina?Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian viimeinen osa on pohdiskeleva essee, joka sisältää  esimerkiksi nämä kysymykset. 

Kirjailija on kärsinyt masennuksesta, tästä sairaudesta Keskivaikea vuosi oli yhtä aikaa riipaiseva ja humoristisen kuvaus. Tuntemani maailma kertoo kertoo esimerkiksi terapiasta, johon kirjailija viimeinkin suostuu. Terapian lisäksi hänen tiedonlähteenään Quora-verkkofoorumi. Verkkofoorumilla kirjailijaa kiinnostaa etenkin psykopaatteihin liittyvä keskustelu.

Kirjailijan psykopaatteja kohtaan osoittama kiinnostus ei liity niinkään hirvittäviin tekoihin, joita fiktiosta tutut psykopaatit tekevät. Kyse on normaalia elämää viettävistä empatiakyvyttömistä henkilöistä. Olisiko elämä ilman empatian aiheuttamaa tunnekuormaa helppoa ja kevyttä, mutta tyhjää? Kirjailija, joka on imenyt toisten tunnekokemuksia itseensä kuin sieni, tuntee suorastaan kadehtivansa tunnekylmiä suorittajia. Omasta herkkyydestään kärsivä kirjailija haluaa kyseenalaistaa empatiaa ihailevan kulttuurimme. Juhlapuheissa kaunokirjallisuuden merkityksestä empatian edistäjänä puhutaan niin usein, että "välillä käy epäselväksi, tarvitaanko kirjallisuutta mihinkään muuhun kuin empatien kuivaharjoitteluun ja lasten sanavaraston kasvattamiseen". Mielenkiintoisia olivat myös kirjailijan havainnot myötätuntostressin vaikutuksista. Tunteet ja reaktiot vaimennetaan ja kätketään kliseiden alle, kun ollaan liian väsyneitä kohtaamaan raskaita asioita.

Tuntemani maailma pohtii myös elämäntapaamme ja inhimillistä vastuuta. Siinä, että ilmastonmuutos ja koronavuoden kokemukset vaikuttavat tapaan, jolla katsomme ympäristöämme ja elämäämme, ei ole mitään uutta. Kirjailijan ajatukset ovat kuitenkin raikkaita. Hän kyseenalaistaa koko turismin ja matkustamisen merkityksen. Onko meillä varaa valjastaa suuri osa maapalloa turismin käyttöön? Onko pikaisesta pistäytymisestä toisessa paikassa ollut ikinä mitään hyötyä kenellekään? Mielenkiintoinen on myös kirjailijan havainto siitä, että sen sijaan, että ihmiset ainakin sisimmässään haaveilevat jäljestä, jonka he jättävät jälkeensä, heidän pitäisi pyrkiä katoamaan mahdollisimman huomaamatta. Pysyvän jälken jättäminen ekokriisin vaimaamalle maapallolle kuluttaa ja tuhoaa.

Pauliina Vanhatalon kieli on kaunista ja kuulakkaan kirjasta kuten aina. Havainnot ja päätelmät ovat raikkaita ja käytännönläheisiä. Kirja on pieni ja sen lukee nopeasti, mutta se houkuttaa palaamaan ja miettimään kirjan teemoja uudelleen ja uudelleen.
 

Vanhatalo, Pauliina
Tuntemani maailma
S & S, 2021

Tulisielut : tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschka Fischeristä

Andreas Baader, Ulrike Meinhof ja Joschka Fischer olivat aktiivisesti mukan vuoden 1968 Saksan yhteiskunnallisessa kuohunnassa. He halusivat rakentaa tasa-arvoisemman Saksan ja häätää natsismin haamut sen valtarakenteista He marssivat Vietnamin sotaa ja mediaimperiumeja vastaan, vaativat oikeutta päivähoitoon ja asuivat kommuuneissa. Baader ja Meinhof ajautuivat jo parin vuoden jälkeen yhteiskunnan ulkopuolelle, perustivat terrorijärjestö Punaisen Armeijakunnan (RAF) ja päätyivät lopulta itsemurhiin vankilassa. Joschka Fischeristä tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ulkoministeri, joka kulki pitkän tien kapinallisesta vallankäyttäjäksi. Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan tavoin tämä 60-luvun radikaali oli 2000-luvun alussa valtansa huipulla.  

Katriina Lehto-Bleckert on Saksan historian ja terrorismin tuntija, joka on kirjoittanut väitöskirjansa Ulrike Meinhofista. Hänen kirjansa  Tulisielut on kuvaus 60-luvun radikalismista ja 70-terrorismista sekä ihmisistä liikkeiden sisällä. Kirja esittelee 1934 syntyneen Ulrike Meinhofin voimakkaana ja aatteellisena naisena, joka terroristiksi tuomittunakin halusi toimia oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen maailman puolesta. Hän oli noussut ydinaseita vastustavan opiskelijaliikkeen johtoon jo vuonna 1958. 1960-luvulla hän oli tunnettu toimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka eli vaurasta ja porvarillista elämää vuoteen 1967 asti, jolloin hän erosi kustantajamiehestään ja muutti Länsi-Berliiniin.  Andreas Baader ja Joschka Fischer tulivat opiskelijaliikkeeseen ulkopuolisinä. He ilmensivät muutosta myös siinä, että kykenivät nousemaan johtoasemiin ilman akateemisia opintojakin. Kirjassa Ulrike Meinhof esitellään vasemmistoradikalismin sydämenä. Joschka Fischer taas Ulrike Meinhofin lahjakkaana ja ahkerana opetuslapsena, joka kuitenkin päätyi toteuttamaan nuoruutensa unelmia perinteisen politiikan keinoin. Näiden kahden välissä Andreas Baader jää epämääräiseksi hahmoksi, jonka persoonaa kirjoittaja turhaan yrittää psykologisoida. Meinhof ja Fischer näyttävät tahtoihmisiltä, Baader näyttää ajautuvan eteenpäin mielihalujensa mukaan kunnes on tilanteessa, josta ei voi perääntyä.

Mutta kirja ei keskity vain päähenkilöihin vaan käsittelee 60-luvulta alkanutta radikalismia osana Saksan yhteiskuntakehitystä. Se muistuttaa siitä, että Saksan liittotasavalta oli tuolloin erittäin hierarkinen ja konservatiivinen maa, jossa mielenosoittajatkin pukeutuivat pukuun ja solmioon ja jossa naisen paikka oli pääasiassa kotona. Toinen maailmansota oli vielä läheistä historiaa ja monet natsiajan virkamiehet ja vaikuttajat toimivat yhteiskunnassa. Kommunismin pelko tuntui kaikkialla. Saksan virkakoneisto ja poliisivoimat torjuivat kommunistisena pitämäänsä radikaaliliiketta väkivaltaisesti. Jo vuonna 1967 mielenosoittaja kuoli Persian shaahin vastaisessa mielenosoituiksessa, seuraavana vuonna mielenosoittajat jo vastasivat väkivaltaan väkivallalla. Provokatiivisista toimista rangaistiin ankariin rangaistuksiin ja Punaisen armeijakunnan jäseniä etsittiin kuin villin lännen lainsuojattomia. Vuosikymmenien jälkeen on myönnetty, että yhteiskunnan toimenpiteet olivat kohtuuttoman ankaria. Ne marginalisoivat ja radikalisoivat vastustamiaan radikaaleja ja ajoivat heidät tilanteeseen, josta ei voinut enää peräytyä.

Tulisielut on hyvä historian kertauskirja etenkin minun ikäiselleni lukijalle, joka muistaa 1970-luvun uutislähetyksissä esitellyt terroristien kuvat ja nimet, muta jolle tapahtumat saattoivat jäädä kovin hämäriksi. Vaikka kirjassa seurataankin tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta, tapahtumien jäsentyvät hyvin toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden. Nuoremmille lukijoille kirja voi olla kurkistus kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Lukijan on hyvä pitää mielessään, että Saksan ulkopuolellakin maailma on kahtia jakautunut. Kirja antaa myös aiheellisen varoituksen siitä, kuinka nopeasti tilanteet voivat eskaloitua. Kirjassa oli myös mielenkiintoisia yksityiskohtia kuten tieto siitä, Joschka Fischer oli 1970-luvulla ihaillut tapaa, jolla islamilainen vallankumous toteutettiin Iranissa ja että hän elätti itseään vuosia taksia ajamalla.


Lehto-Bleckert, Katriina
Tulisielut : tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschka Fischeristä
Into-kustannus, 2021

Ankeriaan testamentti : pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Mitä yhteistä on Aristoteleellä, Sigmund Freudilla ja Rachel Carsonilla? He kaikki ovat yrittäneet ratkaista ankeriaan arvoitusta, jota ei vielä ole kokonaan selvitetty. Aristoteleen metodi johti ankeriaan kohdalla täysiin vääriin päätelmiin. Lukijaa huvittaa seurata Sigmund Freudin toivotonta laboratoriotyöskentelyä, jonka tarkoituksena oli löytää ankeriaan miehiset sukupuolielimet. Freudin suuret teoriat voi nähdä jopa jatkeena ankeriastutkimuksille.

Ruotsalaisen Patrik Svenssonin kirja Ankeriaan testamentti on onnistunut esimerkki hybridikirjasta tai tarinan muotoon kirjoitetusta tietokirjasta. Se kertoo ankeriaasta, tuosta maailman arvoituksellisimmasta kalasta, joka vaeltaa Sargassomereltä Eurooppaan ja palaa - ilmeisesti - synnyinseuduilleen lisääntymään ja kuolemaan. Ankeriasta on tutkittu ja siitä kirjoitettu tuhansia vuosia. 
 
Samalla kun kirja kertoo ankeriaaseen liittyvistä käsityksistä, se tulee kertoneeksi myös luonnontieteen ja ihmisten maailmankuvan kehityksestä. Tieteen kehityksen sivussa kirja esittelee myös ankeriaasta kulttuurihistorian, kirjallisuuden ja uskonnon näkökulmasta. Ja puhuu tietysti myös sen kalastuksesta ja merkityksestä ruokapöydässä. Kirjan mukaan olisi perusteltua, että amerikkalaiset söisivät kiitopäivänä ankeriasta kalkkunan sijasta. Länsimaissa ankerias on ollut yleensä halvan, köyhien ihmisten ruoan maineessa. Muinaisessa Egyptissä se nautti jumalallista kunnioitusta eikä sitä syöty, roomalaiset taas pitivät ankeriasta likaisena eivät siksi siihen koskeneet. Juutalaisille ankerias on ei ole kosher, koska sitä on pidett evättömänä, mikä tarkasti ottaen ei pidä paikkaansa. Kirjailija tuntee myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi Günter Grassin kirjallisuudessa puhutaan ankeriaista. Kuten muustakin Itämereen liittyvästä.


Kirjan lopussa puhutaan ankeriaan uhanalaisuudesta ja päädytään puhumaan luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta laajemminkin.
 
Ankeriaan testamentti kertoo myös kirjoittajan ja hänen isänsä tarinan. Kalastus ja kalajutut olivat isän ja pojan yhteinen asia. Ankeriaat liittyivät etenkin isän elämään vahvasti. Kirjoittajan isän tarinan kautta kirja tulee kertoneeksi myös ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarinan. Köyhästä ja isättömästä pojasta kasvaa työstään ylpeä asfalttimies. Perheen elintaso nousee niin paljon, että perheellä on varaa kesämökkiin. Kesämökillä isä ja poika kalastavat yhdessä, kunnes pojan yliopistokoulutus tuntuu nostavan hänet isän yläpuolelle ja luontevä yhdessätekeminen muuttuu väkinäiseksi. Isän sairaus ja kuolema nostavat muistot esiin. Ankeriaan tarinan kautta kirjoittaja käsittelee isäsuhdetta, kuolemaa sekä kotiinpaluun ja elämän merkityksen teemoja. Kuolemasta puhuessaan kirjoittaja tekee vähän erikoisia rinnastuksia, mutta sen lukija suo anteeksi. Kuolema koskettaa meitä kaikkia niin kovasti, että jopa kurinalainen kirjailija saattaa siinä kohdin hieman horjahtaa.

Kirja palkittiin August-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Maija Kauhanen on kääntänyt sen niin kauniille kielelle, että kirjaa voi lukea myös kielestä nauttien.

Svensson, Patrik
Ankeriaan testamentti
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020

Margarita - ihminen ja Suomen luonto

 Kansikuva 

Mitä kirjoittaa Finlandia-voittajasta.? Eikö kaikki ole kirjasta jo sanottu. Luultavasti on, mutta sanon silti. Anni Kytömäen Margarita on kiehtova ja mukaansatempaava kirja. Vaikka kirja on eri teemoilla ja vaikka se liikkuu eri aikatasoissa ja tapahtumia katsotaan eri ihmisten silmin, kirjan lukee nopeasti  ja se jättää vahvan jäljen. 

Margarita on yhdistelmä aikakausiromaania ja aikuisten satua. Se lujasti on ankkuroitu sodanjälkeiseen aikaan ja sen aatteisiin. Se puhuu jälleenrakennuksesta, 1950-luvulla riehuneesta poliosta ja aborttilainsäädännöstä. Siinä muistellaan menetettyä Petsamoa ja itketään sodan jättämiä haavoja ja viitataan tyhjyyteen, joka jäi jäljelle, kun sotaaedeltäviin aatteisiin liittyvät hankkeet töytyi hylätä eikä metsätutkimuksella enää tarvinut tukea suur-Suomi-ideologiaa.

Aikasidonnaisuudessaan se kuitekin tuntuu puhuvan myös nykyajasta. Kirjan puhe polioviiruksesta, jatkuvasta käsien pesemisestä ja rokottteiden kehittämisestä liittyy vahvasti aikamme pandemiaan. Mielenkiintoista olisi kuulla, mitä 1950-luvun sairaalamaailmaa ja fysioterapiaa tuntevat sanoisivat kirjan kylpylä- ja hoitokuvauksista. Yhtä lailla myös puhe metsistä, simpukkalajeista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä sekä kaivosteollisuuden aiheuttamista alkavista tuhon jäljistä Petsamossa tuntuvat olevan osa tänä päivänä käytyä keskustelua luonnon ja ihmisen suhteista.  

Kirjassa on kuitenkin myös sadunomaisuutta ja se siten se liittyy suomalaisten taianomaisten luonnonkuvausten perinteeseen. Juhannusyön kiihko metsässä tuo mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiammen  luontomystiikan.Ihmisen tarinaan limittyy jokisimpukan kertoma tarina. Mystinen metsä ja salaperäinen vesi luovat kansansatumaisen tunnelman, jossa epäuskottavatkin juonenkäänteet muuttuvat osaksi myyttistä tarinaa.

Kirjassa on on oma rytminsä. Epämusikaalisena ihmisenä en olisi ymmärtänyt siitä mitään ellen olisi nähnyt kirjailijan haastattelua, jossa hän kertoi etsineensä ryhmin kirjan ensin pianolla ja vasta sitten kirjoittaneensa sen. Kirjan loppupuolella kuvataan konserttia, jossa esitetään Rahmaninovin toinen pianokonsertti. Luku on tarinan kannalta tärkeä, se sitoo erillisiä tarinoita ja ihmisiä yhteen. Samalla konsertti myös korostaa koko kirjan rytmiä. Konserton voi kuvitella soivan koko teoksen taustalla. Tarinassa on tihentymiä ja hiljaisia, lyyrisiä kohtia. Konserttikuvaus liittyy vahvasti myös kirjan ruumiillisuuteen. Päähenkilö tuntee musiikin koko ruumiillaan. Samoin kirja ei tunnu vain kertovan lukijalle henkilöiden tunteista ja kokemuksista vaan lukija tuntee kirjan henkilöiden tunteet, kivut ja nautinnot. Teksti on aistivoimaista ja kaunista sekä fyysistä.

Kytömäki, Anni
Margarita
Otava, 2020

Ajasta ja vedestä - jäätiköt sulavat, Islannissa ja Himalajalla

Kun vähän aikaa sitten uutisissa kerrottiin suuresta jääkimpaleesta, joka oli pudonnut Himalajan rinteestä ja aiheuttanut suuren tulvan, ajattelin islantilaisen Andri Snær Magnasonin kirjaa Ajasta ja vedestä. Kirja on humanistin näkemys ilmastonmuutoksesta. Kirjoittaja on kielen- ja kirjallisuudentutkija, joka sai tehtäväkseen kirjoittaa ilmastonmuutoksesta tarinan, koska suurin osa meistä ymmärtää paremmin tarinoita kuin faktoja. 

Kirja kertoo ilmastosta ja sen muuttumisesta oman sukunsa ja Islannin historian kautta. Hän kertoo niin jäätikkökiipeilyä harrastaneista isovanhemmistaan kuin omista lapsistaankin ja suhteuttaa ilmastonmuutoksen etenemisen sukupolvien pituuteen. Kirjassa kerrotaan saagojen sankareista ja islantilaisista kirjailijoista ja tutkijoista, joista useimmat ovat suomalaiselle tuntemattomia ja ainakin minä opin Islannin historiasta ja kulttuurista monta asiaa. En ollut esimerkiksi tiennyt, että viikingit kuljettivat Islantiin myös poroja, jotka kuolivat sukupuuttoon 1940-luvulle tultaessa. Opin myös, että Napoleonin sotien aikaan Islannissa vaikutti Jørgen Jørgensen -niminen seikkailija, jonka julisti maan itsenäiseksi ja jota voidaan pitää tasa-arvon ja vapauden aikaansa edellä olevana edustajana. Yllättäen pitkän puheenvuoron saa myös Dalai Lama, jota kirjailija pääsi haastattelemaan tämän Islannin vierailun yhteydessä. Uskonnollinen johtaja kertoo elämänsä tarinan. Yllättävintä tarinassa oli vaihe, jossa tämä teki yhteistyötä puhemies Maon kanssa ennen Tiibetin kansannousua. 

Keskustelut Dalai Laman kanssa ovat muistutus anteeksiannosta ja sovinnosta, mutta myös osoitus ilmastonmuutoksen globaalisuudesta. Ilmastonmuutos sulattaa jäätä niin Islannissa kuin Himalajallakin ja aiheuttaa arvaamatonta tuhoa, kuten alussa mainitsemani uutinen jäälohkareen irtoamisesta osoittaa. Havainto on vaikuttava ja korostaa maapallon ihmisten kohtalonyhteyttä, mutta pseudotieteeltä kuulostavat yritykset löytää yhteyksiä Himalajan ja Islannin myyttien ja kielten välille, tuntuvat

turhilta. Kirjoittajan syvään huoleen ilmastonmuutoksesta myös tuntuu sopivan huonosti se, että hän ei tunnu tuntevan lainkaan syyllisyyttä siitä, että hän matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa, lentokoneella. 

Kirja on kaunista kieltä. Suomentaja Tapio Koivukari osaa asiansa. Alkukielinen teos on kirjoitettu vuonna 2019, mutta siihen on lisätty korona-ajan jälkisanat. Onko korona osoittanut, että ihmiskunta voi oppia ja muuttaa käyttäytymistään? 

Kirja valittiin vuoden 2021 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. 

Andri Snær Magnason
suomentanut Tapio Koivukari

Ajasta ja vedestä
Aula & Co, 2020

Kuunpäivän kirjeet - rakastetun kaipuuta ekokatastrofin keskellä

Sain viimein Enni Itärannan uutuuskirjan loppuun. Lukeminen otti aikaa. Ei siksi, että Kuunpäivän kirjeet olisi ikävää luettavaa. Päinvastoin, kirja on kaunista ja nautittavaa, hitaasti luettavaa tekstiä. Tekstin kauneudesta huolimatta, lukemiseni katkesi välillä ja pääsin vasta viikkojen jälkeen loppuun. Mutta ei haittaa, tämän kirjan kaihoisan suloiseen maailmaan on hyvä paneutua uudelleenkin.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, noin sadan neljänkymmenen vuoden päähän. Elämä maapallolla on ilmastonmuutoksen ja saasteiden vuoksi melkein lakannut. Saastuneen maan keskellä on muutama turisteille tarkoitettu vyöhyke, joissa maan asukkaat palvelevat avaruudesta vierailevia ihmisiä. Asetelma muistuttaa jopa hieman Kari Hotakaisen Tarinan maailmaa. Mutta kun Hotakaisen kirjassa maaseudusta on tullut turistialue, jossa pääkaupungin asukkaat käyvät rentoutumassa, Itärannan kirjassa sama kohtalo on kohdannut koko maapalloa. Maan asukkaat ovat ihmiskunnan alinta ryhmää, köyhiä ja saasteiden saastuttamia. Menestyneemmän ovat asettunet  asumaan Kuuhun, Marsiin ja useille pikkuplaneetoille. Niitä täyttävät kimaltavat kaupungit ja nopeat junaradat. Keinotekoisille sylinteriplaneetoille on saatu luotua kukkivia puutarhoja. Asetelma tuo mieleen alkuperäiskansojen reservaatit.

Kirja koostuu pääosin kirjeistä. Hotakaisen romaanin tavoin sekin on siis katkelmallinen, mutta tunnetila on erilainen. Tämän kirjan päällimmäinen tunne ei ole viha vaan suru. Kirjassa Lumi Salo -niminen parantaja etsii ja kaipaa puolisoaan ja muistelee heidän yhteistä aikaansa. Puoliso, Sol, tuntuu pakenevat Lumia, vaikka jättääkin merkkejä ja viestejä jälkeensä. Lumi matkustaa puolisonsa perässä planeetalta toiselle ja kirjoittaa tälle kaipaavia kirjeitä. Vähitellen hän alkaa ymmärtää, että puoliso on salannut häneltä merkittävän osan elämäänsä. Eikä yksin hän, salailuun ovat osallistuneet muutkin Lumin läheiset. Mikä on Solin salaisuus? Tuhoaako salailu rakkauden? Kaiho ja kaipuu eivät kohdistu vain rakastettuun. Kirja kuvaa myös kipeää koti-ikävää. Maassa syntyneet eivät voi katsoa tai ajatella kotiplaneettaansa ikävää tuntematta. Saastuneenakin Maa on koti.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan erilaisia. Lumi on parantaja, joka on oppinut taitonsa vanhemmalta taitajalta Vivianilta. Vivian on kadonnut, mutta tuntuu edelleenkin vaikuttavan Lumin elämään. Sol on tieteentekijä, etnobotanisti. Hän ei usko Lumin myyttiseen maailmaan, jossa keskeisiä ovat voimaeläimet. Kirjassa viitataan sumerilaisten tekstien Inanna ja korppi -tarinaan. Ainakin tämän romaanin kertoma versio korostaa ihmisen valintojen merkitystä. Mielenkiintoista tarinassa on myös korpin keskeinen rooli  näkyvän ja näkymättömän maailman välissä. Sumerilaiset myytithän ovat vaikuttaneet myös Raamatun kertomuksiin.

Etenkin kirjan loppuosa tuntuu viittaavan suoraan aikaan, jota elämme vaikka kirjan teksti onkin luultavasti syntynyt jo ennen vuotta 2020. Kirjassa puhutaan vuosikymmenien karanteenista, jotka erottavat perheenjäseniä toisistaan. Kirjassa pohditaan myös terrorismin oikeutusta ja ihmisen roolia maailmassa. Täytyykö maa pelastaa ihmisiltä? Kuinka pitkälle ihminen voi mennä ajaakseen oikeana pitämiään asioita.  Monella tavoin ajatuksia herättävä kirja.

Itäranta, Enni
Kuunpäivän kirjeet
Teos, 2020

Kadonnut kylä - mysteeri pohjoisessa

Camilla Sten oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kun kirjan takakansi kertoi, että kyseessä on kuuluisan dekkaristin Viveca Stenin tytär, muistin nuorten dekkarisarjan, jota äiti ja tytär ovat luoneet yhdessä. Kadonnut kylä on houkutellut minua kirjaston hyllyssä jo pitempään. Mielenkiintoista olisi tietää, onko kirjan innoituksena ollut Kiirunan kaupunki, jota vähitellen siirretään kaivoskäytävien päältä toiseen paikkaan. Kiiruna mainitaan kirjassa, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne vaan sen eteläpuolella sijaitsevaan radanvarsikylään Silverjärniin, joka Kiirunan tavoin on syntynyt kaivoksen ympärille. Alkuteoksen nimi on tosin Staden, kääntäjät ovat ilmeisesti ajatelleet, että suomen kielessä kylä ilmentää paremmin kuvatun tiiviin yhteisön luonnetta. Kadonneen kylän tarinassa tapahtumat ovat oikeastaan päinvastaisia kuin tosielämän Kiirunassa. Kirjan kylän rakennukset jäävät jäljelle, mutta melkein kaikki sen 900 asukkaasta katoavat jälkeä jättämättä. Kylän keskustasta löydetään löydetään vain pahoinpidelty ja lyhtypylvääseen ripustettu ruumis sekä itkevä vastasyntynyt vauva.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Järkyttävät tapahtumat liittyvät vuoteen 1959, jolloin kylää elättänyt kaivos yllättäen suljetaan ja suuri osa kyläläisistä jää työttömiksi tai muuttaa pois. Jäljelle jääneistä kyläläisistä suurin osa lähtee uuden pastorin johtamaan hurmokselliseen uskonnolliseen liikkeeseen mukaan. Tiiviin yhteisön ilmapiiri muuttuu painostavaksi. Uskonnollisen liikkeen ulkopuolelle jää vain muutama vahva nainen. Tapahtumia tarkastellaan heistä yhden, keski-ikäisen Elsan kautta. Elsa on tottunut huolehtimaan perheestään ja yksinelävästä Birgitasta, joka on avuton ja pelokas, ehkä psykoottinen. Mutta Elsakaan ei voi estää tuhoa. 

Kirjan toisena aikatasona on nykyaika. Aikatason keskushahmona on nuori Alice, joka haluaa tehdä dokumenttielokuvan 60 vuotta vanhasta mysteeristä ja ehkä jopa ratkaista sen. Hänellä on selvitystyöhön myös henkilökohtainen motiivi. Alicen isoäiti oli  Elsan tytär ja siten kotoisin Silvertjärnin kylästä. Tiedot kylän viimeisistä vaiheista perustuvat Alicen isoäidin saamiin kirjeisiin. Alice on saanut koottua mukaansa viiden hengen työryhmän. Ryhmän jäsenten välit jännitteiset ja kun aikaa vietetään eristyksissä, tyhjässä kylässä, tunnelma kiristyy entisestään. Onko muillakin kuin Alicella yhteyksiä vuoden 1959 tapahtumiin? Onko kylässä ryhmän lisäksi muitakin? Kirjan tunnelma muistuttaa hetkittäin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan tunnelmaa. 

Kirjan genrettäminen on hankalaa. Lähinnä se ehkä sijoittuu kauhukirjallisuuteen. Vaikka tarina on kiinnostava ja tuntuu aluksi koukuttavalta, sen jännite ei kestä ihan loppuun asti vaan kärsii uskottavuuden puutteesta. Parhaiten kirja kuvaa tyhjentyvän kaivoskylän ahdistavaa tunnelmaa. 



Sten, Camilla
Kadonnut kylä
suomentaneet Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

Kuukauden luetuimmat