Suomaa - perintömaa

Maria Turtschaninoffin ensimmäinen alkuisille kirjoitettu kirja, Suomaa, on kerännytt ansaittua kiitosta. Loistavien kritiikkien ja varausennätysten lisäksi se on saavuttanut myös Kiitos kirjasta -mitalin. Kirjailijan omilta sukulaisilta kuullut tarinat innoittivat luomaan sukukertomuksen, joka kuljettaa Nevabackan suvun ja sen Kokkolan lähelle sijoittuvan talon tarinat 1600-luvulta nykypäivään. Tapahtumat etenevät episodeina, vuosisata kerrallaan. Kaikkea ei selitetä läpikotaisin.  

Kirja alkaa maagissävyisenä kohtauksena. Siinä suvun kantaisä palaa nuorena miehenä kolmikymmenvuotisesta sodasta ja saa raivattavakseen metsää ja sen vieressä olevan suon.  Uudistilalla ei ole naapureita, mutta asukas ei ole yksin. Mies tekee metsän väen kanssa sopimuksen ja maksaa kalliin hinnan sopimuksen rikkomisesta. Metsän väki on mukana suvun koko historiassa, mutta muuttuu näkymättömämmäksi tarinan edetessä ja lähestyessä nykypäivää. Fantasiakirjana alkanut romaani muuttuu vähitellen sukutarinaksi, jota historia muovaa. 1600-luvun ihmisille maailmassa maahiset, metsän väki olivat todellisuutta, vaikka näkymätöntä. Niiden rooli väheni kun tieto lisääntyi. Mutta usko enteisiin ja toiseen todellisuuteen ei kadonnut kokonaan. Vielä moderneille 1900-luvun sukulaisille linnut saattoivat olla enteitä ja viestintuojia.

Kirjassa kuten elämässä huonot ajat seuraavat hyviä, onni vaihtuu joskus dramaattisen nopeasti ja toiveet muuttuvat pettymyksiksi. Nevabackan asukkaat joutuvat kokemaan isonvihan, 1800-luvun nälkävuodet, kansalaissodan ja toisen maailmansodan. Keuhkotauti teki tuhojaan. Talosta lähdetään Amerikkaan, ja jopa Afrikkaan. Osa lähtijöistä jää, mutta toiset palaavat rahaa ja kokemuksia mukanaan. Terva toi vaurautta, metsänhoito kehittyi ja tekniikka yhdisti asukkaat muuhun maailmaan. Porvoon valtiopäiviä tai itsenäisyysjulistusta ei mainittu. Itse ihastuin siihen, että elämää muuttavien innovaatioiden joukossa oli myös kirjastoauto.

Kirjan luontokuvaus on väkevää. Suo näyttäytyy paitsi salaperäisen orkidean kasvupaikkana myös mystisenä ja houkuttavana paikkana, jossa arkitodellisuuden lait eivät päde. Suokuvaus muistuttaa minua Aino Kallaksen Sudenmorsiammesta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Suo on kaunis ja houkutteleva, mutta myös uhkaava.

Kirjan tarinat olivat koskettavia. Henkilöt kokonaisia ihmisiä, joita elämä muokkasi. Nevabacka oli koti, josta lähtevät kantoivat sitä mukaan. Tarina tiheni loppua kohden, 1900-luvun muutokset olivat dramaattisia ja samalla osa lukuisten suomalaisten yhteistä historiaa. Talo kukoisti sotaa edeltävänä aikana, amerikanrahoilla oli rakennettu saha, pihan ympärillä kahdessa talossa asui perheen kolme sukupolvea ja palvelusväkeäkin oli. Mutta sota vei mennessään nuoret miehet, nekin jotka eivät olisi koskaan tahtoneet kotipitäjäänsä jättää. Kuinka monen suomalaisen maatalon tulevaisuuden suunnitelmat katosivatkaan sodan melskeisiin! Kaupunki ja työura kutsuivat nuoria ja talon viimeiset asukkaat vanhenivat.  Rakennukset ränsistyivät, navetta tyhjeni ja pihalla liikkui vain kissa. Pariin lukuun tiivistyi Suomen autioituvan maaseudun tarina. Luvut sattuvat ainakin niiden sydämeen, jotka ovat joutuneet miettimään oman sukutalonsa kohtaloa. Samalla ne kuvaavat myös vanhenevan ihmisen yksinäisyytta ja kosketuksen kaipuuta suorastaan raastavalla tavalla. Minä itkin kirjan luettuani niin, että lähellä olevat ihmiset pelästyivät.

Valitettavasti en pystyisi lukemaan kirjaa alkukielellä. Puutteellinen ruotsintaitoni ei tavoittaisi kirjan sävyjä enkä etenkään suomenruotsalaisia murteita.  Kiitän kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomia kauniista kielestä. Jäin miettimään käännöskirjan nimeä. Minä olisin säilyttänyt kirjan alkuperäisen nimen oli Arvejord, perintömaa. Vaikka suo oli kirjassa keskeinen, suvun ja maan yhteyttä korostava nimi kuvaisi kirjaa paremmin. Minulle kirja puhui vahvimmin suvusta, perheestä ja maasta. Ehkä kääntäjä on valinnut uuden nimen sen sointuvuuden mukaan.

Keskipohjalainen minussa ihmetteli sitä, että suolla kasvavaa lakka kutsuttiin kirjassa valokiksi eikä käytetty ksiitäeskipohjalaisia murresanoja (nevamarja, lintti).  Mutta kuten sanottua, en hallitse ruotsin murteita.

Aikuisten kirjaksi Suomaa on poikkeuksellisen kauniisti ja näyttävästi kuvitettu. Tunnelmalliset piiroskuvat on tehnyt Sanna Mander, Maria Turtschaninoffin nuortenkirjojen kuvittaja.

Turtschaninoff, Maria
Suomaa
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi, 2022

Opetuslapsi - Marian kosto

Kun Kari Hotakainen kirjoittaa kirjan, se on aina tapaus.  Kirjaston varausjonot kestävät ja kriitikot kehuvat. Minä sain viimeinkin luettua viime vuonna ilmestyneen Opetuslapsen. Se on nähty ainakin ulkopuolisuuden ja osattomuuden kuvauksena. Tai keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkinä. Kuvauksena ulkokultaisuudesta ja tyhjistä arvoista. Ainakin se heijastelee kyynisyyttä ja kyllästyneisyyttä. Edellisen kirjan, Tarinan, tavoin kirjailija kirjoittaa avoimen yhteiskunnallista tekstiä. Viimeksi oli kyse yhteiskunnan hajoamisesta, maaseudun tyhjenemisestä, kuluttamisesta. Asioita tarkasteltiin yhteisön, asujaimiston näkökulmasta. Tällä kertaa asioita katsotaan yksilönäkökulmasta.

Kirja kertoo nuorehkota naisesta, Mariasta, joka on jäänyt elämässä ulkopuoliseksi. Vaikeassa kodissa elänyt tyttö oli otettu huostaan ja päätynyt ulkoisesti erinomaiseen, keskiluokkaiseen kotiin. Sijoitus ei onnistunut, lapsi jäi vieraaksi uudessa kodissaan, koki ettei häntä rakastettu. Myös ympäristö kohteli häntä huonosti. Viha ja katkeruus patoutuivat, kunnes aikuinen Maria halusi kostaa. Kosto ei kohdistu vain rakkaudettomiin sijaisvanhempiin vaan rangaistus kohdistuu kaikkiin häntä tai hänen ainoaa ystäväänsä loukanneisiin. Esimerkkinä liian pienen roolin antanut näytelmäryhmän johtaja. Yritän saada kiinni kokonaisvaltaisesta vihasta. Sellaisesta, jossa rikkinäinen ja itsetuntoa vailla oleva ihminen näkee kaiken henkilökohtaisena loukkauksena ja lopulta hajoaa. Ymmärsin periaatteessa, mutta sittenkin tarinasta puuttuu jotain. Vaikka sekä taustaa että kostoa kerrotaan monesta eri näkökulmasta. Puheenvuoron saavat niin kostaja kuin koston kohteetkin.

Kirjailija rakentaa tarinaa taitavasti, kuten aina. Tapahtumat eivät kuulosta täysin uskottavilta vaikka maailmassahan voi tapahtua mitä tahansa. Miksi ei sitten juuti tätä. Kieli on taitavaa ja huolellista. Ehkä liiankin taitavaa. Kirjailija ei voi olla harrastamatta sanallista kikkailua, kuten ilmaisusssa "yksinäistynyt oman elämäntyylinsä ytimeen". 

Vasta kirjan lopussa tajusin, että en ollut ymmärtänyt kirjan nimeä. Kenen opetuslapsi Maria oli? Kirjassa viitataan paljon kristilliseen perinteeseen, tekstissä on viittauksia Raamattuun.  Jeesuksen opetuslapsiinko nimi viittaa. Vai onko niin, että rakkautta vaille jääneet ulkopuoliset ovat aina valmiita pahan opetuslapsiksi? Tästä kirjasta Hotakainen on karsinut kerronnasta huumorin ja pehmeän inhimillisyyden. Niiden takia lukijat rakastivat Juoksuhaudan tietä ja Ihmisen osaa. Kertomus on lohduton, lukija ei tunne halua samaistua keneenkään. Kostossaan Maria ei saa kenenkään sympatioita puolelleen.  Kirjan lopussa todetaan, että Maria  "on astunut rajan yli, passitta".  Hänellä ei ole enää paluuta. Kirja antaa kuvan lohduttomasta maailmasta, jonka ihmiset ovat kyvyttömiä huutamaan edes apua. Mitä he tarvitsevat? Armoako.

Hotakainen, Kari
Opetuslapsi
Siltala, 2022

Päivä vain ja hetki kerrallansa - evankelisen perheen tyttärenä

Lestadiolainen herätysliike on tuottanut melkoisen määrän kirjallisuutta ja elokuvia. Herätysliikkeen piirissä kasvaneet ja siitä etäisyyttä ottaneet ovat kirjoittaneet kokemuksiaan ahdistavasta uskosta ja uskonnon varjolla tehdyistä vääryyksistä. Muiden herätysliikkeiden vaikutus ei näy ainakaan nykykirjallisuudessa yhtä suorana. Esimerkiksi evankelinen herätysliike, jonka opillisista kiistoista on kirjoitettu paljon, ei ole juurikaan synnyttänyt "uskonnon uhrien kirjallisuutta".

Nyt käsiini osui Helena Ylikotilan omakustannekirja Päivä vain ja hetki kerrallaan. Tämä kirja kertoo perheestä, jonka elämää evankelinen herätysliike määritti. Kotona pidettiin seuroja, oltiin uskovaisia ja käytiin isoilla juhlilla. Uskonto rajoitti, mutta myös antoi ystäviä ja sisältöä elämään. Ruumiillinen kuritus, synnistä ja maailmallisuudesta varoittelu ja helvetillä uhkailu jättivät herkän tytön mieleen pelkoja, joita aikuisiällä käsiteltiin terapiassa. Pahimmalta lasten kohtelulta sentään säästyttiin vaikka epämiellyttävän saarnamiehen niljakas käytös ahdistikin. Kirjan kirjoittaminenkin lienee alkanut halusta selvittää omia kipeitä tunteita ja muistoja.

Romaani kertoo kirjoittajan vanhempien tarinat ja jatkuu hänen omana kehityskertomuksenaan. Vanhemmat olivat sota-ajan sukupolvea, kirjoittaja itse sodan jälkeen syntynyt. Lapsuuden ja suuren sisarusparven vaikutus käy selväksi. Tarinaa kertovat vuorotellen isä, äiti, itse kirjoittaja ja hänen nyt jo edesmennyt siarensa. Paikkakuntalaiselle, perheen ainakin pinnallisesti tunteneelle tulee kirjaa lukiessa omituinen olo : päähenkilöiden ja sisarusten nimet on vaihdettu vaikka he ovat täysin tunnistettavia. Perheen ulkopuolisten henkilöiden nimiä on sen sijaan säilytetty. Ratkaisu tuntuu erikoiselta ja nimenmuutokset tarpeettomilta. Monta itsellenikin tuttua henkilöä oli kirjassa nimeltä mainittu. Siitä tunnisti myös useita paikkakuntaa kuohuttaneita onnettomuuksia. Nimenmuutoksilla kirjoittaja halunnee korostaa tekstin henkilökohtaisuutta. Kyse on hänen tulkinnastaan, fiktiosta eikä varsinaisista muistelmista.  Fakta antaa tapahtumille raamit, tulkinta on kirjoittajan omaa. Tarinaa ja ympäristöä tuntemattomalle kirja voi olla hankalasti luettava, takaumien takia tarina ei etene suoraviivaisesti.

Kirjan jälkipuolisko vie tarinan pois kotipitäjästä. Erilaisia vaikeuksia tulee vastaan myös työpaikoilla. Yksityiskohtaisimmin kirjoittaja kuvaa työtään suurehkossa seurakunnassa. Seurakunnan huonon työilmapiirin kuvaus voisi liittyä tämän päivän kohuotsikkoihin, Kirjoittaja siteeraa paikallislehden toimittajaa, jonka mukaan "Mikään ei ole niin herkullista kuin uskovaisten riidat". Tämä journalistinen totuus pätee tänään yhtä lailla kuin viime vuosisadalla.

Kirjan kieli on sujavaa ja teksti vie mukanaan. Ajankuvana kirja saattaa kiinnostaa niitäkin, joille ympäristö ja henkilöt ovat vieraita. Sodan jälkeinen pulakausi merkitsi suurelle perheelle selviämistaistelua. Lapset tekivät töitä pienestä pitäen. Lapsilisät auttoivat vähän, mutta myös herättivät kateutta. Perheet olivat suuria, mutta lapsia myös kuoli. Vilkas kylä hiljeni, kun nuoret lähtivät Ruotsiin ja kaupunkeihin, mutta televisio toi uusia vaikutteita Kirjoittaja oli kylänsä ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas, mikä tuntui erottavan hänet ympäristöstään.  Pienessä lukiossa tunnettiin vuoden 1968 poliittinen kuohunta ja herättiin kansainväliseen solidaatisuuteen, mutta "miten hän olisi kertonut navettatöistä väsyneelle äidilleen, että oli tärkeää tiedostaa kehitysmaiden naisten huono asema?" Muiden sotaveteraanien lasten tavoin kirjoittaja ymmärsi vasta aikuisena, kuinka pahasti sodan kokemusten runtelema isä oli. "Teit parhaasi, teit sen omalla tavallasi", ajattelee tytär isänsä kuoltua. 

Ylikotila, Helena
Päivä vain ja hetki kerrallansa - Marian ja Johanin tarina
2022, 262 sivua

Vastuulliset - kun elämä ei kanna

Sinimarja on ollut kauan hiljaa. Elämänmuutokset ja niitä seurannut väsymys aiheuttivat lukujumin, joka kesti ja kesti. Vähitellen jaksoin lukea kirjoja loppuun, mutta en puhua ja kirjoittaa niistä. Pauliina Vanhatalon, suosikkikirjailijani, uusi kirja kosketti minua kuitenkin syvältä. Siksi tämä teksti.  Vastuulliset-romaani kertoo ihmisistä, jotka surevat ja kantavat syyllisyyttä. Suru on niin syvää, että se on lakannut olemasta tunne. Syyllisyyteenkin väsyy.

Kirjan ihmiset ovat kokonaisia vaikkakin särkyneitä ihmisiä. He asuvat pienessä kaupungissa, jonka yllä valvoo vesitorni. Kirjan perheiden elämää varjostavat edellisenä vuonna tapahtunut perhesurma, mielenterveysongelmat ja huumeet.  Mutta ihmiset eivät ole juurettomia, heillä on tausta ja historia. Kaikilla on muistoja, jota ulottuvat vaikeiden aikojen taakse. 

Lapsiperheen isä on työtön ja masentunut. Perhe yrittää uutta alkua talossa, joka myytiin edullisesti siellä tapahtuneen tragedian vuoksi.  Naapuritalon lapset leikkivät perhesurmaa.  Talossa kuolleen perheen äidin sisar ja sen isän paras ystävä olivat ennen onnellinen pari, joka läheistensä kautta pääsi iloitsemaan lasten läsnäolosta. Nyt mies piileskelee autiotalossa ja pelkää ihmisiä, vaimo jatkaa elämäänsä yksinäisenä ja katkerana.Keski-ikäisen pariskunnan ainoa poika on käyttänyt vuosia huumeita ja parin oma elämä on supistunut vierotusoikeiden valvonnaksi ja huonojen uutisten odotteluksi.

Kirjan lapset ovat kiinnostavia. Hei ovat toimijoita, tietävät asioista usein enemmän kuin aikuiset, mutta eivät tule kuulluksi. Omiin asioihinsa uppotutuneet aikuiset sivuuttavan lasten asiat, vaikka lapsista yritetäänkin pitää huolta. Jatkuuko kierre? Siirtyvätkö suru ja syyllisyys  eteenpäin seuraavalle sukupolvelle?

 Elämät limittyvät toisiinsa, mutta ihmiset eivät aidosti kohtaa. Kun pahin ja pelottavin ihmisten elämässä on tapahtunut, jatketaan vain turtana eteenpäin. Ihmiset ovat lohdutusten tuolla puolen.

Kirjassa käydään läpi muistoja ja elettyä elämää. Väsynyt mieli on täynnä syyllisyyttä, joka erottaa muista ihmisistä.  Kirjan tapa lähestyä raskaita asioita on hienotunteinen ja hillitty. Kieli on kaunista ja kuulasta. Murheellisillakin on oma ääni.

Vanhatalo, Pauliina
Vastuulliset
Tammi, 2022
 

Margarita - ihminen ja Suomen luonto

  

Mitä kirjoittaa Finlandia-voittajasta.? Eikö kaikki ole kirjasta jo sanottu. Luultavasti on, mutta sanon silti. Anni Kytömäen Margarita on kiehtova ja mukaansatempaava kirja. Vaikka kirja on eri teemoilla ja vaikka se liikkuu eri aikatasoissa ja tapahtumia katsotaan eri ihmisten silmin, kirjan lukee nopeasti  ja se jättää vahvan jäljen. 

Margarita on yhdistelmä aikakausiromaania ja aikuisten satua. Se lujasti on ankkuroitu sodanjälkeiseen aikaan ja sen aatteisiin. Se puhuu jälleenrakennuksesta, 1950-luvulla riehuneesta poliosta ja aborttilainsäädännöstä. Siinä muistellaan menetettyä Petsamoa ja itketään sodan jättämiä haavoja ja viitataan tyhjyyteen, joka jäi jäljelle, kun sotaaedeltäviin aatteisiin liittyvät hankkeet töytyi hylätä eikä metsätutkimuksella enää tarvinut tukea suur-Suomi-ideologiaa.

Aikasidonnaisuudessaan se kuitekin tuntuu puhuvan myös nykyajasta. Kirjan puhe polioviiruksesta, jatkuvasta käsien pesemisestä ja rokottteiden kehittämisestä liittyy vahvasti aikamme pandemiaan. Mielenkiintoista olisi kuulla, mitä 1950-luvun sairaalamaailmaa ja fysioterapiaa tuntevat sanoisivat kirjan kylpylä- ja hoitokuvauksista. Yhtä lailla myös puhe metsistä, simpukkalajeista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä sekä kaivosteollisuuden aiheuttamista alkavista tuhon jäljistä Petsamossa tuntuvat olevan osa tänä päivänä käytyä keskustelua luonnon ja ihmisen suhteista.  

Kirjassa on kuitenkin myös sadunomaisuutta ja se siten se liittyy suomalaisten taianomaisten luonnonkuvausten perinteeseen. Juhannusyön kiihko metsässä tuo mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiammen  luontomystiikan.Ihmisen tarinaan limittyy jokisimpukan kertoma tarina. Mystinen metsä ja salaperäinen vesi luovat kansansatumaisen tunnelman, jossa epäuskottavatkin juonenkäänteet muuttuvat osaksi myyttistä tarinaa.

Kirjassa on on oma rytminsä. Epämusikaalisena ihmisenä en olisi ymmärtänyt siitä mitään ellen olisi nähnyt kirjailijan haastattelua, jossa hän kertoi etsineensä ryhmin kirjan ensin pianolla ja vasta sitten kirjoittaneensa sen. Kirjan loppupuolella kuvataan konserttia, jossa esitetään Rahmaninovin toinen pianokonsertti. Luku on tarinan kannalta tärkeä, se sitoo erillisiä tarinoita ja ihmisiä yhteen. Samalla konsertti myös korostaa koko kirjan rytmiä. Konserton voi kuvitella soivan koko teoksen taustalla. Tarinassa on tihentymiä ja hiljaisia, lyyrisiä kohtia. Konserttikuvaus liittyy vahvasti myös kirjan ruumiillisuuteen. Päähenkilö tuntee musiikin koko ruumiillaan. Samoin kirja ei tunnu vain kertovan lukijalle henkilöiden tunteista ja kokemuksista vaan lukija tuntee kirjan henkilöiden tunteet, kivut ja nautinnot. Teksti on aistivoimaista ja kaunista sekä fyysistä.

Kytömäki, Anni
Margarita
Otava, 2020

Rajamaa - kaukana kaikesta

Terhi Kokkosen kirja Rajamaa sai tätä vuonna Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Kirja on tiivistunnelmainen ja kypsä romaani, jossa kirjailijan muusikko- ja elokuvatausta näkyy. Kirja on elokuvamainen, se jakautuu kohtauksiin. Liikkeiden ja asentojen kuvaus on tarkkaa. Lukija näkee tapahtumat ja maiseman silmissään. Minulle kirja tuo mieleen Ruben Östlundin elokuvan Turisti. Siinä hyvin toimeentuleva perhe matkustaa alppikylään lomalle. Loman aikana perhe jää melkein lumivyöryn alle. Tilanne selviää, mutta perheen isän käyttäytyminen vaaratilanteessa särkee luottamuksen ja perheen ihmissuhteet. Myös katsoja ahdistuu seuratessaan perheen isän vaikeutta kohdata omaa itseään ja käytöstään. 

Rajamaa-romaanissa keski-ikäinen ja varakas pariskunta joutuu epäselvän auto-onnettomuuden jälkeen viettämään aikaa Lapin lomakylässä. Kirja ja elokuva eivät muistuta toisiaan vain miljöön ja takia. Kummankin tapahtumat on jaettu päiviksi, kerronta on tiivistä ja etenee näkökulmaa vaihdellen. Romaanissa tapahtumia tarkkaillaan välillä ulkoapäin, välillä vaimon näkökulmasta. Se etenee katkelmallisesti, pariskunnan kulunut elämä lomittuu lomakylässä vietetyn viikon tapahtumiin. Kirjan rakenne on tehokas, jännityskirjamainen. Lopputilanteeseen viitataan jo ensimmäisellä sivulla, lukijan jännitys pysyy silti yllä koko kirjan ajan.  

Päähenkilöiden lisäksi lukija tutustuu myös muutamaan lomakylässä työskentelevään sivuhenkilöön. Turismista elävä kylä näyttää kirjassa lähinnä loisteliaalta työleiriltä. Yksinvaltiaana hallitsevan hotallijohtajan alaisena työskentelevät ne, joilla ei ole vaihtoehtoa tai jotka eivät saa lähdettyä. Hahmoja ei selitetä valmiiksi. Lukija jää pohtimaan etenkin lääkäriä, jonka aiempi työura oli työpaikkakiusaamiseen. Hän ei ollut ollut uhri eikä kiusaaja vaan se kolmas, joka ei pystynyt puuttumaan asiaan. Hän on ihminen, joka "katsoo aina pois", kuten tytär toteaa.

Kirjan miljöö on turisteille tuttu lomakylä, epätodellinen taajama keskellä erämaata. Kirja sai minut kuvittelemaan, millaisia nuo epäkaupungit ovat nyt, kun korona on lopettanut turismin ja autioittanut hotellit. Erinomaisia miljöitä kauhu- tai dystopiaromaaneille.

Kokkonen, Terhi
Rajamaa
Otava, 2020
                                               

Tritonus - Westön miehinen sankari saaristossa

Kjell Westön uusi romaani Tritonus on jatkoa kirjailijan edelliselle teokselle ja siten vanhoille lukijoille tutunoloista tekstiä. Samalla se on kuitenkin jotain uutta. Kerronta on yhtä aikaa rauhallista ja nopeasti luettavaa. Teksti on lastattu täyteen yksityiskohtia ja faktoja, jotka tässä kirjassa liittyvä musiikkiin. Kirja vie mennessään, vaikka lukija ei tunnistaisikaan kirjassa mainittuja kymmeniä viittauksia musiikkiin.  Ainakaan minun musiikintuntemukseni ei riittänyt. Uutta kirjassa on ympäristö. Kaikki aikaisemmat Westön romaanit ovat sijoittuneet ainakin pääosin Helsinkiin, uutuuskirjan miljöö on pieni saaristolaiskunta, josta kapellimestaripäähenkilö matkustaa maailman metropoleihin, mutta ei juuri Helsinkiin. 

Kirja viittaa Westön edelliseen romaaniin Rikinkeltaiseen taivaaseen, mutta toisin kuin se tämä ei ole kehitysromaani. Tritonus kertoo alle vuoden jaksosta keski-ikäisten miesten elämässä. Lapsuus ja nuoruus ovat tietysti muistossa olemassa, mutta kirjassa eletään tiukasti tätä päivää. Ajankohtaisuutta alleviivataan viittaamalla ajankohtaisiin asioihin. Kirjan maailmaan liittyy #metoo, korona, ympäristötuhot ja populismin nousu. Näitäkin ilmiöitä tarkastellaan keski-ikäisen vakavaraisen miehen näkökulmasta.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen suomenruotsalainen kapellimestari. Kun ura on kääntynyt laskuun ja viimeisin parisuhde kariutunut, hänen uskonsa omaan työhön ja musiikkiin horjuu. Elämän perusteita ja mainetta horjuttavat myös entisten naisystävien syytökset : se, mitä hän itse oli pitänyt intohimona ja kummankin osapuolen haluamana seksinä, näyttäytyy nyt ahdisteluna ja  nuorempien kollegoiden hyväksikäyttönä. Kun elämän perusta horjuu, päähenkilö rakennuttaa saaristoon yli 400 neliön betonisen talon, johon hänellä ei oikeasti olisi edes varaa. Sen kalleutta ja tuhlailevuutta korostaa hissi, jota päähenkilö ei edes uskalla sähkökatkojen pelossa käyttää. Talo on helppo nähdä symbolina. Talosta ja sen isännästä tulee paikkakunnan puheenaihe, mutta kuten suomenruotsalaisessa maailmassa yleensä, uusi asukas hyväntahtoisesti mukaan. 

Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee naapurissa asuva psykologi Reidar, joka suree kuollutta  vaimoaan, mutta ei eristäydy suruun vaan ottaa aktiivisesti osaa yhteisön elämään ja kokee velvollisuudekseen hoitaa myös ystäviensä ja naapuriensa asioita. Näitä miehiä yhdistää paitsi ikä ja yksinäisyys myös musiikki. Reidarin ei tosin ole innostunut klassisesta musiikista vaan rockista.  Hänen kellarissaan kokoontuu paikkakunnan harrastajabändi. Reidar on ikuinen maailmanparantaja, mutta hänelläkin on mustat pisteensä, muistot, joita ei haluaisi muistaa. Kolmas keskeinen mies on nuori Joonas, joka on lähtenyt mukaan ääriliikkeeseen ja tuntee vihaa maahanmuuttajia kohtaan.  Keski-ikäisen humanistin ei ole helppo vastata nuorelle populistille. Kovia kokeneen Joonaksen ja omien lastensa edessä keski-ikäiset miehet joutuvat tuntemaan oman avuttomuutensa ja samalla miettimään mennyttä elämäänsä. 

Tässä kirjassa ei ole varsinaista juonta eikä suurta opetusta, mutta se on miellyttävää luettavaa. Ja toisin kuin edellinen kirja, Rikinkeltainen taivas, tämä ei lupaa liikaa. Kirjan loppu on kaunis ja onnistunut. Tunnelmaltaan tämä sopii hyvin koronavuoden kirjaksi.  Se on seesteinen ja ymmärtävä. Yksipuolinen miesnäkökulma on suorastaan virkistävä kuvaus miehisestä ystävyydestä, keski-ikäisestä isyydestä ja epävarmuudesta muuttuvan maailman edessä. 

Ja mikä on tritonus? Se kyllä kirjassa selitetään, mutta harva malttaa varmaan odottaa selitystä vaan googlaa tiedon jo etukäteen.

Westö, Kjell
Tritonus
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2020

Näen sinut - opiskelijaelämää Gotlannissa

Mari Jungstedtin viimeisin dekkari Näen sinut alkaa Gotlannin sijasta Uppsalasta, vaikka tarinan pääjuoni sijoittuukin toki  Gotlantiin. Tällä kertaa kirjassa liikutaan oikeustieteen opiskelijoiden maailmassa. Kirjasta opin heti, että Uppsalan yliopistolla on kampus Visbyssä. Ja että Uppsalassa on Gotlantilainen Osakunta omine perinteineen. 

Mari Jungstedtille tyypilliseen tapaan kirjassa kulkee taas kaksi erillistä tarinaan. Tällä kertaa tarinat limittyvät toisiinsa vasta aivan lopussa. Itse rikosta selvittävät vakiosankarit Anders Knutas ja hänen rakastettunsa Karin, jotka saavat hyvää taustatukea toimittaja Johan Bergiltä ja hänen kuvaajaltaan Pialta. Uppsalaan sijoittuva sivutarina antaa tarinalle taustaa ja salaperäisyyttä. Tarinoiden yhteys toisiinsa ei ole ilmeinen, mikä lisää kiinnostavuutta.

Kirjan lähtötilanne kuulostaa suomalaisesta tutulta. Neljä nuorta lähtee retkeilemään. Matkakohteen on Lilla Karlsö Gotlannin kupeessa. Neljästä nuoresta kolme kuolee retkellä eikä ainoa eloonjäänyt muista tapahtumista mitään.  Puukotuksen sijasta nämä opiskelijanuoret kuolevat kuitenkin myrkkyyn. Rikostutkinta kohdistuu vahvimmin ainoaan hengissä selvinneeseen opiskelijaan Fridaa. Oliko tarkoitus jättää hänet henkiin? Vai onko hän edelleenkin vaarassa? Vai peräti syyllinen? Rikoksen syytä etsitään lapsuudesta, huumeista ja opiskelijaelämästä. Poliisit eivät kuitenkaan lukitse mitään tutkimuslinjaa ja kehittelevät siksi myös kansainvälispoliittisia selityksiä rikokselle. Venäläisiä tuntuu voivan aina epäillä. Ruotsin saaria ja rannikkoa kiertäneet venäläiset sukellusveneet tuntuvat jättäneen pysyvän jäljen ruotsalaiseen tajuntaan. Mielenkiintoista on, että kirjassa mainitaan myös suomalaisten hyvin tuntema Nord Stream -kaasuputki Gotlannin turvallisuutta heikentävänä hankkeena. Putken suomalaista lobbaria Paavo Lipposta ei sentään mainita. 

Kirja sivuaa ajankohtaista #metoo-tematiikkaa. Parisuhdeteemat ovat kirjassa muutenkin esillä. Kirjan poliisipari Anders ja Karin tuntuu elävän nyt täydellisen onnellista elämänvaihetta. Monien vaiheiden jälkeen he ovat muuttamassa yhteen ja aloittamassa uuden elämän. Oletettavasti heidän tarinansa kuitenkin vielä jatkuu, vaikka kirjailija ilmeisesti onkin kirjoittamassa uutta, Espanjan Aurinkorannikolle sijoittuvaan sarjaa. Ainakin kaikki Gotlannissa vierailleet lukijat toivovat uusia tarinoita eri puolilta Gotlantia.  

Kannen suunnittelu
Sophia Scheutz design

        Jungstedt, Mari

        Näen sinut

        suomentanut Taina Rönkkö
        Otava, 2019

Ensimmäinen nainen - rouva ja kirjailija

Viimeinkin pääsin lukemaan yhden viime vuoden suosituimmista kirjoista.  Yleisöäänestyksessä  Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen voitti suosiossa jopa Finlandia-palkinnon voittaneen Bollan. Näiden kahden muuten täysin erilaisen suosikkiromaanin teemoissa on yhtäläisyys. Kummankin keskiössä on avioliitto, jossa miehen seksuaalinen kiinnostus ei suuntaudu vaimoon vaan aivan muualle ja jossa heikko vaimo musertuu vahvan miehensä rinnalla. Aluksi ajatus Urho Kekkosen puolisosta kertovasta romaanista kuulosti laskelmoivalta. Jo etukäteen saattoi kuvitella, että kirja kiinnostaisi ainakin meitä, jotka muistamme uutiskuvista tämän reumakivuista kärsineen naisen, joka näytti aina onnettomalta ja säälittävän pieneltä pitkän ja ryhdikkään miehensä vieressä. Mutta Johanna Venhon romaani on herkkä ja hengittävä teos. Se todistaa, että tunnettuihinkin henkilöihin voi ottaa uuden näkökulman.

Kirja  keskittyy muutamaan päivään kesällä 1966. Sylvi Kekkonen vetäytyy silloin yksin rakastamalleen kesämökille suremaan yllättäen kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota. Hän puhuu kuolleelle ystävälleen ja ajattelee menneitä vuosikymmeniä. Elämästä suurin osa oli kulunut Urho Kekkosen varjossa, mutta ulkoisesti hauraalla ja avioliitossaan alistetulla naisella oli myös oma kirjailijaäänensä. Sylvi muistelee nuoruuttaan, jolloin hän ensin hoiti kansalaissodassa vammautuneita sotilaita Mehiläisen sairaalassa ja päätyi sitten kortistonhoitajaksi Etsivä Keskuspoliisiin. Siellä hän kohtasi tulevan miehensä ja rakastui. Rakkaus oli suurta ja ihanaa. Se kesti läpi lapsien syntymän, useiden keskenmenojen ja kohdun ulkoisen raskauden. Raskas sota-aika oli Sylvin elämän "keskipäivää". Vaikka elämä oli raskasta ja pelontäytteistä, perhe ja sen hyväksi tehty työ olivat tärkeitä. Sodan jälkeen alkoi sekä Sylville että kansakunnalle uusi aika. Sylville uusi aika  merkitse sen ymmärtämistä, että aviomiehellä oli muita naisia. Fyysinen läheisyys aviopuolisoiden väliltä katosi, Urho Kekkosen rakastajattaret olivat julkisia salaisuuksia. Vaimo koki häpeää ja nöyryytystä. Hän  kaipasi kosketusta ja miehen katsetta. Mutta vaikka suhteesta puuttui lämpö ja intohimo, toveruus oli jäljellä. Vaimo kelpasi kommentoimaan miehensä tekstejä ja suunnitelmia, hän oli aina miehelleen lojaali. Kun mies on valittu presidentiksi ja lähtee juhlimaan voittoa rakastajattarensa kanssa, vaimo toteaa: "Kuinka hyvin sinut tunnenkaan". Inhimilliset suhteet eivät ole koskaan ulkopuolisten määriteltävissä.

Ensimmäinen nainen on romaani eikä sitä pidä tulkita historialliseksi totuudeksi Sylvi Kekkosesta, mutta kaikki kirjassa esiintyneet tiedot, jotka olen tarkistanut, pitävät paikkansa. Tarinan ulkoiset puitteet ovat siis huolella rakennettu. Kirjan maailma on uskottava.  Minä en esimerkiksi tiennyt aiemmin, että Sylvi Kekkonen oli lahjoittanut Seilin kirkkoon itse kirjailemansa alttarivaatteen. Enkä ollut koskaan huomannut, että Sylvi ei lepää Urhonsa vieressä vaan hänet on haudattu Uinon suvun sukuhautaan.

Suurin osa kirjasta on Sylvin puhetta kuolleelle ystävälleen. Joidenkin muistojen yhteydessä ystävätär myös vastaa ja kysyy lisää. Toisesta näkökulmasta Sylviä katsoo kirjassa kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka on vaikea saada Sylvin pehmeitä piirteitä siirretyksi patsaaseen. Itsenäinen ja epäsovinnainen taiteilija tarkastelee ammattipuolisoa omasta näkökulmastaan, mutta samalla myös oppi jotain uutta. Essi Renvallin ja Sylvi Kekkosen luomistyön ongelmat asetetaan rinnakkain. Keskustelu Marja-Vartion kanssa auttaa Sylviä selvittämään muistojaan, kirjoittamaan ja katsomaan elämää eteenpäin.

Kirjan lukija sijoittaa päähenkilöä siihen tietoon, joka hänellä on ennestään Kekkosen perheestä. Äkäisen anopin ja kiukkuisen naisen maine tulee ymmärretyksi. Kuten kirjassa useaan kertaan todetaan, elämä muovaa ihmistä koko ajan uudeksi. Kipu ja jatkuvat nöyryytykset eivät voi olla näkymättä. Samalla päähenkilö koko ajan korostaa sukupolvensa tavoin, "etten minä koskaan ole ajatellut, että elämän pitäisi olla minun muotoiseni." Elämä otetaan vastaan sen muotoisena kuin se tulee.

Kauniin kannen on
suunnitellut Satu
Kontinen

Pidän Johanna Venhoa edelleenkin runoilijana, vaikka tämä on ilmeisesti jo neljäs hänen kirjoittamansa romaani. Teksti on runollista, soivaa. Kirjan päähenkilö ei ole vain presidentin puoliso vaan myös luovaa työtä tekevä kirjailija. Kirja kuvaa kirjoittamista, teosten taustoja ja muistamista.

Tämä kirja innostaa lukemaan. Ei kuitenkaan elämäkertoja ja Suomen poliittista historiaa vaan Sylvi Kekkosen ja Marja-Liisa Vartion tekstejä.

Venho, Johanna
Ensimmäinen nainen
WSOY, 2019

Kovassa valossa - epäluotettavia miehiä, haaleaa rakkautta

Pertti Lassila on kirjallisuuden tutkija. Hän osaa kirjoittaa kauniisti ja luoda rakenteeltaan lähes täydellisen teoksen. Myös aikakausikuvaus on kohdallaan. Kovassa valossa kattaa Suomen historiaa ja helsinkiläistä elämää kansalaissodasta aina 1940-luvun loppuun asti. Aikakausi on hienosti ja hienovaraisesti rakennettu. Kirja luo moniulotteisen kuvan yhteiskunnasta, jossa eri luokat elävät toistensa lähellä, mutta kuitenkin kovin erilaista elämää. Yhteiskunta ei ole kuitenkaan staattinen, sosiaalinen nousu on mahdollista, joillekin. Sotien välillä yhteiskunta kehittyy ja Helsinki modernisoituu, mutta kansalaissodassa syntyneet juovat eivät katoa vaikka ne piilotetaankin näkymättömiin. Turhaa osoittelevuutta on vain tunne-elämän kuvauksissa. Työväenluokan perheessä rakastetaan ja surraan. Nousukkaat hillitsevät itsensä niin, että perheen isännän kuollessa perheen palvelijatar on ainoa, joka kyynelehtii.

Kirja on liittyy osaltaan ajankohtaiseen keskusteluun suomalaisesta SS-pataljoonasta ja sen osuudesta itärintaman hirmutekoihin. Kirjan keskeinen hahmo oli suomalaisen SS-pataljoonan sotilas ja vastoin perinteistä käsitystä myös osallistui SS-joukkojen hirmutekoihin itärintamalla Se ei muutenkaan piirrä sankarikuvaa suomalaisista sotilaista eikä  kotirintamasta. Siinä salakauppa rehottaa ja kotirintaman tunnelma on väsynyt. Sodanjälkeisinä vuosina ei haluta palata raskaisiin sotamuistoihin. Elämää halutaan elää vain eteenpäin ja unohtaa kaikki ikävä.

Ulkoasu: Camilla Pentti

Kirjan ihmiset ovat intohimottomia, pelokkaita ja hillittyjä, mutta silti he kätkevät salaisuuksia. Kirja kertoo vuosikymmeniä kestäneen avioliiton ja nuoren kihlaparin tarinan. Tarinoiden kertojina ovat naiset eikä kirjan miehistä piirry kaunista tai edes selkeää kuvaa. Aviomiehestä paljastuu vuosikymmenien avioliiton jälkeen asioita, joita vaimo ei olisi voinut kuvitellakaan. Toisaalta ehkä vaimokaan ei ollut miehensä persoonasta oikeasti kiinnostunut. Olennaista oli sosiaalinen nousu ja rouvan huoleton elämä. Tunteet ovat haaleita, elämä hillittyä. Ihmisten mielissä tapahtuu paljon eikä asioita selitetä loppuun asti. Kirjan tapahtumat jatkuvat vielä lukijan mielessä. Lukija voi miettiä, miksi kirjan aviomies halusi elämäänsä asioita, joista ei kertonut vaimolleen tai työnantajalleen. Kirjan nuoremman miespäähenkilön yksinäisyys kuulostaa riipaisevalta.  Hän oli nähnyt sellaista mitä ei ollut voinut etukäteen kuvitellakaan ja joutunut siihen mukaan. Kokemukset erottavat hänet muista eikä ollut helppoa löytää yhteyttä toisiin ihmisiin.

Kirjassa pienillä yksityiskohdilla on suuri merkitys. Itämainen matto ja kukkapaketti ovat tarinan kannnalta keskeisiä. Helsinkiä kirja hellii ja kuvaa kauniisti. En muista lukeneeni yhtä rakastavaa ja lämmintä kuvausta Helsingin kauppatorista aiemmin.

Lassila, Pertti
Kovassa valossa
Teos, 2019

Eliitti - koulukiusattuna ikuisesti

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti käsittelee tärkeää asiaa. Kyse on koulukiusaamisesta ja jäljistä, joita se voi ihmiseen jättää. Loppuelämäkseen. Kiusattu jää uhrin ja ulkopuolisen rooliin ja rooli pysyy eikä ulkopuolisuuden tunne katoa vaikka kiusaajat katoavat. Kiusatuksi saattaa valikoitua sattumalta, vaikka lihavuus ja kömpelyys tietysti edistävät kiusatuksi joutumista.

Kirja on synkkä, kuten aihekin. Se kertoo kolmen nuoren tarinan. Inkku ja Karla ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He kasvoivat Helsingin Kehyskunnassa, josta he halusivat pois ja keksivät pakopaikakseen  helsinkiläisen eliittilukion. Siellä he kohtasivat Ilmon, joka muutti kaupunkiin Seinäjoelta ja jonka pienestä yksiöstä tuli kolmikon turvapaikka. Lukiota ei nimetä, mutta kun se sijoittuu Helsingin Kallioon, lukijalle jää pari vaihtoehtoa. Nuorille lukio on pelastus peruskoulun kauheuksista ja tie uuteen elämään. Lukija kuitenkin hämmästyy kirjaa lukiessaan siitä, kuinka pieni eliittilukion rooli kirjassa loppujen lopuksi on. Kirjassa palataan yhä uudelleen peruskoulun aikaan ja kurotetaan lukion jälkeiseen kivuliaaseen aikuisuuteen. Kolmikon ystävyys näyttää katkeavan, kun yksi heistä näyttää astuvan toisenlaiseen maailmaan ja nousevan luuserien parista osaksi eliittiä. Mutta onko roolista toiseen siirtyminen mahdollista? Toisille ulkopuolisuuden ja kiusaamisen kokemuksista nousee halu kostoon ja sen julkiseen manifestaatioon. Pahaa oloa voi purkaa kostamalla ulkopuoliselle maailmalle tai pahoinpitelemällä itseään.

Kiusatut löytävät ja tunnistavat toisensa. Ulkopuolisuutta kokeneet ymmärtävät toisiaan vaikka kipeistä muistoista ei edes puhuta. Eikä aina ole edes selvää, mikä muistosta on totta. Kirja liikkuu eri aikatasoissa ja tarina etenee vuorotellen kolmen eri päähenkilön kertomana. Lukijan täytyy olla tarkkana pysyäkseen kerronnassa mukana.

Kannen kuva: Anne Lehtonen

Kirjassa on kohtia, jotka kiusaamista  kokeneet tunnistavat. Sen vaikuttavin kohtaus oli Ilmon kuvaus uimahallivierailusta, joka muutti pojan elämän. Kokonaisuutena kirja vaikuttaa kuitenkin sotkuiselta ja sekavalta. Lukija osaa odottaa lopussa tapahtuvaa käännettä, johon kirjassa vihjaillaan, mutta sen jännite ei kestä. Tarinan polveilu, terapiaistunnot ja jatkuvat takaumat syövät tarinan voimaa. Vahvan jäljen kirja silti jättää. Päällimmäisenä tunteena ahdistus.

Kauhanen, Maija
Eliitti
Otava, 2019

Kerrostalo - lähiön tarina

Virkistävää lukea nuoren kirjailijan kirja, jossa näkökulma on yhteisöllinen. Hanna-Riikka Kuisman uutuuskirja Kerrostalo on moniääninen kuvaus ongelmalähiön ihmisten elämästä. Kirjan työnimenä on ollut "Pääteasema Pori", mutta ilmeisesti kirjan miljöö on kuitenkin fiktiivinen.

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirja alkaa nostalgisella ja kansallisromanttisella kuvauksella Suomen metsästä, jonka keskelle vuosisatojen aikana syntyi vähitellen asutusta, kunnes sinne sodanjälkeisinä vuosikymmeninä nousi ihailtu mallilähiö, jonka presidentti Kekkonen kävi vihkimässä käyttöön. Lähiön vihkijäisistä ja alusta tehdään dokumentaarinen mainoselokuva, jossa myös ensimmäiset asukkaat pääsevät kertomaan, kuinka onnekkaita he uuden lähiön asukkaat ovat. Noista Kekkosen ajan onnen päivistä siirrytään elokuvamaisen nopeasti 2000-luvun rapistuvaan lähiöön, jonka asukkaat ovat pääosin työttömiä tai eri-ikäisiä eläkeläisiä ja joiden elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja erilainen rikollissävyinen toiminta sekä seksi. Prostituoituna työskentely on naisten tavallisin tapa ansaita. Lapsilla ei ole isiä, "ne on kaikki linnassa, kuolleita tai jotain". Rapistuvat yhteisön ja sosiaalisten ongelmien lisäksi, lähiön asukkaiden uhkana on myös tuntematon kansainvälinen sijoittaja, joka on ostanut lähiön talot ja joka valvoo niiden asukkaiden elämää. Valvonnan symbolina on valkoinen pilvenpiirtäjä, jossa omistajan edustaja huhujen mukaan asuu, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Valvonnan keinoina ovat lukot, kamerat ja postin mukana jaettavat ohjeet ja vuokrankorotukset. 

Kirja on taitavasti rakennettu. Se muodostuu lyhyistä kohtauksista, joiden tapahtumapaikkoina ovat lähiön ison kerrostalon asunnot ja rappukäytävät sekä lähiön kapakat, pihat ja pelottava parakkikylä. Henkilökuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, henkilöiden ulkonäkö ja päivittäiset rutiinit määrittävät heitä. Myös kotien sisustukset kuvataan tarkkaan. Sekä henkilöt että miljööt kuvataan kuin elokuvassa tai näytelmässä ja lopputulos toimii hyvin. Kirja on yhteisön ei yksittäisten henkilöiden kuvaus.  

Kirjan alkuosa on surullista, mutta myös nostalgista kuvausta. Henkilöt ja miljöö tehdään lukijalle tutuksi. Loppua kohden kirja muuttuu dystopiaksi ja jännityskirjaksi. Huumejengien velkaorjuudessa elävä Jessica yrittää muuttaa kohtaloaan, eri-ikäiset kapinalliset Krisu ja Keijo taas yrittävät muuttaa koko yhteisön suuntaa. Vuosia vankilassa elänyt kioskikiduttajana tunnettu mies palaa kotiseudulleen, mikä pelottaa ja nostaa vanhoja haavoja esiin. Järjetön väkivalta kohdistuu kaikkein heikoimpiin. Köyhien ja osattomien kesken ei ole solidaarisuutta. Kirja nostaa esiin myös muukalaisvihan syitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helppo nostaa myös maahanmuuttajia vastaan. Mutta olisiko toivoa sittenkin olemassa?

Kuisma, Hanna-Riikka

Kerrostalo
Like, 2019

Taivaat jotka ansaitsemme - epäluotettavia muistoja

Sari Elfvingin esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme on trendikkäästi nimetty.Relatiivipronominen kirjan nimessä on ollut Stieg Larsson Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen harmittavan yleinen tehokeino.Minulle kirjan nimi ei auennut. Kirjassa on viittauksia uskontoon, mutta kirjan taivas ei tarkoita kuolemanjälkeistä elämää. Kirja kertoo äidin ja tyttären elämästä, valinnoista ja salaisuuksista sekä niiden seuraamuksista. Se kertoo kahden sukupolven naisen toisiinsa kietoutuvat kehitystarinat. Menneisyydessä koetut ja käsittelemättömät asiat vaikuttavat tähän päivään ja tulevaisuuteen. Onko tämä päivä menneisyyden taivas?

Ulkoasu: Milena Huhta

Äiti oli venäläisen isän tytär, joka joutui äitinsä kanssa muuttamaan lukemattomia kertoja. Muuttojen seurauksena hän tunsi aina olevansa ulkopuolinen, vaikka saavuttikin virkanaisen arvostetun aseman ja pääsi ulkomailla matkailevan hyväpalkkaisen insinöörin vaimoksi. Aviomies jää vieraaksi, kun rakkaus katoaa  ja tunteet omia lapsiakin  kohtaan ovat vaikeita. Äiti etsii pelastusta vaihtoehtoelämästä, turvautuu alkoholiin ja kärsii mielenterveysongelmista. Välillä tytär ihailee äitiään, joka maalaa itselleen uudet silmät. Kun humalaisen äidin meikit valuvat, tytär ei ole tuntea äitiään.  Perheen isä on aluksi aina matkoilla, myöhemmin hän häviää perheestä kokonaan ja hänestä vaietaan. Tytär haluaa unohtaa lapsuutensa ja perheensä, mutta käsittelemättömiä muistoja on mahdotonta työntää kokonaan pois. Hänestä kasvaa burleskitanssija, joka nauttii esiintymisestä ja siitä, että saa olla joku muu. Perheen selviytyjäjäsen on isoveli Kasimir, jolla on lapsuudesta aivan toisenlaiset muistot kuin sisarellaan ja joka yrittää luoda yhteyttä perheenjäsenten välille.

Taivaat jotka ansaitsemme puhuu muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Puhumattomat asiat johtavat  väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Teemat eivät ole mitään uusia, mutta niiden käsittely on persoonallista. Tarinat eivät etene aikajärjestyksessä. Ne polveutuvat ja risteutyvät. Jo aiemmin kerroithin tapahtumiin palataan ja niitä katsotaan eri näkökulmista. Kirjan kieli on kaunista, tarkkaa ja sujuvaa vaikka sisältääkin parljon arkista puhekieltä. Täsmällinen kuvaus taltioi 1970- ja 1980-lukujen maailmaa.


Ainakin Omppu Martin  kirjoitti kirjasta varsin innostuneen päivityksen.

Elfving, Sari
Taivaat jotka ansaitsemme
Teos, 2019

Sininen huvila - murha kuin Strömsöössä

Eva Frantz on suomenruotsalainen toimittaja ja dekkaristi, jonka uusin kirja Kahdeksan neito palkittiin viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkittu kirja kuuluu Anna Glad -sarjaan, jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2017 ilmestynyt Sininen huvila.

Anna Glad on pirteä uusi tuttavuus. Kolmikymppinen naispoliisi selvittää rikoksia yhdessä vanhemman kollegansa Rolfin kanssa pienellä paikkakunnalla. Paikkakuntaa ei määritellä, mutta kyse on epäilemättä rannikkokaupungista, jossa suomenruotsalaisuus on vahvoilla. Työn ohessa Anna kipuilee yksityiselämänsä kanssa, mutta privaattielämä ei kuitenkaan hautaa varsinaista rikostapausta alleen. Kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja koukuttavia. Lukija haluaa jatkossakin kuulla, mitä etenkin Annalle kuuluu.

Kansi: Emma Strömberg

Sininen huvila kuuluu Cozy crime -sarjaan ja tarjoaa siten kodikkaita murhia Agatha Christien ja muille hänen lajityyppinsä ystäville. Vaikka kirja alkaakin varsin epämiellyttävällä perheväkivaltakohtauksella, kirjaa voivat lukea raakuuksia vierastavatkin. Tunnelma on vanhanaikainen, vaikka liikutaankin bloggarien ja trollaajien maailmassa. Kirjassa selvitellään ihaillun Sininen huvila -nimisen sisustus- ja elämäntapabloggariin kohdistunutta raivoisaa hyökkäystä. Blogi  esittelee täydellistä kotia ja "strömsööläistä" elämäntapaa, mutta lajityypin mukaisesti kirjassa törmätään synkkiin salaisuuksiin. Rikoksen jäljet johtavat paitsi Tor-verkkoon myös kauas menneisyyteen. Rakenteeltaan kirja muistuttaa esimerkiksi Mari Jungstedtin kirjoja. Rikosten selvittelyn väliin on sijoitettu nimeämättömiä muistoja ja ajatuksia. Murhaajakin saa näin äänensä kuuluviin.

Anna Gladista epäilemättä vielä kuulemme. Näitä kirjoja voisi kuvitella lukevansa sateisena kesälomapäivänä. Bloggariteeman vuoksi Sininen huvila -kirja voisi kuulua myös kaikkien bloggarien lukulistalle.

Frantz, Eva
käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Sininen huvila
S & S, 2017

Kauneussalonki - julman maan kuvaus

Kolumbia on maa, jonka nimestä tulee mieleen huumekauppa, rikollisuus ja kaunesbusiness. Näistä kaikista teemoista kertoo Melba Escobarin kirja Kauneussalonki, ensimmäinen koskaan lukemani kolumbialainen kirja. Kirja tarjoaa Kolumbiasta varsin lohduttoman kuvan.

Kirjan päähenkilö on nuori ja kaunis Karen. Hän työskentelee yhdessä Bogotan hienoimmista ja kalleimmista kauneussalongoista. Hän säästää palkkarahoja, jotta voisi saada pienen poikansa luokseen.  Karenilla on tausta ja suunnitelma elämänsä suhteen, silti hän näyttäytyy tässä kirjassa uhrina, joka ei pysty vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun. Karen ei pääse edes itse kertomaan suurinta osaa tarinastaan.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Tapahtumapaikkana kauneussalonki korostaa ihmisten ulkonäön merkitystä. Yläluokan naiset ovat valmiita maksamaan kauneuskirurgiastaan ja muista ulkonäköä parantavista hoidoistaan rajattomasti. Mutta myös köyhemmät naiset ovat valmiita kärsimään kipua, jota hiusten suoristaminen tuottaa. Hiuksissa kyse on myös rodusta, kiharatukkaiset ovat mustia, suorat hiukset ovat osoitus länsimaisuudesta.

Kirja alkaa vaikuttaa rikosromaanilta, kun Karenin asiakkaana käynyt nuori tyttö kuolee epäselvissä oloissa. Karen on viimeinen, joka tapasi tytön ennen kuin tämä lähti kohtalokkaiksi osoittautuneille treffeilleen. Hän on todistaja, josta kiinnostuvat paitsi murhatun tytön äiti ja tämän palkkaama yksityisetsivä, myös murhaaja ja häntä suojeleva korruptoitunut valtaeliitti.

Toisen kerran kirjan sävy muuttuu, kun vuokraisäntä raiskaa Karenin ja ryöstää hänen rahansa. Aiempi pieni toiveikkuus katoaa ja Karenin persoona muuttuu. Kirja tekee selväksi, että Kolumbian kaltaisessa maassa nuorella naisella ei ole mitään oikeuksia. Karen toteaa, että ainoa keino rahan ja turvallisuuden hankkimiseen on seuralaispalvelu, prostituutio, joka tuokin väliaikaisen turvan.

Kirjan minähahmoina esiintyy kaksi keski-ikäistä, yläluokkaista naista. Heistä Claire on psykiatri ja Karenin ystävä, Lucille taas Clairen ystävä. Karen ihailee tietämättään Lucillen kirjoittamia kirjoja ja toimii seuralaisena tämän entiselle miehelle. Näkökulma korostaa valtaa. Yläluokkaiset naiset näyttäytyvät toimijoina, Karen kohteena. Vasta aivan kirjan lopussa, kun Karenin kohtalo oli taas kääntynyt, hän saa puhua omalla äänellään. Minäkertojajaksojen välissä kirjassa on pitkiä kerrontajaksoja, joissa liikutaan eri aikatasoissa. Näkökulmavaihdokset tuovat kirjaan sekavuutta, kerronnalliset muutokset tuntuvat itsetarkoituksellisilta. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä eikä kovin onnistunut.

Kirja on kaikesta huolimatta vaikuttava lukukokemus. Se on kurkistus todellisuuteen, jossa yhteiskuntaluokat erottavat ihmiset elämään eri todellisuuksissa ja jossa väkivalta on koko ajan läsnä. Yhteiskunnan heikoilla ei ole puolustajaa.  Kirjassa tapahtuu rikos ja sitä selvitetään, mutta kirjan takakansitekstistä huolimatta sitä ei voi pitää varsinaisena trillerinä. Oudolta tuntuisi myös kirjan sijoittaminen chic lit -kirjojen joukkoon, vaikka siihenkin on kirjan yhteydessä viitattu. Keskeisintä kirjassa on kuvaus Kolumbian todellisuudesta. Rankan todellisuuden yhteyteen on saatu myös viittauksia maan upeaan luontoon ja Bogotaan, joka  on raakuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis kaupunki. Myös kirjan kansi on kaunis. Kannen yhteys kirjan sisältöön jää tosin hämäräksi.

Escobar, Melba
Kauneussalonki: manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
espanjankielestä kääntänyt Taina Helmako
Aula & co, 2018

Pimeys keskellämme - synkkä kesä Gotlannissa

Taas annoin Mari Jungstedtin johdattaa minut kesäiseen Gotlantiin. Valtakunnan eliitti kokoontuu Almedalen-kokoukseen, purjehtijat kiertävät saarta kilpaa veneillään ja turistit täyttävät Visbyn kauppakadut. Tämän kaiken onnen keskellä saarelaiset kuitenkin joutuvat säikähtämään raakoja murhia. Ne näyttävät kohdistuvan henkilöihin, jotka näkyvästi vastustavat rasismia. Tutkimus johtaa vielä vanhan ja edelleen vaikuttavan natsijärjestön jäljille. Kirjassa siis puututaan ajankohtaisiin asioihin.  Kirjailijan toimittajatausta näkyy kirjoissa siten, että poliisit ja lehdistö tuntuvat tekevän työtä rinta rinnan. Keskeisen poliisiparin lisäksi rikoksia ratkoo myös vakiotoimittaja valokuvaajansa avustamana. Monissa muissa rikossarjoissa lehdistö koetaan lähinnä riesaksi, joka sotkee rikospaikat ja häiritsee poliisin työtä. Näissä kirjoissa toimittaja on poliisin ystävä.

Kannen suunnittelu:
Sophie Soheutz

Kuten aiemmissakin Jungstedtin kirjoissa, tässäkin kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Rikosten selvittelyn lomassa kirjassa kuvataan rikollisen tarinaa hänen itsensä kuvaamana. Lukija säälii ja melkein ymmärtää kovia kokenutta rikollista. Rikosten jäljet johtavat usein lapsuuteen, tämän kirjan päähenkilö on alkoholistivanhempien laiminlyöty lapsi, jonka yhteiskuntakin on jättänyt  heitteille. Lajityyppiin kuuluu, että  lukija tietää aina enemmän kuin poliisit.

Näiden kirjojen viehätys ei ole rikostarinassa vaan ympäristössä ja tutuissa ihmisissä. Vakioituneen poliisikaartin ihmissuhdekiemuroissa on aina jotain uutta jännitystä. Ja ennen kaikkea Gotlannin kylät ja Visbyn kujat. Nämä kirjat ovat muisto lomasta kaikille niille, jotka ovat joskus Gotlannissa matkailleet.

Jungstedt, Mari
Pimeys keskellämme
ruotsin kielestä suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2018

Synninkantajat - aina kolmanteen ja neljänteen polveen

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa Taivaslaulun teemaa. Tämäkin on yleismaailmalliseksi laajenevä romaani, jonka maailmana on  lestadiolaisten tiukka yhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Aiheena ovat 70-luvun hoitokokoukset, joista liikkeen nuoret jo haluavat keskustella. Noissa pitkissä yöhön jatkuvissa kokouksissa liikkeen jäsenet pakotettiin tekemään parannusta saarnamiesten nimeämistä synneistä. Synteinä pidettiin vaikka E-liikkeessä asiointia, uskottomien tervehtimistä Jumalan terve -tervehdyksellä tai kirkkokuorossa laulamista. Yhteiskunnan muuttuessa uskonnollinen yhteisö halusi sulkea jäsenensä muuttumattomuuden valtakuntaan. Hoitokokouksista on vaiettu liikkeen piirissä vuosikymmenet ja monelle ajan eläneelle ne ovat ilmeisesti edelleenkin kipeä asia. Tuo aika merkitsi ”sen unohtamista, ettei totuutta voi omistaa”.  Hoitokokouksia tarkastellaan niin niitä johtavan maallikkosaarnamiehen kuin hempeydestä ja kirkkokuorossa laulamisesta syytetyn sukulaisnaisenkin näkökulmasta. Näiden kahden väliin jää muita herkempi 10-vuotias poika, joka aivan oikein ymmärtää, että lapset eivät saisi jäädä aikuisten riitojen väliin. Hoitokokouksia lietsoivat ympäri maata matkustavat saarnamiehet, mutta suuri osa yhteisöistä suostui ja alistui, jopa nöyrästi osallistui. Vuosia myöhemmin tästä tavallisten ihmisten alistumisesta on vaikeinta puhua. Helpompi on ollut tuomita johtavien saarnamiesten toiminta.

Kannen suunnittelu
 Jenny Noponen

Pauliina Rauhalan kieli on kaunista. Sen kielikuvat nousevat usein lestadiolaisesta perinteestä ja kansanuskosta. Näkökulmatekniikka lukuisine kertojineen toimii hyvin. Kirja luo vaikutelman lempeästä oikeudenkäynnistä, jossa puheenvuoro annetaan kaikille ja tuomion sijasta yritetään lisätä ymmärrystä.  Lukija ymmärtää  oppii ymmärtämään myös uskonnollista kiihkoilijaa ja tuomionjakajaa. Kirjaan on rakennettu myös nykyajantaso.  Nuori tutkija selvittää oman sukunsa ja uskonnollisten ilmiöiden taustaa. Toteaa, että ”aiempien sukupolvien varjo lankeaa minunkin päälleni”. Viisaus lähtee siitä oivalluksesta, että en pysty sen parempaan kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Toinen aikataso tuo tietysti kirjaan perspektiiviä ja sitoo tarinan Taivaslaulu-kirjaan, mutta se myös sekoittaa. Ei olisi ollut välttämätöntä sijoittaa 70-luvun tapahtumien väliin kuvauksia Kemin katupartioista tai Amerikan amisseista. Tarina olisi itsessäänkin riittänyt. Nykyaikaan sijoitetut ”matkakertomukset” korostavat  kuitenkin tekstin intertekstuaalisuutta. Etenkin Pikku prinssin tarina on kirjassa keskeinen.

Kirjassa korostuu naisten luja yhteys. Yksi kauneimmista kirjan kohtauksista oli kuvaus suvun naisten yhteisestä leivontapäivästä, kun ”tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä”.  Tosin minun kaltaistani viisikymppistä vähän häiritsi se, että pikkutyttönä evakkomatkan tehnyt mummo oli jo 70-luvulla valmis vetäytymään vanhuuden lepoon ja kuolemaan.  Muuten aikaa ja paikkaa on rakennettu kauniisti. 70-luku esitellään peruskoulun, vennamolaisuuden ja Hubba Bukka -purkan aikana. Seutu määrittyy Pohjanmaaksi paitsi tasaisen jokimaisemansa ja henkisen ilmapiirinsä, myös ruokaperinteensä kautta. Kirjassa puhutaan rieskasta ja uunijuustosta, molemmat herkkuja, joita Helsingistä ei saa tänäkään päivänä.

Kauniin haikea on myös kuva lestadiolaisuudesta. Uskovat ovat toisaalta ahkeria puuhastelijoita, toisaalta kaipaavia taivasmatkalaisia. Kaipuuta ja iloa ilmentää jatkuva puhe linnuista, liikkeen rakkaimmassa virressäkin puhutaan salaperäisistä toukomettisistä. Yhteisö on luja ja rakas.  Sen ulkopuolelle joutuminen murskaa yksilön. Anteeksisaaminen ja -antaminen ovat elämän edellytyksiä. Tämä todellisuus ei ole kaikki. Virheineenkin uskonnollinen yhteisö kurkottaa kohti toista todellisuutta.

Tätä kirjaa en suosittele niille, jotka eivät halua lukea lapsen suruista. Mielelläni kuulisin, mitä kirjasta ajattelevat ne, joille herätysliikkeiden todellisuus on täysin tuntematon sekä ne, jotka ovat kasvaneet lestadiolaisessa yhteisössä.

Rauhala, Pauliina
Synninkantajat
Gummerus, 2018

Tummiin vesiin - synkkää jännitystä

Nainen junassa -dekkarin kirjoittajan toiselta kirjalta odotettiin paljon. Osittain kirja vastasikin odotuksia.  Paula Hawkinsin uutuus on synkkä, eräänlainen goottilainen romaani, jossa tapahtumat keskittyvät hukkuneista naisista tunnetun synkän joen ympärille. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat, Nainen junassa -kirjan tavoin lukija ei voi luottaa kertojien rehellisyyteen tai pitää heitä luotettavina. Kirjassa puhutaan paljon muistamisesta ja muistin oikullisuudesta sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa vielä aikuisuuteenkin. Pahimmillaan kokemus jota ei muista tai ymmärrä voi pilata koko elämän.

Kirjan keskushenkilö on keski-ikää lähestyvä Jules (Julia), joka palaa lapsuuskotiinsa selvittämään hukkuneen sisarensa asioita ja huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä. Katkerien lapsuusmuistojen takia Jules ei ole halunnut pitää yhteyttä sisareensa ja tämän tytär on jäänyt hänelle tuntemattomaksi. Palattuaan hän joutuu selvittämään menneisyyttä ja pohtimaan, oliko hänen koko elämäänsä jäytänyt katkeruus sisarta kohtaan kohtuutonta ja väärin. Mitä sisarusten välillä oikeastaan tapahtui? Sisaren kuoltua häntä ei enää voi tavoittaa, mutta Jules yrittää tavoittaa luoda yhteyden tämän tyttäreen.

Mutta paitsi sisaruskuvaus kirja on ennen kaikkea dekkari, jossa selvitetään paitsi Julesin sisaren, myös tämän tyttären ystävän ja vuosikymmeniä sitten hukkuneen poliisin vaimon kuolemia. Ja välillä tarina sivuaa myös vuosisatoja sitten hukutetun uskottoman vaimon tarinaa. Tarinan kertojina ovat Julesin ja hänen sisarentyttärensä lisäksi kylän poliisit monessa sukupolvessa, lasten opettaja, hukkuneen teinitytön perheenjäsenet, poliisin vaimo ja kylän vanha kiukkuinen noita-akka. Henkilögalleria on laajaa ja varsinkin aluksi se vaatii lukijaltaan keskittyneisyyttä. Tarina kehittyy ja jännitys tihenee, mutta ei kestä aivan kirjan loppuun asti. Silti voin hyvin kuvitella, että tämänkin kirja vielä taipuu elokuvaksi.

Kirjasta kirjoitettu ainakin blogeissa Annelin lukuvinkit, Lukulampun valossa ja Tässä kaupungissa tuulee aina.
                  

Tummiin vesiin
Hawkins, Paula
suomentanut Antti Autio
Otava, 2017

Toiset kasvot - Gotlanti-matkaajan rikoskirja

Mari Jungstedtin uusi rikosromaani koukutti minut taas Gotlanti-muistoilla. Kirjan alku sijoittuu ihanaan Ljugarnin kylään, jossa vietin viime kesänä muutaman päivän. Siinä mainitaan jopa kylän kivoin ravintola, Bruna Dörren, joka on matkaoppaissa mainostettua rantaravintolaa paljon rennompi ja tunnelmallisempi. Ja kun aloitetaan turistille tutuista paikoista, kirjaa ei voi jättää lukematta. Ymmärrän kyllä, että toimin juuri niin kuin minun odotetaankin toimivan, mutta väliäkö sillä. Mukavaa pakoa todellisuudesta, lomahaaveisiin.

Kirjan rikokset eivät ole mukavia. Kunnollisia perheenisiä löydetään murhattuna olosuhteista, jotka viittaavat rajuun seksiin ja aviorikoksiin. Kuinka paljon asioita pariskunnat voivatkaan toisiltaan salata! Sarjan vakiopoliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson joutuvat tutustumaan jopa tukholmalaisiin seksiklubeihin tapausta selvitellessään. Samalla he joutuvat pohtimaan omaa parisuhdettaan. Karin toivoisi jo suhteen viimeinkin vakiintuvan, kun taas Anders joutuu pohtimaan, haluaisiko hän sittenkin palata yhteen entisen vaimonsa kanssa.

Jungstedtille tyypilliseen tapaan, kirjassa ei jännitetä murhaajan persoonaa vaan sitä kuinka tämä paljastuu. Murhaajan persoonaan ja taustaan tutustutaan vähitellen, tarinaa seurataan vuorotellen poliisien ja murhaajan silmin. Tarina toimii, vaikka se edellisten kirjojen tapaan sisältää varsin epäuskottavia elementtejä.

Maisema Gotlannista, voisi olla
läheltä Ljugarnia Pixabay

Tässä kirjassa aiempien osien vakiohenkilö luottotoimittaja Johan palaa perheineen mantereelta takaisin Gotlantiin ja on heti tapahtumissa mukana. 

Kirjastonhoitajana kiinnitin kirjassa tietysti huomiota myös Almedalenin kirjaston rooliin. Kirjaston henkilökunnalla on ratkaiseva merkitys tapahtumien kulussa. Ohimennen kirjassa jopa pohditaan kirjastolaitoksen tulevaisuutta.

Jungstedt, Mari
Toiset kasvot
suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2017

Kirja muureista, kadonneista, kaksosista, kuolemasta, puhumisen ja muistamisen vaikeudesta …

Riikka Pulkkisen kehuttu uutuusromaani  Paras mahdollinen maailma pitää sisällään monenlaisia aineksia. Se on monikerroksinen, rakenteeltaan monimutkainen ja tunteisiin vetoava. Kirja liikkuu eri aikatasoissa: nyky-Helsingissä rakennetaan näytelmää, joka kertoo Berliinin muurista. Kirjan toinen aikataso liikkuu muurin murtumisen ajassa, 80- ja 90-lukujen taitteessa. Näytelmä tuo yhteen kaksi ihmistä, joiden menneisyyteen liittyy samankaltainen perhetragedia.  Tarinat ja aikatasot limittyvät toisiinsa, kertojia on useita. Kulttuurisia viittauksia on paljon, suurta osaa en varmaan edes ymmärtänyt.

Kirjan takaumat tarjoavat tehokkaan pikakertauksen vuoden 1989 tapahtumiin keski-Euroopassa.  90-luvun alun Berliinin kuvaus vaikuttaa uskottavalta.  Päähenkilö on syntynyt  muurin murtumisen yönä. Hänen syntymäänsä ja lapsuuteensa liittyvää tragediaa selvitetään koko kirjan ajan. Toinen, pakomatkaan liittyvä perhetragedia vaikuttaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kertoo hirvittävistä valinnoista, joita kaiken taakseen jättävät pakolaiset joutuvat joskus tekemään.  Historian ironiaa on se, että siellä missä rautaesirippu ensimmäisenä rakoili, eli Unkarissa, tänä päivänä rakennetaan kaikista innokkaimmin pakolaisia pysäyttäviä esteitä.  Kirja pohtii vapauden käsitettä, onko tärkeämpää olla vapaa jostakin vai johonkin. Ainakin tulisi olla vapaa sekä lähtemään että palaamaan.  Muodikkaaseen tapaa kirjassa otetaan esille myös huoli siitä, että uskottavalta kuulostavat tarinat korvaavat tosiasiat. Yhteiskunnan idea on kadoksissa.

Myynti- ja varauslistojen ykkönen

Yhteiskunnallisuus on kirjassa kuitenkin vain yksi puoli. Muurien teemaa käsitellään monesta muustakin näkökulmasta.  Siinä puhutaan menettämisestä, syyllisyydestä ja puhumisen vaikeudesta.  Elämä on yllätyksellistä, kuolema voi puuttua peliin milloin tahansa. Nämä kuoleman ja rajan teemat ovat tuttuja myös Pulkkisen aikaisemmista kirjoista. Syyllisyys ja suru voivat särkeä läheiset ihmissuhteet. Joskua ihmisen yritys selvitä vaikeista asioista voi näyttää järjettömältä. Surun kokenut voi kieltäytyä hyväksymästä kuolemaa ja säilyttää menettämänsä ihmisen näkymätön hahmo lähellään.  Kaksosten side voi olla niin vahva, että kuolemakaan ei sitä riko. Kirjassa liikutaan reaalimaailman tapahtumien ja päähenkilön päänsisäisen todellisuuden välillä varsin sujuvasti. Kuolleet ja kadonneet ovat läsnä. Näkökulmasta riippuen voi puhua joko psykologisesta romaanista tai maagisesta realismista. Kaikki asiat eivät selviä, mietittävää jää. 

Riikka Pulkkisen tyyli joko hurmaa tai ei. Minusta tekstissä on tarpeetonta pateettisuutta. En ehkä jaksanut paneutua kaikkiin kirjan viittauksiin ja tasoihin riittävän syvällisesti, etenkin näytelmän tekemiseen liittyvät kohtaukset tuntuivat pitkitetyiltä ja teennäisiltä. Hyvin toimivat takaumat kärsivät pitkistä ja hitaista väliosista. Tiivistäminen olisi ehkä johtanut parempaan mahdolliseen lopputulokseen.

Pulkkinen, Riikka
Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016