Tikapuut - kun isänmaa on sodassa

Kauheilla asioilla voi olla myös hyviä seurauksia. Sota Ukrainassa on lisännyt ukrainalaisen kulttuurin näkyvyyttä. Suomessa on julkaistu parin viime vuoden aikana enemmän ukrainan kielestä käännettyä kirjallisuutta kuin koskaan ennen. Nuoren Jevhenija Kuznjetsovan kirjoista ilmestyi jo toinen suomennus. Pari vuotta sitten ilmestynyt Kysykää Mialta oli ilmestyessään suosikki.

Kirja on pieni, noin 200 sivua ja nopeasti luettava. Kuten Kysykää Mialta -kirjassa, tässäkin puhutaan vakavista asioista kevyesti.  Nyt eletään Venäjän hyökkäyksen ensimmäisiä kuukausia Espanjassa. Vrikäs joukko ukrainalaisia on sijoittunut lemmikkieläimineen maaseututaloon.N uori ukrainalainen Tolik on muuttanut Espanjaan ja luonut siellä menestyksekkään uran. Juuri kun hän on saanut hankittua itselleen talon, jonka voisi muokata unelmiensa taloksi, sota alkaa ja Tolikin äiti, sisar, isoeno, äidin serkku ja sisaren ystävätär asettuvat taloon ja tuovat tuovat ukrainalaisen maailman tullessaan.  Tolikin unelma rauhasta, tyylikkäästä talosta ja omasta elämästä ei toteudukaan. Talo täyttyy ihmisistä, äänistä ja tuoksuista. Etätöitä tekevä Tolik joutuu työskentelemään öisin, koska talon uudet asukkaat eivät anna päiväsaikaan rauhaa. Lopulta hän hän joutuu hankkimaan tikapuut, jotta pääsee kulkemaan rauhassa omaan huoneeseensa.

Kirjailijan tyyliin kuuluu kuvata kirjan ulkoista ympäristöä. Esimerkiksi tomaateista tulee teema, johon palataan kerta toisensä jälkeen. Espanjanlaiset tomaatit eivät tuoksu kuten kotimaan tomaatit. Talon asukkaat päättävät istuttaa omia tomaatteja entiseen suihkulähteeseen. Niiden kasvamista ja hoitoa seurataan tarkasti, tomaateista tulee kuin taideteos.

Sodan alettua vanha elämä tuntuu kaukaiselta, kadotetulta ajalta. Sodan alettua huolet ja murheetkin muuttuvat, ja ennen kaikkea niihin suhtautuminen. Kun kotimaata pommitetaan, ei voi kertoa, että oman elämän suurin huoli on se, että hermostuu isoenonsa käytökseen.  

Ukrainalaisten yhteisö muodostaa oman maailmansa, sen kohtaamiset ulkomaailman kanssa ovat absurdeja. Tolikin amerikkalainen esimies haluaa järjestää rahankeruuillan, jossa ukrainalaiset joutuvat tapaamaan myös Putinia vastustavia venäläisiä. Esimies kuvataan rikkaana typeryksenä, joka yllättäen löytää ukrainalaisen sisältään. Hän haluaa kerätä rahaa, vaikka ei tiedä, mihin ne voisi käyttää. Hän haluaa lähteä rintamalle, vaikka hän ei tiedä sodasta eikä Ukrainasta mitään.  Kirjan ukrainalaiset tuntuvat ajattelevan venäläisistä kuin suomalaiset ennen muinoin, kaikki tuntuvat olevan yhtä pahoja ideologiasta huolimatta. Mielenkiintoista on, että kirjan venäläisten yhteydessä mainitaan yhteydet Viipuriin ja Suomeen.  Lempeämpiäkin kohtaamisia on.  Suvun naiset järjestävät  lantakuskeille borssitarjoilut puutarhaan ja vahtivat, että kaikki tuli varmasti syötyä. 

Kirjan keskushahmo on Tolik. Hän on jättänyt kotimaansa ja lähtenyt toteuttamaan unelmiaan. Juuri, kun unelmat ovat toteutumaisillaan, sota murskaa ne. Tolik kärsii syyllisyydestä, ukrainalaisen miehen kuuluisi olla rintamalla, mutta hän ei halua, ei uskalla. Äidin ja muiden sukulaisten saapuminen saa Tolikin tuntemaan itsensä taas araksi ja epäonnistuneeksi lapseksi, vaikka hän oli aiemmin pitänyt itseään nuorena eurooppalaisena menestyjänä.

Kirjailija elää itse pakolaisena Espanjassa ja tuntee pakolaisen elämän. Jatkuvaa uutisten seurantaa, pelkoa kotimaassa olevien puolesta, muistoja ja syyllisyyttä. Pihan tulppaanit ja hortensiat muistuttavat kotipihasta, joka tuntuu olevan saavuttamattomissa.  

Laura Noposen suunnittelma kansi on kaunis ja kirjan tunnelmaan sopiva.

                   

Kuznjetsova, Jevhenija

Tikapuut

Aula & Co., 2024
suomentanut Eero Balk 

Bolla - Pristinasta pohjoiseen ja takaisin

Bolla
1. haamu, näkymätön peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Suomalainen kirjallisuus kansainvälistyy. Suomeen muuttaneet tai täällä syntyneet taustaltaan monikulttuuriset kirjailijat uudistaneet kirjallista kenttää. Yksi näistä kansainvälistäjistä on Kosovossa syntynyt Pajtim Statovci. Tämän vuoden Finlandia-voittaja, jonka kirjat liittyvät vahvasti albaniankieliseen perinteeseen sekä pakolaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin.

Hienoa on, että vaikka kirjaa ja kirjailijaa on jo suitsutettu kaikin mahdollisin tavoin, se voi silti yllättää.  Sain sattumalta kirjan sähköisen version käsiini. Kirja vei mukanaan vaikka se onkin kauttaaltaan varsin vastenmielistä luettavaa. Epämiellyttävyyttä vielä alleviivaa kannessa oleva käärme, joka liittyy vahvasti tarinaan. 

Kirja liikkuu eri aikatasoissa eikä tarina etene kronologisesti. Tapahtumat alkavat Kosovon sodan aattona vuonna 1995 ja päättyvät vuoteen 2004. Väliin mahtuu sotaa, pakolaisuutta, uusi elämä nimeämättömässä suurkaupungissa sekä kauheita asioita kauheiden asioiden jälkeen. Kirjan kertojina ja päähenkilöinä  ovat albaani- ja serbimies. He kohtaavat ja rakastuvat sotaa edeltävässä Pristinassa. eikä kummankaan kulttuuri suhtautunut homouteen ymmärtävästi. Pelko on rakkaudessa yhtä keskeinen kuin kiihko. Kolmas keskeinen hahmo on toisen miehen vaimo, joka kärsii alistuu ja uhrautuu melkein loputtomiin. Sivumäärää hallitsee perheensä kanssa pakoon päässeen Arsenin tarina. Omat järkyttävät kommenttinsa pääsee kuitenkin lisäämään myös sodan kauhujen keskelle jäänyt Miloš. Kertojien välissä liikkuu myyttien ja satujen taso.

Väkivalta ja julmuus ovat koko ajan kirjassa läsnä. Kirja antaa äänen perhettään pahoinpitelevälle miehelle, joka tuomitaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lukija järkyttyy, ehkä samaistuu, mutta ei tarjoa anteeksiantoa.  Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jääneet henkiin, mutta joiden tunteet ja sisin ovat kuolleet, eri tavoin. 
 

Kirjan rakenne tukee tarinoita. Päähenkilöt puhuvat lukijalle, mutta eivät toisilleen. Ikävästä ja kiihkosta huolimatta he eivät tavoita toisiaan. Kirjan seksikohtaukset ovat etäännyttäviä. Miljööt ankeita. Ystävällisintä kohtelua toinen päähenkilöistä koki pohjoismaisessa vankilassa. 

Statovci, Pajtim
Bolla
Otava, 2019 

Punainen myrsky - pakolaisen tarina

"Tämän tiedän, kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia"

Elina Hirvosen uutuuskirja Punainen myrsky on saanut osakseen ylimääräistä ja ulkokirjallista huomiota. Kirjailija kertoi  keväällä, että kirja perustuu rauhansovittelija Hussein al-Taeen perheen tarinaan juuri ennen kuin tämä joutui vanhojen blogikirjoitustensa vuoksi somemyrskyyn. Kirjaan on siksi vaikea nähdä fiktiona, mitä se kuitenkin on. Kirjailija on luonut kuulemiensa tarinoiden päälle omannäköisensä tarinan. Se puhuu lapsesta, joka kantaa sisällään pimeyttä. Asioita, joista ei voi puhua kenellekään.

Punainen myrsky on perheen tarina, pojan kasvutarina ja kuvaus pakolaisuudesta. Jälkikirjoituksen mukaan Hussein al-Taee oli itse ottanut kirjailijaan yhteyttä ja toivonut tämän kertoman äitinsä tarinana. Äiti onkin kirjassa läsnä koko ajan. Hän huiviin pukeutunut äitimyytin edustaja. Perheelleen täydellisesti omistautunut, miehensä ja lastensa kunnioittama hahmo. Äidin tarina alkaa menetyksestä. Kun hänen isänsä kuolee, hän menettää myös mahdollisuuden kouluttautua. Hän rakastuu mieheen, joka taistelee Saddam Husseinin hallitusta vastaan ja antaa tämän vastarintatyölle täyden tukensa vaikka politiikka johtaa perheen vaikeuksiin. Korvauksena menetetyille mahdollisuuksilleen äiti tekee kaikkensa, jotta lapset voisivat menestyä. Hän pukee nelivuotiaan poikansa kravattiin ja huolehtii tämän kynsien puhtaudesta. Hän synnyttää lapsia pakolaisleirillä ja rakentaa uuden kodin Suomeen. Riipaisevin osa äidin tarinaa oli vaihe, jossa hän joutuu käyttämään poikaansa tulkkina Suomen terveyskeskuksessa. Raskas elämä näkyi loputtomina sairauksina, äiti oli Suomessa kielitaidoton ja tukeutui poikaansa. Hahmona äiti näyttäytyy klassisena idealisoituna miltei pyhänä äitihahmona, rakkautena johon kaikki nojasivat, mutta jonka persoona ja toiveet jäävät silti tavoittamatta.

Kansi: Ville Tietäväinen /
WSOY

Äidin vastakohtana on isä. Hän on alusta asti Saddam Husseinin aktiivinen vastustaja. Kirjasta ei selkeästi selviä, mistä isän vastarinta nousee. Onko kyse shiialaisesta uskonnosta, joka on koko perheelle tärkeä? Vai liittyikö isän elämään joku avainkokemus, joka käänsi hänet hallintoa vastaan. Isä on aktiivinen toimija, mutta äidin tavoin hänenkin persoonansa jää vähän mysteeriksi. Isä koki hirveyksiä vankilassa, hän joutui piileskelemään ja pakenemaan itselleen tuntemattomaan maahan. Lukija voi vain arvailla, mitä hän tunsi sisällään.

Mutta vanhempien välissä ja heidän ohitseen kasvaa poika, joka oppii häpeämään ja salaamaan. Isän poliittisen toiminnan takia kotiasioista ei saanut puhua eikä siksi kodin ulkopuolella paljon liikuttu. Poika on kirjan minähahmo ja tarkkailija, jonka kautta kaikki tapahtumat suodattuvat. Pojan lapsuuden kauhein kokemus oli vierailu Abu Ghraibin vankilaan. Äiti otti pojat mukaansa isää vierailemaan, "koska toista kertaa ei välttämättä tule". Pojalle isä oli yksi laihoista ja haavaisista miehistä vankilan käsittämättömässä ahtaudessa ja hajussa. Lapsuudesta juontaa myös syyllisyys naapurista, jonka lapset ymmärtämättömyydessään antoivat ilmi. Perheen tarina johtaa pakolaisleirille Saudi Arabian hiekka-aavikolla ja sieltä pakolaiseksi Suomeen. Hämmästyttävää kyllä, pakolaisleiri kuulosti pojan elämän rennoimmalta ajanjaksolta. Leirillä ei ollut mitään pelättävää eikä salattavaa. "Leiri on poikkeustila ja siellä meidän perheemme on normaali". Leirit toisetkin lapset tietävät, mitä tarkoittaa pelätä ja piilotella. Leirillä poika oppii myös tunnistamaan omat vahvuutensa. Hän tietää olevansa älykäs ja huomaa, että hän osaa miellyttää ja tajuaa, kuinka aikuiset toimivat. Leirillä poika myös aikuisiin. Kun aikuiset, joiden tulisi tarjota tukea, ovat liian heikkoja, keneen voi tukeutua?

Suomi on perheelle mahdollisuus. Se tarjoaa perheelle kodin, jossa ovikellon soittoa ei tarvitse pelätä. Suomen vihreys ihmetyttää ja ihastuttaa, mutta lähes alastomat ihmiset uimarannalla hämmentävät. Poika tietää, että Suomessa hän saa paremmat mahdollisuudet elämää varten kuin hänen Irakiin jääneistä koulutovereistaan yksikään. Samalla hän tietää elävänsä sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää häntä. Kirja kuvaa myös sitä kaksinkertaista taakkaa, johon maahanmuuttajanuoret joutuvat. He joutuvat taistelemaan pärjäämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa ja samalla kannattelemaan perhettään.

Uskonto, shiialainen islam on kirjassa tärkeä. Harvoin olen lukenut romaaneja, joissa islam nähdään voimana eikä elämää kahlitsevana taakkana. Se näkyy suhtautumisena pukeutumiseen, päivittäisinä rukoushetkinä ja juhlapyhinä. Perhe eli Irakissa Najafin kaupungissa, profeetta Alin moskeijan lähellä. Iranissa toisten shiiojen keskuudessa tuntuu heti kotaisalta. Uskonto yhdistää kansallisuutta enemmän.

Kirjan rakenne on hiottu ja kertojanääni on selkeä. Se liikkuu eri aikatasoissa, mutta näkökulma on koko ajan sama. Loppu ratkaisu tuntuu sovinnaiselta ja vähän ylitunteelliselta, mutta ei varsinaisesti häiritse. Kokonaisuudessaan kirja on vaikuttava ja ajankohtainen kuvaus jäljistä, joita lapsuus voi lapsena koettu voi ihmisiin jättää. Sen lukeminen oli paikoitellen raskasta. Pelot ja puhumattomat asiat painostavat. Lukija myös tietää, että kirjassa kuvattuja asioita tapahtuu tänäänkin maailmassa.


Hirvonen, Elina
Punainen myrsky
WSOY, 2019

Siipirikko mies - satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen

Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.

Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

Amandan maailmat - Suomi ja pakolaiset

Asko Sahlbergin Amandan maailmat on ensimmäisiä suomalaisia romaaneja, joissa näkyy parin vuoden takaisen pakolaistilanteen vaikutukset. Tyypillistä kyllä, suomeksi kirjoittava Sahlberg on asunut jo vuosia Ruotsissa ja tottunut elämään monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on totuttu ottamaan vastaan isojakin pakolaisryhmiä. Tämä kirja kuitenkin sijoittuu suomalaiselle syrjäseudulle, jonka elämän kaukaa tulleet pakolaiset mullistavat. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kaunista eikä helppoa. Vihapuheet leviävät, pakolaisnuoret viskovat kiviä poliisien niskaan, pakolaisten asuttamia parakkeja sytytetään tuleen, naiset pettävät avuttomia miehiä, pakolaiset hakkaavat toisiaan. Maailma on rujo, kirja sisältää alkuluvusta lähtien myös epämiellyttäviä kohtauksia. Kirjan ihmiset ovat rikkinäisiä, vajavaisia, rumiksi kuvattuja.

Kannen valokuva Shutter Stock

Kirjan päähenkilönä ja havainnoijana on yli 80-vuotias Amanda, joka iästään ja synnynnäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pärjää yksin omassa mökissään ilman sähköä ja puhelinta. Ainoina seuralaisinaan hänellä ovat hiiret, katolisista pyhimyksistä kertova kirja sekä naapurin mies Jansson. Amanda on itsekin pyhimysmäinen hahmo, jolle maailman asiat näyttäytyvät ihmeinä. Edes nuorena koettu raiskaus ei ollut katkeroittanut häntä. Amandan kautta lukijakin pääsee ihmettelemään levotonta maailmanmenoa. Kuten ihmisiä, jotka viihtyvät omassa elämässään niin huonosti, että heidän täytyy matkustella. Janssonin kanssa Amandalla on eräänlainen seksi(vaihto)kaupan kaltainen suhde: Amanda näyttää rintansa ja saa vastineeksi ”milloin voita, milloin kahvia”. Tärkeintä on kuitenkin luottamus siihen, että naapuriin voi tarvittaessa turvata. Tämä kahden vanhan ihmisen välinen suhde on sen suorasukaisesta seksistä huolimatta osoitus arvokkaiden ihmissuhteiden moninaisuudesta. Jansson on liikuttava ja yksinäinen hahmo, jonka potkut ja vaimon kuolema jättivät aikoinaan yhteisön ulkopuolelle. Mies on myös säälittävän helppo kohde nuorille huijarinaisille. Jansson on Amandan linkki ulkomaailmaan, hän avartaa Amandan maailmaa kertomalla tälle televisiosta ja aviisiksi kutsumastaan lehdestä saamiaan tietoja, omilla epäluuloillaan ja käsityksillään väritettynä.  Janssonin muukalaisvihamieliset kommentit olivat Amandan ensimmäinen havainto pakolaisten saapumisesta paikkakunnalle.

Amandan maailma mullistuu, kun Poika, nuori turvapaikanhakija, varastaa Amandan rahat pankkiautomaatilla. He kohtaavat uudelleen ja vähitellen poika asettuu Amandan kotiin asumaan ja jonkinlainen yhteys löytyy.  Pojan vuoksi Amanda on valmis myös väliaikaisesti jättämään kotinsa ja lähtemään matkalle pelottavaan maailmaan. Yhteiselo ei ole auvoista, kielitaidottomat eri kulttuuripiireistä kotoisin olevat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan eikä poika pääse vainoojistaan. Talossa haisee pelko, eikä Amanda pysty loputtomiin suojelemaan Poikaa, jonka persoona jää sekä lukijalle että Amandalle tuntemattomaksi.

Kirjan irrallisin hahmo on yllättäen Amandan pihaan ilmestyvä Valdemar. Tämä pakenee vanhainkodin turhauttavaa elämää ja löytää itselleen turvapaikan ensin Amandan sitten Janssonin luota. Valdemarin persoona on puheenvuoro vanhusten oikeuksien ja mielekkään elämän puolesta. Samalla hänen hahmonsa myös pehmentää kirjan kovaa maailmaa.

Sahlbergin kieli on tunnistettavaa, siinä on rytmiä ja tarkkuutta. Tässä kirjassa hän ei kirjoita leveää waltarimaista proosaa, kuten esimerkiksi Pilatus-romaanissa. Tämän pienen (137 s.) kirjan teksti on tiivistä ja väkevää. Hän kuvaa rujoa maailmaa tarkasti ja tekee teräviä havaintoja. Yksi hienoimmista oli Amandan ajatus ihmisistä, jotka ”luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi”. Tämän virhekäsityksen jäljet näkyvät myös nykyisessä verkkokeskustelussa. Kirja on vahvaa yhteiskunnallista puhetta, se puolustaa heikkojen ja unohdettujen oikeutta oman näköiseen ja turvalliseen elämään. Se ei kaunistele, se puhuu murheesta ja kuolemasta. Mutta kirjan synkkyys ei ole lohduttomuutta. Kohtaaminen on mahdollista. 

Sahlberg, Asko
Amandan maailmat
Like, 2017

Eurooppalaiset unet - näyttämöromaani

Myönnän, että en ollut kuullutkaan Emma Puikkosesta ennen kuin hänet nimitettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Esimerkiksi blogisti Reader, why did I marry him oli kirjoittanut  Eurooppalaiset unet -romaanista ansiokkaan kirjoituksen jo pian kirjan ilmestyttyä keväällä. Epäilemättä moni muukin.  Romaanin luettuani uskon, että minäkin kuulen tästä kirjailijasta vielä usein.

Kirja on mielenkiintoinen episodiromaani, joka luo katsauksia Euroopan historiaan alkaen vuodesta 1980, jatkuen vuoteen 2017. Kirjan kieli on kaunista, sen maailma osin unenomainen. Kirjan voisi hyvin sovittaa näyttämölle, se etenee kohtauksittain.  Vaikka kohtaukset ovat erillisiä ja tapahtuvat eri miljöössä, toistuvat henkilöt sitovat niitä yhteen.

Kansi: Anna Makkonen

Ensimmäisessä tarinassa kuullaan uutisia Gdaskin lakoista 1980 ja enteillään Euroopan murrosta. Muut tarinat sivuavat Berliinin muurin murtumista, Jugoslavian sotia, pakolaisuutta ja vuoden 2010 tuhkapilveä. Sattumalla on sijansa historiassa. Asiat olisivat voineet kulkea myös toisin. Yhden ihmisen halvaantuminen uima-altaassa muuttaa monen elämän. Joukko siviilejä kuolee vain, koska teloituksen peruutuskäsky ei tavoita teon toteuttajia. Mielivaltaiset turvapaikkapäätökset jakavat antavat toisille mahdollisuuden kotoutumiseen, toisille eivät. Rasistinen väkivalta kääntyy joskus tekijöitään vastaan.  Kertomuksista koskettavin kertoi äidistä, jonka Berliinin muuri oli erottanut lapsestaan vuosikymmeniksi. Kirjan lopussa puhutaan uutisista, jotka muutetaan tarinoiksi, niihin kirjoitetaan juoni.

Kirjan ihmisiä hieno kansikuva kuvaa hyvin. Kaikki he ovat matkalla jonnekin. He ovat varjomaisia ja kantavat jotakin näkymätöntä taakkaa sisässään. He eivät kasva kokonaisiksi, aidoiksi ihmisiksi. He kaikki ovat tavallisia ihmisiä suurten tapahtumien keskellä. Samalla kansi viittaa näkyyn, joka sitoo kirjan alun ja lopun yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopussa ihmiset Euroopan eri puolilla nousevat puolustamaan sorrettuja ja heikkoja. Tämä kirja ei ole dystopia, Euroopassa uneksitaan muutoksen mahdollisuudesta.

Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

Kirja muureista, kadonneista, kaksosista, kuolemasta, puhumisen ja muistamisen vaikeudesta …

Riikka Pulkkisen kehuttu uutuusromaani  Paras mahdollinen maailma pitää sisällään monenlaisia aineksia. Se on monikerroksinen, rakenteeltaan monimutkainen ja tunteisiin vetoava. Kirja liikkuu eri aikatasoissa: nyky-Helsingissä rakennetaan näytelmää, joka kertoo Berliinin muurista. Kirjan toinen aikataso liikkuu muurin murtumisen ajassa, 80- ja 90-lukujen taitteessa. Näytelmä tuo yhteen kaksi ihmistä, joiden menneisyyteen liittyy samankaltainen perhetragedia.  Tarinat ja aikatasot limittyvät toisiinsa, kertojia on useita. Kulttuurisia viittauksia on paljon, suurta osaa en varmaan edes ymmärtänyt.

Kirjan takaumat tarjoavat tehokkaan pikakertauksen vuoden 1989 tapahtumiin keski-Euroopassa.  90-luvun alun Berliinin kuvaus vaikuttaa uskottavalta.  Päähenkilö on syntynyt  muurin murtumisen yönä. Hänen syntymäänsä ja lapsuuteensa liittyvää tragediaa selvitetään koko kirjan ajan. Toinen, pakomatkaan liittyvä perhetragedia vaikuttaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kertoo hirvittävistä valinnoista, joita kaiken taakseen jättävät pakolaiset joutuvat joskus tekemään.  Historian ironiaa on se, että siellä missä rautaesirippu ensimmäisenä rakoili, eli Unkarissa, tänä päivänä rakennetaan kaikista innokkaimmin pakolaisia pysäyttäviä esteitä.  Kirja pohtii vapauden käsitettä, onko tärkeämpää olla vapaa jostakin vai johonkin. Ainakin tulisi olla vapaa sekä lähtemään että palaamaan.  Muodikkaaseen tapaa kirjassa otetaan esille myös huoli siitä, että uskottavalta kuulostavat tarinat korvaavat tosiasiat. Yhteiskunnan idea on kadoksissa.

Myynti- ja varauslistojen ykkönen

Yhteiskunnallisuus on kirjassa kuitenkin vain yksi puoli. Muurien teemaa käsitellään monesta muustakin näkökulmasta.  Siinä puhutaan menettämisestä, syyllisyydestä ja puhumisen vaikeudesta.  Elämä on yllätyksellistä, kuolema voi puuttua peliin milloin tahansa. Nämä kuoleman ja rajan teemat ovat tuttuja myös Pulkkisen aikaisemmista kirjoista. Syyllisyys ja suru voivat särkeä läheiset ihmissuhteet. Joskua ihmisen yritys selvitä vaikeista asioista voi näyttää järjettömältä. Surun kokenut voi kieltäytyä hyväksymästä kuolemaa ja säilyttää menettämänsä ihmisen näkymätön hahmo lähellään.  Kaksosten side voi olla niin vahva, että kuolemakaan ei sitä riko. Kirjassa liikutaan reaalimaailman tapahtumien ja päähenkilön päänsisäisen todellisuuden välillä varsin sujuvasti. Kuolleet ja kadonneet ovat läsnä. Näkökulmasta riippuen voi puhua joko psykologisesta romaanista tai maagisesta realismista. Kaikki asiat eivät selviä, mietittävää jää. 

Riikka Pulkkisen tyyli joko hurmaa tai ei. Minusta tekstissä on tarpeetonta pateettisuutta. En ehkä jaksanut paneutua kaikkiin kirjan viittauksiin ja tasoihin riittävän syvällisesti, etenkin näytelmän tekemiseen liittyvät kohtaukset tuntuivat pitkitetyiltä ja teennäisiltä. Hyvin toimivat takaumat kärsivät pitkistä ja hitaista väliosista. Tiivistäminen olisi ehkä johtanut parempaan mahdolliseen lopputulokseen.

Pulkkinen, Riikka
Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016

Kati Hiekkapelto : Tumma

Kati Hiekkapelto kirjat ovat olleet ensimmäisiä suomalaisia maahanmuuttajien maailmaan sijoittuvia dekkareita. Niiden päähenkilö on Serbian unkarilaisalueella syntynyt Anna Fekete, joka perheensä mukana pakeni Suomeen 90-luvulla. Anna opiskeli poliisiksi ja menestyi Suomessa toisin kuin muu perhe. Ákos-veli ajautui päihdeongelmiin ja syrjäytyi, äiti palasi takaisin kotiin, Serbiaan. Ouluun sijoittuvat kirjat Kolibri ja Suojattomat kertovat pohjoisen kaupungin alamaailman ja turvapaikanhakijoiden karusta elämästä sekä kahden kulttuurin välissä elävien kodittomuudesta.

Luettavissa myös
sähkökirjana

Sarjan uusin osa, Tumma sen sijaan sijoittuu Annan synnyinseudulle Serbiaan.  Alueelle, josta 90-luvulla paettiin sotaa ja jossa nykyinen pakolaiskriisi näkyy armottomimmin. Kylän lähellä on Unkarin raja ja pakolaisleiri täynnä rajan takaiseen Eurooppaan pyrkiviä epätoivoisia pakolaisia. Kesälomaa viettävän Annan laukku varastetaan eikä lomaileva poliisi malta olla sekaantumatta varkauden selvittämiseen. Ei varsinkaan sitten, kun laukkuvaras löydetään kuolleena ja paikallinen poliisi tuntuu vähättelevän rikoksen merkitystä. Pieni rikos johtaa mafian ja ihmiskaupan jäljille. Lopulta Anna joutuu myös kohtaamaan lapsuutensa kipeimmän asian, isän kuoleman. Poliisi-isän kuolemaa ei ehkä ollutkaan kokonaan selvitetty. Kirjassa sivutaan myös romaanien kurjia oloja, turvapaikanhakijoiden epätoivoista tilannetta sekä unkarinkielen asemaa Serbiassa.

Vakavista aiheista huolimatta kirja kuvasi unkarinkielistä kylää idyllinä, jossa Annankin rakkauselämä kukoistaa (ainakin väliaikaisesti) ja velikin saa elämänsä järjestykseen (ainakin väliaikaisesti). Kirjassa on vahva kotiinpaluun tuntu. Minulle kirjan suurin löytö oli suorastaan runollinen kuvaus kukkivasta Tisza-joesta. Tämä vuosittain toistuva luonnonilmiö täyttää joen miljoonista parittelevista korennoista, jotka näyttävät tanssivan ja hehkuvan.

Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava, 2016