Tautitehdas: miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka tosin lehtitietojen mukaan työskentelee osa-aikaisena tutkijana Amsterdamissa, osittain elää vaihtoehtoelämää Suomessa. Hänen työhistoriaansa kuitenkin kuuluu myös työskentelyä terveyskeskuslääkärinä Suomessa. Kirjallaan  Tautitehdas hän pääsi vuonna 2015 Kanava-palkintoehdokkaaksi. Kirja käsittelee ylidiagnosointia, turhia hoitoja ja kehottaa lääkäreitä priorisointiin sekä pohtii  sairauden käsitettä. Kirjailija puhuu medikalisaatiosta, eli täysin normaalien elämän ilmiöiden kuten vanhenemisen tai surun uudelleenmäärittely lääkkeillä parannettavaksi sairaudeksi ja ylidiagnostiikasta, eli kaikkien riskiarvojen vähittäistä alentamista niin, että vähitellen yhä pienempiä poikkeamia ihannearvoista pidetään huolestuttavina. Yhtenä esimerkkinä ylidiagnosoinnista hän tarjoaa suhtautumisen verenpaineeseen, nykyisin lääkärit kuulemma huolestuvat pienemmästä kohoamisesta kuin vuosikymmeniä sitten.

Kirjoittaja kiittää loppukommenteissaan amerikkalaista lääkäria Gilbert Welchiä, jonka Overdiagnosed-kirjaa hän ilmeisesti paljon siteeraa. Kirjan huomioita on tietysti suomalaistettu. Ainakaan minä en pysty arvioimaan, kuinka suuri Welchin osuus kirjan kokonaisuudessa on.

Kirjassa osoitetaan, että suuresti arvostetut seulontatutkimukset ovat pääosin turhia, joskus jopa haitallisia. Seulontoja perustellaan usein tunteellisilla tarinoilla, joissa aikaisin löydetty syövänalku saadaan nopeasti hoidettua ja potilas näin pelastettua. Kirjan mukaan seulonnoissa löytyvät syövät ovat pääosin vaarattomia. Löydösten hoito ja tutkimus tulee kalliiksi, stressaa potilasta ja saattaa johtaa leikkaukseen, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa. Ilmeisesti sekä potilaiden että lääkärien on ollut vaikea uskoa, että syöpä ei ole aina vaarallinen.

Toinen myytti, jota kirjailija perusteellisesti käsittelee on ehkäisevän lääkityksen merkitys. Varhainen puuttuminen on tietysti hyvä asia, mutta lääkitys, jonka tarkoituksena on riskien vähentäminen, ei välttämättä auta potilasta lainkaan. Mieleen nousivat lukuisat tuttavat, jotka vuosia syövät Marevania tai kolesterolia alentavaa lääkettä. Ymmärsin kirjoittajan puheen tehottomasta riskien alentamisesta, mutta silti toivon, että läheiset ihmiset syövät kaikki mahdolliset lääkkeet. Kun kyse on ihmisestä, tilastollinen vakuuttelu tuntuu pahalta.

Yllättäen kirjassa minuun suurimman vaikutuksen teki varsin pieni huomautua, joka koski hammashoitoa. Kirjailija toteaa, että hammaslääkärit tekivät 70- ja 80-luvuilla niin hyvää työtä, että hammasmätä melkein katosi. Se, että juuri tuohon aikaan oikomishoidot yleistyivät rajusti ei liene mikään sattuma. Oikomishoidot pelastivat hammaslääkärit työttömyydeltä hyvin tehdyn työn jälkeen.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi tämä on kirjoitettu. Kirjoittajan yhtenä tavoitteena on epäilemättä osoittaa, että ylidiagnostiikan ansiosta terveydenhoidon voimavaroja käytetään terveiden hoitamiseen ja siksi resursseja ei riitä niille, jotka hoitoa tarvitsisivat ja niistä hyötyisivät. Pyrkiikö kirja valmistelemaan väistämättä edessä olevaan resurssien vähenemiseen? Ajatuksia se kuitenkin herättää. Tekstiä on kansanomaistettu niin, että maallikkokin ymmärtää siitä melkein kaiken, mutta sen väitteisiin on silti vaikea ottaa kantaa. Kirja on ohut, mutta sitä olisi voinut vielä tiivistää. Kirjoittaja pyrkii vakuuttamaan lukijaansa vähän liian monella samankaltaisella esimerkillä. Tiivistys olisi tehostanut viestiä. On kuitenkin aina ilahduttavaa, kun lääkäri vaivautuu selittämään asioita yksinkertaisesti.

Pasternack, Iris
Tautitehdas
Atena, 2015

Pimeys keskellämme - synkkä kesä Gotlannissa

Taas annoin Mari Jungstedtin johdattaa minut kesäiseen Gotlantiin. Valtakunnan eliitti kokoontuu Almedalen-kokoukseen, purjehtijat kiertävät saarta kilpaa veneillään ja turistit täyttävät Visbyn kauppakadut. Tämän kaiken onnen keskellä saarelaiset kuitenkin joutuvat säikähtämään raakoja murhia. Ne näyttävät kohdistuvan henkilöihin, jotka näkyvästi vastustavat rasismia. Tutkimus johtaa vielä vanhan ja edelleen vaikuttavan natsijärjestön jäljille. Kirjassa siis puututaan ajankohtaisiin asioihin.  Kirjailijan toimittajatausta näkyy kirjoissa siten, että poliisit ja lehdistö tuntuvat tekevän työtä rinta rinnan. Keskeisen poliisiparin lisäksi rikoksia ratkoo myös vakiotoimittaja valokuvaajansa avustamana. Monissa muissa rikossarjoissa lehdistö koetaan lähinnä riesaksi, joka sotkee rikospaikat ja häiritsee poliisin työtä. Näissä kirjoissa toimittaja on poliisin ystävä.

Kannen suunnittelu:
Sophie Soheutz

Kuten aiemmissakin Jungstedtin kirjoissa, tässäkin kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Rikosten selvittelyn lomassa kirjassa kuvataan rikollisen tarinaa hänen itsensä kuvaamana. Lukija säälii ja melkein ymmärtää kovia kokenutta rikollista. Rikosten jäljet johtavat usein lapsuuteen, tämän kirjan päähenkilö on alkoholistivanhempien laiminlyöty lapsi, jonka yhteiskuntakin on jättänyt  heitteille. Lajityyppiin kuuluu, että  lukija tietää aina enemmän kuin poliisit.

Näiden kirjojen viehätys ei ole rikostarinassa vaan ympäristössä ja tutuissa ihmisissä. Vakioituneen poliisikaartin ihmissuhdekiemuroissa on aina jotain uutta jännitystä. Ja ennen kaikkea Gotlannin kylät ja Visbyn kujat. Nämä kirjat ovat muisto lomasta kaikille niille, jotka ovat joskus Gotlannissa matkailleet.

Jungstedt, Mari
Pimeys keskellämme
ruotsin kielestä suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2018

Kaikki maallinen on vain vertausta: kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta

Kirjailija Kersti Bergroth (1886-1975)  eli pitkän ja mielenkiintoisen elämän. Kirjailijana hän julkaisu kymmeniä kirjoja, monikielisenä kosmopoliittina hän kirjoitti suomen ja ruotsin kielten lisäksi myös saksaksi. Hän myös käänsi kirjallisuutta paljon. Karjalaista nostalgiaa henkivää Anu ja Mikko -näytelmää lukuun ottamatta Bergrothin kirjallisuus vanhentunutta ja unohtunutta. Bergrothin elämäntyön kaikki jäljet eivät ole kuitenkaan kadonneet. Hän toimi paljon järjestöissä, hän oli esimerkiksi ystävänsä kirjailija Aino Kallaksen kanssa luomassa Suomen Pen-järjestöä. Järjestön toiminta oli kansainvälistä ja tähän Bergroth sopi erinomaisesti.

Uskonnolliselta katsomukseltaan Bergroth oli antroposofi, mikä alun perin sai uskontotieteilijä Tiina Mahlamäen kiinnostumaan kohteestaan. Kirjassa keskitytään vahvasti antroposofiaan ja Bergrothin uskonnolliseen polkuun. Kirjan nimikin, joka on lainaus Goethelta, ilmentää Bergrothin antroposofista maailmankuvaa. Kirjaa voi ehdottomasti suositella niille, jotka tuntevat antroposofian käsitteenä, mutta eivät juurikaan tiedä mitään sen opetuksista. Kirjassa todettiin, että antroposofit eivät halua käännyttää ketään tai edes esitellä oppejaan ulkopuolisille, mikä tietysti selittää sen, että ulkopuolisille ymmärrettäviä kuvauksia liikkeen opeista on kovin vähän. Tässä kirjassa antroposofian käsitteitä on kuvattu selkeästi ja kansantajuisesti. Se on yksi tämän kirjan ehdottomia ansioita.

Vaikka Bergroth ei ollut varsinaisesti poliittinen hahmo, hänessä oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen puolensa. Hänen lähipiirissään oli useita jääkäreitä ja jääkärien aate innosti häntä kovasti. Valkoisen Suomen arvot olivat hänelle tärkeitä. Hän oli mukana myös heimoaatetta käsittelevissä keskusteluissa ja vaikka hän itse olikin ehkä vähän liian kosmopoliitti kannattaakseen suur-Suomi-ajatusta, ainakin hänen lähipiirissään oli Akateemisen Karjala seuran -aatteiden kannattajia. Esimerkiksi Astrid Reponen, joka teki Eduskunnan aulassa itsemurhan Moskovan rauhan allekirjoituspäivänä, oli Bergrothin hyvä ystävä ja antroposofinen aatetoveri. Mielenkiintoista onkin se, että ainakin sotaa edeltävänä aikana nimenomaan antroposofia tuntui sopivan erityisen hyvin oikeistoliikkeiden edustajien aatemaailmaan. Esimerkiksi Tapio Tammisen kirjassa Himmler ja hänen suomalainen buddhansa käy hyvin ilmi natsipiireissä tunnettu antroposofisiin aatteisiin liittynyt kiinnostus. Työväenliikkeellä  (Suomessa) oli ainakin ennen kansalaissotaan taas läheiset yhteydet teosofiseen liikkeeseen. Fiktion muodossa tästä on kertonut uutuuskirjoista ainakin Tapio Tolosen romaanissaan Sokeisto.

Uskonnollisesta painotuksesta huolimatta kirjasta saa myös käsityksen päähenkilön elämästä ja persoonasta. Hänen elämäänsä mahtui kaksi lyhyttä avioliittoa, joista ensimmäinen päättyy rakastetun sielunkumppanin kuolemaan, toinen hylkäämiseen nuoremman naisen vuoksi sekä vuosikymmeniä kestänyt suhde naimisissa olevaan mieheen. Hänellä oli laaja sukulais- ja ystäväverkosto. Toistakymmentä vuotta elämästään hän asui sairaanloisen ystävättärensä kanssa Roomassa ja huolehti tästä ilmeisesti kaikilla tavoin haasteellisesta ystävästään. Hän oli älykäs ja hauska seuraihminen, jolle oli tärkeätä tehdä vaikutus myös vaatteillaan. Oman aikansa kulttuuripiireissä hänet tunnettiin ja hän mielellään asuikin ulkomailla, jotta saisi paremmin keskittyä kirjoittamiseen eikä tarvitsisi tavata ihmisiä jatkuvasti. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta yksinollessaan kaipasi seuraa, yleisöä ja kumppanuutta. Mielenkiintoista ja harmillistakin on, että suuri osa kirjailijan kirjeistä ja muistiinpanoista on hävinnyt. Yllättäen myös puolet Bergrothin haastatteluista, jotka Toini Havu teki kirjailijan viimeisinä vuosi ovat kadonneet. Näistäkin haasteista huolimatta Tiina Mahlamäki on saanut aikaan elävän elämäkertateoksen, jolla selkeä näkökulma ja rakenne.

Mahlamäki, Tiina

Kaikki maallinen on vain vertaus - kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta
Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 2017

Taivaanpallo - Finlandia-palkinto ansaitusti

Viime vuoden Finlandia-voittaja on nautinnollista luettavaa. Se on kaunista tekstiä, jota haluaa lukea kiirehtimättä. Kirjan tarina pitää otteessaan, silti ei ole yhtään ongelmallista lukea sitä pieni palanen kerrallaan. Minäkin kuin työmatkoilla, raitiovaunussa. Kirjailija on onnistunut luomaan maailman, johon lukija solahtaa helposti. Osoitus siitä, että tuon maailman luomiseen on käytetty aikaa ja nähty vaivaa. Näin helpon tuntuinen ja monikerroksinen teksti ei synnyt helposti.

Paljon on on kirjoitettu kirjan ajankohdasta ja sen kuvaamasta maailmankuvanmuutoksesta. Se kuvaa 1600-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan tapahtumat liittyvät luonnontieteen voittokulkuun ja tieteellisen ja myyttisen maailmankuvan ristiriitaan. Yhtä lailla kirja puhuu yhteiskunnallisesta muutoksesta. Luonnontieteen kehitys mahdollistaa globaalin kaupan. Maailma yhtyy yhdeksi suureksi kauppa-alueeksi, niin että St. Helenan saari, joka aiemmin oli syrjäisistä syrjäisin kolkka olikin merkittävä kauppareitin pysähdyspaikka. Ja kaikki oli kaupan, myös ihmiset. Kirjan kuvaus on orjalaivan todellisuudesta on jättää lukijaan unohtumattoman jäljen. Kaupanteon välikappaleiksi joutuivat myös avuttomat, muista riippuvaiset tytöt. Vaikka kirjassa toisaalta vastustetaan tyranniaa ja hirmuvaltaa, orjien ja naisten oikeuksille ei ollut edes sanoja.

Kuvan suunnittelu: Anna Lehtonen

Kirjan päähenkilö ja tapahtumien tarkkailija on nuori Angus. Hän elää St. Helenan saarella äitinsä, pikkuveljensä, siskonsa ja siskonpoikansa kanssa. Perhe oli tuntenut tähtitieteilijä Halleyn, joka oli aiemmin tehnyt saarella tutkimuksiaan. Angus oli toiminut tutkijan tarkkasilmäisenä avustajana. Nyt perheen äiti eli paheksutussa suhteessa saaren papin kanssa ja pappi opetti Angusta lukemaan. Angus lähetetään salamatkustajana Lontooseen viemään tähtitieteilijä Halleylle viestiä, joka kertoo saaren kuvernöörin mielivaltaisesta hallinnosta.

Angus tarkkailee tarkoilla silmillään paitsi tähtiä myös ihmisiä ja tapahtumia ympärillään. Hän näkee kaiken ja muistaa kaiken, mutta ei ymmärrä ihan kaikkea. Hän kuvaa aikuisten käyttäytymistä, mutta ihmisten välisten suhteiden ja heidän käyttäytymisensä syiden tulkitseminen jää lukijalle. Angus kuvaa ympäristöjä niin tarkkaan, että lukija näkee kirjan miljööt silmissään. Kirjailija on selvästä perehtynyt myös 1600-luvun arkielämän historiaan. Niin aidoilta miljööt vaikuttavat. 

Taivaanpallo on kehityskertomus, seikkailutarina ja historiallinen romaani. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat lukea kaunista ja ajatonta tekstiä tai joita kiinnostaa historia ja kaukaiset maat. Kuten hyvällä historiallisella romaanilla usein, tälläkin on yhtymäkohtansa meidän aikaamme. 

Jalonen, Olli

Taivaanpallo

2018, Otava