Lilium regale - sotaa ja rakkautta pohjoisessa

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut hienoa nimen. Tarkistamatta en olisi tiennyt, että Lilium regale on kuningasliljan latinankielinen nimi. Nimi kuulostaa kikkailevalta, varsinkin kun itse liljaan viitataan vasta romaanin lopussa.

Lilium regale kuuluu viime vuosien sotakirjallisuuden aaltoon, jossa sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Naisten sotaa on kova työ, rintamalla olevan isän kaipuu ja seksuaalinen väkivalta.Sota-aikaa ja sodanjälkeisiä vuosia eletään  Tornionjokilaaksossa. Lapin sodan aikana perheen naiset ja lapset soutavat muiden kyläläisten kanssa sotaa pakoon  Ruotsiin. Siellä ensimmäisenä vastassa on täisauna, mutta muuten Ruotsi tarjoaa ottaa naapurit hyvin vastaan. Sodanjälkeiset vuodet ovat levotonta ja liikkuvaa aikaa. Silloin ihminen saattoi joka kadota ilman, että kukaan ihmetteli. Sodan päättyminen toi myös sodan raaistamat ja monella tavalla vammauttamat sotilaat takaisin perheen luo.  Kirjan ajankuva muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä, vaikka ei kirjana nousekaan tämän mestariteoksen tasolle. Se, että kirjassa kuvataan suomalaisia pakolaisina Ruotsissa, on ehkä kannanotto tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

Kirjan päähenkilö on Else. Hän on perheensä esikoinen ja nuori aikuistuva tyttö kirjan alussa. Hänen isänsä kaatuu sodassa ja miestään kaipaava äiti menettää mielenterveytensä. Perhettä pitää pystyssä mummo, joka opettaa Elsen paitsi tekemään työtä ja kestämään myös vaikenemaan. Else kokee rakkaussuhteet kahden naisen kanssa, vaikka päätyykin naimisiin ja perustamaan perheen Ruotsiin. Kirjan alun ja lopun kehyskertomuksissa esiintyy vanha Elsa, joka on joutunut jättämään Suomen ja suomen kielen taakseen. Else ei opeta suomea myöskään tyttärelleen ja kielen mukana hän vaikenee muutenkin elämästään Suomessa. Salaamisen ja puhumattomuuden perinnettä hän siirtää myös seuraavalle sukupolvelle.

Kirjassa puhutaan paljon kirjallisuudesta, etenkin Hellaakosken ja Södergranin runoista. Viittaukset Hellaakoskeen korostavat aistivoimaisuutta, mikä tässä kirjassa näkyy suorastaan lihallisuutena. Kirjan rakkauskohtauksissa naisruumiin muotoja ja eritteitä kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Ehkä liiankin yksityiskohtaisesti. Ihmiset ja huoneet tuoksuvat ja haisevat. Päähenkilö havainnoi sekä omia, että muiden ääniä ja liikkeitä. Paitsi seksiä, myös syömistä kuvataan kaikkia aisteja käyttäen.

Kirjassa hienointa ja erityisintä on sen kielellisyys. Kirjan suomenkieliset puhuvat pääosin Tornionjokilaakson murretta ja se kuulostaa luontevalta. H-kirjaimet ovat paikallaan. Murteen lomassa puhutaan kaunista suomen yleiskieltä ja ruotsia. Kirjan herkullisimmissa kohdissa suomi ja ruotsi sekoittuvat  keskenään kuten lauseessa; "Elksling hoi, Suohmeen, eller hur?" Kieliä ja sanoja maistellaan ja sekoitetaan. Kirjailija on kielentutkija, joka on asunut pitkään Skotlannissa. Hänelle kieli on paitsi tutkimuskohde ja leikkiväline myös elävä ja muuttuva maailma itsessään. Parhaimmillaan kieli kukoistaa kuin kukka.


Laitila, Johanna
Lilium regale
Gummerus, 2019

Kerrostalo - lähiön tarina

Virkistävää lukea nuoren kirjailijan kirja, jossa näkökulma on yhteisöllinen. Hanna-Riikka Kuisman uutuuskirja Kerrostalo on moniääninen kuvaus ongelmalähiön ihmisten elämästä. Kirjan työnimenä on ollut "Pääteasema Pori", mutta ilmeisesti kirjan miljöö on kuitenkin fiktiivinen.
Kansi: Tommi Tukiainen

Kirja alkaa nostalgisella ja kansallisromanttisella kuvauksella Suomen metsästä, jonka keskelle vuosisatojen aikana syntyi vähitellen asutusta, kunnes sinne sodanjälkeisinä vuosikymmeninä nousi ihailtu mallilähiö, jonka presidentti Kekkonen kävi vihkimässä käyttöön. Lähiön vihkijäisistä ja alusta tehdään dokumentaarinen mainoselokuva, jossa myös ensimmäiset asukkaat pääsevät kertomaan, kuinka onnekkaita he uuden lähiön asukkaat ovat. Noista Kekkosen ajan onnen päivistä siirrytään elokuvamaisen nopeasti 2000-luvun rapistuvaan lähiöön, jonka asukkaat ovat pääosin työttömiä tai eri-ikäisiä eläkeläisiä ja joiden elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja erilainen rikollissävyinen toiminta sekä seksi. Prostituoituna työskentely on naisten tavallisin tapa ansaita. Lapsilla ei ole isiä, "ne on kaikki linnassa, kuolleita tai jotain". Rapistuvat yhteisön ja sosiaalisten ongelmien lisäksi, lähiön asukkaiden uhkana on myös tuntematon kansainvälinen sijoittaja, joka on ostanut lähiön talot ja joka valvoo niiden asukkaiden elämää. Valvonnan symbolina on valkoinen pilvenpiirtäjä, jossa omistajan edustaja huhujen mukaan asuu, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Valvonnan keinoina ovat lukot, kamerat ja postin mukana jaettavat ohjeet ja vuokrankorotukset. 

Kirja on taitavasti rakennettu. Se muodostuu lyhyistä kohtauksista, joiden tapahtumapaikkoina ovat lähiön ison kerrostalon asunnot ja rappukäytävät sekä lähiön kapakat, pihat ja pelottava parakkikylä. Henkilökuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, henkilöiden ulkonäkö ja päivittäiset rutiinit määrittävät heitä. Myös kotien sisustukset kuvataan tarkkaan. Sekä henkilöt että miljööt kuvataan kuin elokuvassa tai näytelmässä ja lopputulos toimii hyvin. Kirja on yhteisön ei yksittäisten henkilöiden kuvaus.  

Kirjan alkuosa on surullista, mutta myös nostalgista kuvausta. Henkilöt ja miljöö tehdään lukijalle tutuksi. Loppua kohden kirja muuttuu dystopiaksi ja jännityskirjaksi. Huumejengien velkaorjuudessa elävä Jessica yrittää muuttaa kohtaloaan, eri-ikäiset kapinalliset Krisu ja Keijo taas yrittävät muuttaa koko yhteisön suuntaa. Vuosia vankilassa elänyt kioskikiduttajana tunnettu mies palaa kotiseudulleen, mikä pelottaa ja nostaa vanhoja haavoja esiin. Järjetön väkivalta kohdistuu kaikkein heikoimpiin. Köyhien ja osattomien kesken ei ole solidaarisuutta. Kirja nostaa esiin myös muukalaisvihan syitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helppo nostaa myös maahanmuuttajia vastaan. Mutta olisiko toivoa sittenkin olemassa?

Kuisma, Hanna-Riikka
Kerrostalo
Like, 2019

Taivaat jotka ansaitsemme - epäluotettavia muistoja

Sari Elfvingin esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme on trendikkäästi nimetty. Relatiivipronomini kirjan nimessä on ollut Stieg Larssonin Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen ärsyttävän yleinen tehokeino. Minulle kirjan nimi ei auennut. Kirjassa on viittauksia uskontoon, mutta kirjan taivas ei tarkoita kuolemanjälkeistä elämää. Kirja kertoo äidin ja tyttären elämästä, valinnoista ja salaisuuksista sekä niiden seuraamuksista. Se kertoo kahden sukupolven naisen toisiinsa kietoutuvat kehitystarinat. Menneisyydessä koetut ja käsittelemättömät asiat vaikuttavat tähän päivään ja tulevaisuuteen. Onko tämä päivä menneisyyden taivas?
Ulkoasu: Milena Huhta

Äiti oli venäläisen isän tytär, joka joutui äitinsä kanssa muuttamaan lukemattomia kertoja. Muuttojen seurauksena hän tunsi aina olevansa ulkopuolinen, vaikka saavuttikin virkanaisen arvostetun aseman ja pääsi ulkomailla matkailevan hyväpalkkaisen insinöörin vaimoksi. Aviomies jää vieraaksi, kun rakkaus katoaa  ja tunteet omia lapsiakin  kohtaan ovat vaikeita. Äiti etsii pelastusta vaihtoehtoelämästä, turvautuu alkoholiin ja kärsii mielenterveysongelmista. Välillä tytär ihailee äitiään, joka maalaa itselleen uudet silmät. Kun humalaisen äidin meikit valuvat, tytär ei ole tuntea äitiään.  Perheen isä on aluksi aina matkoilla, myöhemmin hän häviää perheestä kokonaan ja hänestä vaietaan. Tytär haluaa unohtaa lapsuutensa ja perheensä, mutta käsittelemättömiä muistoja on mahdotonta työntää kokonaan pois. Hänestä kasvaa burleskitanssija, joka nauttii esiintymisestä ja siitä, että saa olla joku muu. Perheen selviytyjäjäsen on isoveli Kasimir, jolla on lapsuudesta aivan toisenlaiset muistot kuin sisarellaan ja joka yrittää luoda yhteyttä perheenjäsenten välille.

Taivaat jotka ansaitsemme puhuu muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Puhumattomat asiat johtavat  väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Teemat eivät ole mitään uusia, mutta niiden käsittely on persoonallista. Tarinat eivät etene aikajärjestyksessä. Ne polveilevat ja risteytyvät. Jo aiemmin kerrottuihin tapahtumiin palataan ja niitä katsotaan eri näkökulmista. Kirjan kieli on kaunista, tarkkaa ja sujuvaa, vaikka sisältääkin paljon arkista puhekieltä. Täsmällinen kuvaus taltioi myös 70- ja 80-luvun maailmaa.


Ainakin Omppu Martin  kirjoitti kirjasta varsin innostuneen päivityksen.





Elfving, Sari
Taivaat jotka ansaitsemme
Teos, 2019

Maalliset jäänteet - Brunetti lähtee lomalle

Kesäloma alkaa dekkareilla. Luin ensimmäisten Donna Leonin dekkarien suomennokset, mutta vuosiin en ole käynyt kirjallisella vierailulla Venetsiassa tämän kirjailijan johdattamana. Komisario Guido Brunetti on sivistynyt ja oikeamielinen poliisi. Hän joutuu yleensä selvittämään tapauksia, joissa törmää Italian korruptioon ja pienen raharikkaiden yläluokan piittaamattomuuteen. Ikuinen ristiriita Brunettin elämässä on se, että hänen rakas ja sivistynyt vaimonsa kuuluu yhteen Venetsian ylhäisimmistä ja rikkaimmista suvuista.



Maalliset jäänteet -kirja alkaa vauhdikkaasti. Brunetti kuulustelee nuoren kollegansa kanssa ylimielistä upporikkaan suvun perillistä, jonka epäillään aiheuttaneen nuoren naisen kuoleman. Kuulusteltavan käyttäytyminen ärsyttää nuorta kollegaa niin, että Brunetti pelkää tämän käyvän haastateltavan kimppuun ja tuhoavan siten uransa. Kollegaansa suojellakseen Brunetti teeskentelee saavansa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalan. Kohtaus on kuvattu niin voimakkaasti, että moni työhönsä uupunut ja kyllästynyt voi samaistua komisarion tunteisiin. Komisario lähetetään sairauslomalle. Lomakohteeksi löytyy vaimon suvun omistama huvila Venetsian laguunin rauhalliselta pikkusaarelta. Vauhdikkaan alun jälkeen kirjassa on seesteinen jakso. Komisario soutelee päivästä toiseen saarella elävän arvoituksellisen vanhan miehen kanssa ja unohtaa työhön liittyvät murheet. Soutamisen ja Venetsian saariston lisäksi hän saa oppaansa kanssa tutustua myös mehiläisten hoitoon. Mehiläisiä kirjassa tosin käytettiin lähinnä symbolisessa merkityksessä. Niiden tuho enteilee ihmisten tuhoa. Komisario Brunettin tavoin minua kiinnosti, kuinka mehiläiset ylipäätään voivat selvitä karuilla laguuneilla. Tähän kysymykseen kirja ei varsinaisesti vastaa.

Kuten lajityyppiin kuuluu, komisarion hermoloma muuttuu rikostutkimukseksi ja  hän joutuu syventymään soututoverinsa elämään liittyviin salaisuuksiin. Epäviralliset tutkimukset  johtavat jälleen kerran vanhojen rikosten jäljille. Rikoksien, joita on tehty paitsi ihmisiä, myös äiti maata kohtaan. Tällä kertaa komisario toteaa, että etuoikeutettujen lisäksi myös tavalliset ihmiset ovat valmiita tekemään vääryyksiä. Viattomia ei olekaan, eivät edes kärsineet ja vammautuneet.

Kirjan maailma on synkkä. Sitä pehmentää vain ikuinen ja ihana Venetsia sekä komisarion onnellinen perhe-elämä.

Leon, Donna
Maalliset jäänteet : komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2019

Sininen huvila - murha kuin Strömsöössä

Eva Frantz on suomenruotsalainen toimittaja ja dekkaristi, jonka uusin kirja Kahdeksan neito palkittiin viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkittu kirja kuuluu Anna Glad -sarjaan, jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2017 ilmestynyt Sininen huvila.

Anna Glad on pirteä uusi tuttavuus. Kolmikymppinen naispoliisi selvittää rikoksia yhdessä vanhemman kollegansa Rolfin kanssa pienellä paikkakunnalla. Paikkakuntaa ei määritellä, mutta kyse on epäilemättä rannikkokaupungista, jossa suomenruotsalaisuus on vahvoilla. Työn ohessa Anna kipuilee yksityiselämänsä kanssa, mutta privaattielämä ei kuitenkaan hautaa varsinaista rikostapausta alleen. Kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja koukuttavia. Lukija haluaa jatkossakin kuulla, mitä etenkin Annalle kuuluu.
Kansi: Emma Strömberg

Sininen huvila kuuluu Cozy crime -sarjaan ja tarjoaa siten kodikkaita murhia Agatha Christien ja muille hänen lajityyppinsä ystäville. Vaikka kirja alkaakin varsin epämiellyttävällä perheväkivaltakohtauksella, kirjaa voivat lukea raakuuksia vierastavatkin. Tunnelma on vanhanaikainen, vaikka liikutaankin bloggarien ja trollaajien maailmassa. Kirjassa selvitellään ihaillun Sininen huvila -nimisen sisustus- ja elämäntapabloggariin kohdistunutta raivoisaa hyökkäystä. Blogi  esittelee täydellistä kotia ja "strömsööläistä" elämäntapaa, mutta lajityypin mukaisesti kirjassa törmätään synkkiin salaisuuksiin. Rikoksen jäljet johtavat paitsi Tor-verkkoon myös kauas menneisyyteen. Rakenteeltaan kirja muistuttaa esimerkiksi Mari Jungstedtin kirjoja. Rikosten selvittelyn väliin on sijoitettu nimeämättömiä muistoja ja ajatuksia. Murhaajakin saa näin äänensä kuuluviin.

Anna Gladista epäilemättä vielä kuulemme. Näitä kirjoja voisi kuvitella lukevansa sateisena kesälomapäivänä. Bloggariteeman vuoksi Sininen huvila -kirja voisi kuulua myös kaikkien bloggarien lukulistalle.

Frantz, Eva
käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Sininen huvila
S & S, 2017

Kulkemattomat polut - vaihtoehtohistoriaa

Vuoden 2017 Vuoden historiateos -palkinnon voitti kirja, jossa pohditaan Suomen historian vaihtoehtoisia kulkusuuntia. Itsenäisyyden juhlavuonnakin oli hyvä muistuttaa lukijoita siitä, että vaikka usein esitämme Suomen historian itsenäisyyttä kohti kulkeneena suorana tienä, menneisyyden ihmisille toteutuneet vaihtoehdot eivät olleet mitenkään itsestään selvyyksiä. Kirja kuuluu Suomessa varsin vähän harrastettuun kontrafaktuaaliseen historiaa. Kulkemattomat polut -kirja esittelee seitsemän 17-loppuista vuotta Suomen historiasta. Ensimmäinen tarkasteluvuosi on 1417, muut sadan vuoden välein vuoteen 2017 asti.

Kirja on artikkelikokoelma. Jokaista ajankohtaa tarkastelee eri henkilö, aikakauden spesialisti. Mukana ovat toimittajien lisäksi Pirjo Markkola, Sari Katajala-Peltomaa, Ulla Koskinen, Marjaana Niemi ja Pertti Haapala. Artikkelit herättivät ajatuksia ja avasivat näkymiä. Tulkinnoissaan kirjailijat olivat varsin varovaisia. Kovin villejä vaihtoehtoja he eivät esittele.

Sekä Sari Katajala-Peltomaa että Ulla Koskinen pohtivat Kalmarin Unionin mahdollisuuksia säilyä. Olisiko Suomi voinut jäädä osaksi Tanskaa? Kirja muistuttaa siitä, että kaikesta huolimatta pohjoismainen unioni kesti pidempään kuin Neuvostoliitto. Vuosi 1517 oli vuosi jolloin Luther naulasi kuuluisat teesinsä Saksassa ja sittemmin Kustaa Vaasana tunnettu kuningas vasta vahvisti valtaansa. Uuden hallitsijan asema ei ollut alussa vahva eikä ollut itsestään selvää, että Ruotsi pysyy reformaation piirissä. Vuosi 1617 on Stolbovan rauhan vuoksi merkittävä vuosi. Nils Erik Vilstrandin mukaan rauha viitoitti tietä tuleville taisteluille, vaikka olikin Ruotsille menestys. Maa-alueiden vaihtoehdoksi Ruotsille tarjottiin suurta rahasummaa. Vuosisata olisi ollut ehkä rauhallisempi, jos Ruotsi olisi valinnut toisin. Laajat rajat olivat haaste puolustukselle ja houkuttelivat naapurimaita Ruotsia vastaan. Samalla se antoi huonon esimerkin sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Vielä Tarton rauhasta neuvotelleet vetosivat Stolbovan rajoihin vielä vuonna 1920. Kirja keskittyy politiikkaan, mutta viittaa myös talouteen. Suurvalta Ruotsin verotus loi talonpojille taloudellisia vaatimuksia ja johti tervakaupan syntyyn. Petri Karonen näkee myös Suuren Pohjansodan lopputuloksen Suomelle edullisena. Jos Ruotsin suurvalta-asema olisi jatkunut, Suomi olisi ruotsalaistettu kuin Skåne. Jos taas Suomi olisi jo 1700-luvun alussa liitetty Venäjään, Turun yliopisto olisi suljettu Tarton yliopiston tavoin vuosisadaksi, maaorjuus olisi levinnyt Suomeen eikä maan autonomiaa olisi myöhemminkään vahvistettu.

Pienillä asioilla on merkitystä, joskus yhden ihmisen satunnaisetkin ratkaisut muovaavat historiaa. Pirjo Markkola puhuu vuoden 1817 Suomesta kertoessaan paljon myös kirkosta. Esimerkiksi hän väittää, että kun arkkipiispaksi noussut Jakob Tengström ilmeisesti omista henkilökohtaisista syistään johtuen kieltäytyi toimimasta aikaisempien Suomen piispojen tavoin yliopiston varakanslerina, käytäntö jäi pysyväksi. Tengströmin päätöksen seurauksena kirkko ja yliopisto alkoivat erkaantua toisistaan muutenkin. Kehitys, jota tietysti yliopiston siirto Helsinkiin sittemmin vahvisti. Kirjassa myös todettiin, että kun vuonna 1817 Suomessa juhlittiin Lutherin teesien naulauksen 300-vuotisjuhlaa, haluttiin korostaa reformaation eurooppalaisuutta ja häivyttää Ruotsin merkitystä Suomen uskonnollisen kehityksen kannalta. Vielä 1700-luvulla Suomessakin oli juhlittu Ruotsin reformaation 250-vuotisjuhlaa. Uusi hallitsija halusi käyttää myös luterilaisuutta valtansa lujittamiseen.

Kirja sopii erinomaiseksi Suomen historian kertauskirjaksi niille, jotka historiaa jo jonkun verran tuntevat. Niille, jotka haluavat tutustua maamme vaiheisiin se on turhan hankala. Kirja edellyttää lukijaltaan perusasioiden tuntemusta. Kirja nostaa esiin näkymiä, joita tietyssä ajassa eläneillä ihmisillä oli. Se keskittyy lähinnä politiikkaan. Näkökulma on koko ajan valtaapitävien ja hallitsijoiden . Kun historiantutkimus korostaa syitä ja etsii selityksiä, usein ajattelemme, että menneisyyden ihmiset ovat nähneet nykyhetkeen johtavan tien. Kirja muistuttaa, että menneisyyden ihmiset ovat eläneet yhtä sokeina ja yhtä avoimien vaihtoehtojen keskellä kuin mekin. Tyypillistä kyllä, kirjan viimeinen luku tuntuu nyt jo hieman vanhentuneelta. Vuodesta 2017 kirjoittaessaan Pertti Haapala puhuu globaaleista haasteista. mutta ei mainitse ilmastonmuutosta ja sen haastetta. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, haasteet muuttuvat koko ajan.

Kulkemattomat polut: mahdollinen Suomen historia.
Toimittaneet Nils Erik Villstrand ja Petri Karonen.
Gaudeamus, 2017

Petsamo - islantilaisten sota-aikaa

Arnaldur Indriᵭason jatkaa sodanaikaisen Islannin elämää kuvaavaa sarjaansa. Petsamo-kirja on sarjan kolmas. Kirjoissa puhutaan Islantiin asettuneista liittoutuneiden miehitysjoukoista, briteistä ja amerikkalaisista. Ainakin miehityssotilaiden ja islantilaisten naisten väliset suhteet ovat olleet ilmeisen vaikea asia. Edellisen Saksalainen talo -kirjan tapaan tässäkin kirjassa viitataan myös islantilaiseen natsismiin. Toisin kuin virallisesti sotaa käyneissä maissa, Islannissa ei ole ollut tarpeen irtisanoutua natsismin perinnössä. Dekkarisarjassa käsitellään näitä vaiettuja historian kipupisteitä.



Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Petsamo-kirja sivuaa myös Suomea.  Vuonna 1940  Islanti saa luvan hakea muissa Pohjoismaissa asuvat kansalaisensa sodan jaloista kotiin. Turvallisin reitti, jota pitkin kotiin kulkee silloin välirauhan aikaa elävän Suomen aina jäättömän Petsamon sataman kautta. Esja-laiva noutaa Petsamoon kerääntyneet islantilaiset meren vaarojen halki kotiin. Kirjailija osaa rakentaa uskottavan ajankuvan. Lukija saa katsella toisen maailmansodan pelottavaa aikaa Reykjavikin näkökulmasta. Saksalaismiehitys oli katkaissut suhteet entiseen emämaahan Tanskaan, elämä laitakaupungilla on ankaraa ja köyhää, suhde liittoutuneiden sotilaisiin on ristiriitainen.


Kirjassa selvitellään kahta erillistä rikosta. Amerikkalaisten sotilaiden suosiman kapakan läheltä löydetään raa'asti pahoinpidelty mies sotilaan univormussa. Merestä nostetaan hukkunut, jonka kuolemaa pidetään itsemurhana, kunnes lääketieteelliset tutkimukset todistavat muuta. Kirjan edetessä viittauksia muihinkin rikoksiin löytyy. Rikoksia limittäin tutkivat poliisit sitovat tarinat yhteen. Kerronta toimii. Kirjan juoni ei ole liian monimutkainen, myös päähenkilöiden persoonia on vähän syvennetty. 

Edellisen kirjan tapaan rikoksia ratkovat islantilaispoliisi Flóvent ja Kanadasta saapunut lännenislantilainen Thorson. Miesten keskinäiset välit lämpenevät ja lähenevät yhteistyön jatkuessa. He tuntevat toisiaan kohtaan tunteita, joille eivät ainakaan aluksi löydä edes sanoja, vaikka homoseksuaalisuus ei poliiseille tietenkään ollut tuntematonta. Miesten väliset suhteet liittyvät myös tämän kirjan rikoksiin. Virallisesta paheksunnasta huolimatta ainakin köyhissä Reykjavikin kortteleissa suhtauduttiin varsin mutkattomasta "miesrakastajiin". 

Kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari osaa asiansa. Kirjan käännös on hyvä. Kirjan kieli on verkkaista ja selkeää. Tarinat kulkevat rauhallisesti eikä edes liikkuminen eri aikatasoissa hankaloita tapahtumien seuraamista.


Arnaldur Indriᵭason
Petsamo
islannin kielestä suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon, 2018

Kuilu - tanskalaiset Suomen sotahelvetissä

"En ollut ryhtynyt sotilaaksi hakatakseni naisia ja lapsia kenttälapiollani kuoliaaksi"

Ei ole kovin montaa ei-suomalaista historiallista romaani, joka käsittelee Suomen kansalaissotaa. Tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu on yksi niistä harvoista. Kirja ilmestyi suomeksi sopivasti sodan 100-vuosimuistovuonna.  Katriina Huttunen teki kirjan kanssa suomentajana hienoa työtä. Kirjan suomennostyöhön  hän viittaa myös  kirjassaan Surun istukka.

Kuuntelin Kim Leinea  viime vuoden HelsinkiLit-tapahtumassa, viimeiset sivut luin vasta tänä vuonna. On mielenkiintoista, että ne blogistit, joiden arviot kirjasta olen lukenut, kertoivat kirjan imaisseen niin, että lukemista ei voinut keskeyttää. Minä kuin kirjaa osina enkä pystynyt kirjoittamaan siitä heti. Kyse ei ollut vain siitä, että kirja on yli 700-sivuinen järkäle. Sen asiat ovat vaikeita ja niiden käsittelytapa rankka. Kirjan vaikuttavuus on osittain vastenmielisyyttä.

Kirjan päähenkilöt ovat kaksoispojat, Kaj ja Ibn, jotka haluavat lähteä Suomeen kansalaissotaan taistelemaan kommunismia vastaan. Sotaan heitä innoittavat myös tanskalaisten 1860-luvulla käymät sodat Preussia vastaan. Vuosikymmenien takaiset sankaritarinat innoittavat. Tanskalaisille aikoinaan kuulunut Dannevirken myyttinen linnoitus  kummittelee mielessä. Mutta kunniaa ei sodasta löydy.

Kirjan Suomea käsittelevä osuus on kirjoitettu niin taitavasti ja viitteellisesti, että suomalaiset sotaharrastajat tuskin pystyvät siihen tarttumaan. Yksityiskohtia on vältelty, konkreettisia paikannimiä on vähän. Kirjassa toki lähdetään Seinäjoelta. valloitetaan Tampere ja viitataan Jämsän verilöylyyn. Tärkeä hahmo kirjassa on Jämsän teurastajaksi nimetty Mikko. Kirjassa lukija saa katsoa myös vankileirien todellisuuteen. Olennaista ovat sodassa koetut raakuudet. Tanskalaispoikien sotakokemukset olisivat voineet olla ISIS-vapaaehtoisten kokemuksia tämän päivän Syyriasta. Sota turmelee, sota jättää jäljet. Pojat tulevat osallistuneeksi hirveyksiin, joita eivät olisi ennen sotaa voineet kuvitellakaan.

Suurin osa kirjaa tapahtuu kansalaissodan jälkeen. Kirja kulkee läpi sotienvälisen ajan ja päättyy toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa nähdään natsismin nousu.  Veljistä toinen palaa vielä talvisodan aikaiseen Helsinkiin. Sodan alettua Tanska miehitetään ja kaksoset joutuvat taas valitsemaan roolinsa. Kirjan antama kuva Tanskan vastarintaliikkeestä ei ole hohdokas eikä sankarillinen. Vastarintaliike teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja sortui itsekin hirveyksiin. Voisi kuvitella, että näkemys on herättänyt Tanskassa keskustelua..

Kaiken kauheuden keskellä kirjassa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Yksi niistä on kanteenkin päässyt kuva, joka viittaa kirjan loppupuolella olevaan kohtaukseen, joka tapahtuu Tivolissa. Kohtaus muistuttaa Kolmas mies -kirjan tai -elokuvan huvipuistokohtausta. Kirjan useimmat luvut alkavat Ilmestyskirjasta lainatuilla sitaateille.

Kaikkien vuosikymmenien ajan kaksoset kantoivat sotaa mukanaan.  Julmuudet eivät jääneet sotaan. Kynnys tappaa oli alentunut pysyvästi. Monet kirjan kohtaukset ovat vastenmielisiä lukea. Kirjassa kuvataan seksiä ja väkivaltaa rumasti ja realistisesti. Kirja näyttää ihmisen pahimmillaan. Se kuvaa ihmisen mieltä ja väkivallan kierrettä. Seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. 

P.S. Kirjasta opin, että nykyisin näyttelytilana toimiva Nikolain kirkko palveli kaupunginkirjastona sodan aikana. Oppia sekin.



Leine, Kim
Kuilu
suomennos Katriina Huttunen
Tammi, 2018

Evoluutio : miten lajit kehittyvät?

Juha Valste on evoluutiobiologi, joka on julkaissut evoluutiota esittelevän yleisteoksen Evolutio - miten lajit kehittyvät. 200 sivuun on mahdutettu evoluutiokäsityksen historiaa, evoluution todisteita, lajiutumisen ja solunjakautumisen periaatteita sekä kreationistista kritiikkiä. Kirjan on kustantanut SKS. Humanistisen kustantamon ote näkyy ainakin kieliasussa. Kirja on selkeästi ja  monimutkaisia asioita on kuvattu yksinkertaisesti. Tyyli on oppikirjamainen ja jakautuu selkeästi lukuihin.  Huvittava lapsus kirjassa on se, että lukujen numeroinnissa on tapahtunut virhe ja luku 7 näyttää puuttuvan. Muuten kirja on huolellista työtä.

Pedagogiseen tyyliin Valste aloittaa kirjansa kuvaamalla useimmille lukion biologiasta tutulla historialla. Se esittelee Galilein ajatuksia, valistuksen filosofiaa, Lamarckin ajatuksia hankintaominaisuuksien periytymisestä ja päätyy Charles Darwiniin ja Gregor Mendelin perinnöllisyyttä käsitteleviin kokeisiin. Kun luonnontiedettäkin vierastava lukija huomaa ymmärtävänsä asiat, kirja innostaa lukemaan enemmän. Ja vanhan kertauksen lisäksi kirja opettaa paljon uutta. Lukukokemus ei mene pilalle vaikka lukija ei kaikkea ymmärräkään. Geenien rakennetta käsittelevä osuus vaatisi kemian ymmärrystä, mutta kirjan sanoma ei katoa kaavoja ymmärtäisikään.

Kirja korostaa, että evoluutio ei tarkoita kehitystä kohti aina vain monimutkaisempia rakenteita vaan on jatkuvaa ja epätasaisesti etenevää sopeutumista olosuhteisiin. Se erottelee synteettisen ja laajennetun evoluutioteoria, joista ensimmäinen on perinteisempi, yksinomaan geenien merkitystä korostava tapa ajatella evoluutiota. Laajennettu evoluutioteoria huomioi myös ympäristön vaikutuksen. Epigenetiikaksi kutsuttu tieteenala tutkii niitä perinnöllisiä muutoksia, jotka eivät aiheudu DNA-muutoksista. Nämä muutokset liittyvät ympäristön vaikutuksiin. Epigenetiikka täydentää perinteistä evoluutiokäsitystä ja osoittaa, että välillä naurettavana pidetyn lamarckismin ajatuksissa on jotain toimivaa.

Graafinen suunnittelu :
Timo Nummine
Mielenkiintoinen havainto oli se, että kun Carl von Linné esitteli 1700-luvulla kehittämänsä kasvien ja eläin luokittelujärjestelmän, järjestelmään sisältyvää ajatusta ihmisen ja apinan lähisukulaisuudesta ei kukaan pitänyt sopimattomana. Darwinin mallia kohtaan tunnettu vastustus ei siis välttämättä liittynyt ihmisen asemaan luomakunnan kruununa vaan ajatukseen luonnonvalinnasta. Esimerkiksi suomalainen piispa Frans Ludvig Schauman kritisoi kehitysoppia lähinnä siksi, että se antoi ihmiselle oikeuden tuhota toisen ihmisen, koska myös luonnossa näyttää vallitsevan olemassaolon taistelu. Käytännössä hän siis vierasti varsinaisesti sosiaalidarwinismia, ei luonnontiedettä. Nykyisin suuri osa kristityistä ja juutalaisista ei pidä evoluutiota ongelmana. Ei myöskään osa muslimeista.

Valste nostaa kuitenkin kirjassa esiin nykyajan kreationismin puolustautuu kirjassa ehkä turhankin voimakkaasti evoluutiokriitikoiden väitteiltä. Tiedemaailmassa evoluutio on vallitseva teoria, jonka todisteet ovat kiistämättömiä. Valste painottaa, että evoluutio ei ole uskomus vaan painovoimaan verrattava fakta. On samantekevää uskooko ihmisen siihen vai ei, se kuitenkin vaikuttaa hänen elämäänsä. Uskonto taas on kokonaan oma elämänalueensa. Kreationistien ajatuksen lisäksi kirja kumoaa myös muita vanhentuneita käsityksiä. Esimerkiksi todetaan, että usein esitetty termi 'luonnon tasapaino' on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Luonnossa ei vallitse koskaan tasapaino vaan kaikki on alituisessa muutoksessa. 

Lukija, joka ei ole perehtynyt biologian nykykehitykseen, 
tajuaa kirjaa lukiessaan, että lajimäärityksiin ei suhtauduta enää kovin tiukasti. Itse asiassa koko käsite on paljon epämääräisempi kuin vanha lukio-opetus antoi ymmärtää.  Lajeja ja alalajeja syntyy, lajit vaihtavat geeniperimää keskenään, poikkeuksellisen ankarissa olosuhteissa sukulaislajien yksilöt saattavat pariutua keskenään, vaikka normaaliolosuhteissa näin ei tapahtuisikaan. Laji on ihmisbiologien tapa tulkita luontoa, ei mikään luonnonlaki. Myös nykyihmisen kehitykseen ovat vaikuttaneet muilta ihmislajeilta saadut vaikutteet, kuten Valste Neandertalin ihmistä tutkineena osaa kertoa. Onneksi kysymys lajeista ja niiden määrityksistä ei kiinnostanut ihmisen varhaisia esi-isiä, joiden risteytymistä vieraiden lajien kanssa saamme osittain kiittää monipuolisesta geeniperimästämme. 

Valste, Juha
Evoluutio - miten lajit kehittyvät?
SKS, 2018

Aavikkosutten veli - rikos Kemissä

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uusi yhteinen kirja Aavikkosutten veli on toinen osa kirjailijoitten Lapponia-sarjaa, jonka tarkoituksena on käsitellä "pohjoisen Suomen kipupisteitä jännitysromaanin keinoin". Sarjan ensimmäinen osa Yksi näistä pienimmistä käsitteli lestadiolaisuutta. Uusi kirja nostaa esiin Tornion ja Sallan kautta saapuneet turvapaikanhakijat, maahanmuuttajavastaiset liikkeet ja katupartiot sekä kiistan Kemin keskussairaalasta. Kirjassa viitataan myös Pohjois-Pohjanmaalla pitkään toimineen koulukodin väärinkäytöksiin.
Kirjoittajat. Kuva: Tinja 
Ruusuvuori / WSOY

Kirjassa rikosta selvittävät edellisestä kirjasta tutut lastenpsykiatri Saara ja pappi Janne, jotka ovat molemmat keski-ikäisiä paluumuuttajia pohjoisessa. Edellisessä kirjassa Saara oli keskeinen hahmo, uudessa kirjassa Kemissä asuva Janne nousee keskipisteeksi. Kirjan alussa kaupunki kohisee, kun Jannen lapsuudenystävän Matin entinen puoliso ja tämän uusi, afroamerikkalainen miesystävä löydetään ammuttuna. Epäilyt kohdistuvat Mattiin, varsinkin kun tämä katoaa kuin maan alle. Tapaus saa Jannen muistelemaan lapsuuttaan ja miettimään, mitä hän oikeastaan tiesi ja ymmärsi ystävästään ja tämän elämästä. Voisiko lapsuuden paras kaveri olla murhaaja? Kirja edustaa lajityyppiä, jossa keskeinen henkilö on poissa ja muut yrittävät kuvata ja ymmärtää häntä. Jannen lisäksi myös Saaralla, entisellä opettajalla ja monella muulla paikkakuntalaisella on oma näkemyksensä Matista

Kirjassa puhutaan rikoksista, mutta se ei ole varsinainen dekkari. Olen iloinen siitä, että Lapponia-sarjaa ei ole sijoitettu ainakaan Helsingin kirjastoissa jännityskirjojen hyllyyn. Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori tuo tähänkin kirjaan lastenpsykiatrin näkökulman. Edelliseen osaan verrattuna tämän kirjan psykiatriaa on kuitenkin kansanomaistettu eikä tässä edellisen kirjan tapaan luennoida. Pikemminkin kirjan johtopäätökset ovat kovin suoraviivaisia ja moneen kertaan toistettuja.Kun lapsi jää vaille rakkautta, joutuu pahoinpidellyksi ja hänen tarpeensa sivuutetaan, seuraukset voivat myrkyttää koko elämän ja vaikuttaa vielä seuraavankin sukupolven elämään.  Tässäkin  kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja tämän päivän rikoksiin etsitään syitä vuosikymmenien takaisista perhesalaisuuksista.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan miljöötä ja muistoja. En ole koskaan käynyt Kemissä, mutta tämä kirja herätti kiinnostuksen. Jannen muistojen kautta välittyy kuva myös kuva 60-luvun maailmasta. Muistelu ei ole pelkkää nostalgiaa vaan se haastaa myös miettimään omia muistoja. Mitä oikeasti muistamme menneisyydestä ja kuinka se meitä sitoo? Koukuksi kirjaan on lisätty myös vihjaus päähenkilöiden suhteen lämpenemisestä, jota ilmeisesti saamme seuraavissa osissa seurata. Teksti on sujuvaa, helposti luettavaa ja pitkään se pitää pitkään lukijaansa jännityksessä. Kirjan sävy on opettavainen ja siihen on kasattu vähän liikaa erilaisia henkilöitä ja teemoja. Sekavuus rikkoo myös jännityksen, vaikka erilliset juonet loppukohtauksessa yhtyvätkin.

Ruusuvuori Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Aavikkosutten veli
WSOY, 2019

P.S. Kirjan nimi on lainaus vanhasta Raamatunkäännöksestä, Jobin kirjasta. Uudemmassa käännöksessä aavikkosusi on korvattu tunnetummalla nimellä sakaali.


Kauneussalonki - julman maan kuvaus

Kolumbia on maa, jonka nimestä tulee mieleen huumekauppa, rikollisuus ja kaunesbusiness. Näistä kaikista teemoista kertoo Melba Escobarin kirja Kauneussalonki, ensimmäinen koskaan lukemani kolumbialainen kirja. Kirja tarjoaa Kolumbiasta varsin lohduttoman kuvan.

Kirjan päähenkilö on nuori ja kaunis Karen. Hän työskentelee yhdessä Bogotan hienoimmista ja kalleimmista kauneussalongoista. Hän säästää palkkarahoja, jotta voisi saada pienen poikansa luokseen.  Karenilla on tausta ja suunnitelma elämänsä suhteen, silti hän näyttäytyy tässä kirjassa uhrina, joka ei pysty vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun. Karen ei pääse edes itse kertomaan suurinta osaa tarinastaan.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Tapahtumapaikkana kauneussalonki korostaa ihmisten ulkonäön merkitystä. Yläluokan naiset ovat valmiita maksamaan kauneuskirurgiastaan ja muista ulkonäköä parantavista hoidoistaan rajattomasti. Mutta myös köyhemmät naiset ovat valmiita kärsimään kipua, jota hiusten suoristaminen tuottaa. Hiuksissa kyse on myös rodusta, kiharatukkaiset ovat mustia, suorat hiukset ovat osoitus länsimaisuudesta.

Kirja alkaa vaikuttaa rikosromaanilta, kun Karenin asiakkaana käynyt nuori tyttö kuolee epäselvissä oloissa. Karen on viimeinen, joka tapasi tytön ennen kuin tämä lähti kohtalokkaiksi osoittautuneille treffeilleen. Hän on todistaja, josta kiinnostuvat paitsi murhatun tytön äiti ja tämän palkkaama yksityisetsivä, myös murhaaja ja häntä suojeleva korruptoitunut valtaeliitti.

Toisen kerran kirjan sävy muuttuu, kun vuokraisäntä raiskaa Karenin ja ryöstää hänen rahansa. Aiempi pieni toiveikkuus katoaa ja Karenin persoona muuttuu. Kirja tekee selväksi, että Kolumbian kaltaisessa maassa nuorella naisella ei ole mitään oikeuksia. Karen toteaa, että ainoa keino rahan ja turvallisuuden hankkimiseen on seuralaispalvelu, prostituutio, joka tuokin väliaikaisen turvan.

Kirjan minähahmoina esiintyy kaksi keski-ikäistä, yläluokkaista naista. Heistä Claire on psykiatri ja Karenin ystävä, Lucille taas Clairen ystävä. Karen ihailee tietämättään Lucillen kirjoittamia kirjoja ja toimii seuralaisena tämän entiselle miehelle. Näkökulma korostaa valtaa. Yläluokkaiset naiset näyttäytyvät toimijoina, Karen kohteena. Vasta aivan kirjan lopussa, kun Karenin kohtalo oli taas kääntynyt, hän saa puhua omalla äänellään. Minäkertojajaksojen välissä kirjassa on pitkiä kerrontajaksoja, joissa liikutaan eri aikatasoissa. Näkökulmavaihdokset tuovat kirjaan sekavuutta, kerronnalliset muutokset tuntuvat itsetarkoituksellisilta. Kirjan yllättävä loppuratkaisu ei ole mielestäni kovin onnistunut. 

Kirja on kaikesta huolimatta vaikuttava lukukokemus. Se on kurkistus todellisuuteen, jossa yhteiskuntaluokat erottavat ihmiset elämään eri todellisuuksissa ja jossa väkivalta on koko ajan läsnä. Yhteiskunnan heikoilla ei ole puolustajaa.  Kirjassa tapahtuu rikos ja sitä selvitetään, mutta kirjan takakansitekstistä huolimatta sitä ei voi pitää varsinaisena trillerinä. Oudolta tuntuisi myös kirjan sijoittaminen chic lit -kirjojen joukkoon, vaikka siihenkin on kirjan yhteydessä viitattu. Keskeisintä kirjassa on kuvaus Kolumbian todellisuudesta. Rankan todellisuuden yhteyteen on saatu myös viittauksia maan upeaan luontoon ja Bogotaan, joka  on raakuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis kaupunki. Myös kirjan kansi on kaunis. Kannen yhteys kirjan sisältöön jää tosin hämäräksi.

Escobar, Melba
Kauneussalonki: manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
espanjankielestä kääntänyt Taina Helmako
Aula & co, 2018


Surun istukka - äidin painajainen

Katriina Huttunen on ansioitunut suomentaja, erinomainen sanankäyttäjä ja kirjallisuuden tuntija. Tämä näkyy hänen ensimmäisessä omassa kirjassaan. Surun istukka -kirjan kieli on tarkkaa, kaunista ja sävykästä. Kirjassa on myös viittauksia etenkin pohjoismaiseen, mutta myös muuhun kirjallisuuteen.

Kirja ei ole herättänyt huomiota kielensä vaan aiheensa vuoksi. Surun istukka on lapsensa menettäneen äidin kirja. Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Kirja on tajunnanvirralla etenevä kirja, jossa äiti käsittelee suruaan ja syyllisyyttään.  Kirjoittaja syyttää tapahtuneesta itseään, hän tuntee epäonnistuneensa äitinä. Hän kokee äitiyden fyysisenä tilana, lapsen kuolema rinnastuu lapsen syntymään. Osasyyllisiksi joutuvat myös terapeutti, psykiatrit ja apteekit, jotka tyrkyttivät ja myivät lääkkeitä masennusta potevalle lapselle ja tekivät siten itsemurhan mahdolliseksi. Kirja kritisoi koko lääkkeisiin perustuvaa psykiatriaamme. Psyykenlääkkeet kun eivät kaikille sovi lainkaan. Osansa syyllisyydestä kirjoittaja kaataa myös tyttärensä peruskouluaikaisen koulukiusaajan niskaan.

Kirjoittaja ei säästä itseään. Lukija pääsee katsomaan surun rumia jälkiä. Suru ei jalosta, sureva äiti ei ajattele kauniisti muista ihmisistä. Surun aikana ystävistä tulee entisiä ystäviä ja yhteys katkeaa kokonaan lapsen isään, josta hän tosin on eronnut jo aiemmin. Sureva ihminen on ongelma myös muiden ihmisen kannalta. Kirjaa lukiessaan lukija pystyy samastumaan äidin tunteisiin, mutta hän ymmärtää myös ulkopuolisia. Surevan kohtaaminen on vaikeaa meistä useimmille. Ymmärrämme, että ulkopuolinen tuntee itsensä kömpelöksi ja avuttomaksi. Oikeaa suhtautumistapaa ei tunnu olevan. Silti jokainen, joka on joskus surrut läheistään, tunnistaa kirjailijan kuvaaman käsittämättömän yleisen käyttäytymistavan. Sureva saattaa itse joutua itse kuuntelijan rooliin, kun surunvalittelija alkaa muistella omia menetyksiään ja kertomaan itse kokemastaan surusta. Inhimillistä, mutta käsittämätöntä käytöstä.

Kirjassa on myös eräänlaista mustaa huumoria, vaikka se ei naurata kirjoittajaansa eikä lukijaansa. Kun äiti meni pankkiin hoitamaan tyttärensä perunkirjoitukseen liittyvää pankkiasiaa, pankkivirkailija pyysi häneltä tyttären allekirjoittamaan valtakirjaa. Jopa työkseen kuolinpesien asioita hoitava, saattaa ajatella, että kaikki vainajat ovat vanhoja eikä hän voi ymmärtää tilannetta, jossa keski-ikäinen äiti hoitaa nuoren tyttärensä perunkirjoitusta. Tilanne on kuvattu niin vaikuttavasti, että lukijakin kiihtyy.

Kirjassa käydään usein hautausmaalla. Siinä se muistuttaa Tuomas Juntusen kirjaa Tuntematon lapsi (WSOY, 2016). Sureminen hautausmaalla ei ole vanhentunut suruterapian muoto, eikä se edes edellytä uskonnollista vakaumusta. Katrina Huttunen korostaa uskonnottomuuttaan. Myös kirjan kirjoittaminen on surutyötä. Kirjan kuvaus yksityisestä surusta, joka muuttuu yleiseksi kokemukseksi Knausgårdin suomentaja on omaksunut suomennettavansa avoimuuden. Hämmästyttävää kirjassa oli se, että kaikesta huolimatta Katriina Huttunen pystyi tekemään työtä surunsa keskellä. Työn alla oli esimerkiksi Kim Leinen 700-sivuinen Kuilu. Outo sattuma on se, että kirjailija saa suomennettavakseen myös Naja Marie Aidtin kirjan, joka myös kertoo lapsensa menettäneestä äidistä Jokainen suree omalla tavallaan. Siitä tämä kirja on vahva esimerkki.

Huttunen, Katriina
Surun istukka
S & S, 2019

P.S.

Pienenä yksityiskohtana minua ihastutti kirjan pieni Visby-kuvaus. Kääntäjä viettää paljon aikaa Ruotsissa, kesäisin hän asuu muutaman viikon Visbyssä. Kaupunkia kuvataan kauniisti. Kirjan perusteella päätin seuraavalla vierailullani etsi sieltä Pyhän Yrjön (Göran) luostarin rauniot, jotka ovat kaupungin ulkopuolella, sillä luostarin yhteydessä on ollut spitaalisten hautausmaa. Hautausmaan lähellä on vanha hirttopaikka.

Tautitehdas: miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka tosin lehtitietojen mukaan työskentelee osa-aikaisena tutkijana Amsterdamissa, osittain elää vaihtoehtoelämää Suomessa. Hänen työhistoriaansa kuitenkin kuuluu myös työskentelyä terveyskeskuslääkärinä Suomessa. Kirjallaan  Tautitehdas hän pääsi vuonna 2015 Kanava-palkintoehdokkaaksi. Kirja käsittelee ylidiagnosointia, turhia hoitoja ja kehottaa lääkäreitä priorisointiin sekä pohtii  sairauden käsitettä. Kirjailija puhuu medikalisaatiosta, eli täysin normaalien elämän ilmiöiden kuten vanhenemisen tai surun uudelleenmäärittely lääkkeillä parannettavaksi sairaudeksi ja ylidiagnostiikasta, eli kaikkien riskiarvojen vähittäistä alentamista niin, että vähitellen yhä pienempiä poikkeamia ihannearvoista pidetään huolestuttavina. Yhtenä esimerkkinä ylidiagnosoinnista hän tarjoaa suhtautumisen verenpaineeseen, nykyisin lääkärit kuulemma huolestuvat pienemmästä kohoamisesta kuin vuosikymmeniä sitten.

Kirjoittaja kiittää loppukommenteissaan amerikkalaista lääkäria Gilbert Welchiä, jonka Overdiagnosed-kirjaa hän ilmeisesti paljon siteeraa. Kirjan huomioita on tietysti suomalaistettu. Ainakaan minä en pysty arvioimaan, kuinka suuri Welchin osuus kirjan kokonaisuudessa on.

Kirjassa osoitetaan, että suuresti arvostetut seulontatutkimukset ovat pääosin turhia, joskus jopa haitallisia. Seulontoja perustellaan usein tunteellisilla tarinoilla, joissa aikaisin löydetty syövänalku saadaan nopeasti hoidettua ja potilas näin pelastettua. Kirjan mukaan seulonnoissa löytyvät syövät ovat pääosin vaarattomia. Löydösten hoito ja tutkimus tulee kalliiksi, stressaa potilasta ja saattaa johtaa leikkaukseen, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa. Ilmeisesti sekä potilaiden että lääkärien on ollut vaikea uskoa, että syöpä ei ole aina vaarallinen.

Toinen myytti, jota kirjailija perusteellisesti käsittelee on ehkäisevän lääkityksen merkitys. Varhainen puuttuminen on tietysti hyvä asia, mutta lääkitys, jonka tarkoituksena on riskien vähentäminen, ei välttämättä auta potilasta lainkaan. Mieleen nousivat lukuisat tuttavat, jotka vuosia syövät Marevania tai kolesterolia alentavaa lääkettä. Ymmärsin kirjoittajan puheen tehottomasta riskien alentamisesta, mutta silti toivon, että läheiset ihmiset syövät kaikki mahdolliset lääkkeet. Kun kyse on ihmisestä, tilastollinen vakuuttelu tuntuu pahalta.

Yllättäen kirjassa minuun suurimman vaikutuksen teki varsin pieni huomautua, joka koski hammashoitoa. Kirjailija toteaa, että hammaslääkärit tekivät 70- ja 80-luvuilla niin hyvää työtä, että hammasmätä melkein katosi. Se, että juuri tuohon aikaan oikomishoidot yleistyivät rajusti ei liene mikään sattuma. Oikomishoidot pelastivat hammaslääkärit työttömyydeltä hyvin tehdyn työn jälkeen.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi tämä on kirjoitettu. Kirjoittajan yhtenä tavoitteena on epäilemättä osoittaa, että ylidiagnostiikan ansiosta terveydenhoidon voimavaroja käytetään terveiden hoitamiseen ja siksi resursseja ei riitä niille, jotka hoitoa tarvitsisivat ja niistä hyötyisivät. Pyrkiikö kirja valmistelemaan väistämättä edessä olevaan resurssien vähenemiseen? Ajatuksia se kuitenkin herättää. Tekstiä on kansanomaistettu niin, että maallikkokin ymmärtää siitä melkein kaiken, mutta sen väitteisiin on silti vaikea ottaa kantaa. Kirja on ohut, mutta sitä olisi voinut vielä tiivistää. Kirjoittaja pyrkii vakuuttamaan lukijaansa vähän liian monella samankaltaisella esimerkillä. Tiivistys olisi tehostanut viestiä. On kuitenkin aina ilahduttavaa, kun lääkäri vaivautuu selittämään asioita yksinkertaisesti.

Pasternack, Iris
Tautitehdas
Atena, 2015

Pimeys keskellämme - synkkä kesä Gotlannissa

Taas annoin Mari Jungstedtin johdattaa minut kesäiseen Gotlantiin. Valtakunnan eliitti kokoontuu Almedalen-kokoukseen, purjehtijat kiertävät saarta kilpaa veneillään ja turistit täyttävät Visbyn kauppakadut. Tämän kaiken onnen keskellä saarelaiset kuitenkin joutuvat säikähtämään raakoja murhia. Ne näyttävät kohdistuvan henkilöihin, jotka näkyvästi vastustavat rasismia. Tutkimus johtaa vielä vanhan ja edelleen vaikuttavan natsijärjestön jäljille. Kirjassa siis puututaan ajankohtaisiin asioihin.  Kirjailijan toimittajatausta näkyy kirjoissa siten, että poliisit ja lehdistö tuntuvat tekevän työtä rinta rinnan. Keskeisen poliisiparin lisäksi rikoksia ratkoo myös vakiotoimittaja valokuvaajansa avustamana. Monissa muissa rikossarjoissa lehdistö koetaan lähinnä riesaksi, joka sotkee rikospaikat ja häiritsee poliisin työtä. Näissä kirjoissa toimittaja on poliisin ystävä.
Kannen suunnittelu:
Sophie Soheutz

Kuten aiemmissakin Jungstedtin kirjoissa, tässäkin kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Rikosten selvittelyn lomassa kirjassa kuvataan rikollisen tarinaa hänen itsensä kuvaamana. Lukija säälii ja melkein ymmärtää kovia kokenutta rikollista. Rikosten jäljet johtavat usein lapsuuteen, tämän kirjan päähenkilö on alkoholistivanhempien laiminlyöty lapsi, jonka yhteiskuntakin on jättänyt  heitteille. Lajityyppiin kuuluu, että  lukija tietää aina enemmän kuin poliisit.

Näiden kirjojen viehätys ei ole rikostarinassa vaan ympäristössä ja tutuissa ihmisissä. Vakioituneen poliisikaartin ihmissuhdekiemuroissa on aina jotain uutta jännitystä. Ja ennen kaikkea Gotlannin kylät ja Visbyn kujat. Nämä kirjat ovat muisto lomasta kaikille niille, jotka ovat joskus Gotlannissa matkailleet.

Jungstedt, Mari
Pimeys keskellämme
ruotsin kielestä suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2018

Kaikki maallinen on vain vertausta: kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta

Kirjailija Kersti Bergroth (1886-1975)  eli pitkän ja mielenkiintoisen elämän. Kirjailijana hän julkaisu kymmeniä kirjoja, monikielisenä kosmopoliittina hän kirjoitti suomen ja ruotsin kielten lisäksi myös saksaksi. Hän myös käänsi kirjallisuutta paljon. Karjalaista nostalgiaa henkivää Anu ja Mikko -näytelmää lukuun ottamatta Bergrothin kirjallisuus vanhentunutta ja unohtunutta. Bergrothin elämäntyön kaikki jäljet eivät ole kuitenkaan kadonneet. Hän toimi paljon järjestöissä, hän oli esimerkiksi ystävänsä kirjailija Aino Kallaksen kanssa luomassa Suomen Pen-järjestöä. Järjestön toiminta oli kansainvälistä ja tähän Bergroth sopi erinomaisesti.

Uskonnolliselta katsomukseltaan Bergroth oli antroposofi, mikä alun perin sai uskontotieteilijä Tiina Mahlamäen kiinnostumaan kohteestaan. Kirjassa keskitytään vahvasti antroposofiaan ja Bergrothin uskonnolliseen polkuun. Kirjan nimikin, joka on lainaus Goethelta, ilmentää Bergrothin antroposofista maailmankuvaa. Kirjaa voi ehdottomasti suositella niille, jotka tuntevat antroposofian käsitteenä, mutta eivät juurikaan tiedä mitään sen opetuksista. Kirjassa todettiin, että antroposofit eivät halua käännyttää ketään tai edes esitellä oppejaan ulkopuolisille, mikä tietysti selittää sen, että ulkopuolisille ymmärrettäviä kuvauksia liikkeen opeista on kovin vähän. Tässä kirjassa antroposofian käsitteitä on kuvattu selkeästi ja kansantajuisesti. Se on yksi tämän kirjan ehdottomia ansioita.

Vaikka Bergroth ei ollut varsinaisesti poliittinen hahmo, hänessä oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen puolensa. Hänen lähipiirissään oli useita jääkäreitä ja jääkärien aate innosti häntä kovasti. Valkoisen Suomen arvot olivat hänelle tärkeitä. Hän oli mukana myös heimoaatetta käsittelevissä keskusteluissa ja vaikka hän itse olikin ehkä vähän liian kosmopoliitti kannattaakseen suur-Suomi-ajatusta, ainakin hänen lähipiirissään oli Akateemisen Karjala seuran -aatteiden kannattajia. Esimerkiksi Astrid Reponen, joka teki Eduskunnan aulassa itsemurhan Moskovan rauhan allekirjoituspäivänä, oli Bergrothin hyvä ystävä ja antroposofinen aatetoveri. Mielenkiintoista onkin se, että ainakin sotaa edeltävänä aikana nimenomaan antroposofia tuntui sopivan erityisen hyvin oikeistoliikkeiden edustajien aatemaailmaan. Esimerkiksi Tapio Tammisen kirjassa Himmler ja hänen suomalainen buddhansa käy hyvin ilmi natsipiireissä tunnettu antroposofisiin aatteisiin liittynyt kiinnostus. Työväenliikkeellä  (Suomessa) oli ainakin ennen kansalaissotaan taas läheiset yhteydet teosofiseen liikkeeseen. Fiktion muodossa tästä on kertonut uutuuskirjoista ainakin Tapio Tolosen romaanissaan Sokeisto.

Uskonnollisesta painotuksesta huolimatta kirjasta saa myös käsityksen päähenkilön elämästä ja persoonasta. Hänen elämäänsä mahtui kaksi lyhyttä avioliittoa, joista ensimmäinen päättyy rakastetun sielunkumppanin kuolemaan, toinen hylkäämiseen nuoremman naisen vuoksi sekä vuosikymmeniä kestänyt suhde naimisissa olevaan mieheen. Hänellä oli laaja sukulais- ja ystäväverkosto. Toistakymmentä vuotta elämästään hän asui sairaanloisen ystävättärensä kanssa Roomassa ja huolehti tästä ilmeisesti kaikilla tavoin haasteellisesta ystävästään. Hän oli älykäs ja hauska seuraihminen, jolle oli tärkeätä tehdä vaikutus myös vaatteillaan. Oman aikansa kulttuuripiireissä hänet tunnettiin ja hän mielellään asuikin ulkomailla, jotta saisi paremmin keskittyä kirjoittamiseen eikä tarvitsisi tavata ihmisiä jatkuvasti. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta yksinollessaan kaipasi seuraa, yleisöä ja kumppanuutta. Mielenkiintoista ja harmillistakin on, että suuri osa kirjailijan kirjeistä ja muistiinpanoista on hävinnyt. Yllättäen myös puolet Bergrothin haastatteluista, jotka Toini Havu teki kirjailijan viimeisinä vuosi ovat kadonneet. Näistäkin haasteista huolimatta Tiina Mahlamäki on saanut aikaan elävän elämäkertateoksen, jolla selkeä näkökulma ja rakenne.

Mahlamäki, Tiina
Kaikki maallinen on vain vertaus - kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta
Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 2017

Luetuimmat tekstit