lauantai 4. elokuuta 2018

Lyödyn laki - komisario Koskinen edelleen töissä


Seppo Jokinen on luonut 23. Komisario Koskinen -kirjan. Kunnioitettava sarja. Sen, joka on lukenut kaikki edelliset, on tietysti luettava tämäkin.

Komisario on yhtä äreän sympaattinen kuin ennenkin. Elämä on nyt onnellista. Monien käänteiden jälkeen komisario ja hänen Ullansa ovat löytäneet yhteisen ihanan kodin. Työasiat eivät lujasta päätöksestä huolimatta pysy kodin seinien ulkopuolella. Työneuvotteluja ja jopa epävirallisia kuulusteluja pidetään keittiön pöydän ääressä. Muta sekin vain lisää elämän idyllisyyttä. Yhdessä elävät poliisit ymmärtävät toisiaan ja toistensa töiden vaativuutta. Ja myöhäisessä keski-iässä toisensa löytänyt pariskunta ymmärtää, että myös eksät ja toisen lapset ovat väistämätön osa elämää. parisuhteen lisäksi työyhteisö on tärkeä. Tässä sarjassa viitataan myös AA-ryhmiin, mitä kirjallisuudessa tapahtuu yllättävän harvoin.
Hyvä matkakirja


Rikosjututkin ovat tyypillistä Jalosta. Kirjassa käsitellään ajassa olevia asioita, kuten valelääkäreitä ja maassa laittomasti elävien tilannetta. Paljon esillä ollut psykopaattiteemakin kirjasta löytyy, mikä on sarjassa uutta. Nyt maailman murjomien rikoksiin sortuvien rinnalla on myös varsinaista pahuutta. Puhetta on myös tietosuoja-asioista ja muistutetaan, että asiaankuulumattomat henkilöhaut ovat myös poliiseilta kiellettyjä. Kun Tampereen kesässä tapahtuu outoja väkivallantekoja, katoaminen ja tuhopoltto, poliisijoukko joutuu pitkään miettimään, mitkä asiat kuuluvat yhteen.

Sarja dokumentoi Tampereen muuttumista. Tässä kirjassa kuvataan kaupungin keskustan rakennustyömaita ja  Nekalan idylliä. Komisario rakastaa rautateitä, ehkä myös kirjailija itse, ja monien aiempien kirjojen tapaan junista puhutaan paljon. Mielenkiinnolla jään odottamaan, ehtiikö komisario nähdä Tampereen raitiovaunun toiminnassa. Tulevalle tutkimukselle näillä kirjoilla voi annaettavaa. Ne tallentavat sekä aikaa että kaupunkikuvaa.


Jokinen, Seppo
Lyödyn laki
Crime Time, 2018

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Generalens dotter - Dagmar Thesleff, kansainvälinen suomalainen

Emelie Enckell on suomenruotsalaisten kulttuurisukujen jälkeläinen, joka eläkkeelle jäätyään on keskittynyt kirjoittamaan vanhempiensa ja sukunsa tarinoita kirjoiksi. Aiemmin hän julkaissut isänsä, professori ja kirjailija Olof Enckellin elämäkerran. Äidistä, Dagmar (Daggi) Thesfeffistä, kertova kirja kertoo perhetarinan toisen puolen. Minulle Olof Enckellin nimi oli ennestään vain  hämärästi tuttu ja suvun vaiheet  outoja. Kiinnostuin aiheesta luettuani Martti Backmannin kirjan Harriet ja Olof. Se kertoo Dagmarin äidin Harriet Thesleffin suhteesta nuoreen jääkäriupseeriin Olof Lagukseen. Lagus kuoli lähellä Viipurin rintamaa viettäessään yhteistä aikaa sotasairaanhoitajana toimineen Harrietin ja jääkäriystävänsä kanssa. Kuolema on antanut aihetta spekulaatioille ja juoruille. Backmannin kirjassa vihjaillaan salaliitoista, joihin olisi liittynyt myös Harrietin puoliso ja silloin kuusivuotiaan Dagmarin isä Wilhelm.  

Wilhelm Thesleff oli alun perin venäjän armeijan upseeri, joka toimi 1918 saksalaisten ja suomalaisten välisenä yhteysupseerina. Sekä Wilhelm että hänen puolisonsa olivat taustaltaan viipurilaista yläluokkaa. Suomeen saavuttuaan Wilhelm ajautui konfliktiin toisen Venäjän armeijassa palvelleen upseerin, Mannerheimin, kanssa. Kansalaissodan jälkeisenä saksalaissuuntauksen aikana hän toimi Suomen puolustusministerinä ja armeijan ylipäällikkönä. Kun Saksa hävisi sodan, hän erosi eikä enää palannut julkisiin tehtäviin. Myös Thesleffien avioliitto päättyi eroon. Wilhelm avioitui uudelleen, eli ja työskenteli pääosin Viipurissa ja Kauniaisissa. Hänen terveytensä oli kuitenkin huono ja hän joutui olemaan paljon sairaalassa, kärsimään kipuja ja kokeilemaan monenlaisia hoitoja. Ilmeisesti sairauksien alkusyy oli nuorena sotilaana sairastettu syfilis. Ajan kuvaa sekin. Sodan aikana Harrietista oli ilmeisesti tullut ilmeisesti narkomaani, kirjassa ei kerrota selvisikö hän aineista koskaan eroon, mutta tämän muutenkin haasteellisen naisen persoonaan riippuvuus varmasti vaikutti. 20-luvulla Harriet eli levotonta elämää välillä Euroopassa, välillä Viipurissa. 30-luvulla Harrietin elämä tasoittui, kun hän  avioitui venäläisen nukketeatterin johtajan Viktor Schmakoffin kanssa. Sovinnaisuuksiin hän ei elämänsä aikana taipunut.

Emelie Enckell viittaa kirjassaan Backmannin kirjan ajatuksiin ja antaa niihin perheen näkökulman. Kirjassa puhutaan Wilhelm Thesleffin vaikeasta asemasta ja hänestä piirtyy varsin myönteinen kuva.  Hänen toimintaansa ymmärretään, mutta myöskään Mannerheimia ei haluta arvostella. Kirja perustuu suurelta osin Dagmar Thesleffin päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä muihin suvun papereihin. Se keskittyy aikaan ja elämään, jota 1945 syntynyt Emelie ei kunnolla muista tai tunne. Monien muidenkin lasten tavoin, kirjailija haluaa ilmeisesti selvittää, kuinka äidistä tuli se ihminen, jonka hän muistaa ja mitä muuta kuin äitiyttä tämän elämään sisältyy. Alkupuheen mukaan jo se, että äidillä oli olemassa päiväkirjoja vuosikymmenien ajalta, oli perheelle yllätys.

Kirja jakautui selkeästi kahteen eri osaan. Ensimmäinen osa kertoo nuoresta ja yksinäisestä tytöstä, joka vanhempiensa avioeron jälkeen eli äidinäitinsä kanssa Rivieralla ja vieraili isänsä luona Suomessa lähinnä kesäisin. Hänestä kasvoi monikielinen ja kaunis nuori nainen, joka tottui seurustelemaan prinssien ja raharikkaiden kanssa, mutta joka kaipasi isäänsä. Suhde isään oli lämmin ja rakastava, isälle kirjoitetut kirjeet heijastavat syvää kaipuuta. Äiti sen sijaan jäi etäiseksi. Joskus äitinsä tavatessaan Daggi jopa ihmetteli: ”Onko tämä todellakin minun äitini!”. Tytär ilmeisti koki aina, että ei ollut saanut  rakkautta äidiltään. Isoäiti tarjosi ylellisyyttä, mutta ei ymmärrystä. Hän vaati Dagmarilta kuuliaisuutta ja – oman käsityksensä mukaista – moitteetonta käytöstä. Poissaolevan äidin kohtalo varjosti suhdetta. Vain kerran isoäiti viittasi äidin osuuteen Olof Laguksen kuolemassa ja uhkasi, että jos Dagmarista ei kasva kunnollista nuorta naista, hänelle voi käydä kuin äidilleen ja  joutua osaksi skandaalia. Kun kirja perustuu pääosin Dagmarin päiväkirjoihin, lukija voi vain arvailla kuinka suuri osa mummon ja tyttärentyttären ristiriidoista ovat tavallista puberteettia, mikä taas vanhenevan isoäidin ymmärtämättömyyttä ja jopa sairautta. Lapsuus oli poikkeuksellinen ja jätti jälkensä.  Kotielämä oli usein synkkää ja sitä synkisti vielä Dagmarin jatkuva sairastelu. Tyttö oli hauras, koulunkäynti keskeytyi monta kertaa ja lapsena Dagmar saikin lähinnä kotiopetusta. Dagmar sai kuitenkin läheisiä ystäviä ja vartuttuaan kauniiksi naiseksi myös paljon ihailijoita. Välillä heitä oli yhtä aikaa useampiakin. Mielenkiintoista oli se, että poikaystävistä kaikkein vakavin oli Algeriassa kasvanut ranskalaissotilas ja Dagmarkin vietti pitkän aikaa Oranin kaupungissa poikaystävän vanhempien luona.

Kirjan toinen osa alkaa, kun Dagmar kohtaa Suomessa itseään kymmenen vuotta vanhemman Olof Enckellin. Tapaaminen johti pikaiseen avioliittoon, joka kesti Olofin kuolemaan saakka. Rakkautta riitti, vaikka lukemattomien muidenkin avioparien tavoin Dagmar vuosien jälkeen totesi, että ei olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka vaikeaa elämästä voisi tulla. Olof Enckell oli sulkeutunut, työlleen omistautunut mies, joka joi. Olof oli kerran eronnut ja hänellä oli ainakin yksi naissuhde, joka jatkui vielä toisenkin avioliiton aikana. Kirjassa Olof Enckellin persoona jää vähän varjomaiseksi. Kirjoittaja ei enää tässä kirjassa selitä isänsä persoonaa. Suvun tarina olisi pitänyt aloittaa Olof Enckellin elämäkerrasta. Kieli- ja tanssitaitoisesta Dagmarista tulee edustava puoliso, mutta hän ei pääse koskaan irti huonommuuden tunteistaan. Koskaan hän ei tunne olevansa riittävän hyvä. Perhe-elämä ei riitä hänelle, välillä hän kaipaa takaisin nuoruutensa seuraelämään, saamaan huomiota ja kokemaan seikkailuja. Eroottiset ajatukset vaivasivat mieltä ajoittain. Avioliiton suurin kriisi on Dagmarin ja kirjailija Tito Collianderin molemminpuolinen ihastus sodanjälkeisinä vuosina.
Kansi: Anders Carpelan


Dagmarin tarinan edetessä uskonto saa siinä entistä suuremman osan. Jo nuorena Rivieralla hän tutustui ystäviensä myötä katoliseen kirkkoon, vaikka hän perheensä mukana kasvoi luterilaiseksi ja kävi Suomessa rippikoulun tavalliseen tapaan. Algerialaisen miesystävän perheessä uskonto oli tärkeä ja keskeinen asia. Dagmaria ei painostettu, mutta perhe olisi mielellään nähnyt hänen vaihtavan uskontoa. Nuori Dagmar ei halunnut kirkkoa vaihtaa, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän oli valmis matkustamaan Vatikaaniin ja liittymään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. 30-luvulta hän tutustui Oxford-liikkeeseen ja sai sen piiristä itselleen merkittävän yhteisön.  Sen ohella Metodistikirkko, Emmaus-liike ja Ekumeeninen keskus Espoon Myllyjärvellä olivat hänelle merkittäviä keskuksia. Dagmar oli uskonnollinen etsijä, joka ajoittain tunsi ahdistusta. Suomalaisen herätysliikekristillisyyden edustaman ”elämänkielteisen” kristillisyyden hän koki itselleen vieraaksi.

Kirjan lukeminen on rikkonaista, koska siinä päiväkirja- ja kirjesitaattien osuus tekstistä on niin suuri. Ne tuovat kohteen lähelle, mutta myös hidastavat lukemista. Kirjan alun nuoren tytön päiväkirjat ovat helppoa ruotsia, tarinan edetessä ja kirjoittajan kypsyessä ne asettivat ainakin minun ruotsinkielentaitoni koetteelle. Kirjoittaja haluaa antaa kohteensa, äitinsä, puhua itse puolestaan eikä ilmeisesti halua tai uskalla tulkita ja selittää kohdettaan valmiiksi. Lukijalle kirja tarjoaa kuvan erikoisen elämän eläneestä ja hauraudessaan voimakkaasta naisesta, jonka elämänpiiri oli erilainen kuin useimpien hänen aikalaistensa. Kirja esittelee myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joiden tarinaa ei kerrota loppuun tai kiinnostavia nopeita näkymiä erilaisiin yhteisöihin. Ainakin minua jä kiinnostamaan, miksi Dagmarin algerialainen miestystävä lakkasi pitämästä yhteystä tai mitä tapahtui hänen ystävättärensä miehelle, joka karkotettiin Ranskasta toisen maailmansodan aattona. Sosiaalisesti mielenkiintoinen oli myös kuvaus elitistisen tyttökoulun tyttöjen keskinäisistä suhteista. Kiinnostavia näkymiä yksityisiin maailmoihin.

Enckell, Emelie
Generalens dotter : Dagmar Thesleff
Schildts & Söderströms, 2018

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Tulilapsi - Rebeccan tunnelmissa


Kesälomalla ja erityisesti lomamatkalla luetaan perinteisesti dekkareita. Juonivetoinen jännitys sopii luettavaksi vaikka junassa tai hotellissa juuri ennen nukahtamista. Minulle brittiläisen Tremaynen kirjat olivat ennalta kokemattomia vaikka kirjailijan nimi olikin kirjaston hyllystä tuttu. Kirja sijoittuu muodikkaasti Cornwalliin, tapahtumapaikkana ihana kartano ja TV-sarjoista tutut idylliset kylät. Lisäkoristeena synkkä kaivos. Kirjan kansi tosin jo kertoo, että tässä ei ole kyse idyllistä kauhusta ja lapsesta.

Juoneltaan kirja on eräänlainen nykyajan Rebecca. Nuori nainen kokee salamarakkauden komean ja rikkaan leskimiehen kanssa ja huomaa päätyneensä joutilaaksi kartanonrouvaksi maaseudulle. Miehen ensimmäinen vaimo on kuollut vasta pari vuotta sitten ja tuon käsittämättömän kauniin naisen muisto tuntuu elävän kaikkialla talossa. Alkuperäisestä Rebecca-kirjasta poiketan tässä nykyajan versiossa uuden vaimon seurana suuressa tyhjässä kartanossa on äitiään kaipaava poikapuoli, johon uusi vaimo sai heti ensi tapaamisella luotua lämpimän suhteen.  Kirjan alussa vallitsee täydellinen perheonni, jonka salaperäiset tapahtumat  kartanossa ja etenkin pojan käyttäytymisen hämmentävät muutokset rikkovat. Liittyikö ensimmäisen vaimon kuolemaan jotain hämärää? Vai eikö hän itse asiassa kuollutkaan? Parin vuoden takaisten salaisuuksien lisäksi kirjassa selvitetään aviomiehen suvun vuosisataisia vaiheita. Vääryyksiä, työläisten riistoa ja perheväkivaltaa tuntuu esiintyneen polvesta polveen.  Synkkiä varjoja ja salaisuuksia on myös nuoren äitipuolen taustassa. Niin päähenkilö kuin lukijakin miettii, ovatko kirjan hämmentävät tapahtumat selitettävissä psykologian vai rajatiedon avulla.

Kirjailija pyrkii piinaavaan psykologiseen jännitykseen. Minusta kirjassa oli vähän liikaa yritystä, liikaa erilaisia kauhun elementtejä. Ja kaikessa kauheudessaan tarina eteni tuskastuttavan hitaasti. Jos kerronta olisi ollut tehokkaampaa, henkilöiden ja tapahtumien epäuskottavuus ei olisi haitannut. Epätodennäköiset sattumat yleensä kuuluvat tällaiseen kirjallisuuteen. Tämä tarina ei ole riittävän valloittava eikä tunnelma tarpeeksi kiehtova, jotta lukija antaisi epätodennäköisyydet anteeksi. Henkilöihinkin on vaikea samaistua, heistä epäluonnollisin on kahdeksanvuotias poika, joka kuulostaa teini-ikäiseltä.

Jatkossa taidan jättää tämän kirjailijan teokset hyllyyn, vaikka olen niitä kehuviakin blogikirjoituksia lukenut. Tähän kirjaan on kasattu miltei kaikki ajassa olevat myyvät teemat ja kokonaisuutta koristettu vielä yhteydellä klassikkokirjailijaan.  Kiinnostava asia kirjassa oli kuvaus merenalaisista tinakaivoksista. Täytyypä ottaa Google esiin ja vähän selvittää asiaa. Huonokin kirja voi aina johtaa johonkin uuteen.

Tremayne, S. K.
Tulilapsi
englannin kielestä suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2017

torstai 5. heinäkuuta 2018

Siipirikko mies : satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.
Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen


Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.


Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui.

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytetyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasta on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Franck, Julia
Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - sodan pitkä varjo

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kooltaan pieni ja nopeasti luettava kirja, mutta se jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Kirja tarkastelee Rosa Liksomin Everstinnan ja Minna Rytisalon Lempin tavoin suomalaisten ja saksalaisten sodanaikaisia suhteita Lapissa. Toisin kuin edellä mainituissa kirjoissa, tässä sotaa tarkastellaan vuosikymmenien päästä ja nähdään sen seuraukset seuraavallekin polvelle.


Kirjan keskushenkilö on perhostutkija Max, saksalaisen idän ja lappilaisen äidin poika. Kirjan vahva perhosteema tuo mieleen Joel Haahtelan Perhostenkerääjän. Isäänsä poika ei ole tuntenut ja äitikin on jäänyt etäiseksi.  Puhumattomuus kuvasi äidin ja pojan, mutta myös pojan ja tämän tyttären välejä. Vaikeneminen jatkuu sukupolvesta toiseen. Äidin kuoltua poika löytää tämän jäämistöstä viittauksen isäänsä sekä itselleen tuntemattoman perhosen.  Löydöt innoittavat selvitystöihin, jotka tapahtuvat 80-luvun metodein. Perhosta etsitään suurista hakuteoksista, isän tietoja maakunta-arkistosta ja aikalaisten kertomuksista. Isän etsintä johtaa Hampuriin, aikoinaan suuren, mutta luomisvoimansa kadottaneet säveltäjän konserttiin. Konsertissa esitetään kolmentoista sinfonian sarja, tuo sarja antaa kirjalle nimen ja rytmittää koko kirjan.

Sodanaikaisia tapahtumia, salaisuuksia, tunteita ja väärinkäsityksiä avautuu. Jotain selviää myös salaperäisestä perhosesta.

Kirjan kieli on kaunista, minimalistista. Kaikkia yksityiskohtia ei tarvitse kertoa. Kerronnan lisäksi kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, valokuvista ja asiakirjoista. Kirjassa musiikin lisäksi puhuu myös hiljaisuus.

Ahokumpu,Anna-Liisa
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

torstai 14. kesäkuuta 2018

Rakkautta vahingossa - äänikirjana

Äänikirja on oiva keksintö, joka pelastaa monelta kyllästymisen ja epätoivon tilateelta. Aamuvarhain alkaneella junamatkalla en jaksanut lukea ei kä unikaan tullut, silloin kepeä äänikirja oli hyvä vaihtoehto. Siihen oli helppo keskittyä ja matka sujui kuin itsestään. Ellibs-kirjaston kokoelmista löytyi teos Rakkautta vahingossa.  Kirjan tekijä Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Rauhatalon hyvin tunnettu kirjailijanimi. Nimimerkkiä käyttäen hän  kirjoittaa kepeitä, suorastaan vanhanaikaisia romanttisia viihderomaaneja. Kuin Hilja Valtosen romaanit 2000-luvun maailmaan sijoitettuna. Yhteistä kaikille kirjailijan kirjoille on  huolellinen ja  kaunis kieli sekä  naisen elämään liittyvät aiheet. Teksteissä on huumoria ja ehkä myös omaan vakavaan kirjailijapersoonaan liittyvää ironiaa.

Ellibs-kirjaston liittymä

Rakkautta vahingossa sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille, Tornionjokilaaksoon. Kirjassa kolmikymppinen helsinkiläisnainen palaa mummolta perimäänsä taloon odottamaan yllätysraskautensa etenemistä ja rakentamaan uuttaa elämää. Elämää värittävät lappilaiset miehet molemmin puolin valtionrajaa sekä synnytyksen jälkeistä masennusta potevien naisten vertasitukiryhmä.  Kirjaiija osaa repiä huumoria vakavista asiosita, myös itse kokemistaan kuten masennuksesta ja aamupahoinvoinneista. Kirjan paikalliset henkilöt puhuvat soljuvaa murretta, jonka ominaispiirteet on joskus kiteytetty sanomalla lauseeseen "H panhan kaikhin sanoihin". Kirjailija hallitsee murteensa,  ainakin minun korvissani teksti oli täysin luontevaa. Anni Kajos äänikirjanlukijana lukee tekstiä niin taitavasti, että kirjasta nauttii sekin kuulija, joka ei yleensä murrekirjallisuudesta innostu. Tällainen teksti on äänikirjana parhaimmillaan.

Vaahtera, Veera
Rakkautta vahingossa
lukija Anni Kajo
Tammi, 2013




Luetuimmat tekstit viime aikoina