Tuulesta temmattu elämä - hapuilevaa rakkautta

Minä rakasta Pauliina Vanhatalon kuulakasta kieltä. Uusin romaani Tuulesta temmattu elämä on kirja, joka houkuttaa uppoamaan siihen ja lukemaan nopeasti. Se on kehitysromaani, joka ei etene suoraviivaisesti vaan kertoo polveillen Titin ja Ilmon välillä yhdessä, välillä erillään kulkevat tarinat.

Kirjan toisen päähenkilön Titin taustana on vanhoillislestadiolainen suurperhe. Kirja ei kuitenkaan keskity uskonnolliseen yhteisöön eikä lestadiolaisuuden erityispiirteisiin. Lestadiolaisuus on vain tarinan tausta. Suurperhe tarjoaa toisaalta onnellisen ja turvallisen yhteisön, mutta yhden lapsen tarpeet voivat jäädä siellä vastaamatta. Äidin syliin voi olla liian monta tulijaa, toisaalta suuri lapsiryhmä myös uuvuttaa äidin ja osa kasvatusvastuusta siirtyy isommille sisaruksille. Oli koskettavaa, että kirjan 13 lapsen äiti kirjoitti varasi kalenteristaan lapsilleen vuorotellen omat päivät, jolloin hän pyrki erityisesti kuuntelemaan tietyn lapsen asioita.  Uskonnollinen perhe näyttäytyy tavallisena perheenä, jonka vanhemmille lasten hyvinvointi on kaikkein tärkein asia. Huoli lapsen hyvinvoinnista ylittää yhteisön vaatimukset, äiti on valmis sallimaan oireilevalle lapselleen maailmallisen teatteriharrastuksen, kun uskoo sen auttavan tämän toipumista. 

Titi ei lapsena saanut toivomaansa huomiota ja hänen elämäänsä hallitsevat yhtäaikaiset pelot ja tarpeet tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Titi on heikko, joka heikkoudessaan myös helposti tulee satuttaneeksi toisia ihmisiä. Ihminen joka pitää itseään arvottomana eikä tunnista omia tunteitaan, voi olla epäluotettava hyväksikäyttäjä omissa ihmissuhteissaan vaikka ei itse sitä edes tajua. Kun ei ymmärrä omia tunteitaan tai tarpeitaan, on vaikea ymmärtää muita. Titi pyrkii pitämään kaoottista elämä pystyssä kontroilloimalla syömistään. Anoreksia antaa yhtä aikaa kokemuksen elämänhallinnasta ja häpeästä. Laihtuminen on keino saada huomiota, mutta syömättömyyttä pitää yrittää salata. Teininä Titi löytää itselleen pakopaikan teatterista ja tie johtaa hänet Teatterikorkeakouluun asti. Sekä lestadiolaisuus että syömishäiriöt tuntuvat aluksi omituisella tavalla auttavan rankoissa opinnoissa. Opiskelu on sosiaalista ja työteliästä kuten elämä lestadiolaisessa yhteisössä, anoreksiaan liittyvä kurinalaisuus auttaa harjoituksista selviytymisessä. Teatterikorkeakoulu on uskonnollisen yhteisön kaltainen oma kuplansa, josta opiskelijat välillä kaipaavat oikeaan elämään. Jopa parisuhteet muiden alojen opiskelijoiden kanssa ovat ongelmallisiaä Näyttelijäntyön esteeksi tulee kuitenkin se, että Titi ei tunne rajojaan. Hän osaa jäljitellä, mutta ei tunnista itseään. 

Ilmo kasvaa boheemeissa teatteripiireissä yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Teatterityön, vanhempien huonojen välien ja äidin miessuhteiden keskellä poika jää yksin ja joutuu usein huolehtimaan nuoremmasta veljestään. Aikuistuvan pojan elämään saapuva isä antaa pojalleen toivon, mutta ennen kaikkea pettymyksen hetkiä. Kun poika lähtee isän seurana teatterimatkalle Pietariin, matkan laskut jäävät pojan maksettavaksi. Rakkaus ja läheiset ihmissuhteet johtavat pettymyksiin. Äidin teatteriharrastus tutustuttaa Titin perheeseen ja suhde tähän etenee täysin Titin ehdoilla. Ilmo joutuu oppimaan, että rakkaus on yhtä satunnaista ja pettävää kuin elämä, täysin tuulesta temmattua. Rakkaus ei ole turvapaikka eikä mitään pysyvää.  Mutta jotakin voimaa rakkaudessa kuitenkin on. 
Kannen suunnittelu: 
Laura Lyytinen


Kirja on rakenteellisesti hankala. Siinä liikutaan varoittamatta ajasta ja paikasta toiseen. Lukijan täytyy olla tarkkana. Kirjan muoto palvelee kuitenkin aihetta. Teatterin maailmassa liikkuva kirja etenee teatterimaisesti, kohtauksittain. Valokeila suunnataan välillä sivuhenkilöihin, kuten Ilmon isoäitiin tai Titin opiskelutovereiden rakkauselämään. Mielenkiintoista on se, että sivuhenkilöt näyttäytyvät kirjassa usein päähenkilöitä voimakkaampina kuin hiljaiset ja varjomaiset päähenkilöt. Titi ja Ilpo pitävät tarinaa koossa, mutta välillä heidän tarinansa hautautuu voimakkaampien alle. Kirjan loppuun voisi kuvitella esiripun, jonka jälkeen kirjan henkilöt juoksevat vielä kumartamaan. Viimeisinä kumartaisivat Titi ja Ilmo, vajavaisen rakkauden rakastavaiset.

Vanhatalo, Pauliina
Tuulesta temmattu elämä
Tammi, 2019

Paholainen poistui pappilasta - paikallishistoriaa ja papillisia muistelmia

Uutuusromaanien väliin on kiva lukea jotakin ihan muuta. Lomalukemiseksi sopii vaikka oman maakunnan paikallishistoria. Kaustisen seurakunnan entinen kirkkoherra Raimo Aspfors on kirkkohistoriasta väitellyt mies, joka on uransa aikana kirjoittanut monenlaista. Kynä kulkee varsin sujuvasti ja tarinaa syntyy. Nyt hän on julkaissut kertomussikermän, joka sisältää henkilökohtaisia muisteluksia ja kaustislaista kansanaperinnettä. Kirjaston luetteloijat joutuvat ehkä hivenen miettimään kirjan luokitusta.

Kirjoittajan on Kaustiselta syntyisin ja elänyt elämänsä Keski-Pohjanmaalla opiskelu- ja armeija-aikoja lukuun ottamatta.  Lapsuusperheeseen liittyvät luvut kirjan vakavinta osaa ja hyvä muistutus niille, joiden mielestä asiat olivat ennen pääosin paremmin. Kirjoittajan setä kuoli koulukiusaamisen uhrina 30-luvulla ja sodassa traumatisoineen isän painajaiset pelottivat koko perhettä. Omaan elämään ja papin työhön liittyvät luvut ovat kevyempiä. Niissä kerrotaan seurakuntapapin elämän sattumuksista ja kirkollisesta päätöksenteosta. Tapahtumiin liittyy kohtaamisia piispojen ja muiden vaikuttajien kanssa sekä osallistumista kirkolliskokouksiin ja piispantarkastuksiin.  Vuosien jälkeen kirjoittaja osaa suhtautua huumorilla ainakin omaan laulutaidottomuuteensa. Jostakin vanhasta käsityksestään hän saattaa nyt jopa myöntää, että jollei hän ollut suorastaan väärässä niin ainakin erimieltä olleillakin oli ihan perusteltu ja hyvä mielipide. Papinvaaleihin liittyviä asioita kirjassa kerrotaan turhan tarkkaan. Vaali, joka teki kirjoittajasta Kaustisen kirkkoherran jätti seurakuntaan syvän juovat, joita yritettiin paikkailla erillisillä sovintoseuroilla. Riidan varsinainen syy jää ei-kaustislaisilta lukijalta ymmärtämättä. Persoonallisen leiman tekstiin antavat muun kerronnan väliin upotetut uskonnolliset kokemukset. Kirjoittajalle usko ei ole mikään muusta elämästä irrallaan olevat elämänpiiri.

Kirjan loppuun oli koottu kaustislaiseen perimätietoon liittyviä kertomuksia. Niistä opin esimerkiksi, että maankuulu purppuritanssi on alun perin Kaustisen entisen kappalaisen opettama ja että Kaustiselle oli mahdollisesti Krimin sodan aikana sijoitettu monikansallinen Venäjän armeijan rykmentti. Ja kerrotaanhan kirjassa myös kaustislaisissa on pisara Waasa-suvun kuninkaallista verta ja että Kaustisen ja naapuripitäjä-Vetelin naapuruusriidat juontavat ainakin 1700-luvulle asti.
Kansi ja kuvitus Esa Tiainen

Poliitikoista kiinnostuneille kirja antaa näkökulman ainakin maalaisliittolaiseen poliitikkoon Viljami Kalliokoskeen, jota kirjoittaja on tutkinut väitöskirjan verran. 50-luvulla poliitikot pystyivät vaikuttamaan suoraan kirkon sisäisiin asioihin kuten piispojen valintaan. Myös Kalliokoski oli kulissien takana valitsemassa piispaa Lapualle vuonna 1956. Sen sijaan Kalliokosken suhde toiseen Maalaisliiton oppositiomieheen jäi vähän epäselväksi. Kirjoittaja ehti haastatella Veikko Vennamoa, mutta kahden tunnin haastattelun aikana hän ehti aikoinaan esittää kolmesta suunnitellusta kysymyksestä vain kaksi. Vuolaista vastauksista huolimatta kaikki asiat eivät tulleet käsiteltyä.

Kirjan luettuani jäin kyllä eniten miettimään 360 asteen käännöksen sisältämää hyppyä, jolla kirjoittaja oli hurmannut jopa riikalaisen tavaratalon henkilökunnan.

Aspfors, Raimo
Paholainen poistui pappilasta : oman elämän kokemuksia ja historian kertomuksia
Länsirannikko, 2019

Yllämme kaartuva taivas - ihmisiä pahan keskellä

Juha Siro on kirjoittanut jo monta kirjaa. Minulle tänä vuonna ilmestynyt Yllämme kaartuva taivas oli tutustuminen kirjailijaan. Tosin luin tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan aivan väärin. Se on ollut minulla kesken pitkän aikaa. Luin pieniä otteita ja  palasin kirjaan kerta toisensa jälkeen. Muille suosittelen uppoutumista tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan maailmaan ja kirjan lukemista kerralla. Sen ainutlaatuiseen maailmaan pitäisi asettua olemaan  ja nauttia hitaasti kirjan kielen kauneudesta. Emma Kantasen tavoin myös Juha Siro on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija. Graafikon työ näkyy ainakin taidehistorian tuntemuksessa, mutta myös hänen kyvyssään kuvata ympäristöä kauniisti ja pienin piirroin.

Kirja kuvaa ihmisiä pahuuden ja katastrofien armoilla. Kirjan päätarina kertoo natsismin varjossa kasvaneesta pojasta ja hänen perheestään. Tarina alussa eletään 20-luvun Berliinin talouskriisisiä Berliinissä. Keskiluokkaisen perhe kärsii hyperinflaatiosta. Raha ei riitä ja päättynyt maailmansota varjostaa elämää. Sotakokemusten traumatisoima isä juo ja raivoaa, äiti yrittää pitää perhettä kasassa ja etsiä elämäänsä sisältöä. Maailman muuttuminen ja natsismin nousu näkyy aluksi kaukaisena varjona.  Opettaja nostaa esiin Otto Dixin taiteen esimerkkinä rappiotaiteesta, juutalainen ystävä katoaa ja huhut kertovat hänen päässeen Amerikkaan, aikuisten käyttäytymistä on vaikea ennakoida. Äiti liittyy varotoimena puolueeseen. Kirjailijan tapa kuvata politiikan vaikutuksia arkielämään muistuttaa Julia Franckin Keskipäivän haltija -kirjaa. Yhteiskunnan muutoksista kerrotaan hienovaraisesti havaintojen kautta. Niitä tulkita eikä selitetä. Havainnointi jatkuu sodan aikana. Päähenkilö saa lopulta pelkäämänsä kutsun armeijaan. Siellä hän saa käteensä kameran ja hänestä tehdään hirmutöiden todistaja. Kameransa hän menettää vasta sodan jälkeen tuhoutuneessa Berliinissä. 50-luvulla mieheksi varttunut mies kertoo tarinaansa minämuodossa kuin osoittaen, että ulkopuolisen havainnoijan rooli ei ole mahdollinen. Muistot ja syyllisyys eivät unohdu. Monen aikalaisensa tavoin poika miettii elämän jatkumisen mielekkyyttä keskitysleirien ja ihmisyyden alennustilan jälkeen.

Varsinaisen tarinan rinnalla kirjassa on muutama tulevaisuuteen sijoittuva luku, jossa eletään aavikolla ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Tämän päivän lukija sijoittaa tarinat Hormuzin salmen tai al-Holin leirin lähelle. Osio tuntuu aluksi irralliselta, mutta tunnelmat ja teemat ovat kuitenkin yhteiset. Kyse on ihmisen ja elämän tarkoituksesta. Tarinoiden yhteyksiäkään ei sormella osoiteta vaan lukija saa tilaa miettiä.

Yhteistä aikatasoissa on myös toivo. Aiheiden raskaudesta huolimatta, kirjan molemmat osiot päättyvät uskon ja toivon kuviin. Kirja sisältää  viittauksia taiteeseen, filosofiaan ja myytteihin. Etenkin kristillisen uskon kuvat ja tarinat ovat kirjassa paljon esillä. Jopa päähenkilön esimies rintamalla pohti Vanhan testamentin kertomusta ristille nostetusta käärmeestä.  Kirjan lopussa esiin nousevat uskon keskeisimmät tapahtumat. Elämä syntyy kuoleman keskelle. Pyhän viikon tapahtumat muistuttavat, että pahuuskin on voitettavissa.

Siro, Juha
Yllämme kaartuva taivas
Like, 2019

P.S. Erikoista romaanissa on se, että sen liitteenä on pitkä lähdeluettelo.

Nimi jolla kutsutaan öisin - matka Kiinaan

Esikoiskirjailijat tuntuvat kuvaavan kirjoissaan omaa elämäänsä, mikä on ymmärrettävää. Kun edellisessä tekstissä käsitelty Suvi Ranisen kirja kuvasi kirjailijan omaa suhdetta uskonnolliseen yhteisöön, Emma Kantasen romaani Nimi jolla kutsutaan öisin taas kirjoittajansa kokemuksia Kiinan työmarkkinoilla ja lesbopiireissä. Kirjailija on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja työskennellyt pelikehittäjänä Roviolla ja kiinalaisessa yrityksessä. Lukijan on turha miettiä, onko kirja itse asiassa romaani ollenkaan vai omaelämäkerrallinen kuvaus kirjoittajan elämän yhdestä vuodesta. Pirkko Saisiota lainaten omaelämäkerralliset teokset ovat aina fiktioita. Lukijalle kirja on joka tapauksessa matka uusiin maailmoihin

Kiinalainen työelämä on toisenlaista kuin länsimainen.
Hetkittäin kirja muistutti jopa Amélie Nothombin kirjaa Nöyrin palvelijanne. Siinä länsimainen työntekijä törmäili japanilaisen työyhteisön sääntöihin ja rajoituksiin. Työkulttuurit eroavat, vaikka peliala on työaloista yksi kansainvälisimpiä. Jopa hektiseen it-alaan tottuneelle Kiinan työpäivät ja urakat olivat raskaita. Kulttuurieroihin törmättiin päivittäin. Jopa kalenteri herätti hämmennystä. Kiinassa joinakin viikonloppuina tehdään töitä. Asia on kiinalaisille itsestäänselvyys, mutta ulkopuolinen ei ymmärrä viikonlopputöiden logiikkaa. Kieliongelmat aiheuttivat väärinkäsityksiä ja ulkopuolisuudentunteita, mutta myös yhteistä löytyi. Ratkaiseva yhteisyyden kokemus kirjassa on yhteinen lounas, johon työtoverit ottivat ulkomaalaisen kollegansa mukaan. Mielenkiintoista oli myös tajuta, että ahtauteen tottuneille kiinalaisille fyysinen kosketus ei ole mikään ongelma ja että on siksi täysin tavallista, että naispuoliset työtoverit kulkevat kaupungilla käsi kädessä.

En tiedä, kuinka kirjaan suhtautuu pelialaa tunteva lukija. Minulle pelien maailma on yhtä vieras kuin Kiina. Alan etiikkaan liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista. Ensimmäisenä suomalainen törmää Kiinan pelimaailman joustavaan tapaan suhtautua piratismiin, myöhemmin hän alkaa pohtia koko teollisuudenalan mielekkyyttä. Kuten  päähenkilön kollega totesi: "me teemme tätä vain, jotta ihmiset saavat hukata aikaansa". Ainakin minua järkytti tieto siitä, että Kiinassa vangit pakotetaan kidutuksen uhalla nettipelien testaajiksi. Moni länsimainenkin pelaaja saattaa tietämättään pelata uupumuksen toiselle puolelle pakotettua vankia vastaan.

Mutta kirja ei ole vain työelämäkuvaus vaan avaa ikkunan myös Pekingin elämään ja Kiinan kulttuuriin. Ilmeisesti tarkoituksellisesti kirjoittaja ei ole yhteydessä kotimaahansa tai ainakaan kuvaa tätä yhteydenpitoa, mikä antaa kirjaan mielenkiintoisen vanhanaikaisen sävyn. Kirjailija on kiinni fyysisessä ympäristössään, vaikka kehittääkin työssään virtuaalimaailmaa.  Kun kirjailija on ammatiltaan graafinen suunnittelija, hänellä on tarkka silmä. Hän kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja väreihin. Hän osaa kuvata liikkumistaan kaupungissa niin, että lukija näkee miljöön silmissään. Hän kuvaa esimerkiksi Pekingin viemärinkansia. Niiden kiertämistä perustellaan taikauskolla, mutta päähenkilö havaitsi, että niiden päälle astuminen saattaa olla myös oikeasti vaarallista. Myyttiset kertomukset ja arkielämä sekaantuvat monella tavalla. Kuvaukset ovat muutenkin konkreettista ja lauseet ovat lyhyitä. Asioita ei selitetä puhki vaan lukija saa päätellä havaintojen pohjalta itse. Kirjoittaja esimerkiksi huomaa, että Pekingin miljoonien kulkijoiden joukossa ei koskaan näe pyörätuoleja. Lukijalle hauskaa seurattavaa on myös työpaikan sisäisen verkon keskustelu, jota päähenkilö seuraa käännösohjelman avulla. Lukija saa ihmetellä viestejä päähenkilön kanssa yhdessä eikä mysteeriksi jääneitä asioita selitetä. 
Valitettavasti en löytänyt tietoa,
 siitä, onko kirjoittaja suunnitellut 
itse myös kannen.


Kirjoittaja kuvaa kirjassaan myös kiinalaisten lesbonaisten yhteisöä, jota kutsuttiin lala-yhteisöksi. Päähenkilö tutustuu aluksi alakulttuurin verkkopalveluun ja sen deittisovellukseen, myöhemmin sukupuolivähemmistöjen baari tulee tutuksi ja vuoden aikana hän löytää useampiakin kumppaneita. Alakulttuurikaan ei ole vapaa kiinalaisen yhteiskunnan hierarkioilta ja sen jäsenten käyttäytymistä ja pukeutumista määrittää ulkopuoliselle käsittämätön jako jako P-, ja T- ja H-naisiin. Kirjassa kuvataan myös naisten parisuhteisiin liittyvää väkivaltaa. Asia ei ehkä ole tabu, mutta varsin vähän käsitelty asia. Ehkä tätäkin asiaa on helpompi käsitellä Kiinaan asti etäännytettynä. Parisuhteisiin liittyviltä julmuuksilta tuskin mikään yhteisö on vapaa.

Minä luin kirjaa intensiivisesti ja innostuneesti. Helsingin Sanomien arvostelussa päähenkilöä verrataan pelihahmojen sankarittareen, joka tekee vaarallisen matkan ja jota tuo matka muuttaa ikuisesti. Kirjan muoto ja sisältö siis tukevat toisiaan. Etenkin alkuosassa teksti vei mennessään. Kirjan loppuosan ihmissuhdekuviot olivat turhan monimutkaisia ja turhan venytettyjä. Kirjan loppuosaa karsimalla kirjan tunnelma olisi säilynyt paremmin.

Kirjan nimi viittaa kiinalaiseen nimikäytäntöön. Kirjassa puhutaan paljon nimistä ja niiden merkityksistä. Kiinaan muuttava joutuu ottamaan uuden, kiinalaisen nimen. Toisaalta myös nuoret kiinalaiset käyttävät mielellään länsimaisia nimi. Nimiä vaihdellaan, omaksutaan. Samakin nimi voi ääntyä monella eri tavalla ja kantaa kokonaista tarinaa mukanaan. Tämä kirja oli Ai Man tarina.

Kantanen, Emma
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus, 2019

Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.
Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela on mielenkiintoinen kirjailija. Hän avaa kirjoittamisprosessiaan blogeissaan ja työpäiväkirjassaan. Blogin mukaan tänä vuonna ilmestynyt Kiivaat on syntynyt parin vuoden takaisen Frau-romaanin tausta-aineistosta. Frau kertoi SS-kenraali Reinhardt Heydrichin murhaan johtaneesta salaliitosta Prahassa vuonna 1942 sekä Heydrichin vaimosta Linasta. Romaanit liikkuvat samassa ajassa. Kiivaat sijoittuu jatkosodan aikaiselle Tampereelle. Se kertoo vasemmistolaisista nuorista, jotka nousivat vastustamaan Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Kirjaan on jäänyt  linkki Frau-romaaniin. Kun tamperelaiset nuoret harjoittelevat ampumista, he käyttävät Heydrichin kuvaa maalitaulunaan. Myös attentaatti mainitaan kirjassa.

Frau-romaanin tavoin myös Kiivaat perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tampereella toimi jatkosodan aikana aktiivinen ryhmä, joka teki terrori-iskuja sotateollisuutta palveleviin tehtaisiin ja rautateille. Tämän toiminnan kuuluisin kuvaus on Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä. Rannelan romaanin henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä vaikka tausta onkin historiassa. Kuten Frau-romaani myös Kiivaat sisältää kaksi aikatasoa. Sodanaikaisia tapahtumia tarkastellaan välillä vuoden 1955 näkökulmasta. Myöhempi aikataso on kirjoitettu kirjeen muotoon. Kirjan päähenkilö, nuori nainen, kirjoittaa kirjettä ensirakkautensa vaimolle.

Tietokirjamaisuutta kirjaan tuo lopussa oleva lähdeluettelo. Se tarjoaa hyvän lukulistan kaikille aiheesta kiinnostuneille. Salaman romaanin ohella sen mielenkiintoisimpia nimiä on amerikkalaisen Upton Sinclairin romaani Taistelu Madridista, joka on suomennettu 1937. Tähän Espanjan sisällissodasta kertovaan romaaniin kirjassa viitataan usein. Kirja innostaa aikansa vasemmistolaisnuoria paitsi aatteen myös erotiikan tielle.

Kirja yhdistää sodanaikaisen vasemmistolaisen liikehdinnän kansalaissodan aikaan. Samalla se on aikakausikuvaus. Se kuvaa sodanaikaisen Tampereen pommituksia, elintarvikepulaa ja asukkaiden  mielialaa yhtä hyvin kuin katuja ja taloja. Kirjailija tuntee kotikaupunkinsa. Pääpaino kirjojassa on kuitenkin nuorten ryhmässä ja sen toiminnassa. Nuorten aktivismissa on aatteellisuutta ja ehdottomuutta, joka muistuttaa lukijoita tämän päivän ilmastoaktiiveista. Aatteiden rinnalle nousevat  kuitenkin yleisinhimilliset tunteet, rakkaus ja perhesiteet. Aktiivien ryhmä hajosi ja yhteistyön muistoa jäyti tieto petturista, joka kavalsi oman ryhmänsä poliisille. Mutta oliko asia sittenkään niin yksinkertainen? Oliko selvää, kuka ryhmän oli kavaltanut ja miksi? Sodanaikainen salaisen toiminnan aika oli niin intensiivistä, että rauhan aika vaikutti tyhjältä ja tapahtumaköyhältä. Mutta elämä oli kuitenkin elettävä.

Rannela, Terhi
Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Karisto, 2019

P.S. On erityisen hienoa, että kirja on omistettu Celia-äänikirjapalvelulle, jonka ansiosta kirjailijan setä ja lukemattomat muut ovat saaneet kuunnella "satoja ja taas satoja kirjoja"..

Valuvika - isoisän talossa

"Jokaisella on oma sorpettinsa"

Soili Pohjalainen täräytti pari vuotta sitten mustan huumorin sävyttämän esikoisteoksellaan Käyttövehkeitä. Tänä vuonna ilmestynyt Valuvika jatkaa paljolti samalla linjalla, mutta on pehmeämpi ja positiivisempi. Musta huumori on pehmennyt, mutta huumori ei tässäkään kirjassa itsetarkoitus. Kyse on taaskin perheenjäsenistä, jotka eivät aina tavoita toisiaan. Kaikkein läheisimmät ihmiset haavoittavat toisiaan kaikista eniten eikä kaikkia vaurioita saada korjattua. Silti ihmiset välittävät ja rakkaus saa joskus outojakin muotoja. Ulkopuolinen ei voi arvioida tunteiden määrää eikä ihmissuhteen onnellisuutta.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen freelancer-toimittaja Maria, jolla on kriisi sekä työelämässä että parisuhteessa. Äitinsä kehotuksesta hän lähtee ukkinsa luokse Pohjois-Karjalaan. Siellä hän kohtaa paitsi vanhenneen ja leskeytyneen ukkinsa myös oman lapsuutensa ja perheensä vaiheet. Myös nykymaailman erilaiset kuplat törmäävät. Marian ja miesystävän urbaani elämäntyyli törmää ukin mökin ja pihamaan sekasortoon, mutta jostakin löytyy se "ihmisen ydin". Läsnäolevien lisäksi kirjassa saavat äänen myös mummo ja naapurin Martti, joka mummon tavoin on jo edesmennyt.

Kirjailijalla on kieli hallussaan. Kirjassa rönsyävä pohjoiskarjalainen murre kuulostaa minun korvissani aidolta ja uskottavalta. Sekä murre että yleiskieli repliikkien välissä on kuitenkin kurinalaista. Tekstiä ei raskauteta turhilla adjektiiveillä, kielikuvat ovat täsmällisiä. Aikakausien ero voidaan tiivistää vaikka ihmettelyyn siitä, että Skoda voi palvella taksina. 80-luvun muistaville se on edelleenkin "Ladan köyhä pikkuveli". Automerkeillä on tässäkin kirjassa merkitystä.

Sekä muistikuvia että kirjan nykytason ympäristöä kuvataan niin tarkasti, että lukija näkee kirjan maailman silmissään. Kirja tarjoaa nostalgiaa ja tuttuuden elämyksiä, mutta myös yleismaailmallisia havaintoja siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja  Tuijata.

Pohjalainen, Soili
Valuvika
Atena, 2019

Kun olen poissa - kuolema Helsingissä

Kuolema on nyt suosittu kirjallisuuden teema. Esimerkiksi Katriina Huttusen ja Juha Itkosen romaaneissa työstettiin omaa surua niin, että yksityinen muuttui yleiseksi. Ainakin Laura Lindstedt ja amerikkalainen Georges Saunders käyttivät kirjoissaan elämän ja kuoleman välitilaa kirjallisena keinona. Välitilasta kertoo myös esikoiskirjailija Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa. Kirjan alussa 45-vuotias perheenäiti Ilona  kuolee tapaturmaisesti, mutta jää tarkkailemaan kuoleman vaikutuksia perheensä ja lähipiirinsä elämään-

Kirja kuvaa rauhalliseen toteavaan sävyyn kuolemaa seuraavat tapahtumat, ruumiinavauksen ja hautajaiset. Sen sävy on lohdullinen. Kuolema ei ole mitään pelottavaa vaan jotain joka kuuluu kaikille. Kuollutta kannatellaan. Perhe suree, mutta jatkaa elämäänsä. Äidin kuolema muuttaa isän ja aikuistuvien lasten elämää peruuttamattomasti, mutta ei riko heidän keskinäistä yhteyttään. Ilonalle paljastuu, että hänen läheisimpiensäkin elämässä on asioita, joista hänellä ei ole aavistustakaan ja hänen omaankin elämäänsä liittyy salaisuus. Kuollut suhtautuu varsin rauhallisesti paljastuksiin, jotka olisivat saaneet elävän Ilonan pois tolaltaan. Kaikkein läheisimmistäkin ihmisistä ymmärtää joskus kovin vähän. Mutta vaikka ei tiedä kaikkea, voi kuitenkin rakastaa.

Kirja liikkuu eteläisessä Helsingissä. Kirjan henkilöt ovat Eirassa ja Töölössä asuvia menestyviä ihmisiä. Sivuja käytetään kauniiden kotien ja sisustuksen kuvaukseen. Perheissä ja työpaikoilla pidetään hienoja juhlia. Ihmisten elämässä on säröjä, mutta niitä ei julkisesti näytetä. Kirja kuvaa kauniisti Helsingin rantoja, sen keskeinen maanmerkki on Essi Renvallin Rauhanpatsas Kaivopuiston rannassa. Vaikka patsaan historia on poliittinen, tässä kirjassa se rinnastuu Ilonaan, rauhaan ja ikuisuuteen.

Tämä ei ole varsinaisesti kirja kuolemasta vaikka se siitä puhuukin vaan elämästä. Se on arvokasta, ainutkertaista ja katoavaa. Siksi sen jokaista hetkeä ja jokaista ikää kannattaa arvostaa. Ilona ehti kaivata itseään vanhana, mutta se jäi häneltä kokematta. Hyvää hetkeä kuolemalle ei ole, sillä "aina jokin oli kesken ja on yhä". Tätä kirjaa voisi suositella äskettäin läheisensä menettäneelle.

Eilittä, Anna-Maria
Kun olet poissa
Atena, 2019

Linna - paluu luokkakokokouksen tunnelmiin

Outi Pakkanen on palannut vuonna 1986 ilmestyneen  Tarjoilija, pyyhkikää taulu -kirjan tunnelmiin. Kirjassa Pakkasen vakiosankaritar Anna Laine  osallistui Lauttasaaren yhteiskoulusta 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi päässeiden luokkatoveriensa kanssa luokkakokoukseen. Luokkakokous päättyi tietenkin murhaan ja kaikki luokkakokoukseen osallistujat olivat aluksi epäiltyjä. Linna-romaanissa muutama luokkakokoukseen osallistujista tapaa sattumalta Savonlinna oopperajuhlilla. Anna Laineen yksityiselämän kuvauksena kirja on jatkoa vuonna 2015 ilmestyneelle Helle-romaanille. Silloisen putkiremontin ja väliaikaisen Töölöön muuton seurauksena alkanut romanssi jatkuu uudessa kirjassa.

Linna on tyypillistä ja taattua Pakkasta. Rikosjuoni ei ole kovin uskottava eikä monimutkainen ja itse rikos tapahtuu vasta kirjan lopussa. Pääpaino on ihmisten ja miljöön kuvauksessa. Ja juuri miljöön kuvaajana Outi Pakkanen onkin parhaimmillaan. Joskus tulevaisuudessa tehdään varmasti tutkimuksia aiheesta 'Outi Pakkanen Helsingin muutosten tallentajana'. Tässä kirjassa hän kuvaa tuttujen Kampin kulmien lisäksi etenkin länsimetron rakennustyömaata Lauttasaaressa. Kirjan alkuosan tapahtumapaikkana on Savonlinna ja kirja tallentaa sen kesäiset tunnelmat, etenkin turistien suosimat ravintolat. Erikoinen ja ilmeisesti Pakkasen henkilöhistoriaan liittyvä lisä on viittaus kaupungissa kummittelevaan Jussi Jurkkaan.  Kirjassa on viittauksia myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten jalkapallon MM-kisoihin ja Putinin Suomen vierailuun. Kirjan henkilöilläkin tuntuu olevan yhtymäkohtia todellisiin julkisuuden henkilöihin.

Tämä kirja on useimpien muiden Anna Laine -kirjojen tapaan kodikas ja nopeasti luettava. Nyt ei keskitytä liikaa ruoanlaittoon. Kirjan lukeminen on kuin satunnaisten tuttavien kohtaaminen. Mukavaa ja rattoisaa, mutta ei erityisen mieliinpainuvaa. Annan tarina jatkuu taas syksyllä ilmestyvässä Helmimies-kirjassa. Ja tietysti sekin täytyy lisätä lukulistalle.



Pakkanen, Outi
Linna
Otava, 2018

Kenraaliharjoitus - parisuhdehöttöä

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa jälleen parisuhteesta. Uusi kirja on nimeltään Kenraaliharjoitus ja siinä nelikymppinen pariskunta etsii avioliittoonsa uutta kipinää. Seksi ei kiinnosta varsinkaan vaimoa eikä suhteessa muutenkaan enää ole alkuaikojen säihkettä. Mies ehdottaa ratkaisuksi parinvaihtoa ja jonkin aikaa emmittyään vaimokin suostuu paritreffeille, jotka päättyvät vähän surkeasti. Vaimon eroottinen elämä kuitenkin aktivoituu tavalla, jota kumpikaan puolisoista ei olisi voinut ennestään arvata. Sattumalta tämä on toinen peräkkäinen lukemani kirja, jossa kuvataan naisten välistä seksiä.  Toivottavasti kyse ei ole trendistä, jota kaikkien (nais)kirjailijoiden tulee sovittaa tekstiinsä. Lilium regaleen verrattuna Kenraaliharjoituksen seksi on hajuttomampaa ja intohimottomampaa.

Pariskunnan seksielämän lisäksi kirjan toinen teema on vanhemmuus.  Kirjassa päähenkilö joutui vastentahtoisesti osallistumaan isänsä hautajaisiin. Härkösen musta huumori kukkii parhaimmillaan hautajaiskuvauksessa. Tytär oli tavannut isänsä ensi kerran 10-vuotiaana eikä hän koskaan oppinut arvostamaan tuota luuserina pitämäänsä miestä. Ainoa hyvä asia, mitä isä toi hänen elämäänsä oli sisarpuolen tytär, jolle hän sai olla täti. Hautajaisten jälkeen isyys joutuukin sattumalta epäilyksen alaiseksi. Äitiinsä nelikymppisellä tyttärellä sen sijaan on läheinen ja luottamuksellinen suhde. Äiti kestää tyttären kiukuttelua rajattomasti, toisaalta äiti ja tytär ovat parhaat kaverit, jotka kertovat myös seksielämänsä kiemurat äidilleen. Lapsettomuuskin on asia, joka pohdituttaa, vaikka onkin itse valittua.
Tarjolla myös e-kirjana

Kenraaliharjoituksessa Härkösen huumori on entisellään, teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Kevyesti kuplivaa. Näistä samoista asioista kirjailija vain kirjoittanut jo niin usein ennenkin ja paljon paremmin. Kirjan henkilöt ovat kovin kliseisiä. Välillä tuntuu, että kirjailija parodioi omia kirjojaan.

Kirjan aviomies on näyttelijä ja saanut varmasti vaikutteita Härkösen omasta työstä näyttelijänä. Itse kirja on vähän näytelmämainen, vuoropuheluja on paljon ja kirja rakentuu selvästi erilaisista kohtauksista. Teksti olisi saattanut toimia paremmin näyttämöllä. Tai sitten kirjailija olisi voinut kirjoittaa sen aineksista muutaman mehukkaan kolumnin.

Härkönen, Anna-Leena
Kenraaliharjoitus
Otava, 2019

Lilium regale - sotaa ja rakkautta pohjoisessa

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut hienoa nimen. Tarkistamatta en olisi tiennyt, että Lilium regale on kuningasliljan latinankielinen nimi. Nimi kuulostaa kikkailevalta, varsinkin kun itse liljaan viitataan vasta romaanin lopussa.

Lilium regale kuuluu viime vuosien sotakirjallisuuden aaltoon, jossa sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Naisten sotaa on kova työ, rintamalla olevan isän kaipuu ja seksuaalinen väkivalta.Sota-aikaa ja sodanjälkeisiä vuosia eletään  Tornionjokilaaksossa. Lapin sodan aikana perheen naiset ja lapset soutavat muiden kyläläisten kanssa sotaa pakoon  Ruotsiin. Siellä ensimmäisenä vastassa on täisauna, mutta muuten Ruotsi ottaa naapurit hyvin vastaan. Sodanjälkeiset vuodet ovat levotonta ja liikkuvaa aikaa. Silloin ihminen saattoi joka kadota ilman, että kukaan ihmetteli. Sodan päättyminen toi myös sodan raaistamat ja monella tavalla vammauttamat sotilaat takaisin perheen luo.  Kirjan ajankuva muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä, vaikka ei kirjana nousekaan tämän mestariteoksen tasolle. Se, että kirjassa kuvataan suomalaisia pakolaisina Ruotsissa, on ehkä kannanotto tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

Kirjan päähenkilö on Else. Hän on perheensä esikoinen ja kirjan alussa nuori aikuistuva tyttö. Hänen isänsä kaatuu sodassa ja miestään kaipaava äiti menettää mielenterveytensä. Perhettä pitää pystyssä mummo, joka opettaa Elsen paitsi tekemään työtä ja kestämään myös vaikenemaan. Else kokee rakkaussuhteet kahden naisen kanssa, vaikka päätyykin naimisiin ja perustamaan perheen Ruotsiin. Kirjan alun ja lopun kehyskertomuksissa esiintyy vanha Elsa, joka on joutunut jättämään Suomen ja suomen kielen taakseen. Else ei opeta suomea myöskään tyttärelleen ja kielen mukana hän vaikenee muutenkin elämästään Suomessa. Salaamisen ja puhumattomuuden perinnettä hän siirtää myös seuraavalle sukupolvelle.

Kirjassa puhutaan paljon kirjallisuudesta, etenkin Hellaakosken ja Södergranin runoista. Viittaukset Hellaakoskeen korostavat aistivoimaisuutta, mikä tässä kirjassa näkyy suorastaan lihallisuutena. Kirjan rakkauskohtauksissa naisruumiin muotoja ja eritteitä kuvataan ehkä vähän turhankin yksityiskohtaisesti. Ihmiset ja huoneet tuoksuvat ja haisevat. Päähenkilö havainnoi sekä omia, että muiden ääniä ja liikkeitä. Paitsi seksiä, myös syömistä kuvataan kaikkia aisteja käyttäen.

Kirjassa hienointa ja erityisintä on sen kielellisyys. Kirjan suomenkieliset puhuvat pääosin Tornionjokilaakson murretta ja se kuulostaa luontevalta. H-kirjaimet ovat paikallaan. Murteen lomassa puhutaan kaunista suomen yleiskieltä ja ruotsia. Kirjan herkullisimmissa kohdissa suomi ja ruotsi sekoittuvat  keskenään kuten lauseessa; "Elksling hoi, Suohmeen, eller hur?" Kieliä ja sanoja maistellaan ja sekoitetaan. Kirjailija on kielentutkija, joka on asunut pitkään Skotlannissa. Hänelle kieli on paitsi tutkimuskohde ja leikkiväline myös elävä ja muuttuva maailma itsessään. Parhaimmillaan kieli kukoistaa kuin kukka.


Laitila, Johanna
Lilium regale
Gummerus, 2019

Kerrostalo - lähiön tarina

Virkistävää lukea nuoren kirjailijan kirja, jossa näkökulma on yhteisöllinen. Hanna-Riikka Kuisman uutuuskirja Kerrostalo on moniääninen kuvaus ongelmalähiön ihmisten elämästä. Kirjan työnimenä on ollut "Pääteasema Pori", mutta ilmeisesti kirjan miljöö on kuitenkin fiktiivinen.
Kansi: Tommi Tukiainen

Kirja alkaa nostalgisella ja kansallisromanttisella kuvauksella Suomen metsästä, jonka keskelle vuosisatojen aikana syntyi vähitellen asutusta, kunnes sinne sodanjälkeisinä vuosikymmeninä nousi ihailtu mallilähiö, jonka presidentti Kekkonen kävi vihkimässä käyttöön. Lähiön vihkijäisistä ja alusta tehdään dokumentaarinen mainoselokuva, jossa myös ensimmäiset asukkaat pääsevät kertomaan, kuinka onnekkaita he uuden lähiön asukkaat ovat. Noista Kekkosen ajan onnen päivistä siirrytään elokuvamaisen nopeasti 2000-luvun rapistuvaan lähiöön, jonka asukkaat ovat pääosin työttömiä tai eri-ikäisiä eläkeläisiä ja joiden elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja erilainen rikollissävyinen toiminta sekä seksi. Prostituoituna työskentely on naisten tavallisin tapa ansaita. Lapsilla ei ole isiä, "ne on kaikki linnassa, kuolleita tai jotain". Rapistuvat yhteisön ja sosiaalisten ongelmien lisäksi, lähiön asukkaiden uhkana on myös tuntematon kansainvälinen sijoittaja, joka on ostanut lähiön talot ja joka valvoo niiden asukkaiden elämää. Valvonnan symbolina on valkoinen pilvenpiirtäjä, jossa omistajan edustaja huhujen mukaan asuu, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Valvonnan keinoina ovat lukot, kamerat ja postin mukana jaettavat ohjeet ja vuokrankorotukset. 

Kirja on taitavasti rakennettu. Se muodostuu lyhyistä kohtauksista, joiden tapahtumapaikkoina ovat lähiön ison kerrostalon asunnot ja rappukäytävät sekä lähiön kapakat, pihat ja pelottava parakkikylä. Henkilökuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, henkilöiden ulkonäkö ja päivittäiset rutiinit määrittävät heitä. Myös kotien sisustukset kuvataan tarkkaan. Sekä henkilöt että miljööt kuvataan kuin elokuvassa tai näytelmässä ja lopputulos toimii hyvin. Kirja on yhteisön ei yksittäisten henkilöiden kuvaus.  

Kirjan alkuosa on surullista, mutta myös nostalgista kuvausta. Henkilöt ja miljöö tehdään lukijalle tutuksi. Loppua kohden kirja muuttuu dystopiaksi ja jännityskirjaksi. Huumejengien velkaorjuudessa elävä Jessica yrittää muuttaa kohtaloaan, eri-ikäiset kapinalliset Krisu ja Keijo taas yrittävät muuttaa koko yhteisön suuntaa. Vuosia vankilassa elänyt kioskikiduttajana tunnettu mies palaa kotiseudulleen, mikä pelottaa ja nostaa vanhoja haavoja esiin. Järjetön väkivalta kohdistuu kaikkein heikoimpiin. Köyhien ja osattomien kesken ei ole solidaarisuutta. Kirja nostaa esiin myös muukalaisvihan syitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helppo nostaa myös maahanmuuttajia vastaan. Mutta olisiko toivoa sittenkin olemassa?

Kuisma, Hanna-Riikka
Kerrostalo
Like, 2019

Taivaat jotka ansaitsemme - epäluotettavia muistoja

Sari Elfvingin esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme on trendikkäästi nimetty. Relatiivipronomini kirjan nimessä on ollut Stieg Larssonin Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen ärsyttävän yleinen tehokeino. Minulle kirjan nimi ei auennut. Kirjassa on viittauksia uskontoon, mutta kirjan taivas ei tarkoita kuolemanjälkeistä elämää. Kirja kertoo äidin ja tyttären elämästä, valinnoista ja salaisuuksista sekä niiden seuraamuksista. Se kertoo kahden sukupolven naisen toisiinsa kietoutuvat kehitystarinat. Menneisyydessä koetut ja käsittelemättömät asiat vaikuttavat tähän päivään ja tulevaisuuteen. Onko tämä päivä menneisyyden taivas?
Ulkoasu: Milena Huhta

Äiti oli venäläisen isän tytär, joka joutui äitinsä kanssa muuttamaan lukemattomia kertoja. Muuttojen seurauksena hän tunsi aina olevansa ulkopuolinen, vaikka saavuttikin virkanaisen arvostetun aseman ja pääsi ulkomailla matkailevan hyväpalkkaisen insinöörin vaimoksi. Aviomies jää vieraaksi, kun rakkaus katoaa  ja tunteet omia lapsiakin  kohtaan ovat vaikeita. Äiti etsii pelastusta vaihtoehtoelämästä, turvautuu alkoholiin ja kärsii mielenterveysongelmista. Välillä tytär ihailee äitiään, joka maalaa itselleen uudet silmät. Kun humalaisen äidin meikit valuvat, tytär ei ole tuntea äitiään.  Perheen isä on aluksi aina matkoilla, myöhemmin hän häviää perheestä kokonaan ja hänestä vaietaan. Tytär haluaa unohtaa lapsuutensa ja perheensä, mutta käsittelemättömiä muistoja on mahdotonta työntää kokonaan pois. Hänestä kasvaa burleskitanssija, joka nauttii esiintymisestä ja siitä, että saa olla joku muu. Perheen selviytyjäjäsen on isoveli Kasimir, jolla on lapsuudesta aivan toisenlaiset muistot kuin sisarellaan ja joka yrittää luoda yhteyttä perheenjäsenten välille.

Taivaat jotka ansaitsemme puhuu muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Puhumattomat asiat johtavat  väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Teemat eivät ole mitään uusia, mutta niiden käsittely on persoonallista. Tarinat eivät etene aikajärjestyksessä. Ne polveilevat ja risteytyvät. Jo aiemmin kerrottuihin tapahtumiin palataan ja niitä katsotaan eri näkökulmista. Kirjan kieli on kaunista, tarkkaa ja sujuvaa, vaikka sisältääkin paljon arkista puhekieltä. Täsmällinen kuvaus taltioi myös 70- ja 80-luvun maailmaa.


Ainakin Omppu Martin  kirjoitti kirjasta varsin innostuneen päivityksen.





Elfving, Sari
Taivaat jotka ansaitsemme
Teos, 2019

Maalliset jäänteet - Brunetti lähtee lomalle

Kesäloma alkaa dekkareilla. Luin ensimmäisten Donna Leonin dekkarien suomennokset, mutta vuosiin en ole käynyt kirjallisella vierailulla Venetsiassa tämän kirjailijan johdattamana. Komisario Guido Brunetti on sivistynyt ja oikeamielinen poliisi. Hän joutuu yleensä selvittämään tapauksia, joissa törmää Italian korruptioon ja pienen raharikkaiden yläluokan piittaamattomuuteen. Ikuinen ristiriita Brunettin elämässä on se, että hänen rakas ja sivistynyt vaimonsa kuuluu yhteen Venetsian ylhäisimmistä ja rikkaimmista suvuista.



Maalliset jäänteet -kirja alkaa vauhdikkaasti. Brunetti kuulustelee nuoren kollegansa kanssa ylimielistä upporikkaan suvun perillistä, jonka epäillään aiheuttaneen nuoren naisen kuoleman. Kuulusteltavan käyttäytyminen ärsyttää nuorta kollegaa niin, että Brunetti pelkää tämän käyvän haastateltavan kimppuun ja tuhoavan siten uransa. Kollegaansa suojellakseen Brunetti teeskentelee saavansa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalan. Kohtaus on kuvattu niin voimakkaasti, että moni työhönsä uupunut ja kyllästynyt voi samaistua komisarion tunteisiin. Komisario lähetetään sairauslomalle. Lomakohteeksi löytyy vaimon suvun omistama huvila Venetsian laguunin rauhalliselta pikkusaarelta. Vauhdikkaan alun jälkeen kirjassa on seesteinen jakso. Komisario soutelee päivästä toiseen saarella elävän arvoituksellisen vanhan miehen kanssa ja unohtaa työhön liittyvät murheet. Soutamisen ja Venetsian saariston lisäksi hän saa oppaansa kanssa tutustua myös mehiläisten hoitoon. Mehiläisiä kirjassa tosin käytettiin lähinnä symbolisessa merkityksessä. Niiden tuho enteilee ihmisten tuhoa. Komisario Brunettin tavoin minua kiinnosti, kuinka mehiläiset ylipäätään voivat selvitä karuilla laguuneilla. Tähän kysymykseen kirja ei varsinaisesti vastaa.

Kuten lajityyppiin kuuluu, komisarion hermoloma muuttuu rikostutkimukseksi ja  hän joutuu syventymään soututoverinsa elämään liittyviin salaisuuksiin. Epäviralliset tutkimukset  johtavat jälleen kerran vanhojen rikosten jäljille. Rikoksien, joita on tehty paitsi ihmisiä, myös äiti maata kohtaan. Tällä kertaa komisario toteaa, että etuoikeutettujen lisäksi myös tavalliset ihmiset ovat valmiita tekemään vääryyksiä. Viattomia ei olekaan, eivät edes kärsineet ja vammautuneet.

Kirjan maailma on synkkä. Sitä pehmentää vain ikuinen ja ihana Venetsia sekä komisarion onnellinen perhe-elämä.

Leon, Donna
Maalliset jäänteet : komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2019

Sininen huvila - murha kuin Strömsöössä

Eva Frantz on suomenruotsalainen toimittaja ja dekkaristi, jonka uusin kirja Kahdeksan neito palkittiin viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkittu kirja kuuluu Anna Glad -sarjaan, jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2017 ilmestynyt Sininen huvila.

Anna Glad on pirteä uusi tuttavuus. Kolmikymppinen naispoliisi selvittää rikoksia yhdessä vanhemman kollegansa Rolfin kanssa pienellä paikkakunnalla. Paikkakuntaa ei määritellä, mutta kyse on epäilemättä rannikkokaupungista, jossa suomenruotsalaisuus on vahvoilla. Työn ohessa Anna kipuilee yksityiselämänsä kanssa, mutta privaattielämä ei kuitenkaan hautaa varsinaista rikostapausta alleen. Kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja koukuttavia. Lukija haluaa jatkossakin kuulla, mitä etenkin Annalle kuuluu.
Kansi: Emma Strömberg

Sininen huvila kuuluu Cozy crime -sarjaan ja tarjoaa siten kodikkaita murhia Agatha Christien ja muille hänen lajityyppinsä ystäville. Vaikka kirja alkaakin varsin epämiellyttävällä perheväkivaltakohtauksella, kirjaa voivat lukea raakuuksia vierastavatkin. Tunnelma on vanhanaikainen, vaikka liikutaankin bloggarien ja trollaajien maailmassa. Kirjassa selvitellään ihaillun Sininen huvila -nimisen sisustus- ja elämäntapabloggariin kohdistunutta raivoisaa hyökkäystä. Blogi  esittelee täydellistä kotia ja "strömsööläistä" elämäntapaa, mutta lajityypin mukaisesti kirjassa törmätään synkkiin salaisuuksiin. Rikoksen jäljet johtavat paitsi Tor-verkkoon myös kauas menneisyyteen. Rakenteeltaan kirja muistuttaa esimerkiksi Mari Jungstedtin kirjoja. Rikosten selvittelyn väliin on sijoitettu nimeämättömiä muistoja ja ajatuksia. Murhaajakin saa näin äänensä kuuluviin.

Anna Gladista epäilemättä vielä kuulemme. Näitä kirjoja voisi kuvitella lukevansa sateisena kesälomapäivänä. Bloggariteeman vuoksi Sininen huvila -kirja voisi kuulua myös kaikkien bloggarien lukulistalle.

Frantz, Eva
käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Sininen huvila
S & S, 2017

Viikon luetuimmat