Sen edestään löytää - jännitystä Viipurin läänistä

Olen usein katsellut kirjastossa Terttu Autereen 30-luvulle sijoittuvia dekkareita, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi sarjan viidenteen osaan Sen edestään löytää. Näiden nostalgisten kirjojen sankarina toimii Viipurin lääninpoliisissa työskentelevä etsivä Juhani Kuikka. Tällä kertaa hän joutui matkustamaan läänin kukoistavasta pääkaupungista radanvarsikuntaan selvittelemään nuoren miehen murhaa.

Kirjan maailma on Suomi-filmistä tuttua maailmaa. Murhattu nuori mies työskennellyt apteekkarioppilaana ja asunyt ainoana miehenä apteekin talossa yhdessä vanhenevan apteekkarineidin, nuoren farmaseutin ja kotiapulaisen kanssa. Korean ulkonäkönsä ja sulavan käytöksensä ansiosta hän oli herättänyt ainakin paikkakunnan naisten huomion. Kirjassa tutustutaan nuoreen nimismieheen, tuomariin, jolla puolet itseään nuorempi vaimo ja opettajapariskuntaan. Eniten surua ja salaisuuksia tuntuu kertyneen asemalla asuvan asemapäällikön perheen elämään. Vallasväen lisäksi kirjassa tavataan asemamiehiä, palveluskuntaa ja tehdastyöläisiä. Kannaslaista sävyä kirjaan tuo vanheneva nainen, joka kaipaa vallankumousta edeltävää aikaa Pietarissa.

Kirjan kuvaama aika oli vaurasta aikaa, jolloin moderni elämänapa oli jo saavuttanut karjalaisen kunnan. Autot ja puhelimet muuttivat elämää. Kunnan vanha taajama, kirkonkylä, oli jäämässä sivuun ja kunnan uudeksi keskukseksi oli nousemassa asemakylä. Paitsi rautatie, sen merkitystä lisäsi myös myös kasvava saha. Pitäjän nuoret naiset haaveilivat suurista kaupungeista. 

Kirjassa viitataan sarjan edellisin osiin, mutta niiden tunteminen ei ole välttämätöntä.Juhani Kuikka kuvataan sympaattisena hahmona, joka nyt elää elämänsä onnelista aikaa nuorena aviomiehenä. Kuvaukset Viipurista sykkivänä suurkaupunkina luovat kirjaan surullista sävyä vaikka Juhani Kuikan elämä onkin kaikin tavoin mallillaan. Lukija tietää, että onnen päivät Viipurissa eivät kestä enää pitkään.

Kirjan rikosjuoni ei ole kovin monimutkainen, jo kirjan otsikko vihjaa rikoksen motiiviin. Lukijakin tuntee lopulta poliisien tavoin myötätuntoa murhaajaa kohtaan. Kirja on viihdyttävä pastissi. Rentouttava kurkistus menneeseen maailmaan.

Kansi: Pirta Syrjäinen


Autere, Terttu
Sen edestään löytää
Karisto, 2020

Kun kuningas kuolee - Hartolan kuningaskunnan vaiheita

Elina Backmanin esikoiskirja Kun Kuningas kuolee on ilmeisesti on ollut tämän vuoden kotimainen dekkariyllättäjä. Kirja on nousi ilmestyttyään kirjastojen varausjonojen kärkeen ja arvostelutkin ovat olleet kohtalaisen hyviä. Keskustelua ja kritiikkiäkin kirja on herättänyt. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen tapaus. 

Kun kuningas kuolee on perinteinen dekkari. Sen yhteiskunnallinen sanoma ei ole vahva, vaikka siinä onkin nostettu esiin aikamme suosikkiteemoja kuten seksuaalinen väkivalta ja poliisin väärinkäytökset.  Rikosten lisäksi siinä viitataan työuupumukseen ja saattohoitoon. Kirjan tapahtumat liikkuvat Helsingissä ja Hartolassa. Kirja alkaa helsinkiläisen mainostoimiston juhlinnalla. Juhlia seuraavana aamuna mainostoimiston perustaja makaa kuolleen Suomenlinnan Kuninkaanportilla. Kirjan toinen juonne sijoittuu Hartolaan, johon työstään irtisanottu nuori toimittaja Saana on vetäytynyt toipumaan ja miettimään elämäänsä. Aikansa kuluksi hän alkaa selvittää vuonna 1989 tapahtunutta nuoren tytön kuolemaa. Lukija arvaa, että nämä alkuaan erilliset tarinat liittyvät kirjan kuluessa yhteen, kuten tapahtuukin. Kirjan teksti on sujuvaa ja tarina vie mennessään.  Rikosjuonen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. Melkein viisisatasivuisen kirjan lukee nopeasti, parissa illassa. Vaihtuvista aikatasoista ja näkökulmista huolimatta tarinaa on helppo seurata.

Minua kirjassa ihastutti erityisesti kohtaus, jossa päähenkilö perehtyy rikokseen lukemalla 1980-luvun sensaatiolehtiä Kansalliskirjastossa. On hienoa, että kirjastolaitoksen olemassaolosta ja palveluista muistutetaan. 

Koskipään kartano Hartolassa. 
Kuva Markku Haverinen 
Kirjaa on kritisoitu pienistä asiavirheistä ja huolimattomasta kielestä. Minua ne eivät häirinneet. Tiivistys ja karsinta olisivat kyllä parantuneet tarinaa. Viittaukset paranormaaleihin ilmiöihin tuntuvat turhilta. Vihjeitä tuntuu kirjassa olevan vähän liikaa, niistä jotkut jäävät odottamaan seuraavia osia. Kirjailija on luvannut, että kirja saisi jatkoa, mahdollisesti kokonaisen kirjasarjan, joka nostaisi Hartolan kuningaskunnan kuuluisien murhapaikkakuntien joukkoon. 



Backman, Elina
Kun kuningas kuolee
Otava, 2020

Hengittämisen taito - hiljainen ilo

Pienoisromaani on Joel Haahtelan laji. Hän saa mahdutettua sanottavansa alle 200 sivuun. Enempään ei ole kerrallaan tarvetta. Tyypillistä näille kirjoille on myös matkustaminen. Niissä kuljetaan Euroopassa: Saksassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ... Ulkoisen liikkumisen lisäksi niiden ihmiset myös kulkevat sisäistä matkaa ja selvittävät omaa alkuperäänsä tai ihmisen osaa ja elämän tarkoitusta. Usein myös matka läheisen ihmisen luo näyttäytyy pitkänä matkana. 

Kansi: Päivi Puustinen


Hengittämisen taito -kirjan päähenkilö on nuori mies, joka lähtee etsimään kadonnutta isäänsä. Tämä jätti aikoinaan suomalaisen vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Itsensä hylätyksi tuntenut poika on oppinut vihaamaan isää, jonka yhteydenottoa joutui turhaan odottamaan.  Erityisen katkera isäänsä kohtaan poika on silloin, kun hän joutuu viettämään kuukausia sairaalassa. Kirjasta ei käy ilmi, mitä hän sairasti. Lukija ajattelee, että surua ja raivoa. Isän tapaamista varten poika on opetellut uudelleen välillä unohtuneen isänsä kielen. Itsekin hän ihmettelee, miksi hän halusi opiskella Kreikkaa äidiltään salassa. Matka johtaa hänet aluksi isänsä kotikaupunkiin Thessalonikiin ja siellä vielä asuvan  isänsä veljen lesken. Tältä hän kuulee tältä taakoista, joita isä on kantanut elämänsä ajan ja oppi jotain myös itsestään ja elämän arvaamattomuudesta.

Käy ilmi, että isä elää erakkoluostarissa Kreikan saaristossa yhdessä vanhan hauraan luostarivanhuksen ja toisen munkin kanssa. Siellä päivät kuluvat työssä ja rukouksessa. Siellä aiemmin masennuksesta kärsinyt isä on löytänyt mielen elämäänsä. Öiset rukoushetket ovat unta tärkeämpiä. Laiskuuden hetkiä varotaan, koska pahuus voi saada niiden kautta otteen ihmisestä. Jatkuva rukous rinnastuu hengitykseen. Siinä anteeksiantoa pyydetään myös siitä, mihin ei itse olla syyllistytty. Luonnollinen elämän kiertokulku ja yhteys Jumalaan liittyy myös luontosuhteeseen. Luostarisaarella kasvaa puita, toisin kuin useimmilla muilla saarilla. Niistä  vanhin on Getsemanen puutarhasta kuljetettu. Puut pitävät maaperää paikallaan ja ylläpitävät elämää, samalla kuolleiden ruumiit ruokkivat niitä. Mehiläisten kasvatus ja mehiläisvahatuohusten valmistus on luonnollinen osa elämää. Haasteeksi luostarisaaren elämäntavalle nostetaan pakolaisjoukot, jotka hukkuvat luostarin lähivesille yrittäessään turhaan Eurooppaan. Onko oikein, että luostarissa vain rukoillaan? Pitäisikö heidän tehdä jotain konkreettisempaa maailman ja sen kärsivien ihmisten puolesta? 

Hengittämisen taidolla on paljon yhteistä viime vuonna ilmestyneen Adélen kysymys -kirjan kanssa.  Siinäkin tapahtumapaikkana oli luostari, tosin katolinen luostari Pyreneillä.  Kirjoissa tarkastellaan isän ja pojan suhdetta eri näkökulmista. Aiemmassa romaanissa havainnoijana oli keski-ikäinen isä, tässä uudemmassa aikuinen poika. Kun Adélen kysymys viittasi epävarmasti ihmeen mahdollisuuteen, tässä kirjassa Jumalan todellisuus on vahvasti läsnä. Kummankin kirjan maailmassa on myös rosoja, särkyneitä ihmisiä, epäilyä ja naissuhteiden ongelmia. Hengittämisen taito -kirja kärsii mielestäni vertailusta sisarteokseensa. Vaikka uutuuskin on hieno kirja, se ei tavoita Adédeln kysymyksen kuulakkuutta ja herkkyyttä. Makuasia tietysti. 

Kotoisinta ja nostalgisinta tässä kirjassa olivat viittaukset poissaolevaan äitiin, kreikkalaisen isän jättämään suomalaiseen vaimoon. Äiti työskenteli Kallion kirjastossa, jonne hän joskus otti myös pojan mukaansa. Kirjassa kuvataan hiljaisia hetkiä tuossa kauniissa talossa juuri kirjaston sulkemisen jälkeen. Jokainen talossa vieraillut ymmärtää, että talon kauniit salit ja portaikot sopivat hienosti juuri tämän kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli tavoitettu myös jotain hienoa ja yleistä kirjaston olemuksesta. Kun poika ei lakannut ihmettelemästä niitä outoja mielenkiinnonkohteita, joita kirjaston asiakkailla saattoi olla, hän tulee todenneeksi, että kirjasto palvelee mitä erilaisimpia ihmisiä. Hän  iloitsee myös siitä, että "kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen eksyneen kodittoman". Voiko luokitusjärjestelmän ideaa ja olemusta selittää kauniimmin!

Haahtela, Joel
Hengittämisen taito
Otava, 2020

Tulirinta - taiteilijan poika

Anna Kortelainen on taidehistorioitsija, joka on perehtynyt myös Helsingin historiaan, sota-ajan mielialoihin ja Tampereen Sara Hildeniin sekä oman sukunsa karjalaiseen historiaan. Vahvimmillaan hän on kuitenkin 1800-luvun ilmiöissä ja Suomen kultakauden taiteilijoissa. Hän on kirjoittanut niin tavarataloista kuin naisellisesta hysteriastakin. Jo vuonna 2002 ilmestynyt Virginie oli kauno kirjallisuutta lähenevä taidehistoriallinen salapoliisiteos, joka jäljitti Albert Edelfeltin ranskalaisen rakastajattaren tarinaa. Salaperäistä naista jäljittäessään hän hän tuli avanneeksi 1800-luvun Ranskan taidepiirien elämäntapaa ja aikakauden ilmiöitä. Samalla kirja oli kuvaus historian tutkimusprosessista. Kirja oli ensimmäisiä suomalaisia hybridikirjoja, tietokirjoja, jotka sisältävät myös omaelämäkerrallisia osioita ja fiktiota ja jotka eivät tyyliltään jää jälkeen parhaasta kaunokirjallisuudesta.  Edelfelttien suvusta Kortelainen kirjoittanut myöhemminkin. Tänä syksynä ilmestynyt Tulirinta on romaaniksi luokiteltu kuvaus taiteilijan ainoasta avioliitossa syntyneestä pojasta, nuorena kuolleesta Erik Edelfeltistä. Vaikka kirja on fiktio, kirjailija esittelee lähteensä eli ne vähät faktat, jotka Erik Edelfeltustä on jäljellä. Lukijalla on mahdollisuus epäillä, mutta tarina on vakuuttavasti rakennettu. Erikin tarina enteilee 1900-luvun suuria mullistuksia niin Suomessa kuin Euroopassakin.

Nuorena kuollut Erik  oli aatelissukunsa viimeinen, joka tunsi sukuhistorian velvoitteet vaikka ei uskonutkaan aatelisten etuoikeuksien pönkittämään maailmaan. Suuri yleisö muistaa hänen herkästä pienen pojan muotokuvasta. Kuuluisan miehen pojan osa ei koskaan ole helppo, Erik helpotti osaansa sanoutumalla irti taiteesta ja suuntautumalla tieteisiin ja toimintaan, joissa hän ei joutunut kilpailemaan isänsä kanssa. Perhe-elämä ei ollut helppoa, taiteilijaisä oli harvoin kotona ja jäi vieraaksi. Tämä omistautui paitsi taiteelleen ja ystävilleen, myös muille naisille. Äiti purki katkeruuttaan paitsi mieheensä myös ainoaan poikaansa. Erik sairasti nuoresta asti tuberkuloosia ja vietti pitkiä jaksoja sairaaloissa ja parantoloissa. Mutta kirjan nimi ei viittaa vain kipeäään rintaan vaan myös tulisiin aatteisiin, jotka innostivat sortokauden nuoria. Kun isä oli maalannut tsaarin muotokuvan ja ollut hovissa arvostettu vieras, poika oli valmis vastustamaan venäläistä sortovaltaa vaikka asein. Nuori sukupolvi halveksi vanhan sukupolven periaatteettomuutta. Kirjan tarina liikkuu vuorotellen kahdessa eri aikatasossa. Aikaisemmassa nuori Erik toimii ystävineen Helsingissä ja kokee isänsä kuoleman. Myöhemmässä aikatasossa nuori mies opiskelee Ranskassa sielutieteitä.  Samalla hän tutustuu samalla taisteluun Euroopan viiniviljelmiä uhannutta kirvaa vastaan ja häviää oman taistelunsa tuberkuloosia vastaan. Erikin lyhyeen elämään sisältyy salaisuus, johon vihjataan pitkin matkaa ja joka lopulta paljastuu. 

Kirjan rakenne toimii hyvin. Tekstiin on upotettu kiinnostavia tietoja ja mielenkiintoisia näkemyksiä. Ainakin minä olin unohtanut, että taiteilija Edelfeltin isä oli Ruotsista saapunut arkkitehti, joka suunnitteli ensimmäisen Helsingin rautatieaseman. Kirja tutustuttaa myös psykologian historiaan kuten nuorena kuolleeseen Hjalmar Neiglickiin. Myös Albert Edelfeltistä tietysti puhutaan paljon. Minulle uutta oli Albert Edellfeltin vahva antisemitismi. Tämä asenne periytyi myös Erikille, vaikka isän ja pojan välillä muuten olikin vahvoja aatteellisia eroja. Kirjassa on myös viittaus Kristus ja Mataleena -teokseen. Viittaus ei liity aatteisiin vaan nuoren miehen fantasioihin. Kirjan luettuani taulua ei voi enää katsella samalla tavalla kuin ennen.  

Kirjan sävy on alusta asti traaginen. Lukija tietää, että päähenkilö kuolee nuorena ja odottaa koko ajan salaisuuksien paljastuvan sitä ennen. Kirjassa puhutaan kuolemasta ja sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan, mutta myös nuoruuden kiihkeydestä ja sen jättämistä jäljistä. Erik toimi helsinkiläispoikien Verikoirat-ryhmässä, joka oli osa aktiivista sortotoimien vastustusta. Olivatko suomalaiset itsenäisyystaistelijat terroristeja? Kun kirja puhuu vastarinnasta,  se viittaa myös tämän päivän taisteluihin. Kaikkina aikoina nuoret miehet ovat olleet valmiita toimiin, jotka jättävät jäljet loppuelämäksi. On se sitten pitkä tai lyhyt kuten Erikin.


Kortelainen, Anna
Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
Tammi, 2020

Tuhkaan piirretty maa - suomalaiset, saamelaiset, saksalaiset


Suomalaiset kirjoittavat edelleenkin sodasta. Itärintamasta huomio tuntuu nyt siirtyneen Lappiin ja sen rintamaan. Tänä vuonna Tommi Kinnunen on julkaissut upean Ei kertonut katuvansa -romaanin, joka antaa äänen saksalaisten matkaan lähteneille naisille. Viime vuosina ilmestyneistä kirjoista ainakin Rosa Liksomin Everstinna,  Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sekä Minna Rytisalon Lempi käsittelivät Lapin sotaan sekä suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Myös Hanna Haurun Jääkansi ja Johanna Laitilan Lilium Regale liittyivät pohjoisen sotarintamaan, vaikka niiden painotus olikin muualla. Jo vuosia aiemmin Heidi Köngäksen Dora, Dora kuvasi Albert Speeriä Lapissa. Mielenkiintoista on se, että sotahistoriaan liittyviä romaaneja tuntuvat kirjoittavan nyt  erityisesti naiset. 

Tuhkaan piirretty maa ei kerro varsinaisesti Lapin sodasta. Se liikkuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen aikataso on vuosi 1944, jolloin saksalaiset ja suomalaiset olivat vielä aseveljiä. Toinen aikataso on sodanjälkeinen jälleenrakennuksen aika, tämä aikataso alkaa kirjassa vuodesta 1947. Vuoden 1944 tapahtumien paikkana on vankileiri Inarissa. Tapahtumia tarkastellaan leirille sijoitetun suomalaisen tulkin silmin. Entinen Akateemisen Karjala-seuran mies tutustuu saksalaiseen komentajaan ja saamelaiseen tietäjänaiseen sekä suomalaiseen vartijaan ja suomenruotsalaiseen vankiin. Näiden kaikkien välillä näyttää vallitsevan yhteisymmärrys. Myöhemmän tapahtumatason päähenkilö on suomalaisen vangin toimittajavaimo, joka saapuu Lappiin etsimään kadonnutta miestään.

Kirjassa on kaksi teemaa. Niistä tavallisempi on suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö. Asiasta on tietysti kirjotettu paljon. Rautiaisen näkökulma on tavallista rajumpi. Kirjassa puhutaan saksalaisten vankileireistä Suomen Lapissa. Petra Rautiainen on itsekin opiskellut historiaa. Kirjassaan hän hän tukeutuu pitkälti arkeologi Oula Seitsosen väitöskirjaan, jonka mukaan vankileirejä olisi ollut Lapissa satoja. Leireillä oli vankeja eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Suomalais-saksalainen yhteistyö ulottui myös näihin leireihin, joiden jälkiä pyrittiin sodan jälkeen hävittämään. Vielä kiinnostavampi teema liittyy saamelaisiin ja siihen antropologiseen tutkimukseen, jonka kohteeksi he joutuivat myös Suomessa. Suomalaiset tekivät rotututkimuksia ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Kirjan päähenkilö joutuu ihmettelemään, kuinka toiminta voi jatkua kuin sota ei ikinä olisi päättynytkään. Kirjassa seurataan saamelaisiin kohdistuvan rasismin muutoksesta. Vankileirien brutaaleja tutkimuksia seuraavat asuntolakoulut, jotka erottavat saamelaislapset kodistaan ja kulttuuritaustastaan. Perinneasuun pukeutuneita saamelaisia halutaan koristeeksi, ei osaksi yhteiskuntaa. Alkuperäiskansan sorto yhdistetään kirjassa saksalaiseen rotukäsitteeseen.

Petra Rautiainen on kertomansa mukaan kärsinyt lukihäiriöstä. Siksikö hänen kielensä on niin selkeää ja karhean kaunista? Lauseet ovat lyhyitä. Tekstissä on rytmi. Suomenkielisen tekstin välissä on saamenkielisiä ilmauksia. Lapin maailma näyttäytyy kokonaiselta.

Rautiainen, Petra
Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020

Kari Hotakaisen Tarina - alku , keskikohta, lopun alku ja alun loppu

Kari Hotakaisen kirja on aina tapaus. Juoksuhaudantien ja Ihmisen osa -romaanin kirjoittajalta odotetaan aina uusia menestysteoksia. Viime vuonna ilmestynyt Kimi Räikkönen oli aluevaltaus, josta tuli Suomen kaikkien aikojen myydyin tietokirja. Toisenlainen aluevaltaus on tänä vuonna ilmestynyt Tarina. Lukemistani Hotakaisen kirjoista tämä on kaikkein vähiten tarinallinen. Se on monista tarinoista koostuva kollaasi, ei mikään yhtenäinen kertomus. Sen  yhteiskunnallinen sanoma on kuitenkin vahva, se on hotakaismaisella huumorilla ja sanataituruudella kuorrutettu palopuhe.

Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa olevaa aikaa, tosin kirjan kuvaamat ilmiöt ovat nykypäivää jo nyt. Maaseutu on tyhjennetty ja muutettu virkistysalueeksi. Asukkaat ovat pakkautuneet pääkaupunkiseudulle, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin eikä uusille muuttajille ole tilaa. Muuttajia on majoitettu tyhjentyneisiin kauppakeskuksiin. Niitä ei enää tarvita ihmisten kyllästyttyä ostamaan tarpeettomia tavaroita. Jotta uusille ja vanhoille asukkaille saataisiin asuntoja, kaupungista purettiin rakennuksia ja rakennettiin niiden tilalle uusia ja entistä suurempia asuintaloja. Tarinan juoni liittyy entisen vuokratalon asukkaisiin. Purettavan talon asukkaista suuri osa jää asunnottomaksi. Asukkaat joutuvat kilpailemaan muutamista tarjolla olevista pienistä asunnoista. Uusi asunto luvataan niille, jotka kirjoittavat elämänsä parhaaksi tarinaksi.  Kirjan keskiosa koostuu näistä keskenään kilpailevista tarinoista. Purettavan talon osoite on Raatteentie 62, mikä lienee viittaus Hotakaisen kuuluisimpaan romaaniin. 

Kirjassa ei mainita somea tai mitään somepalvelua nimeltä, mutta sen kuva todellisuudesta on somen värittämä. Reaalitodellisuus ja kuvat sekoittuvat keskenään. Tarinat ovat tärkeitä, mutta kirjallisuus ei. Kari Hotakainen on selvästi kiukkuinen oman ammattikuntansa puolesta. Kirjailijan rooli on muuttunut, kun ihmiset eivät jaksa lukea vaan haluavat katsella televisiosarjoja tai kuunnella tarinoita. Julkkikset ovat korvanneet kirjailijat ja asiantuntijat.  Äänikirjojen yleistyminen yksinkertaistaa romaaneja. Perinteiset romaanit ovat korvautuneet selkokielisillä kuvauksilla kirjoittajiensa elämän vaikeuksista. "Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta elämästä kirjoitetuille tarinoille." Kirjailija on varmaankin tarkoituksella kirjoittanut romaani, joka ei varmasti toimi äänikirjana. Kirjassa pilkataan konsultteja ja monenlaisia kehittämishankkeita.

Kirjailijoiden ja kirjallisuuden lisäksi, kirja tavoittaa monia yhteiskunnan kipupisteitä. Kirja koskettaa niitä, jotka näkevät maaseudun autioituvan ja joiden mielestä maalla asumista ei arvosteta. Maaseutu on jotakin mennyttä, aikaisempaan kulttuurivaiheeseen liittyvää. Kirja puhuu myös vihasta ja epäluulosta, joka kohdistuu toisista kulttuureista tuleviin. Se nostaa esiin myös työelämän epätasa-arvon ja ihmisten hyväksikäytön. 

Tarina viittaa moniin ajankohtaisiin aiheisiin ja kulttuurisiin ikoneihin. Muumipeikko suunnittelee supikoiran tuotteistamista, japanilainen pariskunta muuttaa Pohjois-Pohjanmaalle hiljaisuuden vuoksi, Suomen presidentti tapaa suurvaltojen johtajia ... Tarina koostuu lukuisista tarinoista, mutta kokonaisuus on hajanainen. Kirjailijalla on paljon sanottavaa, mutta kirjan pääviesti hukkuu. Sen kieli on herkullista, hetkittäin lukijaa jopa naurattaa.  Vaikka kirja jakaantuukin Aristoteleen oppien mukaisesti alkuun, keskikohtaan ja monipolviseen loppuun, lukijaa puhuttelevaa käännettä siihen ei sisälly.  Kirja on kuitenkin hieno osoitus Kari Hotakaisen kyvystä uudistua ja uskalluksesta tuottaa uudenlainen tarina.

Hotakainen, Kari
Tarina
Siltala, 2020

Tritonus - Westön miehinen sankari saaristossa

Kjell Westön uusi romaani Tritonus on yhtä aikaa tuttua  ja jatkoa kirjailijan edelliselle teokselle. Samalla jotain uutta. Kerronta on yhtä aikaa rauhallista ja nopeasti luettavaa. Teksti on lastattu täyteen yksityiskohtia ja faktoja, jotka tässä kirjassa liittyvä musiikkiin. Kirja vie mennessään, vaikka lukija ei tunnistaisikaan kirjassa mainittuja kymmeniä viittauksia musiikkiin.  Ainakaan minun musiikintuntemukseni ei riittänyt. Uutta kirjassa on ympäristö. Kaikki aikaisemmat Westön romaanit ovat sijoittuneet ainakin pääosin Helsinkiin, uutuuskirjan miljöö on pieni saaristolaiskunta, josta kapellimestaripäähenkilö matkustaa maailman metropoleihin, mutta ei juuri Helsinkiin. 

Kirja viittaa Westön edelliseen romaaniin Rikinkeltaiseen taivaaseen, mutta toisin kuin se tämä ei ole kehitysromaani. Tritonus kertoo alle vuoden jaksosta keski-ikäisten miesten elämässä. Lapsuus ja nuoruus ovat tietysti muistossa olemassa, mutta kirjassa eletään tiukasti tätä päivää. Ajankohtaisuutta alleviivataan viittaamalla ajankohtaisiin asioihin. Kirjan maailmaan liittyy #metoo, korona, ympäristötuhot ja populismin nousu. Näitäkin ilmiöitä tarkastellaan keski-ikäisen vakavaraisen miehen näkökulmasta.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen suomenruotsalainen kapellimestari. Kun ura on kääntynyt laskuun ja viimeisin parisuhde kariutunut, hänen uskonsa omaan työhön ja musiikkiin horjuu. Elämän perusteita ja mainetta horjuttavat myös entisten naisystävien syytökset : se, mitä hän itse oli pitänyt intohimona ja kummankin osapuolen haluamana seksinä, näyttäytyy nyt ahdisteluna ja  nuorempien kollegoiden hyväksikäyttönä. Kun elämän perusta horjuu, päähenkilö rakennuttaa saaristoon yli 400 neliön betonisen talon, johon hänellä ei oikeasti olisi edes varaa. Sen kalleutta ja tuhlailevuutta korostaa hissi, jota päähenkilö ei edes uskalla sähkökatkojen pelossa käyttää. Talo on helppo nähdä symbolina. Talosta ja sen isännästä tulee paikkakunnan puheenaihe, mutta kuten suomenruotsalaisessa maailmassa yleensä, uusi asukas hyväntahtoisesti mukaan. 

Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee naapurissa asuva psykologi Reidar, joka suree kuollutta  vaimoaan, mutta ei eristäydy suruun vaan ottaa aktiivisesti osaa yhteisön elämään ja kokee velvollisuudekseen hoitaa myös ystäviensä ja naapuriensa asioita. Näitä miehiä yhdistää paitsi ikä ja yksinäisyys myös musiikki. Reidarin ei tosin ole innostunut klassisesta musiikista vaan rockista.  Hänen kellarissaan kokoontuu paikkakunnan harrastajabändi. Reidar on ikuinen maailmanparantaja, mutta hänelläkin on mustat pisteensä, muistot, joita ei haluaisi muistaa. Kolmas keskeinen mies on nuori Joonas, joka on lähtenyt mukaan ääriliikkeeseen ja tuntee vihaa maahanmuuttajia kohtaan.  Keski-ikäisen humanistin ei ole helppo vastata nuorelle populistille. Kovia kokeneen Joonaksen ja omien lastensa edessä keski-ikäiset miehet joutuvat tuntemaan oman avuttomuutensa ja samalla miettimään mennyttä elämäänsä. 

Tässä kirjassa ei ole varsinaista juonta eikä suurta opetusta, mutta se on miellyttävää luettavaa eikä se lupaa liikaa. Kirjan loppu on kaunis ja onnistunut. Tunnelmaltaan se sopii hyvin koronavuoden kirjaksi.  Se on seesteinen ja ymmärtävä. Sen yksipuolinen miesnäkökulma on eräällä lailla virkistävä kuvaus miehisestä ystävyydestä, keski-ikäisestä isyydestä ja epävarmuudesta muuttuvan maailman edessä. 

Ja mikä on tritonus? Se kyllä kirjassa selitetään, mutta harva malttaa varmaan odottaa selitystä vaan googlaa tiedon jo etukäteen.




Westö, Kjell
Tritonus
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2020

Jos mä oon oikee : Nuutin tarina

 Noora Koponen on nuori ensimmäisen kauden kansanedustaja ja äiti. Hänen vanhin lapsensa on 14-vuotias Nuutti. Nuutti ei ole "neurologisesti tyypillinen", hän on autisti. Jos mä oon oikee - Nuutin tarina on äidin ja pojan kertomus. Kertojana on tietysti Noora-äiti, Nuutin näkökulmaa kirjaan tuovat Nuutin suorat kommentit. Nuutti kommunikoi pääasiassa kuvia näyttämällä ja kirjoittamalla. Äiti on vuosien ajan tallentanut pojan kirjoittamia ajatuksia. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus Nooran ja Nuutin elämästä. Se on täynnä tunteita, rakkautta ja iloa, mutta myös katkeruutta ja vihaa.

Nopeasti luettava kirja etenee pääosin kronologisesti. Se alkaa nuoren äidin raskaudesta ja Nuutin syntymästä. Kirja kuvaa koskettavasti kaikkien vanhempien pahinta pelkoa, pelkoa siitä, että oma lapsi ei ole terve. Pelkoon sisältyy syyllisyyttä ja avuttomuutta. Kun diagnoosi lopulta tuli, Noora oli jopa helpottunut siitä, että kyse on vain autismista. Ei mistään pahemmasta. 

Mutta autismikin muuttaa koko elämän. Kirja koostuu pääosin Nuutin ja ulkomaailman välisistä kohtaamista, jotka on nimetty Nuutin omien repliikkien mukaan. Autisti näkee ja kommentoi maailmaa omalla tavallaan. Neurologisesti tyypillisten ihmisten on vaikea ymmärtää autistia ja päinvastoin. Äidinkin on vaikeaa ymmärtää lastaan, vaikeaa se tuntuu olevan usein ammattilaisillekin. Suurimpia ilonaiheita ovat äkilliset ymmärryksen hetket. Esimerkiksi hetki, jolloin lapsi ensimmäisen kerran kirjoittaa ymmärrettävän sanan.  Autismi on erilaisuutta, mutta autistin ajatukset eivät ole yhtään huonompia eikä hänen maailmansa yhtään köyhempi kuin niiden, joita pidetään neurologisesti tyypillisinä. Kohtaamiset Nuutin ja muiden autistien kanssa voivat antaa kaikille paljon enemmän kuin muut kohtaamiset juuri erilaisuutensa takia.

Kirjassa erityislapsen perheen elämä näyttäytyy jatkuvana taisteluna oman lapsen ja tämän oikeuksien puolesta. Lapsi tarvitsee diagnooseja, erilaisia terepeutteja, taksipalveluja, erityispäiväkotia ja koulua. Mikään ei tule itsestään. Kirjassa perheen ulkopuolinen maailma näyttää jakautuvat  kahdenlaisiin ihmisiin, niihin, jotka ovat hyviä ja haluavat ymmärtää Nuuttia sekä niihin, jotka eivät ymmärrä. Kirjan luvut kuvaavat kohtaamisen hetkiä ja ihmisiä, joita Nuutti kohtaa. Nuutilla on ilo päästä hyvään päiväkotiin, jossa ymmärtäviä hoitajia ja saada osakseen terapeutteja, jotka ymmärtävät Nuuttia ja osaavat autta häntä eteenpäin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole hyviä ja ymmärtäviä. Kirja kuvaa suoraviivaisesti myös äidin ammattitaidottomiksi ja tylyiksi kokemia ammattilaisia sekä ohikulkijoiden julmia huutoja. Nuoret ja lapset huutelevat erilaiselle lapselle ilkeyksiä, mutta kaikkein julmin kommentti tulee varttuneelta naiselta kauppakeskuksen autohallissa. Minulle kirja on kipeä muistutus siitä, että kukaan meistä palveluammateissa työskentelevistä ja työkseen erilaisia ihmisiä kohtaavista ihmisistä, ei saisi herpaantua hetkeksikään. Jokaikinen kohtaaminen on yhtä tärkeä. Jokainen väärinymmärrys ja huonosti hoidettu asiakaskohtaaminen voi jättää jäljen asiakkaaseen. Ihmisten kanssa työskentelevällä ei saisi olla huonoja päiviä. Kirja toivottavasti lisää ymmärrystä, väsyneenäkin täytyy muistaa kohdella kaikkia ihmisinä, ei tapauksina. Silloinkin, kun asiakkaita on paljon.

Noora Koponen nousi politiikkaan erityislapsen äitinä. Kun taannoinen hallitus päätti ulottaa säästöt myös erityisopetukseen, hän aloitti kampanjan, jonka menestys oli hänelle itselleenkin yllätys. Näkyvä taistelu erityislasten puolesta vei hänet mukaan Vihreisiin ja lopulta Eduskuntaan. Kansandustajuuden myötä myös kirja ja erityislasten maailma saa lisää näkyvyyttä. Kirja on paitsi merkittävä kurkistus erityislasten ja heidän vanhempiensa maailmaan myös kuvaus onnistuneesta mediapolitiikasta. Nuutin ja muiden erityislasten asiaa on edistetty sosiaalisen median, tuttavaverkoston, viihdeohjelmien, elokuvan ja lehtikirjoitusten avulla. Nyt mukaan saatiin myös kirja. Myös erityislasten asia on politiikkaa, yhteisten asioiden hoitoa.

Kansi: Karin Niemi
Koponen, Noora
Jos mä oon oikee - Nuutin tarina
Myllylahti, 2020
Kansi Karin Niemi

Tästä pelistä pois - vauvoja, jääkiekkoilijoita ja kellariasukkaita pienessä kaupungissa




Eva Frantzin esikoisteos Sininen huvila aloitti suomenruotsalaisesta Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Sarjan toinen osa Kahdeksas neito sai viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnon. Tämän vuoden uutuus Tästä pelistä pois jatkaa Annan tarinaa. Kirjan tapahtumapaikkana on nimeämätön rannikkokaupunki parin tunnin ajomatkan päässä Tampereelta. Rikosten lisäksi kirjoissa seurataan Annan ja hänen ystäviensä parisuhdeasioita. Tässä kirjassa Anna on viimeisillään raskaana, mutta ei halua vielä keskittyä lastenvaunuasioihin vaan tehdä töitä täysillä. Etäsuhde lapsen isään ei ole ongelmaton, vaikka Tomas onkin monessa suhteessa ihannemies.  Raskaana ollessaan Anna joutuu myös kohtaamaan omaan lapsuuteensa liittyvät kipeät asiat.

Kirjan alussa Anna kohtaa vauvaongelman myös työssään. Kaupungissa asuva nuori äiti löytää lastenvaunuistaan ylimääräisen vauvan, jota kukaan ei tunnut kaipaavan. Onko kyse kenties ihmiskaupasta? Samaan aikaan koko kaupungin tuntema kaavavalittaja, erakoitunut vanha mies katoaa jäljettömiin. Toisistaan täysin irralliset tarinat solmiutuvat lopulta toisiinsa. Tarinaan liittyy myös Amerikasta palannut jääkiekkotähti ja hänen amerikkalainen vaimonsa sekä kaupungin virkamiesten kyseenalaistakin toimintaa.  Pientä kaupunkia katsellaan välillä kunnianhimoisen kaupunginjohtajan ja paikallisia kieliä osaamattoman varakkaan amerikkalaisen näkökulmasta.

Kirjan alku on todella koukuttava. Kirjailija osaa viitata tyylikkäästä kaikkien tuntemiin rikosjuttuihin. Lukija tekee omia päätelmiään eikä kaikkea tarvitse selittää. Hän osaa myös kuvata ihmisiä taitavasti.. Etenkin hänen lapsihahmonsa ovat uskottavia. Kirjan päähenkilöt ovat sympaattisia ja inhimillisiä, eivät mitään yli-ihmisiä. Kirjan tunnelma on kodikas. Ihan loppuun asti kirjan jännite ei kuitenkaan kanna. Kun tarina siirtyy pikkukaupunkielämästä huippu-urheilun maailmaan, siihen tulee kömpelöä osoittelevuutta ja epäuskottavuutta. Siitäkin huolimatta, innolla odotan Anna Gladin tarinan jatkoa. 

Mielenkiintoista oli, että kirjalla oli kaksi kääntäjää. Minä en olisi huomannut eroa kääntäjien tyylissä.

Frantz, Eva
Tästä pelistä pois
kääntäjät Ulla Lempinen ja Arja Kantele
S & S, 2020


Hyvän historia - kirja hyvistä ihmisistä

Hollantilainen historioitsija Rutger Bregmanin ensimmäinen suomeksi käännetty kirja Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman haastoi poliitikkoja ratkomaan maailman isoja ongelmia uudella tavalla. Kuten toteuttamaan laajan perustulouudistuksen ja avaamaan rajat niin, että kehitysavusta tulisia tarpeetonta.  Tänä kesänä suomeksi ilmestynyt  kirja Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa taas pohtii inhimillisen käyttäytymisen lainalaisuuksia. Kirjassaan Bregman vertaa kahta vastakkaista näkemystä ihmisluonnosta. Toisen mukaan ihminen on luonnostaan paha ja jos ihmiset eläisivät luonnontilassa, maailmassa vallitsisi anarkia ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Tälle vastakkaisen näkemyksen mukaan ihminen on luonnostaan hyvä ja pahuus on vain seurausta yhteiskunnan vinoutuneista rakenteista. Jälkimmäistä näkemystä on totuttu pitämään naivina.

Kirja asettaa kyseenalaiseksi yleisesti hyväksytyn ajatuksen ihmisestä itsekkäänä ja yksin omaa etuaan ajavana olentona, vaikka meidän koko talousjärjestelmämme perustuu tähän ajatukseen. Se päinvastoin todistelee monien historiasta nostettujen esimerkkien kautta, että ihminen on selvinnyt nimenomaan sosiaalisuutensa avulla ja että ne ihmiset, jotka huomioivat myös muiden tarpeet, pärjäävät parhaiten. Ihmiset pystyvät väkivaltaan ja hirmutekoihin, mutta ne eivät ole ihmisille tyypillisiä, ominaisia. Edes kriisitilanteet eivät yleensä nosta ihmisten pahimpia puolia esiin vaan niissä epäitsekkyys ja toisten huomioiminen yleensä korostuvat.  Kirja osoittaa esimerkiksi New Orleansia koetelleen hirmumyrsky Katrinaa seuranneiden tapahtumien avulla, että pahinta tuhoa kriisitilanteessa voi seurata vääränlaisesta varautumisesta. Kaupungissa syntyi väkivaltaisia kohtauksia vasta sen jälkeen, kun armeija oli marssitettu kaupunkiin sitä ”rauhoittamaan”. Ei aikaisemmin.  

Mielikuvat ja käsitykset ihmisten käyttäytymisestä voivat siis olla kriisitilanteissa se kaikkein suurin riski. Käsitystä ihmisen pohjimmaisesta itsekkyydestä ja julmuudesta pidetään usein tutkittuna tosiasiana, mutta käsitystä on ainakin vahvistettu fiktion keinoin. Esimerkiksi elokuvaksikin muokattu William Goldingin kirja Kärpästen herra kertoo nuorista englantilaispojista, jotka haaksirikkoutuvat etelänmerensaarelle. Ilman aikuisten tukea pojat jakaantuvat heimoihin, luovat väkivaltaisen kultin ja osoittavat uskomatonta julmuutta toisiaan kohtaan. Kirjan voima on niin vahva, että monet meistä unohtavat, että kyseessä on romaani. Kirjaan sisältyvä tositarina 1960-luvulta osoittaa, että Kärpästen herra ei kertonut ainakaan koko totuutta ihmisestä. Joukko murrosikäisiä poikia lähti salaa purjehtimaan Tongasta ja kun myrsky yllätti, he  pelastautuivat autiolle saarelle. Pojat elivät saarella pääosin sopuisasti ja huolehtivat toinen toisestaan.  He olivat varsin hyvässä kunnossa ja ystävällisissä väleissä, kun heidät reilun vuoden päästä löydettiin. Kriisitilanne vahvisti ystävyyttä, ei julmuutta.


Hyvän historia -kirja antaa ajatuksia ja näkökulmia. Ehkä kirja antaa myös toivoa. Voisiko olla, että hyvyys on sittenkin voitolla.



Bregman, Rutger
Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa
suomentanut Mari Janatuinen
Atena, 2020

Sokea hetki - Anna Janssonin Gotlantia

Nykyisten matkustusrajoitusten aikaan on ihanaa lukea kaihoisasti kirjoja paikoista, joihin on joskus voinut matkustaa. Anna Janssonin Sokea hetki on jo toinen Gotlantiin sijoittuvat dekkari peräkkäin. Tässä kirjassa vakiosankari Maria Wernin tiimi kohtaa kaksi mysteeriä, joiden keskipisteenä on  kaunis nainen. Lärbron seurakunnan näyttävä pappi katoaa samana iltana, kun salaperäinen sosiaalityöntekijä murhataan. Liittyvätkö rikokset yhteen? Miten tapauksiin liittyvät papin saamat uhkaukset tai sosiaalityöntekijän väkivaltainen ja mustasukkainen ex-miesystävä? Sosiaalityöntekijän murha on Maria Wernin tiimille erityisen vaikea siksi, että naisen tuore miesystävä oli tiimin jäsen  Jesper Ek, joka on myös vahvin epäilty murhaajaksi.  Jesperin lähimmät työtoverit joutuvat sivuun tutkinnasta ja tässä kirjassa Maria Wernin jääkin nuoren kollegansa Jaritan varjoon. Nuori Jarita yrittää selvitä edellisessä kirjassa kokemastaan raiskauksesta ja pääsee tutkimusryhmään, koska hänen atk-taitojaan tarvitaan. Tässäkin kirjassa puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, alistamisesta ja hyväksikäytöstä. Kirjan tarinat liittyvät aiempiin romaaneihin, joten tästä kirjasta ei ole hyvä aloittaa tutustumista Anna Janssonin teoksiin. 

Tähänkin tarinaan liittyy Gotlannin historiaa. Kirjassa viitataan Lärbron kirkossa olevaan hautakiveen, jossa on 1200-luvulla eläneen paikallisen mahtimiehen Nicolaus Takstenin nimi. Hautakivi on todellinen ja siihen liittyy paikallisia tarinoita. Muistan käyneeni Lärbron kirkossa, mutta hautakivi ei ole häpeäkseni jäänyt mieleeni. Kirjassa kerrotaan myös kirkkoon johtavasta salaperäisestä käytävästä ja sen lähellä olevasta lähteestä, jossa mystistä äitijumalaa palvovat naiset kokoontuvat. Toisin kuin hautakivellä, näillä naisiin liittyvillä tarinoilla lienee varsin vähän yhteyksiä historiaan. On hienoa, että Anna Jansson liittää dekkareita Gotlannin historiaan. Gotlanti-turistit janoavat etenkin pieniin paikkoihin liittyvää historiaa. Valitettavasti näitä salatieteisiin liittyviä juonenkäänteitä ei ole helppo liittää suoraviivaiseen poliisityöhön. Tämänkin kirjan äitijumalakultti jää kovin keinotekoiseksi ja irralliseksi. 

Toisin kuin Mari Jungstedt, Anna Jansson ei yleensä sääli murhaajiaan eikä yritä ymmärtää heidän tekojensa taustoja. Murhaajat ovat selkeästi pahoja, usein kieroutuneita persoonallisuuksia, joiden ajatus ei kulje samalla tavoin kuin muiden ihmisten. Jansson kuuluu murhamamma Agatha Christien kanssa samaan koulukuntaan. 

Sokea hetki alkaa koukuttavasti, mutta valitettavasti motiivien heikkous ja tarinan sekavuus syövät kiinnostavuutta. Maria Wernin tarinaa tuntevalle kirja on kuitenkin mukava kokemus lähinnä siksi, että tässä kirjassa Marian ja hänen miehensä Björnin avio-onni kukoistaa.

Jansson, Anna
Kansikuva
Sokea hetki
Gummerus, 2019
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Näen sinut - opiskelijaelämää Gotlannissa

Mari Jungstedtin viimeisin dekkari Näen sinut alkaa Gotlannin sijasta Uppsalasta, vaikka tarinan pääjuoni sijoittuukin toki  Gotlantiin. Tällä kertaa kirjassa liikutaan oikeustieteen opiskelijoiden maailmassa. Kirjasta opin heti, että Uppsalan yliopistolla on kampus Visbyssä. Ja että Uppsalassa on Gotlantilainen Osakunta omine perinteineen. 

Mari Jungstedtille tyypilliseen tapaan kirjassa kulkee taas kaksi erillistä tarinaan. Tällä kertaa tarinat limittyvät toisiinsa vasta aivan lopussa. Itse rikosta selvittävät vakiosankarit Anders Knutas ja hänen rakastettunsa Karin, jotka saavat hyvää taustatukea toimittaja Johan Bergiltä ja hänen kuvaajaltaan Pialta. Uppsalaan sijoittuva sivutarina antaa tarinalle taustaa ja salaperäisyyttä. Tarinoiden yhteys toisiinsa ei ole ilmeinen, mikä lisää kiinnostavuutta.

Kirjan lähtötilanne kuulostaa suomalaisesta tutulta. Neljä nuorta lähtee retkeilemään. Matkakohteen on Lilla Karlsö Gotlannin kupeessa. Neljästä nuoresta kolme kuolee retkellä eikä ainoa eloonjäänyt muista tapahtumista mitään.  Puukotuksen sijasta nämä opiskelijanuoret kuolevat kuitenkin myrkkyyn. Rikostutkinta kohdistuu vahvimmin ainoaan hengissä selvinneeseen opiskelijaan Fridaa. Oliko tarkoitus jättää hänet henkiin? Vai onko hän edelleenkin vaarassa? Vai peräti syyllinen? Rikoksen syytä etsitään lapsuudesta, huumeista ja opiskelijaelämästä. Poliisit eivät kuitenkaan lukitse mitään tutkimuslinjaa ja kehittelevät siksi myös kansainvälispoliittisia selityksiä rikokselle. Venäläisiä tuntuu voivan aina epäillä. Ruotsin saaria ja rannikkoa kiertäneet venäläiset sukellusveneet tuntuvat jättäneen pysyvän jäljen ruotsalaiseen tajuntaan. Mielenkiintoista on, että kirjassa mainitaan myös suomalaisten hyvin tuntema Nord Stream -kaasuputki Gotlannin turvallisuutta heikentävänä hankkeena. Putken suomalaista lobbaria Paavo Lipposta ei sentään mainita. 

Kirja sivuaa ajankohtaista #metoo-tematiikkaa. Parisuhdeteemat ovat kirjassa muutenkin esillä. Kirjan poliisipari Anders ja Karin tuntuu elävän nyt täydellisen onnellista elämänvaihetta. Monien vaiheiden jälkeen he ovat muuttamassa yhteen ja aloittamassa uuden elämän. Oletettavasti heidän tarinansa kuitenkin vielä jatkuu, vaikka kirjailija ilmeisesti onkin kirjoittamassa uutta, Espanjan Aurinkorannikolle sijoittuvaan sarjaa. Ainakin kaikki Gotlannissa vierailleet lukijat toivovat uusia tarinoita eri puolilta Gotlantia.  


Kannen suunnittelu
Sophia Scheutz design

        Jungstedt, Mari
        Näen sinut
        suomentanut Taina Rönkkö
        Otava, 2019

1794 - orjuuden, väkivallan ja julmuuden aika

Komean aatelisen sukunimen omaava kirjailija Niklas Natt och Dag luo 1700-luvun Tukholmaan sijoittuvaa vuosittain etenevää rikoskirjojen sarjaa. Kirjoissa rikoksia selvittelee Ruotsinsalmen taistelussa haavoittunut viinaanmenevä ja kaikin puolin surkeassa kunnossa oleva entinen sotilas Mickel Gardell. Hänen työpareinaan kirjassa toimivat Uppsalassa opiskelleet erilaiset Wingen veljekset. Kirjassa 1793 esiintyi opinnoissaan ja urallaan menestynyt arvostettu Cecil. Kirjassa 1794 esiintyi nuorempi veli Emil, joka oli perheensä mustalammas, epäonnistunut niin opinnoissaan kuin elämässäänkin. Kirjoista on luvassa vielä ainakin kolmas osa, arvatenkin nimeltään 1795.

Aloitin kirjoihin tutustumisen suoraan uudemmasta osasta, mikä oli virhe. Nämä kirjat olisi hyvä lukea järjestyksessä.  Kirjojen tarinat eivät ole kokonaan erillisiä. Tarinan henkilöiden suhteet kehittyvät, tausta olisi hyvä tuntea. Tätä ei kuitenkaan kirjaa aloittaessaan tajua. Kirjan 100 ensimmäistä sivua kertovat varsinaisen rikostarinan. Tämä tehokas ja koukuttava alku tutustuttaa ruotsalaiseen siirtomaahistoriaan ja vie lukijansa Karibianmerellä olevalle St. Bartholomén saarelle. Kuvaus liittyy viime aikoina heränneeseen keskusteluun Ruotsin orjakauppahistoriasta. Kuvaus orjakaupan todellisuudesta on järkyttävä. Minulle se tuo mieleen Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin. Orjalaivan kauhut kuvataan niin, että lukija voi kuvitella ne kaikilla aisteillaan. Karibialta kirja palaa takaisin Ruotsiin, kertomuksen sävy muuttuu ja tapahtumat keskittyvät Tukholmaan.

Kirjan alun jälkeen sen voima katoaa. Lukija saa seurata 300 sivun verran rikostutkintaa, sivujuonena kulkeva yksinhuoltajaäidin tarinaa, sosiaalipornografisia kuvauksia Tukholman sivukatujen ja yhteiskunnallisten laitosten elämästä ja täydellisestä pahuudesta. Kirjassa on yksinkertaisesti liikaa kauhuja. Kirja kuvaa orpolasten elämää kehruuhuoneessa, Tukholman mielisairaalassa, vankilassa ja syrjäisillä kaduilla. Elämä näyttäytyy kaikin tavoin painajaismaiselta. Kirjan kauhukuvaukset jopa laimentavat alkuosan tehokasta orjakauppakuvausta. Orjakaupan kauhut eivät enää tunnu poikkeuksellisilta, Tukholman huono-osaisimpien elämä ei näyttäydy olennaisesti huonommilta. Kirjassa on sietämätön määrä väkivaltaa. Ainakin minä jätin osan tappelu- ja kidutuskohtauksista lukematta.  Kirjassa kuvataan pahuutta, jolla ei tunnu olevan varsinaista syytä. Mickel Cardellin ja Emil Wingen takaa-ajama rikollinen kuvataan pahuuden ruumiillistumana. Hän kokee seksuaalista nautintoa nähdessään toisten kärsivän, varsinaista selitystä hänen pahuudelleen ei tarjota. 

Kirjailija on perehtynyt aikakauteen ja Tukholman historiaan. Levoton aika poliittisine murhineen ja juonitteluineen vaikuttaa koko ajan tarinan taustalla. Mutta politiikan mädännäisyyskin jää kirjassa väkivallan ja tuhon alle. Tuntuu kuin kirjailija aina välillä unohtaisi, että hänen on tarkoitus puhua myös Kaarle-herttuasta ja tämän korruptoituneesta valtakaudesta.

Mielenkiintoista on se, että kirjailija kiittää erityisesti Kirsi Vainio-Korhosen kirjaa Ujostelemattomat - kätilöiden, synnytysten ja arjen historia. Ehkä sen ansiosta metsässä tapahtunut synnytys ja siinä auttaneen kätilön tarina kuvataan niin kauniisti. Olisikohan viimeinkin aika perehtyä Vainio-Korhosen kehuttuihin kirjoihin?
                                                                                                  
1794 - elävien haudasta

1794 - elävien haudasta, 
kirjoittanut Niklas Dag och Natt,
suomentanut Kari Koski
Johnny Kniga, 2020


                                                                                                    
                                                                   

Morsiusmalja - sosialistista realismia ja valeavioliittoja

Paula Havasteen Saarenmaa-sarja on edennyt jo kolmanteen osaa. Viljan ja Villemin avioliitosta ja elämästä kertovat Pronssitähti ja Vierashuoneet -romaanit saavat nyt seurakseen Morsiusmaljan. Sarja kertoo sodanjälkeisestä ajasta Saarenmaalla. Myös Virossa kyse oli jälleenrakennuksen ajasta. Tuhoavan sodan jälkeen yhteiskuntaan täytyi saada järjestys ja ihmisille elanto. Kun maailmaa rakennettiin vieraan ja väkivaltaisen hallinnon alaisena, jälleenrakennus näyttäytyi toisenlaiselta kuin saman Suomessa, vaikka pula kaikesta olojen vähittäinen rauhoittuminen olikin kaikille maille yhteinen piirre.

Morsiusmaljan henkilöt elävät pelossa. Tarmokas emäntä Vilja varoo paljastamasta nuoruuteensa liittyviä salaisuuksia, lukijalle Viljan tarinaa avataan vähitellen. Hän säikähtää nähdessään mustan auton tai univormun, pelko kyydityksistä ei ole kadonnut. Tässä romaanissa Vilja löytää ystävän, jonka kanssa uskaltaa jakaa kipeitäkin asioita.  Myös Viljan runoilija-aviomies Villemin rooli kasvaa.  Villem on kuvattu lempeäksi ja epäkäytännölliseksi. Osoittautuu, että vaikka Villem ei selviä käytännön töistä tarmokkaan Vilja-vaimonsa tavoin, aviomies on isäntä ja pystyy hoitamaan monet vaativat tilanteet. Villem  on pronssitähdellä palkittu kirjailija, joka saa kiertää puhumassa kolhoosien kulttuuritilaisuuksissa. Hänen kirjoitustyönsä ansiosta perhe saa taloudellisia etuja, mutta menestyksellä on hintansa. Villem joutuu liittymään puolueen jäseneksi ja kirjallisuuden tulee edistää Neuvostoliiton arvoja. Villem saa kirjoittaa niin paljon kuin haluaa, mutta ei mitä haluaa.

Kaikki pelot eivät liity suoraan vallanpitäjiin. Alussa taloon saapuu Tallinnasta nuori nainen. Tämä työskenteli aikaisemmin Tallinnan kulttuurikeskuksessa. Siellä hänet raiskattiin puolueväen juhlissa. Nuori nainen - Aive- on raskaana ja henkisesti täysin traumatisoitunut. Viljan tädin avulla hänet toimitetaan toipumaan ja pois puolue-eliitin silmistä.  Aive pelkää miehiä ja vaikka hän on osaava ja toimelias apulainen, hänen suojelemisensa vaatii kaikilta ponnisteluja. Jatkuvan paljastumisen pelossa elävät myös talon apumiehet Ants ja Arvo, joiden välinen rakkaus on kiellettyä ja uhka turvallisuudelle. Aiven, Arvon ja Antsin tarinat eivät ehkä ole täysin uskottavia, mutta ne osaltaan korostavat pelon ja salailun ilmapiiriä. Kirja päättyy eräänlaiseen kulissiliittoon, joka ehkä omalla tavallaan kuvaa myös neuvostoyhteiskunnan keinotekoisuutta.

Poliittisen vastarinnan kuvauksista ja paheksuttavista rakkaustarinoista huolimatta suuri kirjan sivuista sopisi hyvin Stalinin kauden sosialistisen realismin kirjojen sisällöksi. Kirjassa kuvataan työntekoa, kuvaus Viljan ja hänen apulaisten uurastuksesta on suorastaan ihannoivaa. Sikojen ja lehmien astutukset kuvataan kirjassa yhtä yksityiskohtaisesti kuin synnytykset. Hienoa on se, että tässäkin kirjassa kuvataan myös mehiläisten hoitoa. Kirjassa on kuvaus sekä keväisestä puhdistuslennosta että kesäisestä parvelusta.
Kansikuva kustantajan 
sivulta


Puhtaan maaseudun ja syntisen kaupungin vastakohta näkyy tässäkin kirjassa, vaikka vastakohtaisuus lievenee edellisiin kirjoihin verrattuna. Kun Vilja ja Villem ottavat vastaan kulttuuriväkeä Tallinnasta täysihoitoon, jotkut vieraista osoittavat myös ymmärtävänsä elämänperusasioita. Puolueen puhujamestari osaa auttaa synnytyksessä ja elokuvan filmitähdet pitävät possuja suloisina.

Mielenkiinnolla odotan, kuinka Saarenmaa-sarja jatkuu. Salaisuuksia riittää ja kirjailija osaa luoda koukuttavia juonenkäänteitä. Seuraavalta kirjalta odotan ainakin Villemin kirjailijauraan liittyviä haasteita.


Havaste, Paula
Morsiusmalja
Gummerus, 2020

Pisara veressä - vanhoja rikoksia, ja rakkauksia

Seppo Jokinen on taas julkaissut uuden komisario Koskinen -kirjan. Tämä kahdessa eri aikatasossa liikkuva kirja poikkeaa edellisistä rakenteensa vuoksi. Tässä kirjassa vanheneva komisario pääsee palaamaan hänen poliisiuransa ensimmäisten vuosien tapahtumiin. Kirja alkaa koukuttavalla lapsinäkökulmassa. Kahdeksanvuotias terävä Urho-poika näkee itsepalvelupesulassa asiakkaan, jonka pyykit jäävät vaivaamaan ja kun hän puhuu näkemästään kavereilleen, syntyy kohu joka saavuttaa jopa Tampereen poliisin.

Pienen Urhon maailmasta hypätään pian suuren Urhon aikaan. Kirjassa on takaumia vuoteen 1986, presidentti Urho Kekkosen hautajaisten aikaan. Tuolloin 30-vuotias järjestyspoliisi Sakari Koskinen joutuu Pyhäjärvelle poliisiveneessä todistamaan ruumislöytöä. Kuollut oli tunnistettu lentopallovalmentajaksi, joka oli ollut vetämässä nuorten maajoukkueleiriä järven rannalla olleessa leirikeskuksessa. Rikos jäi aikanaan selvittämättä, mutta ei unohtunut. Kun rikoksen yksityiskohtiin nyt viitataan uuden rikosromaanin sivuilla, muistot nousevat esiin muillakin kuin komisario Koskisella. Rikos tulee lopulta selvitetyksi, tapahtumien kulku ei ole kaikilta osin uskottava, mutta tarina juoksee mallikkaasti.

Nostalgiset aikamatkat 1980-luvulle eivät liity pelkästään selvitettävään rikokseen. Kirjassa kuvataan myös komisario Koskisen sotkuisia naissuhteita. Komisario tuntuu elävän suorastaan kahden naisen loukussa. Tämänkin asian juuret juontavat 1980-luvulle. Yhtä kauas ulottuu myös työtoveruus lähimpien työtoverien kanssa. Kirjassa summataan Koskisen koko työuraa ja elämää. Eräänlaisen yhteenvedon työstään ja asiakkaistaan komisario Koskinen tekee, kun hän vertaa omaa väkivaltarikosyksikköään talousrikosyksikköön ja toteaa, että hänen "asiakaskuntansa koostui yksinkertaisemmista ihmisistä, epätoivoisista hätiköijistä, joiden tekemisissä ei ollut samaa älykästä laskelmallisuutta kuin talousrikollisilla. Heidän rikoksensa olivat yleensä äkkipikaistuksissa tehtyjä tekoja vailla mitään harkintaa." Kirjoissa tunnetaan myötätuntoa yksinkertaisia reppanoita kohtaan, syyttävä sormi osoitetaan laskelmoivia talousrikollisia ja koronkiskureita kohtaan.

En tiedä, mitä työyhteisökonsultit ajattelevat kirjasarjan työyhteisökuvauksista. Mielenkiintoisia ne ainakin ovat. Poliisien työyhteisö on tiivis ja perustuu luottamukseen. Uutta työntekijää kohtaan osoitetaan epäluuloa. Hänen huumoriaan ei arvosteta ja asiallisetkin kommentit jätetään omaan arvoonsa. Vasta kun uusi työntekijä osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, hänet otetaan ryhmän jäseneksi. Tässä kirjassa kuvatun työntekijätarinan loppu oli onnellinen, mutta voin hyvinkin kuvitella tilanteita, jossa uusi työntekijä olisi jäänyt pysyvästi yhteisön ulkopuolelle. Yhteisö voi olla armoton.
Pisara veressä on 25. komisario
Koskinen -sarjan kirja


Jokinen, Seppo
Pisara vedessä
Crime Time, 2020

Kuukauden luetuimmat