tiistai 19. kesäkuuta 2018

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui.

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytettyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasto on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Franck, Julia
Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - sodan pitkä varjo

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kooltaan pieni ja nopeasti luettava kirja, mutta se jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Kirja tarkastelee Rosa Liksomin Everstinnan ja Minna Rytisalon Lempin tavoin suomalaisten ja saksalaisten sodanaikaisia suhteita Lapissa. Toisin kuin edellä mainituissa kirjoissa, tässä sotaa tarkastellaan vuosikymmenien päästä ja nähdään sen seuraukset seuraavallekin polvelle.


Kirjan keskushenkilö on perhostutkija Max, saksalaisen idän ja lappilaisen äidin poika. Kirjan vahva perhosteema tuo mieleen Joel Haahtelan Perhostenkerääjän. Isäänsä poika ei ole tuntenut ja äitikin on jäänyt etäiseksi.  Puhumattomuus kuvasi äidin ja pojan, mutta myös pojan ja tämän tyttären välejä. Vaikeneminen jatkuu sukupolvesta toiseen. Äidin kuoltua poika löytää tämän jäämistöstä viittauksen isäänsä sekä itselleen tuntemattoman perhosen.  Löydöt innoittavat selvitystöihin, jotka tapahtuvat 80-luvun metodein. Perhosta etsitään suurista hakuteoksista, isän tietoja maakunta-arkistosta ja aikalaisten kertomuksista. Isän etsintä johtaa Hampuriin, aikoinaan suuren, mutta luomisvoimansa kadottaneet säveltäjän konserttiin. Konsertissa esitetään kolmentoista sinfonian sarja, tuo sarja antaa kirjalle nimen ja rytmittää koko kirjan.

Sodanaikaisia tapahtumia, salaisuuksia, tunteita ja väärinkäsityksiä avautuu. Jotain selviää myös salaperäisestä perhosesta.

Kirjan kieli on kaunista, minimalistista. Kaikkia yksityiskohtia ei tarvitse kertoa. Kerronnan lisäksi kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, valokuvista ja asiakirjoista. Kirjassa musiikin lisäksi puhuu myös hiljaisuus.

Ahokumpu,Anna-Liisa
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

torstai 14. kesäkuuta 2018

Rakkautta vahingossa - äänikirjana

Äänikirja on oiva keksintö, joka pelastaa monelta kyllästymisen ja epätoivon tilateelta. Aamuvarhain alkaneella junamatkalla en jaksanut lukea ei kä unikaan tullut, silloin kepeä äänikirja oli hyvä vaihtoehto. Siihen oli helppo keskittyä ja matka sujui kuin itsestään. Ellibs-kirjaston kokoelmista löytyi teos Rakkautta vahingossa.  Kirjan tekijä Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Rauhatalon hyvin tunnettu kirjailijanimi. Nimimerkkiä käyttäen hän  kirjoittaa kepeitä, suorastaan vanhanaikaisia romanttisia viihderomaaneja. Kuin Hilja Valtosen romaanit 2000-luvun maailmaan sijoitettuna. Yhteistä kaikille kirjailijan kirjoille on  huolellinen ja  kaunis kieli sekä  naisen elämään liittyvät aiheet. Teksteissä on huumoria ja ehkä myös omaan vakavaan kirjailijapersoonaan liittyvää ironiaa.

Ellibs-kirjaston liittymä

Rakkautta vahingossa sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille, Tornionjokilaaksoon. Kirjassa kolmikymppinen helsinkiläisnainen palaa mummolta perimäänsä taloon odottamaan yllätysraskautensa etenemistä ja rakentamaan uuttaa elämää. Elämää värittävät lappilaiset miehet molemmin puolin valtionrajaa sekä synnytyksen jälkeistä masennusta potevien naisten vertasitukiryhmä.  Kirjaiija osaa repiä huumoria vakavista asiosita, myös itse kokemistaan kuten masennuksesta ja aamupahoinvoinneista. Kirjan paikalliset henkilöt puhuvat soljuvaa murretta, jonka ominaispiirteet on joskus kiteytetty sanomalla lauseeseen "H panhan kaikhin sanoihin". Kirjailija hallitsee murteensa,  ainakin minun korvissani teksti oli täysin luontevaa. Anni Kajos äänikirjanlukijana lukee tekstiä niin taitavasti, että kirjasta nauttii sekin kuulija, joka ei yleensä murrekirjallisuudesta innostu. Tällainen teksti on äänikirjana parhaimmillaan.

Vaahtera, Veera
Rakkautta vahingossa
lukija Anni Kajo
Tammi, 2013




keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Saksalainen talo - 40-luvun rikoksia Islannissa


Kustantamo Blue Moon on tehnyt palveluksen suomalaisille dekkaristeille julkaisemalla islantilaista Arnaldur Indriðasonia Kirjalija on ilmeisesti ainakin toistaiseksi jättänyt nykyajan Reykjavikin ja synkeän komisario Ernaldurin. Tämä on jo toinen suomennetuista dekkareista, joka käsittelee sodanaikaista Reykjavikia. Kirjojen sankareina ovat nuori islantilaispoliisi  Flóvent ja "lännenislantilainen" Thurson. Tämä islantilaiset juuret omaava amerikkalainen saapui maahan amerikkalaistjoukkojen mukana. Hän toimii sotapoliisina ja islantia puhuvana yhteysupseerina. Poliisien keskinäinen suhde varmasti vielä kehittyy seuraavien osien myötä.

Arnaldur 
Indriðason on historiaoitsija ja hän saa sekavan aikakauden elämään. Islannin sotaaedeltävä syrjäisyys on vaihtunut sota-ajan toimeliaisuudeksi. Vanha emämaa Tanska on saksalaisten miehittämä. Islannissa vaikuttavat englantilaiset ja amerikkalaiset sotilaat, joiden kanssa etenkin islantilaiset naiset solmivat tuttavuuksia niin innokkaasti, että huolestuneet puhuvat "asioiden tilasta". Sotilaspiireissä vihjaillaan päministeri Churchillin vierailusta. Mutta vieraat sotilaat eivät vieneet köyhyyttä mennessään, Reykjavikin laitamilla on käsittämätöntä kurjuutta ja alkoholia juodaan lohtuun ja unohdukseen. 

Tämän kaiken sotilaspoliittisen jännityksen keskellä Reykjavikissa murhataan tavallinen kauppamatkustaja ja murhatutkimuksesta tulee perin visainen. Tutkimus johdattaa poliisikaksikon pian islantilaisnatsien rotututkimusten jäljille. Mutta olisiko murhan motiivina sitttenkin ikiaikainen mustasukkaisuus tai kosto vuosien takaisesta koulukiusaamisesta? Monenlaiset motiivit ja monimutkaiset vakoiluoperaatiot tekevät kirjasta vähän sekavan. Erlandur-dekkarien synkkä ja kipeänsävyinen, mutta rauhallinen yhteiskunnallisuus on muuttunut jotenkin hätäiseksi toiminnallisuudeksi. Vaikka on tässäkin kirjassa ainakin yksi lapsi, jonka kova kohtalo sattuu lukijaan ja muistuu kipuna vielä, kun kirjan sekava juoni on unohtunut. Arnaldur löytää ne surkeat  ja maahanpoljetut joka ajasta.


Arnaldur Indriðason
Saksalainen talo
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon, 2018

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Juudas : petturuutta vai ystävyyttä

Amos Ozin Juudas-romaani on saanut nimensä Juudas Iskariotista. Kirjassa esitetään tästä pääsiäisevankeliumin antisankarista perinteestä poikkeava tulkinta. Kirjan näkemys pohjaa Juudaksen evankeliumiksi nimettyä tekstilöytöä seuranneeseen Juudas-tulkintojen aaltoon, jota omalla tavallaan edusti esimerkiksi Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen evankeliumi -romaani. Ozin kirjassa Juudaksen tarinaa tulkitaan allegorisena kuvana petturuudesta ja sanalla perusteluna antisemitismin synnylle.
Päällys: Emmi Kyytsönen


Kirjan päähenkilö on nuori israelilainen mies, Shmuel, joka opiskelee Jerusalemin yliopistossa 50-luvun lopussa ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Kun opinnot keskeytyvät rahapulan, onnettoman rakkauden ja elämäntuskan takia, Shmuel ottaa vastaan työn, joka sisältää seuranpitoa vanhalle sairaalle miehelle, Gershom Waldille,  ja tarjoaa pienen palkan lisäksi ylöspidon talossa, jossa miehen lisäksi asuu hänen leskeksi jäänyt kaunis miniänsä Atalja. Nuori päähenkilö tietenkin rakastuu tähän vanhempaan traagiseen naiseen kaikista varoituksista huolimatta. Romanssi on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta se ei häiritse tarinan kulkua.

Mutta kirja ei ole vain rakkauskertomus vaan matka antisemitismin, juutalaisuuden ja Israelin valtion historiaan. Päähenkilön opinnäytetyö tutustuttaa lukijansa toisaalta juutalaisten oppineiden näkemykseen kristityistä, toisaalta kristillisen antisemitismin juuriin. Liettuassa syntynyt Gershom Waldin sanoo kirjassa: ”kiista meidän ja arabimuslimien välillä on vain piskuinen episodi historiassa, lyhyt ja ohimenevä… kun taas se, mitä on meidän ja kristittyjen välillä on syvää ja synkkää ja jatkuva vielä sadan sukupolven ajan.” Oz on Israelissa syntynyt juutalainen, sabra, joka ei ole kirjoittanut holokaustista, mutta antisemitismin seurauksista kyllä.

Mutta ”pienenä episodinakin” juutalaisten ja arabien konflikti on vienyt sukupolvia. Romaanissa katsotaan taaksepäin, Israelin valtion syntyvaiheisiin ja pohditaan mahdollisuutta, olisiko kaikki voinut mennä toisinkin. Olisiko ollut mahdollista luoda valtio yhdessä arabien kanssa? Juudaksen kohtalo tarjoaa mahdollisen pohtia petosta ja petturuutta. Kuka pettää oman kansansa? Sionistien silmissä petturuuden leimaa kirjassa kantaa vahvimmin sen neljäs henkilö Ataljan edesmennyt isä Sheltiel Abravanel, joka ei (Juudaksen tavoin) voi itse kertoa tarinaansa vaan häntä tulkitsevat muut. Myös Shmuelin isoisän olivat sionistit aikanaan ampuneet petturina, vaikka hän toimi peitetehtävissä juutalaisten hyväksi. Historiasta kirjoittaessaan Amos Oz kirjoittaa epäilemättä myös tästä päivästä. Hän toiminut rauhanliikkeessä ja pyrkinyt edistämään arabien ja juutalaisten rinnakkaiselon mahdollisuutta. Nykytilanne ei rohkaise optimismiin, mutta ihan kokonaan toivo ei ole kadonnut.

Kirjassa oli pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Shmuelin viittaus Suomen talvisotaan. Siinä  (von) Mannerheimin ja presidentti Kallion väliseen keskusteluun  on sovitettu kaikille suomalaisille tuttu vertaus yhdestä suomalaisesta, joka vastaa kymmentä (venäläistä) musikkaa. Tässä kirjassa opetuksena oli se, että jonain päivänä arabit saavat sen yhdennentoista sotilaansa liikkeelle ja silloin Israel ei enää pärjää. Amos Ozin aikaisemmista kirjoista ainakin omaelämäkerrallisessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -romaanissa on sivuhenkilöinä kaksi suomalaista lähetystyöntekijää. Ehkäpä Suomi-viittauksia on enemmänkin.

Toinen minusta mielenkiintoinen yksityiskohta oli viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun, joka ei tarjoa hedelmää. En ollut koskaan ennen ajatellut, että tarina sijoittuu sellaiseen vuodenaikaan, jolloin viikunoita ei koskaan ole. Miksi siis Jeesus kirosi puun?

Kirjan tapahtumapaikka on Jerusalem, ainutlaatuinen kaupunki kaupunkien joukossa. Kirjan tapahtumien aikaan se oli vielä piikkilangoin kahtia jaettu. Kirja tavoittaa kaupungin jäljillelemättömän lumovoiman. Tekee ymmärrettäväksi sen, että sen hallinnasta on taisteltu vuosisatojen ajan. Vaikka omasta vierailustani Jerusalemiin on jo vuosikymmeniä aikaa, kirja herätti eräänlaisen ikävän. Ensi vuonna Jerusalemissa, kuten vanhat juutalaiset toisiaan tervehtivät.

Oz, Amos
Juudas
heprean kielestä suomentanut Minna Tuominen
Tammi, 2018

torstai 12. huhtikuuta 2018

Sensein salkku - 2000-luvun rakkaustarina

Edellisen Synninkantajat -romaanin jälkeen tartuin toiseen uutuuskirjaan, viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen japanilaiseen romaanin, Sensein salkku. Kirjan kirjoittanut Japanissa ja maailmalla luettu ja arvostettu Hiromi Kawabata. Kirja merkitsi sukellusta totaalisesti erilaiseen maailmaan. Tämä kirja ei kuvaa yhteisöä vaan korostetun irrallisia, sitoumuksia kaihtavia, äärimmäisen urbaaneja ihmisiä. Kirjoja yhdstää kuitenkin kaunis kieli, kääntäjä Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä. Kirjassa siteeratut japanilaiset runoilijat antavat tekstiin oman kuulaan kauneutensa.

Kirja on epäsovinnainen rakkauskertomus. Kirjan alussa 37-vuotias sinkkunainen kohtaa baarissa vanhan lukioaikaisen äidinkielen opettajansa ja näiden kahden välille syntyy löyhä, näennäisen sattumanvaraisesti etenevä suhde. He eivät juuri sovi tapaamisia, mutta kohtaavat silti baareissa ja jatkavat toisinaan opettajan kotiin. Tuttavuus etenee, kokee kriisejä ja etenee ”rakkausmielessä” tapahtuvaksi seurusteluksi. Näkökulma on koko ajan naisen, paitsi suhdetta hän kuvaa myös sisäistä maailmaansa ja miestä, jota hän kutsuu opettajaksi, Senseiksi. Yksityiskohtia miehen tarinasta paljastuu yksi kerrallaan, päähenkilö ja lukija ovat samassa asemassa. Sen sijaan naisen muu elämä jää hämärän peittoon. Käy ilmi, että hän käy toimistotyössä ja että hänellä on lapsuuskodin perhe, josta hän on ilman erityistä syytä vieraantunut, mutta varsinaista arkea kirjassa ei juuri kuvata. Merkityksellistä on vain yöllinen baarielämä ja Senseihin. Hän tuntuu elävän epäyhteisöllistä, irrallista elämää. Suuren osan kirjasta päähenkilöt ovat humalassa, mutta käyttäytyvät silti suomalaisen mittapuun mukaan hyvin.
Kansi ja ulkoasu
Satu Kontinen


Kaikessa irrallisuudessaan kirja kuitenkin esittelee japanilaista kulttuuria. Siinä puhutaan paljon (baarissa syötävistä) ruoista, juomasta ja viitataan kirsikankukkatapahtuman kaltaisiin perinteisiin. Minä opin kirjasta, että japanissa riisi syödään ”puhtaana” ilman kastiketta. Opin myös, että Japanissa eläimiä kaupataan suomalaisen silmin varsin vapaasti, että juna-asemilla myytiin joskus erillisiä junakannuja matkalla juotavaa teetä varten ja että, Japanissakin sienestys on suosittu harrastus. Vaikka päähenkilön arkielämää ei kuvatakaan, kirjassa syntyy käsitys siitä, että hän tekee pitkiä työpäiviä ja että työ vaatii kohtuuttoman paljon.  Työtä ei tarvitse kuvata, kun kuvataan niitä elämän rippeitä, joita se elämään jättää jäljelle. Luulen, että japanilainen lukija lukisi kirjaa aivan eri tavoin kuin minä. Todennäköisesti en huomaa suurinta osaa kirjan kulttuurisista viittauksista ja huomaamistanikin ymmärrän suuren osan väärin.

Mutta kirja ei liity vain Japaniin. Kysymys rakkaudesta ja sitoutumisen pelosta on universaali.  Rakkaus on kipeää ja haikeaa, mutta joskus myös arkista ja koomistakin. Sitä ilmentää kirjan toisaalta kuulaan kaunis, toisaalta lakoninen ja toteava kieli. Päähenkilö on eräänlainen naispuolinen Peter Pan, ikuinen lapsi, joka ei halua sitoutua ja joka ihmettelee ja kommentoi maailmaa lapsen tavoin. Näistä lapsenomaisista toteamuksista syntyy kirjaan myös omanlaisensa huumori.

Kawakami, Hiromi
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porraspää
S & S, 2017

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Synninkantajat - aina kolmanteen ja neljänteen polveen

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa Taivaslaulun teemaa. Tämäkin on yleismaailmalliseksi laajenevä romaani, jonka maailmana on  lestadiolaisten tiukka yhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Aiheena ovat 70-luvun hoitokokoukset, joista liikkeen nuoret jo haluavat keskustella. Noissa pitkissä yöhön jatkuvissa kokouksissa liikkeen jäsenet pakotettiin tekemään parannusta saarnamiesten nimeämistä synneistä. Synteinä pidettiin vaikka E-liikkeessä asiointia, uskottomien tervehtimistä Jumalan terve -tervehdyksellä tai kirkkokuorossa laulamista. Yhteiskunnan muuttuessa uskonnollinen yhteisö halusi sulkea jäsenensä muuttumattomuuden valtakuntaan. Hoitokokouksista on vaiettu liikkeen piirissä vuosikymmenet ja monelle ajan eläneelle ne ovat ilmeisesti edelleenkin kipeä asia. Tuo aika merkitsi ”sen unohtamista, ettei totuutta voi omistaa”.  Hoitokokouksia tarkastellaan niin niitä johtavan maallikkosaarnamiehen kuin hempeydestä ja kirkkokuorossa laulamisesta syytetyn sukulaisnaisenkin näkökulmasta. Näiden kahden väliin jää muita herkempi 10-vuotias poika, joka aivan oikein ymmärtää, että lapset eivät saisi jäädä aikuisten riitojen väliin. Hoitokokouksia lietsoivat ympäri maata matkustavat saarnamiehet, mutta suuri osa yhteisöistä suostui ja alistui, jopa nöyrästi osallistui. Vuosia myöhemmin tästä tavallisten ihmisten alistumisesta on vaikeinta puhua. Helpompi on ollut tuomita johtavien saarnamiesten toiminta.
Kannen suunnittelu
 Jenny Noponen

Pauliina Rauhalan kieli on kaunista. Sen kielikuvat nousevat usein lestadiolaisesta perinteestä ja kansanuskosta. Näkökulmatekniikka lukuisine kertojineen toimii hyvin. Kirja luo vaikutelman lempeästä oikeudenkäynnistä, jossa puheenvuoro annetaan kaikille ja tuomion sijasta yritetään lisätä ymmärrystä.  Lukija ymmärtää  oppii ymmärtämään myös uskonnollista kiihkoilijaa ja tuomionjakajaa. Kirjaan on rakennettu myös nykyajantaso.  Nuori tutkija selvittää oman sukunsa ja uskonnollisten ilmiöiden taustaa. Toteaa, että ”aiempien sukupolvien varjo lankeaa minunkin päälleni”. Viisaus lähtee siitä oivalluksesta, että en pysty sen parempaan kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Toinen aikataso tuo tietysti kirjaan perspektiiviä ja sitoo tarinan Taivaslaulu-kirjaan, mutta se myös sekoittaa. Ei olisi ollut välttämätöntä sijoittaa 70-luvun tapahtumien väliin kuvauksia Kemin katupartioista tai Amerikan amisseista. Tarina olisi itsessäänkin riittänyt. Nykyaikaan sijoitetut ”matkakertomukset” korostavat  kuitenkin tekstin intertekstuaalisuutta. Etenkin Pikku prinssin tarina on kirjassa keskeinen.

Kirjassa korostuu naisten luja yhteys. Yksi kauneimmista kirjan kohtauksista oli kuvaus suvun naisten yhteisestä leivontapäivästä, kun ”tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä”.  Tosin minun kaltaistani viisikymppistä vähän häiritsi se, että pikkutyttönä evakkomatkan tehnyt mummo oli jo 70-luvulla valmis vetäytymään vanhuuden lepoon ja kuolemaan.  Muuten aikaa ja paikkaa on rakennettu kauniisti. 70-luku esitellään peruskoulun, vennamolaisuuden ja Hubba Bukka -purkan aikana. Seutu määrittyy Pohjanmaaksi paitsi tasaisen jokimaisemansa ja henkisen ilmapiirinsä, myös ruokaperinteensä kautta. Kirjassa puhutaan rieskasta ja uunijuustosta, molemmat herkkuja, joita Helsingistä ei saa tänäkään päivänä.

Kauniin haikea on myös kuva lestadiolaisuudesta. Uskovat ovat toisaalta ahkeria puuhastelijoita, toisaalta kaipaavia taivasmatkalaisia. Kaipuuta ja iloa ilmentää jatkuva puhe linnuista, liikkeen rakkaimmassa virressäkin puhutaan salaperäisistä toukomettisistä. Yhteisö on luja ja rakas.  Sen ulkopuolelle joutuminen murskaa yksilön. Anteeksisaaminen ja -antaminen ovat elämän edellytyksiä. Tämä todellisuus ei ole kaikki. Virheineenkin uskonnollinen yhteisö kurkottaa kohti toista todellisuutta.

Tätä kirjaa en suosittele niille, jotka eivät halua lukea lapsen suruista. Mielelläni kuulisin, mitä kirjasta ajattelevat ne, joille herätysliikkeiden todellisuus on täysin tuntematon sekä ne, jotka ovat kasvaneet lestadiolaisessa yhteisössä.

Rauhala, Pauliina
Synninkantajat
Gummerus, 2018

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchprei...

Blogin suosituimmat tekstit