maanantai 13. marraskuuta 2017

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suomen kuuluisimman kalastajan elämään. Riitta Kylänpään kirja ei ole kriittinen tutkimus vaan elämäkerta, joka tekee kunniaa kohteelleen. Kirjassa maailmaa katsellaan Linkolan näkökulmasta. Sen luettuaan lukija alkaa nähdä ja ymmärtää linkolalaista maailmaa. Kirjoittaja on haastatellut Linkolaa  perusteellisesti, mikä sinänsä jo tekee kirjasta kulttuuriteon.

Kirjan tarkkuus ja seikkaperäisyys epäilemättä kuvaavat  hyvin sen kohdehenkilöä, mutta yksityiskohtien runsaus, monet sitaatit ja pitkät nimiluettelot saattavat tehdä lukemisesta haastavaa ainakin sille, joka ei tunne1900-luvun suomalaista kulttuurielämää. Henkilöhakemisto ja tarkempi sisällysluettelo olisivat minusta helpottaneet tämän kirjan lukemista.

Alaotsikkon mukaisesti  Kylänpää kuvaa Linkolan legendaa, filosofiaa ja julkisuuskuvaa sekä yksityistä ihmistä  julkisivun takana. Ainakin minä sain muuttaa käsitystäni erakoksi kuvittelemastani miehestä. Kirja kuvaa Linkolan hyvinkin sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolle perhe ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Verkostoitumista helpotti syntyminen Linkolan (alun perin Collan) ja Suolahden kulttuurisukujen jäseneksi. Hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja isoisä sen kansleri. Suomen sivistyneistön piirit olivat varsin pienet, Linkoloiden suku- ja tuttavapiireihin kuului aikanaan siitä suuri osa. Kun hänen koulunsa vielä oli Suomalainen yhteiskoulu, koulutovereista suuri osa päätyi professoreiksi, tutkijoiksi ja kulttuurivaikuttajiksi, kuten Matti Klinge, Pekka Tarkka, Risto Pelkonen ja monet muut. Mutta yhteydet ja ystävyydet eivät automaattisesti säily. Pentti Linkola  on ollut hyvä yhteydenpitäjä, hyvä etsimään kontakteja ja kaikesta päätellen hyvä myös säilyttämään ystävyyksiä. Kalastajan mökillä on aina käynyt paljon vieraita ja keskustelu  on ollut vilkasta. Linkola on ollut myös koko ikänsä kova kirjoittamaan kirjeitä. Hänelle kirjeiden aika on jatkunut, vaikka suuri osa meistä on lopettanut sen kokonaan ja pitää yhteyksiä yllä sähköisiä välineitä käyttäen. Linkola on lukenut kaunokirjallisuutta koko ikänsä, arvostaa sitä ja keskustelee kirjoista mielellään. Verbaalinen lahjakkuus pärjäsi myös erinomaisesti torikauppiaana.

Lapsuus oli idyllinen. Perhe eli isän, kasvitieteen professorin, virkatalossa, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa. Talossa, jota oli kaavailtu Suomen kuninkaan asunnoksi. Vaikka työkeskeinen isä jäi etäiseksi, perhe-elämä oli lämmintä. Kesät vietettiin Suolahden suvun kesäpaikassa Sääksmäellä. Idylli päättyi sotaan, ensin velipuoli kaatui jatkosodan alussa, sitten isä kuoli yllättäen syöpään, perhe menetti kotinsa ja statuksensa.  Pentille raskain menetys oli suvun kesäpaikan menetys. Perhettä piti pystyssä äiti, joka eli 58 vuotta miehensä jälkeen. Äiti oli sitkeä ja ymmärtäväinen, hän tuki ja kannusti herkkää poikaansa elämänsä loppuun asti. Äiti kirjoitti kirjeitä, keitti mehuja ja majoitti poikansa naisystäviä. Pentti sai tukeutua äitiinsä 68-vuotiaaksi asti.

1961 alkanut avioliitto kesti 14 vuotta. Nuori vaimo asui mökissä, kalasti miehensä apuna ja hoiti lapset, kunnes ei enää jaksanut. Pentillä oli uusi naisystävä jo ennen avioliiton päättymistä, mutta naisten kesken ei ollut riitaa. He sopivat asiat sopuisasti keskenään, vaimo siirsi ”taakan” uudelle naisystävälle ja lähti tyttärineen kaupunkiin. Naisystäviä riitti jatkossakin, välillä heitä oli useampiakin yhtä aikaa. Kahden naisen loukku oli tuttu tilanne. Pitkäaikaisin Pentin naissuhteista on kuitenkin kestänyt 70-luvulta tähän päivään asti. Lapsia Pentti ei ymmärtänyt, heistä avioliiton aikanakin heistä huolehti äiti yksin. Usein alle kouluikäiset tytöt jätettiin kahdestaan päiväksi kotiin, kun vanhemmat lähtivät päiväksi kalastamaan. Nykyisin sosiaaliviranomaiset puuttuisivat asiaan. Tyttäret häpesivät köyhää kotiaan ja erikoista isäänsä. Yhteys isän ja tytärten välille löytyi vasta, kun tytöt olivat aikuisia. Linkolan kanssa ei ole ollut helppo elää. Hän on herkkä, helposti itkevä ja helposti raivostuva mies, jonka elämässä on ollut pitkiä ja syviä masennusjaksoja. Tukea on tarvittu.

Linkolan luontoharrastuksen alkuna olivat linnut, koko elämän kestävä intohimo. Jo nuorena keväät kuluivat linturetkillä, hän on rengastanut tuhansia lintuja, tarkkaillut niitä vuosikymmeniä ja tehnyt lintuseurannasta pikkutarkat muistiinpanot. Hän on myös kääntänyt ja kirjoittanut lintukirjoja. Biologian opinnot katkesivat, vaikka aihe kiinnosti. Sisätyö ja akateeminen maailma eivät olleet häntä varten. Kalastajan työn Linkola valitsi, koska se mahdollisti lintujen tarkkailun ja elämisen ulkona. Ulkoilmaelämä oli niin tärkeää, että nuorena pasifistiksi julistautunut Linkola valitsi asepalveluksen, koska aseettomassa palveluksessa olisi voinut joutua sisätöihin. Linkola eli ja kulki luonnossa, tarkkaili muutoksia ja oppi rakastamaan maisemaa. Kalastajan työn ohessa hän kirjoitti ja julkaisi ahkerasti. Julkaisutoimintaa helpottivat hyvät kontaktit. Kirjoitukset käsittelivät huolta luonnosta ja maisemasta. Tunteikkaimmat tekstit liittyivät suuriin hakkuisiin ja lintujen katoon. Linkolan suhde maisemaan on miltei uskonnollinen, metsä on pyhä.

Linkolan huoli luonnosta kehittyi ekofilosofiaksi. Sen mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa, tärkeätä ei olisi suojella ihmistä vaan koko maapalloa. 60-luvulta tähtien Linkola varoitti tuhosta, jonka ihmisen toiminta ja hallitsematon väestönkasvu aiheuttavat. Koska tärkeintä olisi rajoittaa ihmisten määrää, sodat ja ihmisiä tappavat onnettomuudet ovat hyvä asia. Kehitysapu, sosiaalitoimi ja kaikki pyrkimykset nostaa ihmisten elintasoa pitäisi estää. Elämällä askeettisesti Linkola itse on näyttänyt esimerkkiä, mikä on herättänyt kunnioitusta häntä kohtaan. Sen sijaan hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat herättäneet kauhua ja vastustusta. Joskin myös ihailua.  Häntä on nimitetty ekofasistiksi ja syytetty terrorismiin kannustamisesta. Itse hän totesi, että ”minusta ei tullut terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”.  Linkolan karulla filosofialla on myös nostalginen ulottuvuutensa, hänen ihannemaailmansa on sotaa edeltävä aika, eli hänen oman lapsuutensa maailma. Silloin metsiä ei oltu vielä hakattu, väestönkasvu oli vielä hallinnassa ja elintaso alhainen. Yhteiskunnan tuloerot ovat hänen mielestään hyvä asia. Pieni hyväosainen eliitti ei aiheuta ympäristötuhoa. Kun koko kansan elintaso nousee, kasvava kulutus tuhoaa luonnonvarat. 
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Linkola on myös kertonut ihailevansa ja arvostavansa vanhempiensa kaltaisen vanhan suomalaisen sivistyneistön elämää. Heidän elämänsä oli kurinalaista ja he tunsivat työskentelevänsä jonkun itseään suuremman hyväksi.

Kun vihreä liike syntyi 70- ja 80-luvuilla, Linkola oli aluksi innostunut. Hän uskoi ja toivoi, että vihreät toteuttaisivat hänen ajatuksiaan  luonnonsuojelusta ja yhteiskunnasta.  Vuonna 1986 hän kirjoitti tulevaa vihreää puoluetta varten "Ehdotuksen toimenpideohjelmaksi", johon hän kokosi keskeiset ajatuksensa. Ohjelmaa pidettiin liian radikaalina ja muutenkin Linkola joutui pettymään vihreisiin. Linkolan kaltaiset ekologit ajautuivat marginaaliin, enemmistöasemaan pääsivät sosiaalivihreät, jotka Linkolan mukaan tarjoavat kaikille kaikkea. Paitsi vihreisiin, Linkola pettyi myös demokratiaan. Totalitarismi olisi ainoa hallintomalli, jolla maailma voitaisiin pelastaa. Massojen valta näytti johtavan vain kulutuksen kasvuun ja typeryyteen.

80-luvun eläneelle kirja on hyvä muistinvirkistys. Kirja kertoo erämaaliikkeistä, ympäristöaktivistien oikeudenkäynneistä sekä vihreän liikkeen kivuliaasta järjestäytymisestä. Kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni 1989 julkaistun ja aikoinaan kiihkeää keskustelua herättäneen kirjan ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun”, jossa Linkola esittelee filosofiaansa ja purkaa pettymystään vihreään liikkeeseen.  Kirja huipentaa Linkolan pessimistisen ajattelun. Sen sijaan vuonna 2004 ilmestynyt Linkolan toistaiseksi viimeisin kirja ”Voiko elämä sittenkin voittaa, ja millä ehdoilla” hämmästytti lukijoita, koska se siinä kirjoittaja otsikon mukaisesti näkee maailman tulevaisuudessa hitusen toivoa. Edessä ei olekaan varma tuho. Tai sitten mies pehmenee vanhetessaann.

1990-luvulla Linkola arvosti silloisten kettutyttöjen suoraa toimintaa. Kaikki nuoren sukupolven ympäristö- ja luontoaktiivit eivät kuitenkaan suhtautuneet Linkolaan kritiikittömästi. Ehdottomuutta vaativat eläintensuojelijat arvostelivat Linkolaa, joka kalasti ammatikseen ja on aina myös itse syönyt kalaa. Vanha radikaali alkoi joissain asioissa näyttää konservatiivilta.

Eräänlaista vanhojen arvojen korostusta oli sekin, että  2000-luvulla Linkola liittyi takaisin kirkon jäseneksi. Ei siksi, että uskoisi vaan siksi, että hän arvostaa kirkon työtä ja sen olemassaoloa. Hänen mielestään kirkko on ainoa varteenotettava vastavoima vallitsevalle materialistiselle ajattelutavalle. Mutta ei kirkko ole koskaan ole ollut häneltä kokonaan kadoksissa. Hänen pitkäaikaisin naisystävänsä on körttikodin kasvatti ja  sai miehen jopa houkuteltua kanssaan Herättäjäjuhlille. Kirkon perinteestä virret ovat olleet Linkolalle aina tärkeitä. Niitä hän huonolla lauluäänellään on laulanut itsekseen ja joskus seurassakin.

2000-luvulla Linkola ideoi ja perusti Luonnonperintösäätiön, jonka  tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö on pelastanut jo tuhansia hehtaareja metsää hakkuiden ulottumattomiin. Nämä metsät ovat Linkolan aineellinen perintö, muun perinnön mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Kirjansa Johdatus 1900-luvun ajatteluun hän päättää henkiseen testamenttiinsa. Sen mukaan se, joka keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisen hyvään on väärillä jäljillä.  Tärkeää on vain ihmisen ja luonnon välinen suhde. Luonnon reunaehdot ovat elämän ainoa lähtökohta. "Niiden selviämisen jälkeen voidaan laskea, mikä on ihmiselle mahdollista".  Riitta Kylänpään kirjan luettuani en ole aivan varma, allekirjoittaako Linkola edelleenkin silloiset ehdottomat ajatuksensa.

Kylänpää, Riitta
Pentti Linkola – ihminen ja legenda
Siltala, 2017

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Miinä Sillanpää : edelläkävijä

Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivää juhlittiin viime vuonna näyttävästi. Maamme ensimmäinen naisministeri sai arvoisensa juhlat. Juhlavuoden kunniaksi professori Aura Korppi-Tommola kirjoitti kirjan Miina Sillanpää – edelläkävijä. Juhlavuoden kirja ei ole varsinainen elämäkerta eikä edes henkilökuva vaan alaotsikkonsa mukainen kuvaus asioista, joita Miina edelläkävijänä edisti. Joidenkin asioiden edistymistä kirjassa on seurattu meidän päiviimme asti.

Miina oli köyhiin, mutta säällisiin oloihin syntynyt tyttö. Lapsuudenkoti Jokioisissa oli tärkeä, yhteys säilyi koko elämän ajan.  Kansakoulua hän ei voinut käydä, jo teinityttönä hänestä tuli tehdastyöläinen. Myöhemmin epäinhimillisen raskas tehdastyö vaihtui kotiapulaisen elämään.  Työ oli tehdastyötä kevyempää, mutta vapaa-aikaa oli vielä vähemmän, käytännössä ei juuri lainkaan. Näistä kokemuksista Miina ponnisti yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Aluksi toiminta-alueena oli Palvelijataryhdistys, sittemmin tie johti toimintaan politiikassa, osuustoimintaliikkeessä ja järjestöelämässä laajemminkin. 
Ulkoasu: Laura Noponen


Miinan asioita olivat kotiapulaisten lisäksi ensikotitoiminta, lastensuojelu ja naisasia. Hän puolusti aviottomia äitejä kaksinaismoralisteja vastaan ja puhui rohkeasti naisten koskemattomuuden puolesta kauan ennen #metoo -kampanjaa.  Miinan toimintatapana oli neuvottelu, toisto ja rauhanomainen vaikuttaminen. Vasemmistolaisena hän oli varoittamassa kansalaissotaan johtavasta kehityksestä ja pysytteli erillään punaisten hallinnosta, vaikka asuikin Helsingissä. Kansalaissodan jälkeen hänen tavoitteenaan oli kansallisen sovinnon toteuttaminen, punaisten vapauttaminen vankileireiltä yhteiskunnalliseen toimintaan ja vähittäisten yhteiskunnallisten uudistusten ajaminen. Minnan poliittinen ura huipentui sosiaaliministerin asemaan vuonna 1926. Ministerinä Miina oli esimerkiksi panemassa vireille uutta avioliittolakia. Laki toteutui vasta Miinan ministerikauden jälkeen 1929. Lain seurauksena naimisissa olevat naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Miinan aktiivinen yhteiskunnallinen työ jatkui kuitenkin vielä sodanjälkeiseen aikaan asti.  Viimeisiä asioita, joiden puolesta hän kansanedustajana taisteli, oli aviottoman lapsen oikeus isän sukunimeen silloin, kun isä kaatuu ennen lapsen syntymää. Kysymys, joka kertoo sekä Miinasta että ajasta, jota hän eli.

Miina oli avoin myös kansainvälisille vaikutteille. Nykypäivää ajatellen on mielenkiintoista, että kun Miina matkusti 30-luvulla Yhdysvaltoihin ja ihaili monia siellä näkemiään edistyksen ilmentymiä, hän kuitenkin kovin kritisoi maata sairausvakuutuksen puuttumisesta.

Miinan ja hänen hengenheimolaistensa työn jälkiä yhteiskunnassamme on pohjoismaisen hyvinvointivaltioajatuksen vahvistuminen, näkemys naisten tasa-arvosta ihmisoikeuskysymyksenä ja vasemmiston sitoutuminen yhteiskuntareformeihin vallankumousajatuksen sijasta.  Miinan työ osoittaa, että työ hyvien asioiden puolesta kannattaa, vaikka taistelun konkreettiset saavutukset jäävätkin vähäisiksi. Miinan pitkäaikainen työ kotiapulaisten puolesta huipentui kotiapulaislakiin juuri, kun kotiapulaisten määrä yhteiskunnan muuttuessa kääntyi laskuun. 

Miinan persoona jää kirjassa taka-alalle. Kovan elämän elänyt nainen oli ilmeisesti vaativa ja tunsi oman arvonsa. Lämpö ja läheisyys eivät  olleet häntä kuvaavia adjektiiveja, vaikka hän olikin uskollinen ystävä ja huolehtiva täti. Paitsi itseään, Miina arvosti myös muita. Hän halusi, että palvelijattarien lepokodissa on siistiä ja hienoa, koska vain paras on kyllin hyvää kodin asukkaille.

Miinan tarina on myös tarina Suomesta ja suomalaisesta sosiaaliturvasta. Miina taisteli koulutuksen ja naisten aseman puolesta. Minua kirjastotätinä ilahdutti kirjassa erityisesti se, että tarinaan liittyy myös yleinen kirjasto. Miina ei voinut juurikaan käydä kouluja, mutta jo lapsesta asti kirjastot olivat hänelle tärkeitä, lapsena Jokioisissa, myöhemmin Helsingissä. Uransa alussa hän teki yhteistyötä Kallion kirjaston "äidin"  Alli Trygg-Heleniuksen kanssa. Ministerinä hän saattoi olla myös mukana valmistelemassa vuoden 1928 kirjastolakia, joka antoi kirjastoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Miina näki kirjaston arvon itselleen ja koko yhteiskunnalle. Edelläkävijyyttä monella tavoin.

Seuraavaksi lähden perehtymään suomalaiseen sosiaaliturvaan Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan avulla.


Korppi-Tommola, Aura
Miinä Sillanpää : edelläkävijä
SKS, 2016

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vien sinut kotiin - Jehovan todistajien maailmaa

Vien sinut kotiin on uskonnoton kuvaus elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Ben Kalland kertoo nuoren miehen kasvusta suomenruotsalaisessa Jehovan todistajaperheessä ja hänen urastaan järjestön tehtävissä Yhdysvalloissa. Kirja ei kuvaa uskonnollista kokemusta vaan uskonnollisten yhteisöjen vallanhimoa ja kaksinaismoralismia sekä Jehovan todistajien erityissyntejä, kuten uskostaan luopuneen perheenjäsenen hylkäämistä. Tämän kirjan luettuaan voi vain ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö ei tarjoa lämpöä eikä merkitystä. Kirjan kirjoittaja on itse syntynyt todistajaperheeseen ja jättänyt uskonnon, mikä tietysti selittää kirjan asenteen.

Yllättäen kirja muistutti monin tavoin edellistä lukemaani kirjaa, Rikinkeltaista taivasta. Molemmissa kirjoissa ruotsinkieliset helsinkiläiset viettävät kesää rannikolla ja talvea kaupungissa. Kesäparatiisi symboloi menetettyä nuoruutta ja kauniita muistoja.  Perheissä on salaisuuksia ja erimielisyydet voivat erottaa sen jäseniä toisistaan. Jehovan todistajien yhteisöä tuntemattomalle tämän kirjan nuorten elämä näyttäytyy yllättävän tavallisena. Perhe on lämmin ja rakastava, vaikka yhteisö ei sitä olekaan. Uskonnollinen tausta näkyy vahvimmin pienen yhteisön tiiviytenä ja siinä, että joulua ja syntymäpäiviä ei vietetä.  Myös kirjan kertojaääni, kyynisen keski-ikäisen miehen ääni, muistuttaa Westön kirjasta.
Kansi: Anna Makkonen


Mutta kertojaäänen, Markuksen, kylmyyttä ei selitä vain keski-ikä. Käsittelemättömät tunteet, syyllisyys ja muistot, joita ei halua muistaa, tukahduttivat hänen tunne-elämäänsä jo nuorena. Uskonnollisen yhteisön onttous ja tunneköyhä avioliitto ei häntä siksi häiritse. Kauneinta elämässä oli ollut lahjakas ja hauska, viulua soittava pikkusisko Ellen. Kipeintä tämän traaginen tarina, jota kerrotaan vähitellen. Ellen oli kirjan nauru ja musiikki, joka lopulta vaikeni. Kirja alkaa onnettomuudella, joka varjostaa koko kirjaa, mutta jonka taustaa lukija aavistelee vasta  lopussa.

Jehovan todistajista opin tässä kirjassa ainakin sen, että heille ehtoollinen on muistoateria, johon osallistuvat vain harvat ”kutsutut”.   Muuten kirjan antama yleiskuva tästä uskonnosta synkkänä ja vaativana lahkona vastaa perinteistä käsistä. Uskonto ahdistaa ja tukahduttaa. Jopa elämää ja musiikkia säteilevän pikkusisko Elleninkin. Mutta muisto hänen musiikistaan jää elämään.


Kalland, Ben
Vien sinut kotiin
Atena, 2017

lauantai 28. lokakuuta 2017

Rikinkeltainen taivas - menneen maailman muistot, ja synnit



 ”Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu alku- ja sydänkesään”

Kjell Westö on taas kirjoittanut kirjan, jota on vaikea laskea käsistään ennen kuin se on lopussa. Kirjaa ei voi verrata edelliseen romaaniin, Kangastus 38, joka oli tiivis ja miltei kipeää tekevän jännitteinen.  Rikinkeltainen taivas muistuttaa enemmän Westön vanhempia, laveita romaaneja. Se kertoo Rabellien yläluokkaisen suvun ja suvun vaikutuspiirissä eläneiden tavallisempien ihmisten tarinaa 60-luvun lopusta tähän päivään. 

Kirja on eräänlainen suomenruotsalainen Mennyt maailma. Kirjan rakenne ja kaihoisan keski-ikäisen miehen kertojanääni ovat kuin Evelyn Waughin romaanista. Myös itse tarina, jossa tavallinen helsinkiläispoika tutustuu salaperäiseen ja hohdokkaaseen perheeseen ja pääsee kotiutumaan perheen tyyliä ja suurta menneisyyttä henkivään kartanoon.  Poika, kirjan minähahmo, ystävystyy ensin perheen pojan kanssa ja myöhemmin rakastuu perheen tyttäreen. Ystävyys kestää, vaikka pojat kasvavat eri suuntiin. Rakkaus raastaa, mutta ei tunnu päästävän otteestaan.  Perheen elämää varjostavat salaisuudet. Ankara aika pakottaa luopumaan vanhasta kartanosta, muisto siitä on samalla muistutus huolettomasta nuoruudesta.

Mutta Rikinkeltainen taivas ei ole mikään Anja Kaurasen Arabian Laurin kaltainen tyhjä jäljitelmä vaan tarina, jonka ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaasti.  Kirjan intensiteetti pitää lukijan otteessaan.  Vaikka varsinainen tarina ulottuu 60-luvulta nykypäivään, sen takaumat kurottavat 1900-luvun alkuun asti.  Se on kertomus 100-vuotiaasta Suomesta, jonka pahimmat kipupisteet olivat kansalaissota ja 90-luvun lama.  Ne molemmat repivät rikki perheet ja ihmiset, erottivat sisarukset toisistaan, sairastuttivat ja aloittivat vuosikymmenien vihanpidon.

Kuten Wauhghin romaanissa tässäkin tarinassa kaiken takana pilkistelee uskonto. Ei yhtä hallitsevana, ei siimana, joka vetää kauas eksyneet takaisin kotiin vaan hiljaisena muistutuksena siitä, mihin esi-isät uskoivat.  Samalla usko näyttäytyy ainoana uskottavana materialismin vastavoimana.

J
os kirjaa jostakin haluaa kritisoida, sen kovin samanlaisina toistuvia seksikohtauksia olisi voinut vähän karsia. Liiallinen toisto syö tehoa. Minä itse koin myös Poriin sijoittuvan unikuvamaisen episodin irrallisena, vaikka se sinänsä sopikin kirjan teemoihin. Loppua kohden kirjan intensiteetti vähän laski, minkä tosin saattoi tulkita myös siirtymäksi nuoruudesta keski-ikään. Kirjan loppu ei lunastanut kaikkia siihen asetettuja toiveita. 

Kirja on keski-ikäisen miehen kertomus nuoruudestaan. Samalla se myös pohtii muistojen ja muistamisen luotettavuutta. Varjelemamme muistot voivat olla kuvitelmia ja unia.  Kuva omasta menneisyydestä voi olla kovin vääristynyt.  Kirjaa lukiessani aloin itsekin miettiä muistini luotettavuutta. Esimerkiksi käsitykseni siitä, milloin koululaitos luopui kuusipäiväisestä kouluviikosta ja kolmikuukautisesta kesälomasta, poikkesi kirjassa esitetystä. Tällä kertaa ehkä virhe on kuitenkin kirjailijan.  ”Omaelämäkerta on aina fiktio”, totesi Pirkko Saisio.  Näin olisi voinut sanoa myös Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja. 

Westö, Kjell
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2017

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Matka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä

Ilari Aallon ja Elina Helkalan uusi kirja Matka muinaiseen Suomeen on juuri niin hieno kuin Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjan kirjoittajilta odotettiinkin. Tämäkin kirja on matkaopas, joka esittelee kymmeniä arkeologisia nähtävyyksiä Suomesta. Edeltäjäänsä verrattuna uusi kirja on visuaalisesti hienompi ja isokokoisempi. Kirjassa esitellään niin esihistorian kuin myöhempienkin aikojen nähtävyyksiä eri puolilta Suomea.  Ilmeisesti tarkoituksella mukana on kohde sekä Hangosta että Utsjoelta. Uusimpia kohteita ovat ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudat ja Salpalinja.
Ulkoasu: Ville
Lähteenmäki

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia ja yllättäviäkin anekdootteja. Se esimerkiksi kertoo, että Kreetan saaren Knossoksen  palatsin löytänyt englantilainen arkeologi Arthut Evans vaelteli ennen Kreikan matkaansa Suomen Lapissa ja löysi Inarin järven saaresta ainutlaatuisen ohimorenkaan. Evans vei korun mennessään, mutta tällä hetkellä tuo hieno esine on saatu Oxfordista Siida-museoon lainaan. Kirjassa annetaan kunniaa myös monille suomalaisille arkeologeille. Heistä mainitaan ainakin  Reinhold Hausen, Alfred Hackman Pirkko-Liisa Lehtosalo Hilander ja Unto Salo. Tieteenalaa tehdään tutuksi. Ammattiarkeologien rinnalla tutkimusta ovat tehneet harrastajat. Esimerkiksi kuvaus Levänluhden lähteen tutkimuksesta on jännittävyydessään hieno esimerkki arkeologisen tutkimuksen etenemisestä.

Kirja osoittaa, että Suomesta löytää halutessaan kiinnostavia historiallisia nähtävyyksiä. Kirjat lyhyet tekstit ovat hienosti kirjoitettuja ja mielenkiintoa herättäviä. Kirja kertoo esimerkiksi Lapin seidoista, jatulintarhoista, pyhistä lähteistä, muinaislinnoista ja hautapaikoista. Äskettäin löydetystä Ravattulan kirkonmäestä kirjassa on ansiokas kirjoitus. Kyseessähän on Suomen vanhin tunnettu kirkon paikka. Siitä opin senkin, että Suomen viimeinen keskiaikainen puukirkko, Saloisten kirkko, paloi 1930-luvulla. Toinen "uusi" ja paljon esillä ollut arkeologinen kohde on Mankby, keskiaikainen kylä nykyisen Espoon alueella. Kirjassa esitellään myös kaksi minulle aiemmin tuntematonta keskiajan lopussa rakennettua linnaa, Kiskon Haapaniemen linna ja Karjaan Grabbacka olivat kartanolinnoja, joista kellareita ja perustuksia jäljellä.

Kirjassa kohteita ei esitellä irrallisina vaan paikat ja niiden tarinat liitetään historiaan. Linnavuorten yhteydessä selitetään myöhäisrautakauden yhteiskuntaa, vanhoista maanteistä puhuttaessa puhutaan myös pyhiinvaelluksista. Cronholmein telakka Kruunypyyssä kertoo Ruotsin 1600-luvun merenkulusta. Elina Helkalan piirrokset kuvittavat ja täydentävät tekstiä hienosti.

Eikä kirja jää vain historiaan. Jo alkupuheessa Ilari Aalto kertoo matkasta Pyhäjoelle. Siellä he etsivät etsivät Hanhikiven keskiaikaista rajakiveä ja törmäävät valtavaan ydinvoimalan monttuun. Tekijät todistavat olevansa kiinni myös tässä päivässä. Eikä menneisyyttäkään turhaa mystifioida.

Tämä kirja on vahvoilla, kun valitaan Suomen parasta tietokirjaa. Se voisi myös kilpailla kauneimman kirjan arvonimestä. Tämän kirjan haluaisin omistaa. Siihen tekee mieli palata.

Aalto, Ilari
Heikala, Elina
Marka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä
Atena, 2017

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Selkokirjoja kaikille - oikeus lukea

Tämän päivän (1.10.2017) Helsingin sanomat kirjoitti tuhansista peruskoulun suorittaneista suomalaisnuorista, joiden on vaikeata lukea tavallista tekstiä. Itse en tunne nuorten maailmaa kovinkaan hyvin, mutta teksti herätti ajatuksia. Yksi mahdollinen tapa auttaa niitä, joille lukeminen on vaikeaa, on tarjota helpolla kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.  Helppo teksti voisi vähitellen totuttaa lukemiseen ja totuttaa vähitellen myös vaikeampaan tekstiin. Ainakin kirjastolaisten ja kaikkien lukemisvaikeuksista kärsivien läheisten tulisi tietää, että tarjolla on myös hyviä selkokirjoja. Niillä on tylsä maine, mutta monet uudet kirjat on tehty hauskasti ja lukijaansa kunnioittaen. Parhaimmillaan selkokirjat tarjoavat näkökulmia kaikenlaisille lukijoille.

Marjatta Levanto ja Julia Vuori ovat muokanneet lumoavan Metsän pieni kansa – puunhaltijoiden opintoretki -kirjan myös selkokirjaksi.  En ole pidempää versiota nähnytkään, mutta selkokirjakin tarjosi kauniin kurkistuksen myyttiseen maailmaan. Kirja kertoo suomalaisista myyteistä ja kansanuskomuksista helposti, tarinoiden muodossa. Kirjassa esitellään pyhiä eläimiä, tonttuja, haltioita, noitia sekä metsän ja veden väkeä.  Kertojana kirjassa on Väinämöinen, jonka hahmo
Kannen kuva: Sadun tyttö /
Torsten Wasastjerna
kuvataan sympaattisemmaksi kuin Kalevalassa. Kuvituksena kirjassa on suomalaista luontoa ja sen myyttisiä ulottuvuuksia käsitteleviä suomalaisia taideteoksia. Mukana on taiteilijoita 1800-luvun alusta nykypäivään. Se, kuinka hyvin voimme lukea tekstiä, ei välttämättä ole mitenkään yhteydessä siihen, kuinka hyvin pystymme eläytymään taiteeseen. Siksi tällainen helppoa tekstiä ja taidetta yhdistävä kirja on edistää tasa-arvoa.  Minä voisin hyvin kuvitella lukevani äänen tämän kirjan tarinoita. Kirjaa voisi myös lukea keskustellen yhdessä. Taideteoksineen se tarjoaa tietysti myös mahdollisuuden syvnetyä ja antaa mielikuvituksen lentää.

Pertti Rajala on vuosikymmenien aikana tehnyt valtavasti töitä selkokielen parissa. Hän on kirjoittanut selkokielestä ja selkokielellä. Hän on muokannut ”tavallisia” kirjoja selkokielelle ja luonut alusta asti selkokielisiä kirjoja.  Uusin suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja on tänä vuonna julkaistu Selkoa Lutherista, jonka Kirjapaja on julkaissut reformaation juhlavuoden kunniaksi. Tähän pieneen kirjaan on koottu selkeällä kielellä tärkeimmät Lutheriin ja uskonpuhdistukseen liittyvät yksityiskohdat. Kirjasta jokainen voisi oppia yleissivistyksen verran tietoa kirkkomme opista ja historiasta. Sitä voisi suositella paitsi rippikoululaisille myös jokaiselle aikuiselle, jolle on vähän epäselvää, mistä luterilaisessa kirkossa oikein on kyse.
Kannessa kuuluisin kuva
Lutherista. Sen on maalannut
Lucas Cranach


Hyvin tehtyjä selkokirjoja tarvittaisiin paljon enemmän. Ensimmäinen haaste on kuitenkin markkinointi. Kuinka kirjat voisivat saavuttaa ne, joille ne tarkoitettu. Kannustaisin kaikkia tutustumaan.  Niistä voi myös oppia selkeän kirjoittamisen periaatteita. Sitä me kaikki tarvitsemme. 

Levanto, Marjatta
Vuori, Julia
Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki
Maahenki, 2017

Rajala, Pertti
Selkoa Lutherista : kertomus Martti Lutherin elämästä ja ajatuksista
Kirjapaja, 2018

maanantai 25. syyskuuta 2017

Miniatyyrimaalari - renessanssiajan Rooma


Poimin Pekka Matilaisen uutuuskirjan lukulistalleni heti luettuani hänen esikoiskirjansa Kupoli. Uuden Miniatyyrimaalari-kirjan tapahtumat ovat jatkoa esikoisromaanille. Tässä kirjassa edellisen kirjan päähenkilöt salaperäinen viisas mies Loschi ja nuori Antonio kohtaavat yhdeksän vuoden jälkeen tällä kertaa Firenzen sijasta Roomassa. Mukana ovat myös edellisen kirjan keskeiset naishahmot sekä edellisen kirjan paha inkvisiittori Fabian Santini. Vanhentunut Loschi työskentelee kuuriassa ja asuu vanhan naisystävänsä kanssa avoimesti yhdessä. Antonio on opiskellut miniatyyrimaalariksi, joka erityisen mielellään kuvittaa kopioituja käsikirjoituksia ja saapuu Roomaan töitä etsimään. Käsikirjoituksesta tässäkin kirjassa on kyse. Tällä kertaa keskustellaan roomalaisen filosofin Lucretiuksen runoelmasta De rerum natura, eli, Asioiden luonteesta. Teksti maallisen rakkauden ylistyksellä, mutta sisältää meille tutun ajatuksen atomeista, joista kaikki olevainen muodostuu. Teos myös väitti, että ihmiset ovat kuolemanpelkonsa vuoksi keksineet ajatuksen jumalista ja kuolemanpelosta. Eräänlainen ateismin julistus siis. Tekstin ajatuksilla on ollut sittemmin käänteentekevä vaikutus sekä luonnontieteisiin että filosofiaan. Kuten niin monessa muussakin kirjassa, katolinen kirkko ja etenkin sen kauheat inkvisiittorit esitetään antiikin käsikirjoitusten vastustajina. Ei syyttä, mutta näkemys on ehkä myös kovin yksinkertaistettu. 

Kupoli palkittiin Dekkariseuran esikoispalkinnolla ja jonkinlainen rikosjuoni siinä olikin. Toisin on tämän kirjan laita. Suorastaan harmittaa, että se on ainakin Helmet-kirjastoissa sijoitettu harhaanjohtavasti jännityskirjahyllyyn. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa toki on jännitystä, mutta ei dekkarin juonta tai rikoksen selvittelyä. Vaikka kirja pitääkin lukijan otteessaan, sen jännitys ei ole dekkarimaista.
Kansi: Mika Perkiökangas

Matilainen kaunista ja huolellista kieltä. Tämä kirjan kieli on vielä esikoisteostakin hiotumpaa ja luontevampaa. Kirja on myös osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, hän on renessanssiajan tuntija, joka saa miljöön ja aikakauden eloon. Hän osaa kuvata renessanssiajan aatteita ja nivoa tapahtumat ajan poliittisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Tämänkin kirjan sivuhenkilöistä suuri osa on todellisia historiallisia henkilöitä. Tämä kirja on myös ylistys Rooman Trasteverelle, tuolle Gianicolo-kukkulan juurelle levittäytyvälle rosoiselle kaupunginosalle. Matilainen on kirjoittanut kirjaansa Gianicololla sijaitsevassa Suomen kulttuurikeskuksessa Villa Lantessa. Kirjassa Villa Lanten nykyiseen sijaintikohtaan on sijoitettu maja, josta aukeaa Rooman upein maisema. Kirjan maisemakuvaus turistinakin Roomassa vierailleen lukijan näkemään kaupungin nykyiset maisemat silmissään. 

Kuten maisemalla myös kirjan ajatuksilla on yhteys meidän aikaamme, kuten viisaan Loschin toteamus siitä, että ”hyvä tarina voittaa aina totuuden, koska ihmiset rakastavat niitä”. Ainakin minulle oli enemän kuin tarpeen kirjan ohje siitä, että kun työskentelee, kannattaa "tehdä sitä mitä on tekemässä".  Keskittyminen olisi tarpeen. 

Matilainen, Pekka
Miniatyyrimaalari
Atena, 2017

P.S. Kulkija kirjan kannessa näyttää hämmästyttävän modernilta. Ehkä tarkoituksella.

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä