Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

 Virolaisen Indrek Harglan Apeekkari Melchior -dekkarisarjan nimihenkilö on sympaattinen apteekkari, joka ratkoo rikoksia 1400-luvun Tallinnassa. Sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan eikä kirjojen taso ole laskenut. Kirjat herättävät keskiajan maailman elämään. Jokainen joskus vanhassa Tallinnassa vieraillut tunnistaa tuttuja paikkoja ja näkymiä. Miljöön lisäksi kirjat esittelevät myös menneen ajan maailmankuvaa. Niissä katsellaan maailmaa 1400-luvun ihmisen silmin. Käsitys kunniasta samoin kuin elämästä ja kuolemasta oli vähän toisenlainen. Mutta kuten Tallinnan näkymissä, myös ihmisissä oli kovasti paljon tuttua.

 
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi esittelee erityisesti keskiajan oikeuskäytäntöä ja yläkaupungissa asuvan aateliston kunniakäsityksiä. Apteekkarin poikaan liittyvät sivujuoni kulkee pohjois-Saksan kaupungeissa. Hansa-alue näyttäytyy Euroopan Unionin kaltaisena yhtenäisenä kauppa- ja kulttuurialueena. Kuten sarjan viides osa Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka tässäkin kirjassa on puhe vanhasta käsikirjoituksesta . Dan Brownin historiadekkareihin ihastuneita kirja houkuttaa viittauksilla temppeliherrojen salaisuuksiin. Kirjan lajityyppi on kuitenkin toinen.
 
Dekkarina kirja on perinteinen, mutta koukuttava. Salapoliisi aatelistalossa tapahtunutta murhaa. Epäiltynä ovat talon asukkaat. Rikosta selvittäessään salapoliisi tulee paljastaneeksi monta muutakin salaisuutta kuin murhaajan henkilöllisyyden. Lukemisen iloa lisäävät myös henkilöhahmot. He tuntuvat todellisilta, moniulotteisilta ja joskus jopa ristiriitaisilta ihmisiltä. Kirjan päähenkilön apteekkari Melchiorin elämään on ehtinyt kirjasarjan aikana osua monenlaisia suruja ja menentyksiä. Lisäksi hän kantaa synkkää sukutaakkaa. Taakka synkentää myös hänen poikansa elämää. Suvun vaiheet ovat traagisia, aivan kuten rikokset heidän ympärillään.
 
Kevennystä kirjan synkkyydelle suo ylistys hyvälle oluelle ja ruoalle.  Ruoan nautinnollisuutta tässä kirjassa korostaa parhaillaan meneillään oleva paastonaika.
 
Sarja ilmeisesti jatkuu vielä. Apteekkarin ja hänen perheensä tarinassa on vielä selvitettävää.
 
Hargla, Indrek
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi
suomentanut Jouko Vanhanen
Into, 2021

Tuntemani maailma - empatiaa vai psykopatiaa

Mitä on empatia? Millaista olisi elämä psykopaattina?Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian viimeinen osa on pohdiskeleva essee, joka sisältää  esimerkiksi nämä kysymykset. 

Kirjailija on kärsinyt masennuksesta, tästä sairaudesta Keskivaikea vuosi oli yhtä aikaa riipaiseva ja humoristisen kuvaus. Tuntemani maailma kertoo kertoo esimerkiksi terapiasta, johon kirjailija viimeinkin suostuu. Terapian lisäksi hänen tiedonlähteenään Quora-verkkofoorumi. Verkkofoorumilla kirjailijaa kiinnostaa etenkin psykopaatteihin liittyvä keskustelu.

Kirjailijan psykopaatteja kohtaan osoittama kiinnostus ei liity niinkään hirvittäviin tekoihin, joita fiktiosta tutut psykopaatit tekevät. Kyse on normaalia elämää viettävistä empatiakyvyttömistä henkilöistä. Olisiko elämä ilman empatian aiheuttamaa tunnekuormaa helppoa ja kevyttä, mutta tyhjää? Kirjailija, joka on imenyt toisten tunnekokemuksia itseensä kuin sieni, tuntee suorastaan kadehtivansa tunnekylmiä suorittajia. Omasta herkkyydestään kärsivä kirjailija haluaa kyseenalaistaa empatiaa ihailevan kulttuurimme. Juhlapuheissa kaunokirjallisuuden merkityksestä empatian edistäjänä puhutaan niin usein, että "välillä käy epäselväksi, tarvitaanko kirjallisuutta mihinkään muuhun kuin empatien kuivaharjoitteluun ja lasten sanavaraston kasvattamiseen". Mielenkiintoisia olivat myös kirjailijan havainnot myötätuntostressin vaikutuksista. Tunteet ja reaktiot vaimennetaan ja kätketään kliseiden alle, kun ollaan liian väsyneitä kohtaamaan raskaita asioita.

Tuntemani maailma pohtii myös elämäntapaamme ja inhimillistä vastuuta. Siinä, että ilmastonmuutos ja koronavuoden kokemukset vaikuttavat tapaan, jolla katsomme ympäristöämme ja elämäämme, ei ole mitään uutta. Kirjailijan ajatukset ovat kuitenkin raikkaita. Hän kyseenalaistaa koko turismin ja matkustamisen merkityksen. Onko meillä varaa valjastaa suuri osa maapalloa turismin käyttöön? Onko pikaisesta pistäytymisestä toisessa paikassa ollut ikinä mitään hyötyä kenellekään? Mielenkiintoinen on myös kirjailijan havainto siitä, että sen sijaan, että ihmiset ainakin sisimmässään haaveilevat jäljestä, jonka he jättävät jälkeensä, heidän pitäisi pyrkiä katoamaan mahdollisimman huomaamatta. Pysyvän jälken jättäminen ekokriisin vaimaamalle maapallolle kuluttaa ja tuhoaa.

Pauliina Vanhatalon kieli on kaunista ja kuulakkaan kirjasta kuten aina. Havainnot ja päätelmät ovat raikkaita ja käytännönläheisiä. Kirja on pieni ja sen lukee nopeasti, mutta se houkuttaa palaamaan ja miettimään kirjan teemoja uudelleen ja uudelleen.
 

Vanhatalo, Pauliina
Tuntemani maailma
S & S, 2021

Tulisielut : tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschka Fischeristä

Andreas Baader, Ulrike Meinhof ja Joschka Fischer olivat aktiivisesti mukan vuoden 1968 Saksan yhteiskunnallisessa kuohunnassa. He halusivat rakentaa tasa-arvoisemman Saksan ja häätää natsismin haamut sen valtarakenteista He marssivat Vietnamin sotaa ja mediaimperiumeja vastaan, vaativat oikeutta päivähoitoon ja asuivat kommuuneissa. Baader ja Meinhof ajautuivat jo parin vuoden jälkeen yhteiskunnan ulkopuolelle, perustivat terrorijärjestö Punaisen Armeijakunnan (RAF) ja päätyivät lopulta itsemurhiin vankilassa. Joschka Fischeristä tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ulkoministeri, joka kulki pitkän tien kapinallisesta vallankäyttäjäksi. Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan tavoin tämä 60-luvun radikaali oli 2000-luvun alussa valtansa huipulla.  

Katriina Lehto-Bleckert on Saksan historian ja terrorismin tuntija, joka on kirjoittanut väitöskirjansa Ulrike Meinhofista. Hänen kirjansa  Tulisielut on kuvaus 60-luvun radikalismista ja 70-terrorismista sekä ihmisistä liikkeiden sisällä. Kirja esittelee 1934 syntyneen Ulrike Meinhofin voimakkaana ja aatteellisena naisena, joka terroristiksi tuomittunakin halusi toimia oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen maailman puolesta. Hän oli noussut ydinaseita vastustavan opiskelijaliikkeen johtoon jo vuonna 1958. 1960-luvulla hän oli tunnettu toimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka eli vaurasta ja porvarillista elämää vuoteen 1967 asti, jolloin hän erosi kustantajamiehestään ja muutti Länsi-Berliiniin.  Andreas Baader ja Joschka Fischer tulivat opiskelijaliikkeeseen ulkopuolisinä. He ilmensivät muutosta myös siinä, että kykenivät nousemaan johtoasemiin ilman akateemisia opintojakin. Kirjassa Ulrike Meinhof esitellään vasemmistoradikalismin sydämenä. Joschka Fischer taas Ulrike Meinhofin lahjakkaana ja ahkerana opetuslapsena, joka kuitenkin päätyi toteuttamaan nuoruutensa unelmia perinteisen politiikan keinoin. Näiden kahden välissä Andreas Baader jää epämääräiseksi hahmoksi, jonka persoonaa kirjoittaja turhaan yrittää psykologisoida. Meinhof ja Fischer näyttävät tahtoihmisiltä, Baader näyttää ajautuvan eteenpäin mielihalujensa mukaan kunnes on tilanteessa, josta ei voi perääntyä.

Mutta kirja ei keskity vain päähenkilöihin vaan käsittelee 60-luvulta alkanutta radikalismia osana Saksan yhteiskuntakehitystä. Se muistuttaa siitä, että Saksan liittotasavalta oli tuolloin erittäin hierarkinen ja konservatiivinen maa, jossa mielenosoittajatkin pukeutuivat pukuun ja solmioon ja jossa naisen paikka oli pääasiassa kotona. Toinen maailmansota oli vielä läheistä historiaa ja monet natsiajan virkamiehet ja vaikuttajat toimivat yhteiskunnassa. Kommunismin pelko tuntui kaikkialla. Saksan virkakoneisto ja poliisivoimat torjuivat kommunistisena pitämäänsä radikaaliliiketta väkivaltaisesti. Jo vuonna 1967 mielenosoittaja kuoli Persian shaahin vastaisessa mielenosoituiksessa, seuraavana vuonna mielenosoittajat jo vastasivat väkivaltaan väkivallalla. Provokatiivisista toimista rangaistiin ankariin rangaistuksiin ja Punaisen armeijakunnan jäseniä etsittiin kuin villin lännen lainsuojattomia. Vuosikymmenien jälkeen on myönnetty, että yhteiskunnan toimenpiteet olivat kohtuuttoman ankaria. Ne marginalisoivat ja radikalisoivat vastustamiaan radikaaleja ja ajoivat heidät tilanteeseen, josta ei voinut enää peräytyä.

Tulisielut on hyvä historian kertauskirja etenkin minun ikäiselleni lukijalle, joka muistaa 1970-luvun uutislähetyksissä esitellyt terroristien kuvat ja nimet, muta jolle tapahtumat saattoivat jäädä kovin hämäriksi. Vaikka kirjassa seurataankin tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta, tapahtumien jäsentyvät hyvin toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden. Nuoremmille lukijoille kirja voi olla kurkistus kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Lukijan on hyvä pitää mielessään, että Saksan ulkopuolellakin maailma on kahtia jakautunut. Kirja antaa myös aiheellisen varoituksen siitä, kuinka nopeasti tilanteet voivat eskaloitua. Kirjassa oli myös mielenkiintoisia yksityiskohtia kuten tieto siitä, Joschka Fischer oli 1970-luvulla ihaillut tapaa, jolla islamilainen vallankumous toteutettiin Iranissa ja että hän elätti itseään vuosia taksia ajamalla.


Lehto-Bleckert, Katriina
Tulisielut : tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschka Fischeristä
Into-kustannus, 2021

Ankeriaan testamentti : pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Mitä yhteistä on Aristoteleellä, Sigmund Freudilla ja Rachel Carsonilla? He kaikki ovat yrittäneet ratkaista ankeriaan arvoitusta, jota ei vielä ole kokonaan selvitetty. Aristoteleen metodi johti ankeriaan kohdalla täysiin vääriin päätelmiin. Lukijaa huvittaa seurata Sigmund Freudin toivotonta laboratoriotyöskentelyä, jonka tarkoituksena oli löytää ankeriaan miehiset sukupuolielimet. Freudin suuret teoriat voi nähdä jopa jatkeena ankeriastutkimuksille.

Ruotsalaisen Patrik Svenssonin kirja Ankeriaan testamentti on onnistunut esimerkki hybridikirjasta tai tarinan muotoon kirjoitetusta tietokirjasta. Se kertoo ankeriaasta, tuosta maailman arvoituksellisimmasta kalasta, joka vaeltaa Sargassomereltä Eurooppaan ja palaa - ilmeisesti - synnyinseuduilleen lisääntymään ja kuolemaan. Ankeriasta on tutkittu ja siitä kirjoitettu tuhansia vuosia. 
 
Samalla kun kirja kertoo ankeriaaseen liittyvistä käsityksistä, se tulee kertoneeksi myös luonnontieteen ja ihmisten maailmankuvan kehityksestä. Tieteen kehityksen sivussa kirja esittelee myös ankeriaasta kulttuurihistorian, kirjallisuuden ja uskonnon näkökulmasta. Ja puhuu tietysti myös sen kalastuksesta ja merkityksestä ruokapöydässä. Kirjan mukaan olisi perusteltua, että amerikkalaiset söisivät kiitopäivänä ankeriasta kalkkunan sijasta. Länsimaissa ankerias on ollut yleensä halvan, köyhien ihmisten ruoan maineessa. Muinaisessa Egyptissä se nautti jumalallista kunnioitusta eikä sitä syöty, roomalaiset taas pitivät ankeriasta likaisena eivät siksi siihen koskeneet. Juutalaisille ankerias on ei ole kosher, koska sitä on pidett evättömänä, mikä tarkasti ottaen ei pidä paikkaansa. Kirjailija tuntee myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi Günter Grassin kirjallisuudessa puhutaan ankeriaista. Kuten muustakin Itämereen liittyvästä.


Kirjan lopussa puhutaan ankeriaan uhanalaisuudesta ja päädytään puhumaan luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta laajemminkin.
 
Ankeriaan testamentti kertoo myös kirjoittajan ja hänen isänsä tarinan. Kalastus ja kalajutut olivat isän ja pojan yhteinen asia. Ankeriaat liittyivät etenkin isän elämään vahvasti. Kirjoittajan isän tarinan kautta kirja tulee kertoneeksi myös ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarinan. Köyhästä ja isättömästä pojasta kasvaa työstään ylpeä asfalttimies. Perheen elintaso nousee niin paljon, että perheellä on varaa kesämökkiin. Kesämökillä isä ja poika kalastavat yhdessä, kunnes pojan yliopistokoulutus tuntuu nostavan hänet isän yläpuolelle ja luontevä yhdessätekeminen muuttuu väkinäiseksi. Isän sairaus ja kuolema nostavat muistot esiin. Ankeriaan tarinan kautta kirjoittaja käsittelee isäsuhdetta, kuolemaa sekä kotiinpaluun ja elämän merkityksen teemoja. Kuolemasta puhuessaan kirjoittaja tekee vähän erikoisia rinnastuksia, mutta sen lukija suo anteeksi. Kuolema koskettaa meitä kaikkia niin kovasti, että jopa kurinalainen kirjailija saattaa siinä kohdin hieman horjahtaa.

Kirja palkittiin August-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Maija Kauhanen on kääntänyt sen niin kauniille kielelle, että kirjaa voi lukea myös kielestä nauttien.

Svensson, Patrik
Ankeriaan testamentti
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020

Margarita - ihminen ja Suomen luonto

 Kansikuva 

Mitä kirjoittaa Finlandia-voittajasta.? Eikö kaikki ole kirjasta jo sanottu. Luultavasti on, mutta sanon silti. Anni Kytömäen Margarita on kiehtova ja mukaansatempaava kirja. Vaikka kirja on eri teemoilla ja vaikka se liikkuu eri aikatasoissa ja tapahtumia katsotaan eri ihmisten silmin, kirjan lukee nopeasti  ja se jättää vahvan jäljen. 

Margarita on yhdistelmä aikakausiromaania ja aikuisten satua. Se lujasti on ankkuroitu sodanjälkeiseen aikaan ja sen aatteisiin. Se puhuu jälleenrakennuksesta, 1950-luvulla riehuneesta poliosta ja aborttilainsäädännöstä. Siinä muistellaan menetettyä Petsamoa ja itketään sodan jättämiä haavoja ja viitataan tyhjyyteen, joka jäi jäljelle, kun sotaaedeltäviin aatteisiin liittyvät hankkeet töytyi hylätä eikä metsätutkimuksella enää tarvinut tukea suur-Suomi-ideologiaa.

Aikasidonnaisuudessaan se kuitekin tuntuu puhuvan myös nykyajasta. Kirjan puhe polioviiruksesta, jatkuvasta käsien pesemisestä ja rokottteiden kehittämisestä liittyy vahvasti aikamme pandemiaan. Mielenkiintoista olisi kuulla, mitä 1950-luvun sairaalamaailmaa ja fysioterapiaa tuntevat sanoisivat kirjan kylpylä- ja hoitokuvauksista. Yhtä lailla myös puhe metsistä, simpukkalajeista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä sekä kaivosteollisuuden aiheuttamista alkavista tuhon jäljistä Petsamossa tuntuvat olevan osa tänä päivänä käytyä keskustelua luonnon ja ihmisen suhteista.  

Kirjassa on kuitenkin myös sadunomaisuutta ja se siten se liittyy suomalaisten taianomaisten luonnonkuvausten perinteeseen. Juhannusyön kiihko metsässä tuo mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiammen  luontomystiikan.Ihmisen tarinaan limittyy jokisimpukan kertoma tarina. Mystinen metsä ja salaperäinen vesi luovat kansansatumaisen tunnelman, jossa epäuskottavatkin juonenkäänteet muuttuvat osaksi myyttistä tarinaa.

Kirjassa on on oma rytminsä. Epämusikaalisena ihmisenä en olisi ymmärtänyt siitä mitään ellen olisi nähnyt kirjailijan haastattelua, jossa hän kertoi etsineensä ryhmin kirjan ensin pianolla ja vasta sitten kirjoittaneensa sen. Kirjan loppupuolella kuvataan konserttia, jossa esitetään Rahmaninovin toinen pianokonsertti. Luku on tarinan kannalta tärkeä, se sitoo erillisiä tarinoita ja ihmisiä yhteen. Samalla konsertti myös korostaa koko kirjan rytmiä. Konserton voi kuvitella soivan koko teoksen taustalla. Tarinassa on tihentymiä ja hiljaisia, lyyrisiä kohtia. Konserttikuvaus liittyy vahvasti myös kirjan ruumiillisuuteen. Päähenkilö tuntee musiikin koko ruumiillaan. Samoin kirja ei tunnu vain kertovan lukijalle henkilöiden tunteista ja kokemuksista vaan lukija tuntee kirjan henkilöiden tunteet, kivut ja nautinnot. Teksti on aistivoimaista ja kaunista sekä fyysistä.

Kytömäki, Anni
Margarita
Otava, 2020

Ajasta ja vedestä - jäätiköt sulavat, Islannissa ja Himalajalla

Kun vähän aikaa sitten uutisissa kerrottiin suuresta jääkimpaleesta, joka oli pudonnut Himalajan rinteestä ja aiheuttanut suuren tulvan, ajattelin islantilaisen Andri Snær Magnasonin kirjaa Ajasta ja vedestä. Kirja on humanistin näkemys ilmastonmuutoksesta. Kirjoittaja on kielen- ja kirjallisuudentutkija, joka sai tehtäväkseen kirjoittaa ilmastonmuutoksesta tarinan, koska suurin osa meistä ymmärtää paremmin tarinoita kuin faktoja. 

Kirja kertoo ilmastosta ja sen muuttumisesta oman sukunsa ja Islannin historian kautta. Hän kertoo niin jäätikkökiipeilyä harrastaneista isovanhemmistaan kuin omista lapsistaankin ja suhteuttaa ilmastonmuutoksen etenemisen sukupolvien pituuteen. Kirjassa kerrotaan saagojen sankareista ja islantilaisista kirjailijoista ja tutkijoista, joista useimmat ovat suomalaiselle tuntemattomia ja ainakin minä opin Islannin historiasta ja kulttuurista monta asiaa. En ollut esimerkiksi tiennyt, että viikingit kuljettivat Islantiin myös poroja, jotka kuolivat sukupuuttoon 1940-luvulle tultaessa. Opin myös, että Napoleonin sotien aikaan Islannissa vaikutti Jørgen Jørgensen -niminen seikkailija, jonka julisti maan itsenäiseksi ja jota voidaan pitää tasa-arvon ja vapauden aikaansa edellä olevana edustajana. Yllättäen pitkän puheenvuoron saa myös Dalai Lama, jota kirjailija pääsi haastattelemaan tämän Islannin vierailun yhteydessä. Uskonnollinen johtaja kertoo elämänsä tarinan. Yllättävintä tarinassa oli vaihe, jossa tämä teki yhteistyötä puhemies Maon kanssa ennen Tiibetin kansannousua. 

Keskustelut Dalai Laman kanssa ovat muistutus anteeksiannosta ja sovinnosta, mutta myös osoitus ilmastonmuutoksen globaalisuudesta. Ilmastonmuutos sulattaa jäätä niin Islannissa kuin Himalajallakin ja aiheuttaa arvaamatonta tuhoa, kuten alussa mainitsemani uutinen jäälohkareen irtoamisesta osoittaa. Havainto on vaikuttava ja korostaa maapallon ihmisten kohtalonyhteyttä, mutta pseudotieteeltä kuulostavat yritykset löytää yhteyksiä Himalajan ja Islannin myyttien ja kielten välille, tuntuvat

turhilta. Kirjoittajan syvään huoleen ilmastonmuutoksesta myös tuntuu sopivan huonosti se, että hän ei tunnu tuntevan lainkaan syyllisyyttä siitä, että hän matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa, lentokoneella. 

Kirja on kaunista kieltä. Suomentaja Tapio Koivukari osaa asiansa. Alkukielinen teos on kirjoitettu vuonna 2019, mutta siihen on lisätty korona-ajan jälkisanat. Onko korona osoittanut, että ihmiskunta voi oppia ja muuttaa käyttäytymistään? 

Kirja valittiin vuoden 2021 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. 

Andri Snær Magnason
suomentanut Tapio Koivukari

Ajasta ja vedestä
Aula & Co, 2020

Kuunpäivän kirjeet - rakastetun kaipuuta ekokatastrofin keskellä

Sain viimein Enni Itärannan uutuuskirjan loppuun. Lukeminen otti aikaa. Ei siksi, että Kuunpäivän kirjeet olisi ikävää luettavaa. Päinvastoin, kirja on kaunista ja nautittavaa, hitaasti luettavaa tekstiä. Tekstin kauneudesta huolimatta, lukemiseni katkesi välillä ja pääsin vasta viikkojen jälkeen loppuun. Mutta ei haittaa, tämän kirjan kaihoisan suloiseen maailmaan on hyvä paneutua uudelleenkin.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, noin sadan neljänkymmenen vuoden päähän. Elämä maapallolla on ilmastonmuutoksen ja saasteiden vuoksi melkein lakannut. Saastuneen maan keskellä on muutama turisteille tarkoitettu vyöhyke, joissa maan asukkaat palvelevat avaruudesta vierailevia ihmisiä. Asetelma muistuttaa jopa hieman Kari Hotakaisen Tarinan maailmaa. Mutta kun Hotakaisen kirjassa maaseudusta on tullut turistialue, jossa pääkaupungin asukkaat käyvät rentoutumassa, Itärannan kirjassa sama kohtalo on kohdannut koko maapalloa. Maan asukkaat ovat ihmiskunnan alinta ryhmää, köyhiä ja saasteiden saastuttamia. Menestyneemmän ovat asettunet  asumaan Kuuhun, Marsiin ja useille pikkuplaneetoille. Niitä täyttävät kimaltavat kaupungit ja nopeat junaradat. Keinotekoisille sylinteriplaneetoille on saatu luotua kukkivia puutarhoja. Asetelma tuo mieleen alkuperäiskansojen reservaatit.

Kirja koostuu pääosin kirjeistä. Hotakaisen romaanin tavoin sekin on siis katkelmallinen, mutta tunnetila on erilainen. Tämän kirjan päällimmäinen tunne ei ole viha vaan suru. Kirjassa Lumi Salo -niminen parantaja etsii ja kaipaa puolisoaan ja muistelee heidän yhteistä aikaansa. Puoliso, Sol, tuntuu pakenevat Lumia, vaikka jättääkin merkkejä ja viestejä jälkeensä. Lumi matkustaa puolisonsa perässä planeetalta toiselle ja kirjoittaa tälle kaipaavia kirjeitä. Vähitellen hän alkaa ymmärtää, että puoliso on salannut häneltä merkittävän osan elämäänsä. Eikä yksin hän, salailuun ovat osallistuneet muutkin Lumin läheiset. Mikä on Solin salaisuus? Tuhoaako salailu rakkauden? Kaiho ja kaipuu eivät kohdistu vain rakastettuun. Kirja kuvaa myös kipeää koti-ikävää. Maassa syntyneet eivät voi katsoa tai ajatella kotiplaneettaansa ikävää tuntematta. Saastuneenakin Maa on koti.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan erilaisia. Lumi on parantaja, joka on oppinut taitonsa vanhemmalta taitajalta Vivianilta. Vivian on kadonnut, mutta tuntuu edelleenkin vaikuttavan Lumin elämään. Sol on tieteentekijä, etnobotanisti. Hän ei usko Lumin myyttiseen maailmaan, jossa keskeisiä ovat voimaeläimet. Kirjassa viitataan sumerilaisten tekstien Inanna ja korppi -tarinaan. Ainakin tämän romaanin kertoma versio korostaa ihmisen valintojen merkitystä. Mielenkiintoista tarinassa on myös korpin keskeinen rooli  näkyvän ja näkymättömän maailman välissä. Sumerilaiset myytithän ovat vaikuttaneet myös Raamatun kertomuksiin.

Etenkin kirjan loppuosa tuntuu viittaavan suoraan aikaan, jota elämme vaikka kirjan teksti onkin luultavasti syntynyt jo ennen vuotta 2020. Kirjassa puhutaan vuosikymmenien karanteenista, jotka erottavat perheenjäseniä toisistaan. Kirjassa pohditaan myös terrorismin oikeutusta ja ihmisen roolia maailmassa. Täytyykö maa pelastaa ihmisiltä? Kuinka pitkälle ihminen voi mennä ajaakseen oikeana pitämiään asioita.  Monella tavoin ajatuksia herättävä kirja.

Itäranta, Enni
Kuunpäivän kirjeet
Teos, 2020

Kadonnut kylä - mysteeri pohjoisessa

Camilla Sten oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kun kirjan takakansi kertoi, että kyseessä on kuuluisan dekkaristin Viveca Stenin tytär, muistin nuorten dekkarisarjan, jota äiti ja tytär ovat luoneet yhdessä. Kadonnut kylä on houkutellut minua kirjaston hyllyssä jo pitempään. Mielenkiintoista olisi tietää, onko kirjan innoituksena ollut Kiirunan kaupunki, jota vähitellen siirretään kaivoskäytävien päältä toiseen paikkaan. Kiiruna mainitaan kirjassa, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne vaan sen eteläpuolella sijaitsevaan radanvarsikylään Silverjärniin, joka Kiirunan tavoin on syntynyt kaivoksen ympärille. Alkuteoksen nimi on tosin Staden, kääntäjät ovat ilmeisesti ajatelleet, että suomen kielessä kylä ilmentää paremmin kuvatun tiiviin yhteisön luonnetta. Kadonneen kylän tarinassa tapahtumat ovat oikeastaan päinvastaisia kuin tosielämän Kiirunassa. Kirjan kylän rakennukset jäävät jäljelle, mutta melkein kaikki sen 900 asukkaasta katoavat jälkeä jättämättä. Kylän keskustasta löydetään löydetään vain pahoinpidelty ja lyhtypylvääseen ripustettu ruumis sekä itkevä vastasyntynyt vauva.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Järkyttävät tapahtumat liittyvät vuoteen 1959, jolloin kylää elättänyt kaivos yllättäen suljetaan ja suuri osa kyläläisistä jää työttömiksi tai muuttaa pois. Jäljelle jääneistä kyläläisistä suurin osa lähtee uuden pastorin johtamaan hurmokselliseen uskonnolliseen liikkeeseen mukaan. Tiiviin yhteisön ilmapiiri muuttuu painostavaksi. Uskonnollisen liikkeen ulkopuolelle jää vain muutama vahva nainen. Tapahtumia tarkastellaan heistä yhden, keski-ikäisen Elsan kautta. Elsa on tottunut huolehtimaan perheestään ja yksinelävästä Birgitasta, joka on avuton ja pelokas, ehkä psykoottinen. Mutta Elsakaan ei voi estää tuhoa. 

Kirjan toisena aikatasona on nykyaika. Aikatason keskushahmona on nuori Alice, joka haluaa tehdä dokumenttielokuvan 60 vuotta vanhasta mysteeristä ja ehkä jopa ratkaista sen. Hänellä on selvitystyöhön myös henkilökohtainen motiivi. Alicen isoäiti oli  Elsan tytär ja siten kotoisin Silvertjärnin kylästä. Tiedot kylän viimeisistä vaiheista perustuvat Alicen isoäidin saamiin kirjeisiin. Alice on saanut koottua mukaansa viiden hengen työryhmän. Ryhmän jäsenten välit jännitteiset ja kun aikaa vietetään eristyksissä, tyhjässä kylässä, tunnelma kiristyy entisestään. Onko muillakin kuin Alicella yhteyksiä vuoden 1959 tapahtumiin? Onko kylässä ryhmän lisäksi muitakin? Kirjan tunnelma muistuttaa hetkittäin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan tunnelmaa. 

Kirjan genrettäminen on hankalaa. Lähinnä se ehkä sijoittuu kauhukirjallisuuteen. Vaikka tarina on kiinnostava ja tuntuu aluksi koukuttavalta, sen jännite ei kestä ihan loppuun asti vaan kärsii uskottavuuden puutteesta. Parhaiten kirja kuvaa tyhjentyvän kaivoskylän ahdistavaa tunnelmaa. 



Sten, Camilla
Kadonnut kylä
suomentaneet Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

Rajamaa - kaukana kaikesta

Terhi Kokkosen kirja Rajamaa sai tätä vuonna Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Kirja on tiivistunnelmainen ja kypsä romaani, jossa kirjailijan muusikko- ja elokuvatausta näkyy. Kirja on elokuvamainen, se jakautuu kohtauksiin. Liikkeiden ja asentojen kuvaus on tarkkaa. Lukija näkee tapahtumat ja maiseman silmissään. Minulle kirja tuo mieleen Ruben Östlundin elokuvan Turisti. Siinä hyvin toimeentuleva perhe matkustaa alppikylään lomalle. Loman aikana perhe jää melkein lumivyöryn alle. Tilanne selviää, mutta perheen isän käyttäytyminen vaaratilanteessa särkee luottamuksen ja perheen ihmissuhteet. Myös katsoja ahdistuu seuratessaan perheen isän vaikeutta kohdata omaa itseään ja käytöstään. 

Rajamaa-romaanissa keski-ikäinen ja varakas pariskunta joutuu epäselvän auto-onnettomuuden jälkeen viettämään aikaa Lapin lomakylässä. Kirja ja elokuva eivät muistuta toisiaan vain miljöön ja takia. Kummankin tapahtumat on jaettu päiviksi, kerronta on tiivistä ja etenee näkökulmaa vaihdellen. Romaanissa tapahtumia tarkkaillaan välillä ulkoapäin, välillä vaimon näkökulmasta. Se etenee katkelmallisesti, pariskunnan kulunut elämä lomittuu lomakylässä vietetyn viikon tapahtumiin. Kirjan rakenne on tehokas, jännityskirjamainen. Lopputilanteeseen viitataan jo ensimmäisellä sivulla, lukijan jännitys pysyy silti yllä koko kirjan ajan.  

Päähenkilöiden lisäksi lukija tutustuu myös muutamaan lomakylässä työskentelevään sivuhenkilöön. Turismista elävä kylä näyttää kirjassa lähinnä loisteliaalta työleiriltä. Yksinvaltiaana hallitsevan hotallijohtajan alaisena työskentelevät ne, joilla ei ole vaihtoehtoa tai jotka eivät saa lähdettyä. Hahmoja ei selitetä valmiiksi. Lukija jää pohtimaan etenkin lääkäriä, jonka aiempi työura oli työpaikkakiusaamiseen. Hän ei ollut ollut uhri eikä kiusaaja vaan se kolmas, joka ei pystynyt puuttumaan asiaan. Hän on ihminen, joka "katsoo aina pois", kuten tytär toteaa.

Kirjan miljöö on turisteille tuttu lomakylä, epätodellinen taajama keskellä erämaata. Kirja sai minut kuvittelemaan, millaisia nuo epäkaupungit ovat nyt, kun korona on lopettanut turismin ja autioittanut hotellit. Erinomaisia miljöitä kauhu- tai dystopiaromaaneille.

Kokkonen, Terhi
Rajamaa
Otava, 2020
                                               

Viimeiset sydämenlyönnit - sikoja ja ihmisiä

Korona-aikana voi muistella paikkoja, joissa on joskus käynyt ja matkustaa kirjojen avulla. Minulle Gotlanti on rakas paikka, jota haluan muistella ja jonne voi palata dekkareita lukemalla. Anna Janssonin uusimmassa kirjassa Viimeiset sydämenlyönnit vakiosankari Maria Wern ja hänen tiiminsä etsivät salaperäisesti kadonnutta nuorta naista. Naisen kohtaloon, ehkä liittyy myös vanheneva pariskunta, joka viettää neljäkymmentävuotishääpäiväänsä Gotlannissa. Pariskunnan tarkoituksena on löytää pitkään suhteeseen uutta intohimoa, mutta tavoitetta häiritsee nuori mies, jonka aktiivista seksielämää ja vaihtuvia kumppaneita he joutuvat mökkinsä ikkunasta tarkkailemaan. Vaimo on ammatiltaan toimittaja ja kirjoittanut työkseen lääketieteeseen liittyvistä aiheista. Lääketieteelliset kysymykset ovatkin kirjassa keskiössä alusta asti. 

Tarinaan liittyy vahvasti Maria Wernin työtoveri ja entinen rakastettu Per Arvidsson, jonka lapsi sairastuu niin pahasti, että hän joutuu odottamaan sydämensiirtoa. Per ja hänen entinen vaimonsa valvovat sairaalassa lapsensa vuoteen äärellä ja pelkäävät pahinta. Kirjassa mietitään, kuinka pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään pelastaakseen oman lapsensa. 

Anna Jansson on ammatiltaan sairaanhoitaja ja se näkyy monissa hänen kirjoissaan. Niin tässäkin. Hän on kiinnostunut lääketieteen kysymyksistä ja tuntee sairaalamaailmaa. Tämän kirjan teemoiksi nousevat geenitekniikka ja lääketieteen etiikka. Kirjan henkilöistä monet ovat lääkäreitä tai geenitutkijoita. Ihan uskottavia kirjan käänteet ja teoriat eivät ole, ainakaan maallikon silmin. Ehkä Anna Jansson tietää paremmin.

Kirja on pettymys myös Gotlantia ikävöivälle. Tässä kirjassa ihana saari häivytetään jonnekin taustalle. Sen keskeiset tapahtumapaikat ovat sairaala, eläinlääkäriasema ja sikala. Ei mitään turistin tuntemia kohteita. Hauskaa on, että kirjassa on sivuhenkilö, joka puhuu pehmeää suomenruotsia. 

Kansikuva kustantajan sivulta


Jansson, Anna
Viimeiset sydämenlyönnit
Gummerus, 2020

Sen edestään löytää - jännitystä Viipurin läänistä

Olen usein katsellut kirjastossa Terttu Autereen 30-luvulle sijoittuvia dekkareita, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi sarjan viidenteen osaan Sen edestään löytää. Näiden nostalgisten kirjojen sankarina toimii Viipurin lääninpoliisissa työskentelevä etsivä Juhani Kuikka. Tällä kertaa hän joutui matkustamaan läänin kukoistavasta pääkaupungista radanvarsikuntaan selvittelemään nuoren miehen murhaa.

Kirjan maailma on Suomi-filmistä tuttua maailmaa. Murhattu nuori mies työskennellyt apteekkarioppilaana ja asunyt ainoana miehenä apteekin talossa yhdessä vanhenevan apteekkarineidin, nuoren farmaseutin ja kotiapulaisen kanssa. Korean ulkonäkönsä ja sulavan käytöksensä ansiosta hän oli herättänyt ainakin paikkakunnan naisten huomion. Kirjassa tutustutaan nuoreen nimismieheen, tuomariin, jolla puolet itseään nuorempi vaimo ja opettajapariskuntaan. Eniten surua ja salaisuuksia tuntuu kertyneen asemalla asuvan asemapäällikön perheen elämään. Vallasväen lisäksi kirjassa tavataan asemamiehiä, palveluskuntaa ja tehdastyöläisiä. Kannaslaista sävyä kirjaan tuo vanheneva nainen, joka kaipaa vallankumousta edeltävää aikaa Pietarissa.

Kirjan kuvaama aika oli vaurasta aikaa, jolloin moderni elämänapa oli jo saavuttanut karjalaisen kunnan. Autot ja puhelimet muuttivat elämää. Kunnan vanha taajama, kirkonkylä, oli jäämässä sivuun ja kunnan uudeksi keskukseksi oli nousemassa asemakylä. Paitsi rautatie, sen merkitystä lisäsi myös myös kasvava saha. Pitäjän nuoret naiset haaveilivat suurista kaupungeista. 

Kirjassa viitataan sarjan edellisin osiin, mutta niiden tunteminen ei ole välttämätöntä.Juhani Kuikka kuvataan sympaattisena hahmona, joka nyt elää elämänsä onnelista aikaa nuorena aviomiehenä. Kuvaukset Viipurista sykkivänä suurkaupunkina luovat kirjaan surullista sävyä vaikka Juhani Kuikan elämä onkin kaikin tavoin mallillaan. Lukija tietää, että onnen päivät Viipurissa eivät kestä enää pitkään.

Kirjan rikosjuoni ei ole kovin monimutkainen, jo kirjan otsikko vihjaa rikoksen motiiviin. Lukijakin tuntee lopulta poliisien tavoin myötätuntoa murhaajaa kohtaan. Kirja on viihdyttävä pastissi. Rentouttava kurkistus menneeseen maailmaan.

Kansi: Pirta Syrjäinen


Autere, Terttu
Sen edestään löytää
Karisto, 2020

Kun kuningas kuolee - Hartolan kuningaskunnan vaiheita

Elina Backmanin esikoiskirja Kun Kuningas kuolee on ilmeisesti on ollut tämän vuoden kotimainen dekkariyllättäjä. Kirja on nousi ilmestyttyään kirjastojen varausjonojen kärkeen ja arvostelutkin ovat olleet kohtalaisen hyviä. Keskustelua ja kritiikkiäkin kirja on herättänyt. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen tapaus. 

Kun kuningas kuolee on perinteinen dekkari. Sen yhteiskunnallinen sanoma ei ole vahva, vaikka siinä onkin nostettu esiin aikamme suosikkiteemoja kuten seksuaalinen väkivalta ja poliisin väärinkäytökset.  Rikosten lisäksi siinä viitataan työuupumukseen ja saattohoitoon. Kirjan tapahtumat liikkuvat Helsingissä ja Hartolassa. Kirja alkaa helsinkiläisen mainostoimiston juhlinnalla. Juhlia seuraavana aamuna mainostoimiston perustaja makaa kuolleen Suomenlinnan Kuninkaanportilla. Kirjan toinen juonne sijoittuu Hartolaan, johon työstään irtisanottu nuori toimittaja Saana on vetäytynyt toipumaan ja miettimään elämäänsä. Aikansa kuluksi hän alkaa selvittää vuonna 1989 tapahtunutta nuoren tytön kuolemaa. Lukija arvaa, että nämä alkuaan erilliset tarinat liittyvät kirjan kuluessa yhteen, kuten tapahtuukin. Kirjan teksti on sujuvaa ja tarina vie mennessään.  Rikosjuonen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. Melkein viisisatasivuisen kirjan lukee nopeasti, parissa illassa. Vaihtuvista aikatasoista ja näkökulmista huolimatta tarinaa on helppo seurata.

Minua kirjassa ihastutti erityisesti kohtaus, jossa päähenkilö perehtyy rikokseen lukemalla 1980-luvun sensaatiolehtiä Kansalliskirjastossa. On hienoa, että kirjastolaitoksen olemassaolosta ja palveluista muistutetaan. 

Koskipään kartano Hartolassa. 
Kuva Markku Haverinen 
Kirjaa on kritisoitu pienistä asiavirheistä ja huolimattomasta kielestä. Minua ne eivät häirinneet. Tiivistys ja karsinta olisivat kyllä parantuneet tarinaa. Viittaukset paranormaaleihin ilmiöihin tuntuvat turhilta. Vihjeitä tuntuu kirjassa olevan vähän liikaa, niistä jotkut jäävät odottamaan seuraavia osia. Kirjailija on luvannut, että kirja saisi jatkoa, mahdollisesti kokonaisen kirjasarjan, joka nostaisi Hartolan kuningaskunnan kuuluisien murhapaikkakuntien joukkoon. 



Backman, Elina
Kun kuningas kuolee
Otava, 2020

Hengittämisen taito - hiljainen ilo

Pienoisromaani on Joel Haahtelan laji. Hän saa mahdutettua sanottavansa alle 200 sivuun. Enempään ei ole kerrallaan tarvetta. Tyypillistä näille kirjoille on myös matkustaminen. Niissä kuljetaan Euroopassa: Saksassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ... Ulkoisen liikkumisen lisäksi niiden ihmiset myös kulkevat sisäistä matkaa ja selvittävät omaa alkuperäänsä tai ihmisen osaa ja elämän tarkoitusta. Usein myös matka läheisen ihmisen luo näyttäytyy pitkänä matkana. 

Kansi: Päivi Puustinen


Hengittämisen taito -kirjan päähenkilö on nuori mies, joka lähtee etsimään kadonnutta isäänsä. Tämä jätti aikoinaan suomalaisen vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Itsensä hylätyksi tuntenut poika on oppinut vihaamaan isää, jonka yhteydenottoa joutui turhaan odottamaan.  Erityisen katkera isäänsä kohtaan poika on silloin, kun hän joutuu viettämään kuukausia sairaalassa. Kirjasta ei käy ilmi, mitä hän sairasti. Lukija ajattelee, että surua ja raivoa. Isän tapaamista varten poika on opetellut uudelleen välillä unohtuneen isänsä kielen. Itsekin hän ihmettelee, miksi hän halusi opiskella Kreikkaa äidiltään salassa. Matka johtaa hänet aluksi isänsä kotikaupunkiin Thessalonikiin ja siellä vielä asuvan  isänsä veljen lesken. Tältä hän kuulee tältä taakoista, joita isä on kantanut elämänsä ajan ja oppi jotain myös itsestään ja elämän arvaamattomuudesta.

Käy ilmi, että isä elää erakkoluostarissa Kreikan saaristossa yhdessä vanhan hauraan luostarivanhuksen ja toisen munkin kanssa. Siellä päivät kuluvat työssä ja rukouksessa. Siellä aiemmin masennuksesta kärsinyt isä on löytänyt mielen elämäänsä. Öiset rukoushetket ovat unta tärkeämpiä. Laiskuuden hetkiä varotaan, koska pahuus voi saada niiden kautta otteen ihmisestä. Jatkuva rukous rinnastuu hengitykseen. Siinä anteeksiantoa pyydetään myös siitä, mihin ei itse olla syyllistytty. Luonnollinen elämän kiertokulku ja yhteys Jumalaan liittyy myös luontosuhteeseen. Luostarisaarella kasvaa puita, toisin kuin useimmilla muilla saarilla. Niistä  vanhin on Getsemanen puutarhasta kuljetettu. Puut pitävät maaperää paikallaan ja ylläpitävät elämää, samalla kuolleiden ruumiit ruokkivat niitä. Mehiläisten kasvatus ja mehiläisvahatuohusten valmistus on luonnollinen osa elämää. Haasteeksi luostarisaaren elämäntavalle nostetaan pakolaisjoukot, jotka hukkuvat luostarin lähivesille yrittäessään turhaan Eurooppaan. Onko oikein, että luostarissa vain rukoillaan? Pitäisikö heidän tehdä jotain konkreettisempaa maailman ja sen kärsivien ihmisten puolesta? 

Hengittämisen taidolla on paljon yhteistä viime vuonna ilmestyneen Adélen kysymys -kirjan kanssa.  Siinäkin tapahtumapaikkana oli luostari, tosin katolinen luostari Pyreneillä.  Kirjoissa tarkastellaan isän ja pojan suhdetta eri näkökulmista. Aiemmassa romaanissa havainnoijana oli keski-ikäinen isä, tässä uudemmassa aikuinen poika. Kun Adélen kysymys viittasi epävarmasti ihmeen mahdollisuuteen, tässä kirjassa Jumalan todellisuus on vahvasti läsnä. Kummankin kirjan maailmassa on myös rosoja, särkyneitä ihmisiä, epäilyä ja naissuhteiden ongelmia. Hengittämisen taito -kirja kärsii mielestäni vertailusta sisarteokseensa. Vaikka uutuuskin on hieno kirja, se ei tavoita Adédeln kysymyksen kuulakkuutta ja herkkyyttä. Makuasia tietysti. 

Kotoisinta ja nostalgisinta tässä kirjassa olivat viittaukset poissaolevaan äitiin, kreikkalaisen isän jättämään suomalaiseen vaimoon. Äiti työskenteli Kallion kirjastossa, jonne hän joskus otti myös pojan mukaansa. Kirjassa kuvataan hiljaisia hetkiä tuossa kauniissa talossa juuri kirjaston sulkemisen jälkeen. Jokainen talossa vieraillut ymmärtää, että talon kauniit salit ja portaikot sopivat hienosti juuri tämän kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli tavoitettu myös jotain hienoa ja yleistä kirjaston olemuksesta. Kun poika ei lakannut ihmettelemästä niitä outoja mielenkiinnonkohteita, joita kirjaston asiakkailla saattoi olla, hän tulee todenneeksi, että kirjasto palvelee mitä erilaisimpia ihmisiä. Hän  iloitsee myös siitä, että "kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen eksyneen kodittoman". Voiko luokitusjärjestelmän ideaa ja olemusta selittää kauniimmin!

Haahtela, Joel
Hengittämisen taito
Otava, 2020

Tulirinta - taiteilijan poika

Anna Kortelainen on taidehistorioitsija, joka on perehtynyt myös Helsingin historiaan, sota-ajan mielialoihin ja Tampereen Sara Hildeniin sekä oman sukunsa karjalaiseen historiaan. Vahvimmillaan hän on kuitenkin 1800-luvun ilmiöissä ja Suomen kultakauden taiteilijoissa. Hän on kirjoittanut niin tavarataloista kuin naisellisesta hysteriastakin. Jo vuonna 2002 ilmestynyt Virginie oli kauno kirjallisuutta lähenevä taidehistoriallinen salapoliisiteos, joka jäljitti Albert Edelfeltin ranskalaisen rakastajattaren tarinaa. Salaperäistä naista jäljittäessään hän hän tuli avanneeksi 1800-luvun Ranskan taidepiirien elämäntapaa ja aikakauden ilmiöitä. Samalla kirja oli kuvaus historian tutkimusprosessista. Kirja oli ensimmäisiä suomalaisia hybridikirjoja, tietokirjoja, jotka sisältävät myös omaelämäkerrallisia osioita ja fiktiota ja jotka eivät tyyliltään jää jälkeen parhaasta kaunokirjallisuudesta.  Edelfelttien suvusta Kortelainen kirjoittanut myöhemminkin. Tänä syksynä ilmestynyt Tulirinta on romaaniksi luokiteltu kuvaus taiteilijan ainoasta avioliitossa syntyneestä pojasta, nuorena kuolleesta Erik Edelfeltistä. Vaikka kirja on fiktio, kirjailija esittelee lähteensä eli ne vähät faktat, jotka Erik Edelfeltustä on jäljellä. Lukijalla on mahdollisuus epäillä, mutta tarina on vakuuttavasti rakennettu. Erikin tarina enteilee 1900-luvun suuria mullistuksia niin Suomessa kuin Euroopassakin.

Nuorena kuollut Erik  oli aatelissukunsa viimeinen, joka tunsi sukuhistorian velvoitteet vaikka ei uskonutkaan aatelisten etuoikeuksien pönkittämään maailmaan. Suuri yleisö muistaa hänen herkästä pienen pojan muotokuvasta. Kuuluisan miehen pojan osa ei koskaan ole helppo, Erik helpotti osaansa sanoutumalla irti taiteesta ja suuntautumalla tieteisiin ja toimintaan, joissa hän ei joutunut kilpailemaan isänsä kanssa. Perhe-elämä ei ollut helppoa, taiteilijaisä oli harvoin kotona ja jäi vieraaksi. Tämä omistautui paitsi taiteelleen ja ystävilleen, myös muille naisille. Äiti purki katkeruuttaan paitsi mieheensä myös ainoaan poikaansa. Erik sairasti nuoresta asti tuberkuloosia ja vietti pitkiä jaksoja sairaaloissa ja parantoloissa. Mutta kirjan nimi ei viittaa vain kipeäään rintaan vaan myös tulisiin aatteisiin, jotka innostivat sortokauden nuoria. Kun isä oli maalannut tsaarin muotokuvan ja ollut hovissa arvostettu vieras, poika oli valmis vastustamaan venäläistä sortovaltaa vaikka asein. Nuori sukupolvi halveksi vanhan sukupolven periaatteettomuutta. Kirjan tarina liikkuu vuorotellen kahdessa eri aikatasossa. Aikaisemmassa nuori Erik toimii ystävineen Helsingissä ja kokee isänsä kuoleman. Myöhemmässä aikatasossa nuori mies opiskelee Ranskassa sielutieteitä.  Samalla hän tutustuu samalla taisteluun Euroopan viiniviljelmiä uhannutta kirvaa vastaan ja häviää oman taistelunsa tuberkuloosia vastaan. Erikin lyhyeen elämään sisältyy salaisuus, johon vihjataan pitkin matkaa ja joka lopulta paljastuu. 

Kirjan rakenne toimii hyvin. Tekstiin on upotettu kiinnostavia tietoja ja mielenkiintoisia näkemyksiä. Ainakin minä olin unohtanut, että taiteilija Edelfeltin isä oli Ruotsista saapunut arkkitehti, joka suunnitteli ensimmäisen Helsingin rautatieaseman. Kirja tutustuttaa myös psykologian historiaan kuten nuorena kuolleeseen Hjalmar Neiglickiin. Myös Albert Edelfeltistä tietysti puhutaan paljon. Minulle uutta oli Albert Edellfeltin vahva antisemitismi. Tämä asenne periytyi myös Erikille, vaikka isän ja pojan välillä muuten olikin vahvoja aatteellisia eroja. Kirjassa on myös viittaus Kristus ja Mataleena -teokseen. Viittaus ei liity aatteisiin vaan nuoren miehen fantasioihin. Kirjan luettuani taulua ei voi enää katsella samalla tavalla kuin ennen.  

Kirjan sävy on alusta asti traaginen. Lukija tietää, että päähenkilö kuolee nuorena ja odottaa koko ajan salaisuuksien paljastuvan sitä ennen. Kirjassa puhutaan kuolemasta ja sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan, mutta myös nuoruuden kiihkeydestä ja sen jättämistä jäljistä. Erik toimi helsinkiläispoikien Verikoirat-ryhmässä, joka oli osa aktiivista sortotoimien vastustusta. Olivatko suomalaiset itsenäisyystaistelijat terroristeja? Kun kirja puhuu vastarinnasta,  se viittaa myös tämän päivän taisteluihin. Kaikkina aikoina nuoret miehet ovat olleet valmiita toimiin, jotka jättävät jäljet loppuelämäksi. On se sitten pitkä tai lyhyt kuten Erikin.


Kortelainen, Anna
Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
Tammi, 2020

Tuhkaan piirretty maa - suomalaiset, saamelaiset, saksalaiset


Suomalaiset kirjoittavat edelleenkin sodasta. Itärintamasta huomio tuntuu nyt siirtyneen Lappiin ja sen rintamaan. Tänä vuonna Tommi Kinnunen on julkaissut upean Ei kertonut katuvansa -romaanin, joka antaa äänen saksalaisten matkaan lähteneille naisille. Viime vuosina ilmestyneistä kirjoista ainakin Rosa Liksomin Everstinna,  Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sekä Minna Rytisalon Lempi käsittelivät Lapin sotaan sekä suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Myös Hanna Haurun Jääkansi ja Johanna Laitilan Lilium Regale liittyivät pohjoisen sotarintamaan, vaikka niiden painotus olikin muualla. Jo vuosia aiemmin Heidi Köngäksen Dora, Dora kuvasi Albert Speeriä Lapissa. Mielenkiintoista on se, että sotahistoriaan liittyviä romaaneja tuntuvat kirjoittavan nyt  erityisesti naiset. 

Tuhkaan piirretty maa ei kerro varsinaisesti Lapin sodasta. Se liikkuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen aikataso on vuosi 1944, jolloin saksalaiset ja suomalaiset olivat vielä aseveljiä. Toinen aikataso on sodanjälkeinen jälleenrakennuksen aika, tämä aikataso alkaa kirjassa vuodesta 1947. Vuoden 1944 tapahtumien paikkana on vankileiri Inarissa. Tapahtumia tarkastellaan leirille sijoitetun suomalaisen tulkin silmin. Entinen Akateemisen Karjala-seuran mies tutustuu saksalaiseen komentajaan ja saamelaiseen tietäjänaiseen sekä suomalaiseen vartijaan ja suomenruotsalaiseen vankiin. Näiden kaikkien välillä näyttää vallitsevan yhteisymmärrys. Myöhemmän tapahtumatason päähenkilö on suomalaisen vangin toimittajavaimo, joka saapuu Lappiin etsimään kadonnutta miestään.

Kirjassa on kaksi teemaa. Niistä tavallisempi on suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö. Asiasta on tietysti kirjotettu paljon. Rautiaisen näkökulma on tavallista rajumpi. Kirjassa puhutaan saksalaisten vankileireistä Suomen Lapissa. Petra Rautiainen on itsekin opiskellut historiaa. Kirjassaan hän hän tukeutuu pitkälti arkeologi Oula Seitsosen väitöskirjaan, jonka mukaan vankileirejä olisi ollut Lapissa satoja. Leireillä oli vankeja eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Suomalais-saksalainen yhteistyö ulottui myös näihin leireihin, joiden jälkiä pyrittiin sodan jälkeen hävittämään. Vielä kiinnostavampi teema liittyy saamelaisiin ja siihen antropologiseen tutkimukseen, jonka kohteeksi he joutuivat myös Suomessa. Suomalaiset tekivät rotututkimuksia ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Kirjan päähenkilö joutuu ihmettelemään, kuinka toiminta voi jatkua kuin sota ei ikinä olisi päättynytkään. Kirjassa seurataan saamelaisiin kohdistuvan rasismin muutoksesta. Vankileirien brutaaleja tutkimuksia seuraavat asuntolakoulut, jotka erottavat saamelaislapset kodistaan ja kulttuuritaustastaan. Perinneasuun pukeutuneita saamelaisia halutaan koristeeksi, ei osaksi yhteiskuntaa. Alkuperäiskansan sorto yhdistetään kirjassa saksalaiseen rotukäsitteeseen.

Petra Rautiainen on kertomansa mukaan kärsinyt lukihäiriöstä. Siksikö hänen kielensä on niin selkeää ja karhean kaunista? Lauseet ovat lyhyitä. Tekstissä on rytmi. Suomenkielisen tekstin välissä on saamenkielisiä ilmauksia. Lapin maailma näyttäytyy kokonaiselta.

Rautiainen, Petra
Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020

Kuukauden luetuimmat