Helmimies - kuolema eteläisessä Helsingissä

Luulen, että olen lukenut kaikki Outi Pakkasen dekkarit alkaen vuonna 1973 ilmestyneestä Murhan jälkeen mainoskatko -kirjasta lähtien. Tietysti etsin käsiini myös uusimman, Helmimiehen. Kirjan nimi on hyvin valittu. Se viittaa paitsi kuukauteen myös naisen vaatteisiin ja koruihin pukeutuvaan mieheen.

Kirja on taas taattua Pakkasta. Kirjan päähenkilö on jälleen Helsinki. Vaikka edellinen kirja, Linna, vieraili välillä jopa Savonlinnassa, tämän kirjan tapahtumat mahtuvat raitiovaunujen alueelle.  Anna Laineen kotiseudun Punavuoren lisäksi liikutaan Töölöntorilla  ja Eiran vanhojen luksustalojen maailmassa. Keskeisin ravintola on Sea Horse. Kirjailija haluaa puolustaa sitä vanhaa stadia. Vanhan Rööperin muuttuminen hipsterin Punavuoreksi on vielä hyväksyttävä muutos,  kaupungin horisonttia muuttavat pilvenpiirtäjät eivät. Tässäkin kirjassa Helsingin keskustan hienojen asuntojen vastakohdaksi asetetaan rikoskonstaapeli Tanja Strömin pieni kaksio jossakin Vantaalla. Vantaan ja Espoon kaupunginosia ei näissä kirjoissa yleensä nimetä. Ne eivät ole stadia ja siten kaukana jossakin.
Mukava unikirja

Anna Laine on taas kirjassa mukana, mutta toisin kuin monissa aikaisemmissa kirjoissa, rikosten ratkaiseminen jätetään nyt poliiseille. Anna Laine keskittyy nyt kokonaan työhönsä ja kotiin. Vanha mäyräkoiraherra Justus on kuollut ja Anna totuttautuu villiin koiranpentuun. Elämää vilkastuttaa myös häistä haaveileva miesystävä ja tämän poika. Itse rikoksesta Anna lukee vain lehdestä, vaikka hän onkin yksi viimeisiä uhrin tavanneista henkilöistä.

Kirjan henkilöt ovat kodikkaita ja uskottavia. Henkilöhahmoja syvennetään ja esitetään eri näkökulmista.  Murhaaja on helposti arvattavissa, mutta se ei näissä kirjoissa haittaa. Kirja tarjoaa mukavia kurkistuksia erilaisiin todellisuuksiin.Ja monenlaista hyvää ruokaa.


Pakkanen, Outi
Helmimies
Otava, 2019

Musta vyö - mies ja kuolemanpelko

"Isän kuolema, tämä luonnollinen asia, jossa ei ollut mitään ihmeellistä eikä suurtakaan syytä järkyttyä, tapahtui minun elämässäni nyt ensimmäisen kerran."

Minä olen löytänyt Petri Tammisen lakonisen kirjallisuuden vasta vähän aikaa sitten, vaikka hän on julkaissut kirjoja 90-luvulta lähtien. Viimeksi nautiskelin Suomen historian -kirjan anekdooteista. Uusin kirja Musta vyö on taas siirtymä yleisestä yksityiseen. Kuitenkin niin, että yksityistä kokemusta kuvatessaan se saavuttaa jotakin yleisinhimillistä.
Kansi: Piia Aho

Kuolema näyttää olevan tärkeä ja keskeinen teema tämän hetken kotimaisessa kirjallisuudessa. Musta vyö tarjoaa vaihteeksi miesnäkökulman tähän aiheeseen. Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Petri, ammatiltaan kirjoittaja ja muutenkin kovasti kirjoittajansa oloinen mies.

Isäsuhde oli varjostanut miehen elämää aina. Hän ei koskaan tuntenut riittävänsä isälle. Siitäkin huolimatta, että hän ei koskaan muistanut isän osoittavan pettymystään siitä, että poika ei seurannut isäänsä urheiluharrastuksiin. Tuntui, että isä ei koskaan ottanut itseensä mitään. Poika taas ottaa itseensä ihan kaiken. Mutta oliko isäkään niin vahva, kun poika kuvitteli? Sukupolvien yritykset tavoittaa toisiaan näyttäytyvät avuttomina. Kun poika saa sanottua, että arvostaa isäänsä, isä itkee, mutta yksin. Isä kirjoittaa ja julkaisee viimeisinä vuosinaan runoja ja pyytää niistä kirjailijapoikansa kommentin. Poika ei henno sanoa, kuinka huonoja ne oikeasti ovat. Ymmärtämättömyyden muuriin törmää myös keski-ikäisen isän yritys puhua omille lapsilleen. Kun isä puhuu ahdistuksesta ja kuolemanpelosta, poika nostaa esiin ilmastonmuutoksen.

Isän kuolema pakottaa havahtumaan myös omaan kuolevaisuuteen ja nostaa esiin kuolemanpelon. Vaimon tulkinnan mukaan kyseessä on lopullinen aikuistuminen. Ja aikuisuus merkitsee yksinäisyyttä.  Ajatus, johon moni keski-ikäinen samaistuu. Kun kuoleman ja itsen välissä ei ole enää vanhempaa sukupolvea, tajuaa että kuolema voi saapua  milloin tahansa enkä voi enää piiloutua kenenkään selän taakse. Kuolemanpelon musertama mies yrittää hakea tukea papilta, äidiltään  ja jopa työmatkalla kohtaamaltaan espanjalaiselta kutsuvieraalta.  Suurin tuki on kuitenkin perheen arkea pyörittävä vaimo. Vaikka kirja kuvaa tapahtumia surutyötä tekevän miehen näkökulmasta, lukijan myötätunto on vaimon puolella. Kun mies käpertyy suruunsa ja etsii apua jopa buddhalaisuudesta, vaimo pitää maailmaa ja miestään pystyssä tahtonsa voimalla. Tunteilla on paikkansa, mutta tahto on vielä tärkeämpää. Vaimo myös osoittaa, että vielä on syitä elää. On "kakut, kirjasto ja lentopallo".

Musta vyö ei varsinaisesti lohduta vaan esittelee lempeällä tavalla elämän perusasioita. Elämä on ja kuolema on.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata Kirjan pauloissa ja  Kirja vieköön.

Tamminen, Petri
Musta vyö
Otava, 2019

Adélen kysymys - ihmeen mahdollisuus

Joel Haahtelan kirjat ovat pieniä ja kuulakkaita. Sanoja käytetään säästeliäästi. Uusimmassa  Adélen kysymyksessä ei ole suuria käänteitä. Kirjan kieli  on kaunista, sen 188 sivua haluaa lukea hitaasti ja pohtien.

Kirjan päähenkilö on klassisten kielten opettaja, joka lähtee Pyreneillä olevaan luostariin tutkimaan keskiaikaisia tekstejä. Hänen tutkimuksensa aiheena on Adéle-niminen nainen, joka julistettiin pyhimykseksi 900-luvulla. Adéle putosi kertomuksen mukaan vuorenrinteeltä, mutta säilyi vahingoittumattomana ja pian putoamisen jälkeen hänet löydettiin niityltä rukoilemasta. Pyhimykseksi julistamiseen liittyvä kirjeenvaihto ei ole aukoton. Tutkija haluaa selvittää, mitä Adélelle todella tapahtui. Tapahtuiko ihme vai voiko tapahtumat selittää vaikka seksuaalisella väkivallalla, kuten kirjoittajan tapaama nainen ehdottaa.

Matkalle Pyreneille tutkija tuo mukanaan myös oman helsinkiläisen elämänsä. Keski-ikäinen mies on huolissaan perheestään. Vaimo on lähtenyt ulkomaille töihin, mies pelkää liittonsa puolesta. Kova huoli on myös aikuisesta pojasta, joka on kärsinyt ahdistuksesta. Isä kantaa mukanaan muistoa mielenterveysongelmaisesta äidistään ja tämän kuolemasta. Peloissaan hän näkee pojassa suvulta perityt vammat. Hän pelkää välittäneensä poikaansa oman tuskansa ja oman ahdistuksensa. Mutta muistoissa on myös muisto onnellisen näköisestä pojasta juttelemassa tytön kanssa ravintolassa. Onko lapsen sisälle sittenkään kirjattu valmista surua? Paljon puhutut ylisukupolviset traumat ovat ehkä sittenkin voitettavissa.

Kirjan tapahtumapaikka on pieni luostari, jonka asukkaat ovat vapaaehtoisesti alistuneet kurinalaiseen ja jumalanpalvelusaikojen kahlitsemaan elämään ja löytäneet näin vapautensa. Mielekäs elämä ei tarvitse suuria puitteita. Päähenkilö käy pitkiä keskusteluja luostarin johtajan kanssa. Luostarin ulkopuolisessa kylässä hän tapaa myös miehen entisen, maallisen elämän.  Keskustelusta nousee esiin rauha elämän epävarmuuden ja haavoittuvuuden edessä. Ehkä sen kaiken keskellä ihmekin on mahdollinen.

Haahtela, Joel
Adélen kysymys
Otava, 2019

Vierashuoneet - Saarenmaan tarina jatkuu

Paula Havasten Saarenmaa-sarja jatkuu. Pronssitähti tutustutti lukijat nuoreen pariskuntaan, Viljaan ja Villemiin, jotka sopeutuvat sodanjälkeiseen neuvostohallintoon. Vaikka he asuvat Villemin kotitalossa, Vilja vastaa talon töistä, kun  Villem keskittyy kirjoittamaan runoja ja kertomuksia. Vierashuoneet jatkaa Viljan ja Villemin tarinaa. Edellisestä kirjasta tutun Viljan Anna-tädin avulla he saavat luvat ryhtyä pitämään majataloa valtion tukemille ja hyväksymille taiteilijoille. Työprikaati käy rakentamassa heille uusia huoneita, Anna-täti toimittaa hyödyllisiä tarvikkeita ja ensimmäiset vieraat saapuvat.
Kannen kuva: Shutterstock;
Gummerus

Kirja jatkaa maaseuturomaanien parhaita perinteitä. Kirjassa ympäristöä ja työntekoa kuvataan tarkasti. Kirjan ateriat ja niihin liittyvät valmistelut on niin elävästi ja herkullisesti esitetty, että kirjalle myönnettiin Turun kirjamessujen Kirja á la Carte -palkinnon. Kirjan lopussa on jopa Viljan majatalon ruokalista. Kaupungista saapuvat taiteilijat ovat näyttävät maaseutuoloissa naurettavilta eivätkä ymmärrä oikeista töistä mitään. Minua erityisesti ihastutti se, että tässäkin kirjassa huomioidaan mehiläisten kasvatus.

Mutta kirjassa on myös tummempia sävyjä. Kaikilla on salaisuuksia. Viljan lapsuuden tarinaa avataan kirja kirjalta vähän enemmän. Kaiken yllä on pelko ja epävarmuus. Villem oppii ylistämään kirjallisuudellaan sovhoosin työntekijöitä ja uutta yhteiskuntaa, mutta koskaan ei voi varma, ylittääkö teksti kuitenkin jonkun sopivaisuusrajan. Vilja pelkää, että vieraiden joukossa on urkkija, joka raportoi majatalon pidosta ja pitäjistä Tallinnaan. Talossa asuvat apumiehet Ants ja Arvo ovat Viljan korvaamattoman tärkeitä, mutta heidän keskinäinen suhteensa tulee salata kaikilta ulkopuolisilta. Jokaisella on oma valintansa, kuten talossa vieraillut metsäveli totesi.

Saarenmaa-sarja toivottavasti ja epäilemättä vielä jatkuu. Paula Havasteella on kyky saada mennyt maailma elämään ja väreilemään.

Havaste, Paula
Vierashuoneet
Gummerus, 2019

Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettu.

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Jo edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka ja sen henkilöinä länsimaisia lapsista haaveilevat parit ja ukrainalaiset nuoret kauniit naiset, joita tarvitaan tämän unelman toteuttamiseen. Ne olivat johdantoa Koirapuistoon. 


Tarinan kertoja on Aljonka, Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu ja perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, jotka vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneus. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joiden on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.
Kansi: Tuomo Parikka

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla menneisiin tapahtumiin, jotka sitten hitaasti paljastuvat. Tarinan myötä myös selviää, kenelle sitä kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä vaan jätetään myös lukijalle pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä  kerrottavaksi. Lukija toivoisi vähän tiiviimpää ja nopeammin etenevää kerrontaa. Korvikkeeksi tarinan hitaudesta lukija saa kuitenkin  hienon kuvauksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kirjailija on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historiaa ja yhteiskunnallista tilannetta. Hän on myös erinomainen miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla ihanat Dneprin rannat  ja akaasiapuistot kuin neuvostoaikaisen kaivoskaupungin ankeudenkin.  Kirjassa kaikkein voimakkaimmin kuvattu tunne on kaipuu kotiseudulle. Se pukee sanoiksi niiden tunteet, jotka eivät voi enää palata kotiin. 


Oksanen, Sofi
Koirapuisto
Like, 2019

Tässä meillä on kaikki nyt - kaikki se voittaa, vai voittaako?


Annamari Marttinen on aiemmissa kirjoissaan pohtinut rakkautta, seksuaalisuutta ja pakolaisuutta. Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän yhdistää teemat ja kirjoittaa kirjan lappeenrantalaisesta eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen turvapaikanhakijaan. Venäläisyys ei ole rakkauden este, mutta miehen uskonto on. Valja on Jehovan todistaja.

Rakkaustarinaa tarkastellaan yksinomaan naisen näkökulmasta yrittämättä ymmärtää miestä ja hänen tunteitaan. Lukija miettii, onko aiemmin varatun miehen kanssa seurustelleella päähenkilöllä aina alitajuinen tarve hakeutua suhteisiin, jotka näyttävät mahdottomilta. Hakeutuuko hän haasteellisiin suhteisiin, jotta yksinolo tuntuisi helpommalta? Samalla lukija joutuu päähenkilön tavoin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Käsitys Jehovan todistajista on useimmilla kovin kliseinen. Miesystävä Valjakin toteaa kirjassa, että ei hänen uskonveljiään ja -sisariaan ole kielletty olemasta tekemisissä ulkopuolisten kanssa. He jäävät yksin, koska ulkopuoliset eivät halua olla tekemisissä heidän kanssaan. Siksi Valjankin lapsuus oli yksinäinen.

Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole Jehovan todistajien maailmaa esittelevä kirja. Näkökulma uskontoon on koko ajan ulkopuolisen näkökulma. Kyse on pikemminkin esimerkistä. Olennaista on pohtia, voivatko rakkaus ja parisuhde olla itsenäinen elämässä itsenäinen saareke. Voivatko muuten täysin maailmoissa elävät ihmiset olla rakastavaiset?

Tässä romaanissa yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin. Rakkaussuhteiden alussahan ihmiset yleensä tarkastelevatkin maailmaa vain omasta näkökulmastaan, vaikka usein muuta väittävät. Ulkopuolisen maailman reaktiotkin tulevat kirjassa esiin päähenkilön tunteiden kautta. Minä olisin toivonut kirjan alkuosaan pientä tiivistystä, mutta tällaisenakin jännitys säilyy. Lukija odottaa loppuratkaisua malttamattomana.
Kirjan päällys: Markko Taina


Kirjastotäti pani kirjassa merkille ainakin sen, että tässä kuunneltiin äänikirjoja äänikirjasovelluksen kautta. Minua ihastutti myös se, että kirjan päähenkilö kohtaa unelmiensa miehen työväenopiston kurssilla. Kurssit törmäyttävät ihmisiä ja niillä on joskus yllättäviä seurauksia.

Marttinen, Annamari
Tässä meillä on kaikki nyt
Tammi, 2019

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukulampun valossa ja Kirjasähkökäyrä.

Talo moskeijan vieressä - šiialaista elämää

Uutuuksien keskellä saa onneksi lukea myös vanhempaa kirjallisuutta. Olen lukemattomat kerrat nähnyt Talo moskeijan vieressä -kirjan kirjaston hyllyssä. Nimi on kuulostanut kiinnostavalta, mutta nyt vasta oli syy tarttua siihen. Ja kun kirjan aloitti, sen  maailma vei mennessään. Kirja kertoo elämästä iranilaisessa uskonnollisessa pikkukaupungissa parinkymmenen vuoden ajalta, vuodesta 1969 aina 1980-luvun loppuun asti. Tapahtumat alkavat ensimmäisestä kuulennosta ja päättyvät ajatollah Khomeimin kuoleman jälkeiseen aikaan. Elämä  kiertyy vanhan perinteisen moskeijan ja sitä hallitsevan suvun ympärille. Moskeijaa johtaa imaami, mutta perhettä ja kaupungin taloutta johtaa mattokauppias Agha Dzan, jonka asema vähitellen murenee, kun uudet vallanpitäjät saavat vallan. 

Etenkin kirjan alkuosa on tunnelmaltaan nostalginen. Kirjailija Kader Abdolar pakeni 80-luvulla Iranista Hollantiin ja aloitti kirjoittajan uransa siellä.  Kirja epäilemättä liittyy hänen omiin lapsuusmuistoihinsa. Yllättäen kirjan alkukieli ei ole persia vaan hollanti. Maahanmuuttaja valitsi kirjallisuutensa kieleksi uuden kotimaansa äidinkielen. Tarinan edetessä kirjan sävy muuttuu karummaksi. Kirjan loppuosa kuvaa 80-luvun Irania, jonka yhteiskunnallinen tilanne pakotti kirjailijankin etsimään turvapaikkaa Euroopasta.

70- ja 80-luvut elänyt lukija voi kirjan avulla palauttaa mieleensä tuon aikakauden uutiskuvia. Tavallisissa suomalaiskodeissakin seurattiin tuolloin iltauutisten välittäviä tietoja islamilaisen vallankumouksen etenemistä. Seurasimme islamin nousua kuin kuulentoa. Se oli hämmästyttävä tapahtumasarja, joka tuntui tärkeältä, mutta jonka taustaa ja merkitystä ei ymmärtänyt. Kuvat shaahin loistokkaista juhlista, kauniista shaahittaresta ja vallankumouksen mustiin huiveihin pukeutuneista vihaisista naisista eivät ole unohtuneet.

Romaanin alku selittää vallankumouksen syitä. Shaahin valtakunnan hallintotapa oli armoton. Se polki sekä ihmisoikeuksia että uskonnollisia perinteitä. Hallintoa vastustivat sekä yhteiskunnallisia uudistuksia vaativa vasemmisto että perinteitä kunnioittavat muslimit. Shaahin vallan takuumiehinä olivat amerikkalaiset ja heidän vaikutusvaltansa mukana tullut ylikansallinen viihde kuten elokuvat koettiin perinteisen maailmankuvan uhkana. Mutta kun vallankumous oli tapahtunut ja uskonnolliset voimat nousseet valtaan, osa shaahin vastustajista tunsi joutuneensa uuteen pakkovaltaan, entistä tiukempaan. Tyrannia synnyttää tyranniaa. Vallanhimoiset ja usein ulkomailla koulutetut papit korvaavat aiemmat suvaitsevaisemmat ja maanläheiset imaanit. Vanha moskeija tuntuu menettävän merkitystään. Syntyy uusia uskonnollisia yhteisöjä, joiden arvot ovat vanhoja yhteisöjä kovempia.

Mutta Talo moskeijan vieressä  ei kuvaa vain yhteiskunnallista muutosta. Sen mielenkiintoisin anti on šiialaisen islamin kuvaus. Islam on läsnä koko elämässä. Se näkyy puhtaussääntöinä, puheena rukoushetkistä ja pyhiinvaelluksesta. Kirjassa keskustellaan naisten hunnuista ja avioliittosäännöistä. Islamilaista maailmaa kuvannee se, että kirjassa mainitaan alkoholi vain kerran, mutta oopiumista puhutaan paljonkin. Vaikka naisten siveyttä islamin piirissä on tunnetusti vahdittu, uskonnon suhde seksuaalisuuteen on paljon avoimempi kuin kristinuskon. Perhe-elämä ja seksuaalisuus ovat myös pyhien miesten elämää, selibaattia ei arvosteta. Kirjassa viitataan myös marttyyriyden suureen arvoon  šiialaisen islamin piirissä ja tietysti paitsi itseensä profeettaan myös hänen seuraajaansa Aliin.  Kirja ei kerro uskontojen kohtaamisesta vaan yhteisöstä, jonka elämän itsestään selvä keskus on moskeija.
Kansi kuvaa hyvin kirjan
nostalgista tunnelmaa

Kirjassa on maagisen realismin sävyjä. Kirjoittaja kuuluu Tuhannen ja yhden yön -satujen perinnön jatkajiin. Esimerkiksi kuvaukset isoäideistä, jotka salaperäisesti katosivat pyhiinvaellusmatkallaan  tai sisiliskon tavoin liikkuvasta imaamin pojasta tuntuivat liittävän kirjan tarinoiden maailmaan. Kirjassa on laaja ja värikäs henkilökaarti. Henkilöhahmoja ei syvennetä ja vaikka joidenkin persoona kehittyykin  kirjan aikana, henkilöt ovat pikemminkin tyyppejä ja erilaisten persoonien edustajia.  Persoonista jotkut ovat rakastettavia, jotkut heikkoja ja alttiita erilaisille kiusauksille, muutamat vallanhimoisia ja julmia. Kirjassa esitellään myös tapahtumien muistiinkirjoittaja, ehkäpä kirjan hahmoista se, johon kirjailija itse eniten samaistui.


Abdolah, Kader
Talo moskeijan vieressä
hollannin kielestä suomentanut Sanna van Leeuwen
Bazar, 2011

Eliitti - koulukiusattuna ikuisesti

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti käsittelee tärkeää asiaa. Kyse on koulukiusaamisesta ja jäljistä, joita se voi ihmiseen jättää. Loppuelämäkseen. Kiusattu jää uhrin ja ulkopuolisen rooliin ja rooli pysyy eikä ulkopuolisuuden tunne katoa vaikka kiusaajat katoavat. Kiusatuksi saattaa valikoitua sattumalta, vaikka lihavuus ja kömpelyys tietysti edistävät kiusatuksi joutumista.

Kirja on synkkä, kuten aihekin. Se kertoo kolmen nuoren tarinan. Inkku ja Karla ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He kasvoivat Helsingin Kehyskunnassa, josta he halusivat pois ja keksivät pakopaikakseen  helsinkiläisen eliittilukion. Siellä he kohtasivat Ilmon, joka muutti kaupunkiin Seinäjoelta ja jonka pienestä yksiöstä tuli kolmikon turvapaikka. Lukiota ei nimetä, mutta kun se sijoittuu Helsingin Kallioon, lukijalle jää pari vaihtoehtoa. Nuorille lukio on pelastus peruskoulun kauheuksista ja tie uuteen elämään. Lukija kuitenkin hämmästyy kirjaa lukiessaan siitä, kuinka pieni eliittilukion rooli kirjassa loppujen lopuksi on. Kirjassa palataan yhä uudelleen peruskoulun aikaan ja kurotetaan lukion jälkeiseen kivuliaaseen aikuisuuteen. Kolmikon ystävyys näyttää katkeavan, kun yksi heistä näyttää astuvan toisenlaiseen maailmaan ja nousevan luuserien parista osaksi eliittiä. Mutta onko roolista toiseen siirtyminen mahdollista? Toisille ulkopuolisuuden ja kiusaamisen kokemuksista nousee halu kostoon ja sen julkiseen manifestaatioon. Pahaa oloa voi purkaa kostamalla ulkopuoliselle maailmalle tai pahoinpitelemällä itseään.

Kiusatut löytävät ja tunnistavat toisensa. Ulkopuolisuutta kokeneet ymmärtävät toisiaan vaikka kipeistä muistoista ei edes puhuta. Eikä aina ole edes selvää, mikä muistosta on totta. Kirja liikkuu eri aikatasoissa ja tarina etenee vuorotellen kolmen eri päähenkilön kertomana. Lukijan täytyy olla tarkkana pysyäkseen kerronnassa mukana.
Kannen kuva: Anne Lehtonen

Kirjassa on kohtia, jotka kiusaamista  kokeneet tunnistavat. Sen vaikuttavin kohtaus oli Ilmon kuvaus uimahallivierailusta, joka muutti pojan elämän. Kokonaisuutena kirja vaikuttaa kuitenkin sotkuiselta ja sekavalta. Lukija osaa odottaa lopussa tapahtuvaa käännettä, johon kirjassa vihjaillaan, mutta sen jännite ei kestä. Tarinan polveilu, terapiaistunnot ja jatkuvat takaumat syövät tarinan voimaa. Vahvan jäljen kirja silti jättää. Päällimmäisenä tunteena ahdistus.


Kauhanen, Maija
Eliitti
Otava, 2019

Tuulesta temmattu elämä - hapuilevaa rakkautta

Minä rakastan Pauliina Vanhatalon kuulakasta kieltä. Uusin romaani Tuulesta temmattu elämä on kirja, joka houkuttaa uppoamaan siihen ja lukemaan nopeasti. Se on kehitysromaani, joka ei etene suoraviivaisesti vaan kertoo polveillen Titin ja Ilmon välillä yhdessä, välillä erillään kulkevat tarinat.

Kirjan toisen päähenkilön Titin taustana on vanhoillislestadiolainen suurperhe. Kirja ei kuitenkaan keskity uskonnolliseen yhteisöön eikä lestadiolaisuuden erityispiirteisiin. Lestadiolaisuus on vain tarinan tausta. Suurperhe tarjoaa toisaalta onnellisen ja turvallisen yhteisön, mutta yhden lapsen tarpeet voivat jäädä siellä vastaamatta. Äidin syliin voi olla liian monta tulijaa, toisaalta suuri lapsiryhmä myös uuvuttaa äidin ja osa kasvatusvastuusta siirtyy isommille sisaruksille. Oli koskettavaa, että kirjan 13 lapsen äiti kirjoitti varasi kalenteristaan lapsilleen vuorotellen omat päivät, jolloin hän pyrki erityisesti kuuntelemaan tietyn lapsen asioita.  Uskonnollinen perhe näyttäytyy tavallisena perheenä, jonka vanhemmille lasten hyvinvointi on kaikkein tärkein asia. Huoli lapsen hyvinvoinnista ylittää yhteisön vaatimukset, äiti on valmis sallimaan oireilevalle lapselleen maailmallisen teatteriharrastuksen, kun uskoo sen auttavan tämän toipumista. 

Titi ei lapsena saanut toivomaansa huomiota ja hänen elämäänsä hallitsevat yhtäaikaiset pelot ja tarpeet tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Titi on heikko, joka heikkoudessaan myös helposti tulee satuttaneeksi toisia ihmisiä. Ihminen joka pitää itseään arvottomana eikä tunnista omia tunteitaan, voi olla epäluotettava hyväksikäyttäjä omissa ihmissuhteissaan vaikka ei itse sitä edes tajua. Kun ei ymmärrä omia tunteitaan tai tarpeitaan, on vaikea ymmärtää muita. Titi pyrkii pitämään kaoottista elämä pystyssä kontroilloimalla syömistään. Anoreksia antaa yhtä aikaa kokemuksen elämänhallinnasta ja häpeästä. Laihtuminen on keino saada huomiota, mutta syömättömyyttä pitää yrittää salata. Teininä Titi löytää itselleen pakopaikan teatterista ja tie johtaa hänet Teatterikorkeakouluun asti. Sekä lestadiolaisuus että syömishäiriöt tuntuvat aluksi omituisella tavalla auttavan rankoissa opinnoissa. Opiskelu on sosiaalista ja työteliästä kuten elämä lestadiolaisessa yhteisössä, anoreksiaan liittyvä kurinalaisuus auttaa harjoituksista selviytymisessä. Teatterikorkeakoulu on uskonnollisen yhteisön kaltainen oma kuplansa, josta opiskelijat välillä kaipaavat oikeaan elämään. Jopa parisuhteet muiden alojen opiskelijoiden kanssa ovat ongelmallisiaä Näyttelijäntyön esteeksi tulee kuitenkin se, että Titi ei tunne rajojaan. Hän osaa jäljitellä, mutta ei tunnista itseään. 

Ilmo kasvaa boheemeissa teatteripiireissä yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Teatterityön, vanhempien huonojen välien ja äidin miessuhteiden keskellä poika jää yksin ja joutuu usein huolehtimaan nuoremmasta veljestään. Aikuistuvan pojan elämään saapuva isä antaa pojalleen toivon, mutta ennen kaikkea pettymyksen hetkiä. Kun poika lähtee isän seurana teatterimatkalle Pietariin, matkan laskut jäävät pojan maksettavaksi. Rakkaus ja läheiset ihmissuhteet johtavat pettymyksiin. Äidin teatteriharrastus tutustuttaa Titin perheeseen ja suhde tähän etenee täysin Titin ehdoilla. Ilmo joutuu oppimaan, että rakkaus on yhtä satunnaista ja pettävää kuin elämä, täysin tuulesta temmattua. Rakkaus ei ole turvapaikka eikä mitään pysyvää.  Mutta jotakin voimaa rakkaudessa kuitenkin on. 
Kannen suunnittelu: 
Laura Lyytinen


Kirja on rakenteellisesti hankala. Siinä liikutaan varoittamatta ajasta ja paikasta toiseen. Lukijan täytyy olla tarkkana. Kirjan muoto palvelee kuitenkin aihetta. Teatterin maailmassa liikkuva kirja etenee teatterimaisesti, kohtauksittain. Valokeila suunnataan välillä sivuhenkilöihin, kuten Ilmon isoäitiin tai Titin opiskelutovereiden rakkauselämään. Mielenkiintoista on se, että sivuhenkilöt näyttäytyvät kirjassa usein päähenkilöitä voimakkaampina kuin hiljaiset ja varjomaiset päähenkilöt. Titi ja Ilpo pitävät tarinaa koossa, mutta välillä heidän tarinansa hautautuu voimakkaampien alle. Kirjan loppuun voisi kuvitella esiripun, jonka jälkeen kirjan henkilöt juoksevat vielä kumartamaan. Viimeisinä kumartaisivat Titi ja Ilmo, vajavaisen rakkauden rakastavaiset.


Vanhatalo, Pauliina
Tuulesta temmattu elämä
Tammi, 2019

Paholainen poistui pappilasta - paikallishistoriaa ja papillisia muistelmia

Uutuusromaanien väliin on kiva lukea jotakin ihan muuta. Lomalukemiseksi sopii vaikka oman maakunnan paikallishistoria. Kaustisen seurakunnan entinen kirkkoherra Raimo Aspfors on kirkkohistoriasta väitellyt mies, joka on uransa aikana kirjoittanut monenlaista. Kynä kulkee varsin sujuvasti ja tarinaa syntyy. Nyt hän on julkaissut kertomussikermän, joka sisältää henkilökohtaisia muisteluksia ja kaustislaista kansanaperinnettä. Kirjaston luetteloijat joutuvat ehkä hivenen miettimään kirjan luokitusta.

Kirjoittajan on Kaustiselta syntyisin ja elänyt elämänsä Keski-Pohjanmaalla opiskelu- ja armeija-aikoja lukuun ottamatta.  Lapsuusperheeseen liittyvät luvut ovat kirjan vakavinta osaa ja hyvä muistutus niille, joiden mielestä asiat olivat ennen pääosin paremmin. Kirjoittajan setä kuoli koulukiusaamisen uhrina 30-luvulla ja sodassa traumatisoineen isän painajaiset pelottivat koko perhettä. Omaan elämään ja papin työhön liittyvät luvut ovat kevyempiä. Niissä kerrotaan seurakuntapapin elämän sattumuksista ja kirkollisesta päätöksenteosta. Tapahtumiin liittyy kohtaamisia piispojen ja muiden vaikuttajien kanssa sekä osallistumista kirkolliskokouksiin ja piispantarkastuksiin.  Vuosien jälkeen kirjoittaja osaa suhtautua huumorilla ainakin omaan laulutaidottomuuteensa. Jostakin vanhasta käsityksestään hän saattaa nyt jopa myöntää, että jollei hän ollut suorastaan väärässä niin ainakin erimieltä olleillakin oli ihan perusteltu ja hyvä mielipide. Papinvaaleihin liittyviä asioita kirjassa kerrotaan turhan tarkkaan. Vaali, joka teki kirjoittajasta Kaustisen kirkkoherran jätti seurakuntaan syvän juovat, joita yritettiin paikkailla erillisillä sovintoseuroilla. Riidan varsinainen syy jää ei-kaustislaisilta lukijalta ymmärtämättä. Persoonallisen leiman tekstiin antavat muun kerronnan väliin upotetut uskonnolliset kokemukset. Kirjoittajalle usko ei ole mikään muusta elämästä irrallaan olevat elämänpiiri.

Kirjan loppuun oli koottu kaustislaiseen perimätietoon liittyviä kertomuksia. Niistä opin esimerkiksi, että maankuulu purppuritanssi on alun perin Kaustisen entisen kappalaisen opettama ja että Kaustiselle oli mahdollisesti Krimin sodan aikana sijoitettu monikansallinen Venäjän armeijan rykmentti. Ja kerrotaanhan kirjassa myös kaustislaisissa on pisara Waasa-suvun kuninkaallista verta ja että Kaustisen ja naapuripitäjä-Vetelin naapuruusriidat juontavat ainakin 1700-luvulle asti.
Kansi ja kuvitus Esa Tiainen

Poliitikoista kiinnostuneille kirja antaa näkökulman ainakin maalaisliittolaiseen poliitikkoon Viljami Kalliokoskeen, jota kirjoittaja on tutkinut väitöskirjan verran. 50-luvulla poliitikot pystyivät vaikuttamaan suoraan kirkon sisäisiin asioihin kuten piispojen valintaan. Myös Kalliokoski oli kulissien takana valitsemassa piispaa Lapualle vuonna 1956. Sen sijaan Kalliokosken suhde toiseen Maalaisliiton oppositiomieheen jäi vähän epäselväksi. Kirjoittaja ehti haastatella Veikko Vennamoa, mutta kahden tunnin haastattelun aikana hän ehti aikoinaan esittää kolmesta suunnitellusta kysymyksestä vain kaksi. Vuolaista vastauksista huolimatta kaikki asiat eivät tulleet käsiteltyä.

Kirjan luettuani jäin kyllä eniten miettimään 360 asteen käännöksen sisältämää hyppyä,  jonka kirkkoherra oli opetellut ja jolla hän hurmasi jopa riikalaisen tavaratalon henkilökunnan.

Aspfors, Raimo
Paholainen poistui pappilasta : oman elämän kokemuksia ja historian kertomuksia
Länsirannikko, 2019

Yllämme kaartuva taivas - ihmisiä pahan keskellä

Juha Siro on kirjoittanut jo monta kirjaa. Minulle tänä vuonna ilmestynyt Yllämme kaartuva taivas oli tutustuminen kirjailijaan. Tosin luin tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan aivan väärin. Se on ollut minulla kesken pitkän aikaa. Luin pieniä otteita ja  palasin kirjaan kerta toisensa jälkeen. Muille suosittelen uppoutumista tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan maailmaan ja kirjan lukemista kerralla. Sen ainutlaatuiseen maailmaan pitäisi asettua olemaan  ja nauttia hitaasti kirjan kielen kauneudesta. Emma Kantasen tavoin myös Juha Siro on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija. Graafikon työ näkyy ainakin taidehistorian tuntemuksessa, mutta myös hänen kyvyssään kuvata ympäristöä kauniisti ja pienin piirroin.

Kirja kuvaa ihmisiä pahuuden ja katastrofien armoilla. Kirjan päätarina kertoo natsismin varjossa kasvaneesta pojasta ja hänen perheestään. Tarina alussa eletään 20-luvun Berliinin talouskriisisiä Berliinissä. Keskiluokkaisen perhe kärsii hyperinflaatiosta. Raha ei riitä ja päättynyt maailmansota varjostaa elämää. Sotakokemusten traumatisoima isä juo ja raivoaa, äiti yrittää pitää perhettä kasassa ja etsiä elämäänsä sisältöä. Maailman muuttuminen ja natsismin nousu näkyy aluksi kaukaisena varjona.  Opettaja nostaa esiin Otto Dixin taiteen esimerkkinä rappiotaiteesta, juutalainen ystävä katoaa ja huhut kertovat hänen päässeen Amerikkaan, aikuisten käyttäytymistä on vaikea ennakoida. Äiti liittyy varotoimena puolueeseen. Kirjailijan tapa kuvata politiikan vaikutuksia arkielämään muistuttaa Julia Franckin Keskipäivän haltija -kirjaa. Yhteiskunnan muutoksista kerrotaan hienovaraisesti havaintojen kautta. Niitä tulkita eikä selitetä. Havainnointi jatkuu sodan aikana. Päähenkilö saa lopulta pelkäämänsä kutsun armeijaan. Siellä hän saa käteensä kameran ja hänestä tehdään hirmutöiden todistaja. Kameransa hän menettää vasta sodan jälkeen tuhoutuneessa Berliinissä. 50-luvulla mieheksi varttunut mies kertoo tarinaansa minämuodossa kuin osoittaen, että ulkopuolisen havainnoijan rooli ei ole mahdollinen. Muistot ja syyllisyys eivät unohdu. Monen aikalaisensa tavoin poika miettii elämän jatkumisen mielekkyyttä keskitysleirien ja ihmisyyden alennustilan jälkeen.

Varsinaisen tarinan rinnalla kirjassa on muutama tulevaisuuteen sijoittuva luku, jossa eletään aavikolla ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Tämän päivän lukija sijoittaa tarinat Hormuzin salmen tai al-Holin leirin lähelle. Osio tuntuu aluksi irralliselta, mutta tunnelmat ja teemat ovat kuitenkin yhteiset. Kyse on ihmisen ja elämän tarkoituksesta. Tarinoiden yhteyksiäkään ei sormella osoiteta vaan lukija saa tilaa miettiä.

Yhteistä aikatasoissa on myös toivo. Aiheiden raskaudesta huolimatta, kirjan molemmat osiot päättyvät uskon ja toivon kuviin. Kirja sisältää  viittauksia taiteeseen, filosofiaan ja myytteihin. Etenkin kristillisen uskon kuvat ja tarinat ovat kirjassa paljon esillä. Jopa päähenkilön esimies rintamalla pohti Vanhan testamentin kertomusta ristille nostetusta käärmeestä.  Kirjan lopussa esiin nousevat uskon keskeisimmät tapahtumat. Elämä syntyy kuoleman keskelle. Pyhän viikon tapahtumat muistuttavat, että pahuuskin on voitettavissa.

Siro, Juha
Yllämme kaartuva taivas
Like, 2019

P.S. Erikoista romaanissa on se, että sen liitteenä on pitkä lähdeluettelo.

Nimi jolla kutsutaan öisin - matka Kiinaan

Esikoiskirjailijat tuntuvat kuvaavan kirjoissaan omaa elämäänsä, mikä on ymmärrettävää. Kun edellisessä tekstissä käsitelty Suvi Ranisen kirja kuvasi kirjailijan omaa suhdetta uskonnolliseen yhteisöön, Emma Kantasen romaani Nimi jolla kutsutaan öisin taas kirjoittajansa kokemuksia Kiinan työmarkkinoilla ja lesbopiireissä. Kirjailija on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja työskennellyt pelikehittäjänä Roviolla ja kiinalaisessa yrityksessä. Lukijan on turha miettiä, onko kirja itse asiassa romaani ollenkaan vai omaelämäkerrallinen kuvaus kirjoittajan elämän yhdestä vuodesta. Pirkko Saisiota lainaten omaelämäkerralliset teokset ovat aina fiktioita. Lukijalle kirja on joka tapauksessa matka uusiin maailmoihin

Kiinalainen työelämä on toisenlaista kuin länsimainen.
Hetkittäin kirja muistutti jopa Amélie Nothombin kirjaa Nöyrin palvelijanne. Siinä länsimainen työntekijä törmäili japanilaisen työyhteisön sääntöihin ja rajoituksiin. Työkulttuurit eroavat, vaikka peliala on työaloista yksi kansainvälisimpiä. Jopa hektiseen it-alaan tottuneelle Kiinan työpäivät ja urakat olivat raskaita. Kulttuurieroihin törmättiin päivittäin. Jopa kalenteri herätti hämmennystä. Kiinassa joinakin viikonloppuina tehdään töitä. Asia on kiinalaisille itsestäänselvyys, mutta ulkopuolinen ei ymmärrä viikonlopputöiden logiikkaa. Kieliongelmat aiheuttivat väärinkäsityksiä ja ulkopuolisuudentunteita, mutta myös yhteistä löytyi. Ratkaiseva yhteisyyden kokemus kirjassa on yhteinen lounas, johon työtoverit ottivat ulkomaalaisen kollegansa mukaan. Mielenkiintoista oli myös tajuta, että ahtauteen tottuneille kiinalaisille fyysinen kosketus ei ole mikään ongelma ja että on siksi täysin tavallista, että naispuoliset työtoverit kulkevat kaupungilla käsi kädessä.

En tiedä, kuinka kirjaan suhtautuu pelialaa tunteva lukija. Minulle pelien maailma on yhtä vieras kuin Kiina. Alan etiikkaan liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista. Ensimmäisenä suomalainen törmää Kiinan pelimaailman joustavaan tapaan suhtautua piratismiin, myöhemmin hän alkaa pohtia koko teollisuudenalan mielekkyyttä. Kuten  päähenkilön kollega totesi: "me teemme tätä vain, jotta ihmiset saavat hukata aikaansa". Ainakin minua järkytti tieto siitä, että Kiinassa vangit pakotetaan kidutuksen uhalla nettipelien testaajiksi. Moni länsimainenkin pelaaja saattaa tietämättään pelata uupumuksen toiselle puolelle pakotettua vankia vastaan.

Mutta kirja ei ole vain työelämäkuvaus vaan avaa ikkunan myös Pekingin elämään ja Kiinan kulttuuriin. Ilmeisesti tarkoituksellisesti kirjoittaja ei ole yhteydessä kotimaahansa tai ainakaan kuvaa tätä yhteydenpitoa, mikä antaa kirjaan mielenkiintoisen vanhanaikaisen sävyn. Kirjailija on kiinni fyysisessä ympäristössään, vaikka kehittääkin työssään virtuaalimaailmaa.  Kun kirjailija on ammatiltaan graafinen suunnittelija, hänellä on tarkka silmä. Kirjan lauseet ovat lyhyitä ja huomiot usein hauskalla tavalla toteavia. Hän kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja väreihin ja  osaa kuvata liikkumistaan kaupungissa niin, että lukija näkee miljöön silmissään. Esimerkiksi hän kuvaa Pekingin viemärinkansia, joiden kiertämistä perustellaan taikauskolla. Päähenkilö kuitenkin havaitsi, että niiden päälle astuminen saattaa olla konkreettisesti vaarallista. Myyttiset kertomukset ja arkielämä sekaantuvat monella tavalla. Asioita ei selitetä puhki vaan lukija saa päätellä havaintojen pohjalta itse. Kirjoittaja esimerkiksi huomaa, että Pekingin miljoonien kulkijoiden joukossa ei koskaan näe pyörätuoleja. Lukijalle hauskaa seurattavaa on myös työpaikan sisäisen verkon keskustelu, jota päähenkilö seuraa käännösohjelman avulla. Lukija saa ihmetellä viestejä päähenkilön kanssa yhdessä eikä mysteeriksi jääneitä asioita selitetä. 
Valitettavasti en löytänyt tietoa,
 siitä, onko kirjoittaja suunnitellut 
itse myös kannen.


Kirjoittaja kuvaa kirjassaan myös kiinalaisten lesbonaisten yhteisöä, jota kutsuttiin lala-yhteisöksi. Päähenkilö tutustuu aluksi alakulttuurin verkkopalveluun ja sen deittisovellukseen, myöhemmin sukupuolivähemmistöjen baari tulee tutuksi ja vuoden aikana hän löytää useampiakin kumppaneita. Alakulttuurikaan ei ole vapaa kiinalaisen yhteiskunnan hierarkioilta ja sen jäsenten käyttäytymistä ja pukeutumista määrittää ulkopuoliselle käsittämätön jako jako P-, ja T- ja H-naisiin. Kirjassa kuvataan myös naisten välisiin parisuhteisiin liittyvää väkivaltaa. Asia ei ehkä ole tabu, mutta varsin vähän käsitelty asia. Ehkä tätäkin asiaa on helpompi käsitellä Kiinaan asti etäännytettynä.

Minä luin kirjaa intensiivisesti ja innostuneesti. Helsingin Sanomien arvostelussa päähenkilöä verrataan pelihahmojen sankarittareen, joka tekee vaarallisen matkan ja jota tuo matka muuttaa ikuisesti. Kirjan muoto ja sisältö siis tukevat toisiaan. Etenkin alkuosassa teksti vei mennessään. Loppuosan ihmissuhdekuviot olivat turhan monimutkaisia ja venytettyjä. Loppuosaa karsimalla kirjan tunnelma olisi säilynyt paremmin.

Kirjan nimi viittaa kiinalaiseen nimikäytäntöön. Kirjassa puhutaan paljon nimistä ja niiden merkityksistä. Kiinaan muuttava joutuu ottamaan uuden, kiinalaisen nimen. Toisaalta myös nuoret kiinalaiset käyttävät mielellään länsimaisia nimi. Nimiä vaihdellaan, omaksutaan. Samakin nimi voi ääntyä monella eri tavalla ja kantaa kokonaista tarinaa mukanaan. Tämä kirja oli Ai Man tarina.

Kantanen, Emma
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus, 2019

Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.
Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela on mielenkiintoinen kirjailija. Hän avaa kirjoittamisprosessiaan blogeissaan ja työpäiväkirjassaan. Blogin mukaan tänä vuonna ilmestynyt Kiivaat on syntynyt parin vuoden takaisen Frau-romaanin tausta-aineistosta. Frau kertoi SS-kenraali Reinhardt Heydrichin murhaan johtaneesta salaliitosta Prahassa vuonna 1942 sekä Heydrichin vaimosta Linasta. Romaanit liikkuvat samassa ajassa. Kiivaat sijoittuu jatkosodan aikaiselle Tampereelle. Se kertoo vasemmistolaisista nuorista, jotka nousivat vastustamaan Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Kirjaan on jäänyt  linkki Frau-romaaniin. Kun tamperelaiset nuoret harjoittelevat ampumista, he käyttävät Heydrichin kuvaa maalitaulunaan. Myös attentaatti mainitaan kirjassa.

Frau-romaanin tavoin myös Kiivaat perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tampereella toimi jatkosodan aikana aktiivinen ryhmä, joka teki terrori-iskuja sotateollisuutta palveleviin tehtaisiin ja rautateille. Tämän toiminnan kuuluisin kuvaus on Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä. Rannelan romaanin henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä vaikka tausta onkin historiassa. Kuten Frau-romaani myös Kiivaat sisältää kaksi aikatasoa. Sodanaikaisia tapahtumia tarkastellaan välillä vuoden 1955 näkökulmasta. Myöhempi aikataso on kirjoitettu kirjeen muotoon. Kirjan päähenkilö, nuori nainen, kirjoittaa kirjettä ensirakkautensa vaimolle.

Tietokirjamaisuutta kirjaan tuo lopussa oleva lähdeluettelo. Se tarjoaa hyvän lukulistan kaikille aiheesta kiinnostuneille. Salaman romaanin ohella sen mielenkiintoisimpia nimiä on amerikkalaisen Upton Sinclairin romaani Taistelu Madridista, joka on suomennettu 1937. Tähän Espanjan sisällissodasta kertovaan romaaniin kirjassa viitataan usein. Kirja innostaa aikansa vasemmistolaisnuoria paitsi aatteen myös erotiikan tielle.

Kirja yhdistää sodanaikaisen vasemmistolaisen liikehdinnän kansalaissodan aikaan. Samalla se on aikakausikuvaus. Se kuvaa sodanaikaisen Tampereen pommituksia, elintarvikepulaa ja asukkaiden  mielialaa yhtä hyvin kuin katuja ja taloja. Kirjailija tuntee kotikaupunkinsa. Pääpaino kirjojassa on kuitenkin nuorten ryhmässä ja sen toiminnassa. Nuorten aktivismissa on aatteellisuutta ja ehdottomuutta, joka muistuttaa lukijoita tämän päivän ilmastoaktiiveista. Aatteiden rinnalle nousevat  kuitenkin yleisinhimilliset tunteet, rakkaus ja perhesiteet. Aktiivien ryhmä hajosi ja yhteistyön muistoa jäyti tieto petturista, joka kavalsi oman ryhmänsä poliisille. Mutta oliko asia sittenkään niin yksinkertainen? Oliko selvää, kuka ryhmän oli kavaltanut ja miksi? Sodanaikainen salaisen toiminnan aika oli niin intensiivistä, että rauhan aika vaikutti tyhjältä ja tapahtumaköyhältä. Mutta elämä oli kuitenkin elettävä.

Rannela, Terhi
Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Karisto, 2019

P.S. On erityisen hienoa, että kirja on omistettu Celia-äänikirjapalvelulle, jonka ansiosta kirjailijan setä ja lukemattomat muut ovat saaneet kuunnella "satoja ja taas satoja kirjoja"..

Valuvika - isoisän talossa

"Jokaisella on oma sorpettinsa"

Soili Pohjalainen täräytti pari vuotta sitten mustan huumorin sävyttämän esikoisteoksellaan Käyttövehkeitä. Tänä vuonna ilmestynyt Valuvika jatkaa paljolti samalla linjalla, mutta on pehmeämpi ja positiivisempi. Musta huumori on pehmennyt, mutta huumori ei tässäkään kirjassa itsetarkoitus. Kyse on taaskin perheenjäsenistä, jotka eivät aina tavoita toisiaan. Kaikkein läheisimmät ihmiset haavoittavat toisiaan kaikista eniten eikä kaikkia vaurioita saada korjattua. Silti ihmiset välittävät ja rakkaus saa joskus outojakin muotoja. Ulkopuolinen ei voi arvioida tunteiden määrää eikä ihmissuhteen onnellisuutta.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen freelancer-toimittaja Maria, jolla on kriisi sekä työelämässä että parisuhteessa. Äitinsä kehotuksesta hän lähtee ukkinsa luokse Pohjois-Karjalaan. Siellä hän kohtaa paitsi vanhenneen ja leskeytyneen ukkinsa myös oman lapsuutensa ja perheensä vaiheet. Myös nykymaailman erilaiset kuplat törmäävät. Marian ja miesystävän urbaani elämäntyyli törmää ukin mökin ja pihamaan sekasortoon, mutta jostakin löytyy se "ihmisen ydin". Läsnäolevien lisäksi kirjassa saavat äänen myös mummo ja naapurin Martti, joka mummon tavoin on jo edesmennyt.

Kirjailijalla on kieli hallussaan. Kirjassa rönsyävä pohjoiskarjalainen murre kuulostaa minun korvissani aidolta ja uskottavalta. Sekä murre että yleiskieli repliikkien välissä on kuitenkin kurinalaista. Tekstiä ei raskauteta turhilla adjektiiveillä, kielikuvat ovat täsmällisiä. Aikakausien ero voidaan tiivistää vaikka ihmettelyyn siitä, että Skoda voi palvella taksina. 80-luvun muistaville se on edelleenkin "Ladan köyhä pikkuveli". Automerkeillä on tässäkin kirjassa merkitystä.

Sekä muistikuvia että kirjan nykytason ympäristöä kuvataan niin tarkasti, että lukija näkee kirjan maailman silmissään. Kirja tarjoaa nostalgiaa ja tuttuuden elämyksiä, mutta myös yleismaailmallisia havaintoja siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja  Tuijata.

Pohjalainen, Soili
Valuvika
Atena, 2019

Viikon luetuimmat