Musta sielu, valkonaama : kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta

Löysin Ritva Siikalan parin vuoden takaisen kirjan Musta sielu, valkonaama etsiessäni monikulttuurisuudesta kertovaa elämäkerrallista kirjaa lukupiirin luettavaksi. Kirja oli yllättävä löytö. Se ei ole  teatteriohjaajan elämäkerta vaan kohtauksia ja kohtaamisia tämän ennakkoluulottoman ja voimakastahtoisen naisen elämästä.  Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, nopeasti luettava. Vaikka kyse on vakavista asioista, monessa asiassa voi nähdä myös koomisen ulottuvuuden. Siikalalla on myös itseironiaa.

Ritva Siikalan suuntautuminen kansainvälisyyteen alkoi jo nuorena. Hän lähti aikoinaan ensimmäisten suomalaisten vaihto-oppilaiden joukossa Amerikkaan ja myöhemmin kibbutsilaiseksi Israeliin. 70-luvun alussa hän halusi adoptiolapsen kehitysmaasta aikana, jolloin suomalaiset järjestöt eivät vielä kansainvälisiä adoptioita hoitaneet. 90-luvulta alkaen tämä edelläkävijä alkoi luoda teatteria yhdessä maahanmuuttajien kanssa. Tosin Siikala itse puhuu mieluummin uussuomalaisista kuin maahanmuuttajista. Siikalan luoma Kassandra 20000 -teatterihanke toi Stoan lavalle  esiintyjiä, joiden juuret ovat Somaliassa tai Karjalassa, mutta myös vanhojen suomalaisten vähemmistöjen edustajia. Näin tehtiin näkyväksi Suomen moninaisuutta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että monikulttuurisuushankkeen alkuperäinen nimi oli  Sateenkaari. Nimellä haluttiin viitata silloin kulttuurien moninaisuuteen. Nimi vaihdettiin,  koska ei haluttu identifioitua seksuaalivähemistöihin.  

Kimmoke kirjoittajan kansainvälisyyteen tuli kuitenkin kemiläisestä kodista. Sodan aikana hammaslääkäri-isä tutustui saksalaisiin. Hauskoja saksalaisia herroja vieraili myös perheen kodissa. Kun teini-ikäinen Ritva näki Anne Frank -elokuvan, hänen maailmansa mullistui. Juutalaisvainojen synnyttämä syyllisyys innosti hänet ensin Israeliin ja myöhemmin kaikkien torjuttujen ja erilaisiksi tuomittujen puolustajaksi. Isältään hän ei koskaan kysynyt natsismista, mikä myöhemmin kadutti. 


Suuren osan kirjasta kattaa kuvaus Ritva Siikalan ja hänen miehensä Bengt Ahlforsin yhteisestä Afrikan matkasta. Viisikymppinen pariskunta halusi nähdä ghanalaisen vävynsä kotiseudut ja matkusteli länsi-Afrikassa yli kuukauden ajan. Matkustus oli raskasta ja epämukavaa, köyhyys ja orjakaupan muistot sietämättömiä, kulttuurien kohtaaminen ei ollut pelkästään rikastuttavaa. Afrikka ei ollut romanttinen vaan likainen.  Tilaan ja väljyyteen tottunut suomalainen ahdistui ihmisten paljouteen. Mutta tutustuminen vävyn perheeseen muutti käsitystä perheestä pysyvästi, vaikka aluksi olikin hankalaa selvittää ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Lopulta vieraatkin ymmärsivät, että ei sukulaisuuden aste ole tärkeää vaan ihmisten väliset suhteet. Kaunista oli myös se, että työhönsä ja uraansa keskittynyt pariskunta löysi pitkällä matkalla aiempaa syvemmän ja läheisemmän yhteyden. Matka lähensi, vaikka päinvastaista pelättiin. Vaikutelmaksi tuli, että kaksikielinen pariskunta luottaa ja olla avoin. Ja tämän luottamuksen varaan on kasvanut myös heidän monikulttuurinen perheensä.  Kirjassa viitataan myös siihen, että taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen turvallisuus edesauttavat avoimuutta ja vastaanottavaisuutta. Ihminen, joka pelkää asemansa vuoksi, kokee helposti kaiken erilaisen uhkana. 

Kirja on yhden naisen  puheenvuoro suvaitsevaisuuuden ja avoimuuden puolesta. Uussuomalaiset eivät hävitä suomalaisuutta. Suomen kieli ja suomalaisuus on aina syntynyt kohtaamisesta ja ulkopuolisista vaikutteista.  Kirjan rosot, kirjoittajan itsestään löytämät ennakkoluulot ja epäilytkset vahvistivat kirjan viestiä. Siikala uskaltaa nostaa myös omia pelkojaan ja epäilyjään esiin. Kulttuurien kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se on tärkeää. 

Siikala, Ritva
Musta sielu, valkonaama
Aula & co, 2016

Marsalkan ruusu - vanhan Mannerheimin yksinpuhelu

Marsalkan ruusu on ensimmäinen Raija Orasen kirjoittama kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Tämä marsalkka Mannerheimista kertova kirja on kliseisestä aiheestaan huolimatta kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Minämuotoon kirjoitettu teksti pitää otteessaan. Lukija pääsee päähenkilön pään sisään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mannerheimin presidenttikaudelle ja aivan sen jälkeiseen aikaan. Kansakunta elää kohtalonhetkiään ja sen johtajaksi on asetettu melkein 80-vuotias marsalkka, jonka terveys horjuu ja jonka ajatukset harhailevat menneissä vuosissa. Ura on ollut poikkeuksellinen ja täynnä käänteitä, mutta yhtä paljon kuin sotia ja politiikkaa, hän ajattelee myös perhettään ja naisiaan. Elämäänsä hän ajattelee paikkojen kautta. Oli lapsuuden Louhisaari kummituskamareineen, juhlien ja rekiajelujen Pietari, Mustan meren lempeä tuuli Odessassa … Poliittisia ratkaisujaan hän ei kadu, mitä nyt joitakin virkanimityksiä. Kaikki ei ole mennyt hyvin, virheitäkin on tapahtunut, mutta katumusta vanha mies ei tunne, vaikka jotkut muistot valvottavatkin öisin. Kaikki on selitettävissä parhain päin. Muistojen lisäksi marsalkkaa jäytää jatkuva pelko Stalinin kätyreistä, jotka joko murhaavat tai raahaavat sotasyyllisyysoikeuteen tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Natsiupseerien tavoin hän pitää syanidikapselia taskussaan kaiken varalta.

Mutta elämä ei ole ohi. Vielä on kiinnostusta, vielä on nautittavaa. Vatsahaavastaan huolimatta hän haaveilee herkuista ja nauttii ruoasta aina kun voi. Kun hänet lähetetään Portugaliin toipumaan, hän kiinnostuu hotellinsa pihassa kasvavista ruusuista ja henkilökunnan rakkauselämästä. Eikä marsalkka itsekään ole liian vanha kokemaan vielä ainakin yhtä rakkautta.

Uno Hämäläinen kirjoitti Helsingin sanomissa, että hän ei löytänyt kirjasta mitään isompaa virhettä, vaikka etsimällä etsi. Yhden pikku lapsuksen minäkin huomasin, mutta luulen sen olevan kustannustoimittajan nukahdus. Raija Oranen hallitsee aiheensa. Ainakin minä opin kirjasta oli uusiakin asioita. Kuten sen, että Mannerheimin lanko Hjalmar Linder arvosteli kesällä 1918 valkoisten harjoittamaa terroria ja vaati vankileirejä suljettavaksi. Tämän johdosta tämä aiemmin niin mahtava mies joutui pelkäämään valkoisten kostoa ja vihaa. Minulle uusi yksityiskohta oli myös se, että kirjan mukaan Mannerheimin kiinnostus Punaisen ristin toimintaa kohtaan nousi ainakin osittain siitä, että hän itse tarvitsi järjestön apua paetessaan Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen. Apua saanut pakolainen tunsi kiitollisuutta. Tätä kirjaa voi lukea kuin Suomen historian pikakertausta, marsalkan silmin katseltuna.

Oranen, Raija
Marsalkan Ruusu
Otava, 2018

Hugo - mikrohistoriallinen kurkistus vuoteen 1918

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut ja puhunut paljon kansalaissodasta ja sen jäljistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän on kirjoittanut oman punaisen sukunsa kokemuksista, mutta ei ole jäänyt oman näkökulmansa vangiksi. Tänä vuonna julkaistu Hugo – 1918 on tilausteos ja osa kansalaissodan 100-vuotismuiston virallista juhlintaa.  

Kirja on pieni sekä kooltaan että näkökulmaltaan. Kaksikielisessä kirjassa on vain 106 sivua ja niihin on sovitettu myös paljon kuvia.  Näkökulmana on myös korostetusti pienen ihmisen näkökulma. Tarina lähtee liikkeelle Aamulehdessä julkaistusta pikkuilmoituksesta, joka käsittelee kadonnutta kihlasormusta. Kun ilmoituksen taustaa aletaan tutkia, se johdattaa tamperelaisen Enbom / Enteen suvun tarinan vaiheille. Suvun miehet kahdessa polvessa osallistuivat kansalaissotaan punaisten puolella ja kansalaissodan kokemukset vaikuttivat suvun elämään sukupolvien ajan.  Lukija saa tutustua kansalaissodan lähdeaineistoon, kirjeisiin, arkistomerkintöihin ja suvun suulliseen perimätietoon. Sukuhistorian selvitys on miltei salapoliisimaista työtä. Sukuhistoria avautuu, mutta paljon jää myös arvailujen varaan.

Kirja sopii hyvin kansallista sovintoa korostavaan juhlavuoteen. Sota ei ollut ainakaan osallistujiensa näkökulmasta mitään harkittua, siihen lähdettiin sotilaille maksetun päivärahan toivossa tai ympäristön paineesta. Sattumallakin oli osansa tapahtumien kulussa ja usein vaikka olisi ollut halu jäädä puolueettomaksi, se ei käytännössä ollut mahdollista.

Vankileirien todellisuutta kirjassa valottavat kirjeet ja lakoniset arkistomerkinnöt. Leirien todellisuus oli kuitenkin niin kaukana arkisesta elämästä, että sen kertomiseen ei löytynyt sanoja. Inhimillisyyden täydellistä alennustilaa ei voi kuvata niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Kirjassa viitataan myös keskitysleirikuvauksista tuttuun ”hauraan hyvyyden” käsitteeseen. Vartijat saattoivat jakaa vangeille omasta ruoastaan tai katsoa muualle, kun joku yritti paeta. Hyvyyden ja pahuuden raja ei ole selkeä.

Kirja tavoittaa myös leirin näkymiä leirin ulkopuolella elävien ihmisten elämäntilanteiden ristiriitaisuuksia. Suvun näyttelijätär esiintyi saksalaisille sotilaille samaan aikaan, kun hänen veljensä taistelivat elämästään vankileireillä. Valkoisiin kuulunut opettaja yritti vedota surmatöistä syytetyn oppilaansa puolesta. Kyse on ihmisistä, tavallisista suomalaisista 

Kähkönen, Sirpa
Hugo : 1918
Tammisaaren punavankiyhdistyksen hoitoyhdistys, 2018

Kuukauden luetuimmat