Ankeriaan testamentti : pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Mitä yhteistä on Aristoteleellä, Sigmund Freudilla ja Rachel Carsonilla? He kaikki ovat yrittäneet ratkaista ankeriaan arvoitusta, jota ei vielä ole kokonaan selvitetty. Aristoteleen metodi johti ankeriaan kohdalla täysiin vääriin päätelmiin. Lukijaa huvittaa seurata Sigmund Freudin toivotonta laboratoriotyöskentelyä, jonka tarkoituksena oli löytää ankeriaan miehiset sukupuolielimet. Freudin suuret teoriat voi nähdä jopa jatkeena ankeriastutkimuksille.

Ruotsalaisen Patrik Svenssonin kirja Ankeriaan testamentti on onnistunut esimerkki hybridikirjasta tai tarinan muotoon kirjoitetusta tietokirjasta. Se kertoo ankeriaasta, tuosta maailman arvoituksellisimmasta kalasta, joka vaeltaa Sargassomereltä Eurooppaan ja palaa - ilmeisesti - synnyinseuduilleen lisääntymään ja kuolemaan. Ankeriasta on tutkittu ja siitä kirjoitettu tuhansia vuosia. 

 

Samalla kun kirja kertoo ankeriaaseen liittyvistä käsityksistä, se tulee kertoneeksi myös luonnontieteen ja ihmisten maailmankuvan kehityksestä. Tieteen kehityksen sivussa kirja esittelee myös ankeriaasta kulttuurihistorian, kirjallisuuden ja uskonnon näkökulmasta. Ja puhuu tietysti myös sen kalastuksesta ja merkityksestä ruokapöydässä. Kirjan mukaan olisi perusteltua, että amerikkalaiset söisivät kiitopäivänä ankeriasta kalkkunan sijasta. Länsimaissa ankerias on ollut yleensä halvan, köyhien ihmisten ruoan maineessa. Muinaisessa Egyptissä se nautti jumalallista kunnioitusta eikä sitä syöty, roomalaiset taas pitivät ankeriasta likaisena eivät siksi siihen koskeneet. Juutalaisille ankerias on ei ole kosher, koska sitä on pidetään evättömänä, mikä tarkasti ottaen ei pidä paikkaansa. Kirjailija tuntee myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi Günter Grass kirjoittaa ankeriaista. Kuten muustakin Itämereen liittyvästä. 

Kirjan lopussa puhutaan ankeriaan uhanalaisuudesta ja päädytään puhumaan luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta laajemminkin. 

 

Ankeriaan testamentti kertoo myös kirjoittajan ja hänen isänsä tarinan. Kalastus ja kalajutut olivat isän ja pojan yhteinen asia. Ankeriaat liittyivät etenkin isän elämään vahvasti. Kirjoittajan isän tarinan kautta kirja tulee kertoneeksi myös ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarinan. Köyhästä ja isättömästä pojasta kasvaa työstään ylpeä asfalttimies. Perheen elintaso nousee niin paljon, että perheellä on varaa kesämökkiin. Kesämökillä isä ja poika kalastavat yhdessä, kunnes pojan yliopistokoulutus tuntuu nostavan hänet isän yläpuolelle ja luontevä yhdessätekeminen muuttuu väkinäiseksi. Isän sairaus ja kuolema nostavat muistot esiin. Ankeriaan tarinan kautta kirjoittaja käsittelee isäsuhdetta, kuolemaa sekä kotiinpaluun ja elämän merkityksen teemoja. Kuolemasta puhuessaan kirjoittaja tekee vähän erikoisia rinnastuksia, mutta sen lukija suo anteeksi. Kuolema koskettaa meitä kaikkia niin kovasti, että jopa kurinalainen kirjailija saattaa siinä kohdin hieman horjahtaa.

Kirja palkittiin August-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Maija Kauhanen on kääntänyt sen niin kauniille kielelle, että kirjaa voi lukea myös kielestä nauttien.

Svensson, Patrik
Ankeriaan testamentti
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020

Margarita - ihminen ja Suomen luonto

  

Mitä kirjoittaa Finlandia-voittajasta.? Eikö kaikki ole kirjasta jo sanottu. Luultavasti on, mutta sanon silti. Anni Kytömäen Margarita on kiehtova ja mukaansatempaava kirja. Vaikka kirja on eri teemoilla ja vaikka se liikkuu eri aikatasoissa ja tapahtumia katsotaan eri ihmisten silmin, kirjan lukee nopeasti  ja se jättää vahvan jäljen. 

Margarita on yhdistelmä aikakausiromaania ja aikuisten satua. Se lujasti on ankkuroitu sodanjälkeiseen aikaan ja sen aatteisiin. Se puhuu jälleenrakennuksesta, 1950-luvulla riehuneesta poliosta ja aborttilainsäädännöstä. Siinä muistellaan menetettyä Petsamoa ja itketään sodan jättämiä haavoja ja viitataan tyhjyyteen, joka jäi jäljelle, kun sotaaedeltäviin aatteisiin liittyvät hankkeet töytyi hylätä eikä metsätutkimuksella enää tarvinut tukea suur-Suomi-ideologiaa.

Aikasidonnaisuudessaan se kuitekin tuntuu puhuvan myös nykyajasta. Kirjan puhe polioviiruksesta, jatkuvasta käsien pesemisestä ja rokottteiden kehittämisestä liittyy vahvasti aikamme pandemiaan. Mielenkiintoista olisi kuulla, mitä 1950-luvun sairaalamaailmaa ja fysioterapiaa tuntevat sanoisivat kirjan kylpylä- ja hoitokuvauksista. Yhtä lailla myös puhe metsistä, simpukkalajeista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä sekä kaivosteollisuuden aiheuttamista alkavista tuhon jäljistä Petsamossa tuntuvat olevan osa tänä päivänä käytyä keskustelua luonnon ja ihmisen suhteista.  

Kirjassa on kuitenkin myös sadunomaisuutta ja se siten se liittyy suomalaisten taianomaisten luonnonkuvausten perinteeseen. Juhannusyön kiihko metsässä tuo mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiammen  luontomystiikan.Ihmisen tarinaan limittyy jokisimpukan kertoma tarina. Mystinen metsä ja salaperäinen vesi luovat kansansatumaisen tunnelman, jossa epäuskottavatkin juonenkäänteet muuttuvat osaksi myyttistä tarinaa.

Kirjassa on on oma rytminsä. Epämusikaalisena ihmisenä en olisi ymmärtänyt siitä mitään ellen olisi nähnyt kirjailijan haastattelua, jossa hän kertoi etsineensä ryhmin kirjan ensin pianolla ja vasta sitten kirjoittaneensa sen. Kirjan loppupuolella kuvataan konserttia, jossa esitetään Rahmaninovin toinen pianokonsertti. Luku on tarinan kannalta tärkeä, se sitoo erillisiä tarinoita ja ihmisiä yhteen. Samalla konsertti myös korostaa koko kirjan rytmiä. Konserton voi kuvitella soivan koko teoksen taustalla. Tarinassa on tihentymiä ja hiljaisia, lyyrisiä kohtia. Konserttikuvaus liittyy vahvasti myös kirjan ruumiillisuuteen. Päähenkilö tuntee musiikin koko ruumiillaan. Samoin kirja ei tunnu vain kertovan lukijalle henkilöiden tunteista ja kokemuksista vaan lukija tuntee kirjan henkilöiden tunteet, kivut ja nautinnot. Teksti on aistivoimaista ja kaunista sekä fyysistä.

Kytömäki, Anni
Margarita
Otava, 2020

Korppiretki - mies ja musta lintu

Vapaalla ollessani nautin siitä, että sain lukea ihan mitä halusin ja pohtia lukemaani niin pitkään kuin halusin. Palattuani kirjastoon töihin lukeminen  muuttui. On taas paljon kirjoja, joita ”täytyy” lukea eikä aikaa pohtimiseen tai niistä kirjoittamiseen ole samalla tavalla. Toisaalta, kirjastotyön ihanuuksia on juuri se, että töiden vuoksi tulee tarttuneeksi kirjoihin, joita itsekseen ei ikinä tulisi luettua. Yksi niistä on valokuvaaja Mika Honkalinnan viime vuonna ilmestynyt Korppiretki. Kun kirja voitti tämän vuoden Helmet-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden yleisöäänestyksen, minä kysyin : Mikä ihmeen Korppiretki?

Mika Honkalinna on valokuvaaja ja pitkän linjan korppiharrastaja. Korppiretki –kirja sisältää huikeita mustavalkoisia luontokuvia aiheenaan korppi ja sen asuttamat metsät. Kirjan tekstiosuus on lyhyt ja nopealukuinen. Se sisältää kaksi erillisistä matkaa korppien seurassa ja niiden lisäksi paljon – ainakin minulle – uutta korppitietoutta. Ja mikä parasta, korppitieto on kirjoitettu niin kiinnostavasti ja yksinkertaisesti, että myös ne lukijat, joiden lintutietämys on olematonta, kiinnostuvat.  En minä esimerkiksi tiennyt, että myös korpit ovat joutsenten tapaan pariuskollisia lintuja.  Ja koska ne ovat myös linnuiksi hyvin pitkäikäisiä, parien yhteiselo voi kestää vuosikymmeniä. Kulttuuritietouttakin korppeihin liittyy. Vanhassa testamentissa korppi oli ensimmäinen lintu, jonka Nooa lähetti arkistaan tiedustelemaan, joko vesi olisi vedenpaisumuksen jälkeen laskenut. Se korppi ei koskaan palannut arkkiin takaisin. Kansanperinteen mukaan Jumala vihastui tästä palaamattomuudesta niin, että muutti linnun mustaksi.  Korppi liittyy myös lukuisten pohjoisten kansojen mytologiaan. Usein se on joko näkijän tai henkioppaan roolissa.  Kun Grönlannissa halutaan korostaa jonkin asian olevan mahdoton tai erittäin epätodennäköinen, sanotaan ”sitten kun korppi muuttuu valkoiseksi ...”.  

Kirjan lyhyempi ja vähemmän sivuja saanut korppiretki oli kuvaus kirjan tekijän ja hänen kavereittensa kerran korppien rengastusretkestä. Tämä lapsuusaikaisten ystävien, entisten poikien, kerran vuodessa toistuva metsäretki kertoo miesten kaveruudesta, joka selvimmin ilmenee toiminnan ja porukan oman huumorin kautta. Joskus on tärkeää jättää vaimojen maailma taakse ja puhua miesten asioita. Kirja olisi siis mitä parhain isänpäivälahja tai miesten viikon kirja.

Kirjan pidempi korppiretki kirjassa on sitten kirjailijan oma lapsuudesta asti jatkunut korppeja kohtaan tuntema kiinnostus, joka on saanut hänet kulkemaan metsässä sekä ruokkimaan, seuraamaan ja kuvaamaan lintuja. Korppi on ollut hänen johdattajansa ja tehnyt hänestä luontokuvaajan. Luontokuvaaja on hänen mukaansa yksi välittäjä ihmiskunnan ja muun luonnon välissä.  Upeatkaan kuvat eivät tietysti itsessään riitä, ne selittävät, mutta ihmiselle on hyväksi kulkea myös itse luonnossa. Minun mielessäni Honkalinnan tekstit liittyvät Helsingissä ajankohtaiseen Keskuspuisto-kysymykseen. Kirjassa pohditaan erämaata ja kaupunkia. Kaukaiset Lapin erämaat voivat olla luonnon kannalta arvokkaita itsessään, mutta ihminen tarvitsee lähellä olevaa metsää. Sellaista, johon voi aina halutessaan pujahtaa ja tuntea olevansa osa luontoa.


Honkalinna, Mika
Korppiretki
Maahenki, 2015