perjantai 27. toukokuuta 2016

Tšernobylista nousee rukous : tulevaisuuden kronikka

Vuosia olen katsellut Svetlana Aleksijevitšin kirjoja kirjaston hyllyssä uskaltamatta kuitenkaan tarttua niihin. Aiheet ovat rankkoja, pelottaviakin. Nobel-palkinnnon jälkeen kului puoli vuotta ennen kuin Tšernobylista nousee rukous tuli luettua vaikka syksyllä kuuntelinkin kirjan pohjalta tehdyn ansiokkaan kuunnelman. Lukukokemus oli pysäyttävä. Seuraavaksi lukulistalle nousee Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirja.

Ydinvoimaonnettomuuden jälkeisestä ajasta kertova kirja on faktan ja fiktion väliin sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta.
  Se perustuu lukemattomien ihmisten haastatteluihin ja kertomuksiin, mutta kokonaisuus on kirjailijan oma luomus. Luvut on nimetty musiikkiteoksen tai näytelmän tavoin, kuoro-osat ja monologit vaihtelevat. Puheenvuoronsa saavat esimerkiksi vioittunutta reaktoria korjaamaan lähetetyt palomiehet ja heidän omaisensa, laskeuma-alueelta poissiirretyt kyläläiset ja ydinvoima-asiantuntijat. En olisi halunnut lukea säteilysairauksiin sairastuneiden tuskaisesta kuolemasta ja onnettomuuden jälkeen syntyneiden lasten epämuodostumista.  Vaikka kirjan kuuluisin lause onkin ydinreaktorin paloa katsomaan kokoontuneiden kaupunkilaisten toteamus ”Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis”, tarinat ovat täynnä rumuutta ja tuskaa. Kirja kertoo  palomiehistä ja raivaajista, jotka lähetettiin ydinvoimalaan tai sen lähelle käytännössä ilman suojavarusteita, palkkanaan Leninin kunniamerkki ja tappava sairaus. Se kertoo kyläläisistä, jotka pakotettiin jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan pois. Pakkomuutettujen elämää kuormitti kodin menettämisen lisäksi pelko omasta tai läheisten sairastumisesta sekä uusien naapurien osoittama vihamielinen torjunta. 

Kirjan tapahtumat keskittyvät Valko-Venäjälle, joka sai osakseen kaikkein suurimman ydinlaskeuman, Ukrainaan, jossa ydinvoimala sijaitsee sekä Moskovaan, jossa tehtiin poliittiset päätökset ja pystyttiin tarjoamaan paras lääketieteellinen hoito. Onnettomuuden aikaan kaikki nuo alueet kuuluivat samaan valtioon, Neuvostoliittoon. Valtioon, joka todennäköisesti olisi historian kuluessa joka tapauksessa hajonnut, mutta jonka hajoamisprosessia ydinvoimaonnettomuus ja sen paljastamat väärinkäytökset ja puutteet jouduttivat. Pakkosiirretyt joutuivat siten kahdella tavalla kodittomiksi. He menettivät paitsi kotinsa myös isänmaansa ja sen mukana kaiken, johon heidät oli opetettu uskomaan. Kirja asettaa onnettomuuden valkovenäläisten historiaan myös toisella tavalla. Vanhempien ihmisten mielessä onnettomuus vertautui Stalinin puhdistuksiin ja sota-aikaan, silloinkin valkovenäläiset joutuivat pakenemaan ja joutuivat kohtaamaan sattumanvaraista julmuutta ja väkivaltaista kuolemaa. Ihmiset, jotka olivat vuosikymmeniä yrittäneet unohtaa raskaita sotakokemuksiaan, joutuivat kohtaamaan uudenlaisen tuhon.

Mutta kuten aina kauheutta vasten näkyy myös rakkautta. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan  palomiehen vaimosta, joka joutuu valitsemaan miehensä ja lapsensa väliltä. Valintaa voi arvostella, mutta tarinasta huokuvaa suurta rakkautta ei kukaan voi kyseenalaistaa. Kielloista ja riskeistä huolimatta vanhukset palaavat rakastamalleen kotiseudulle, usein kyliin joissa suku on asunut useiden polvien ajan. Tieto siitä, että oma lapsi ei voi koskaan elää tavallista elämää tai että omasta lapsesta ”ei koskaan tule vanhaa”, särkee äidin sydämen.

Kirja myös konkretisoi puheet luonnon ja ihmisen kohtalonyhteydestä. Ydinvoimalasta kauempana asuva vanha mehiläishoitaja ei kuullut onnettomuudesta, mutta kun hän onnettomuuden jälkeisenä aamuna astui puutarhaansa, hän havaitsi, että mehiläiset olivat kadonneet. Ihminen tuhoaa luonnon ja tekee maailmasta samalla itselleen mahdottoman paikan elää. Kirjan jotkut kohtaukset tuovat mieleen tieteisromaanit ja –elokuvat. Kirjan kertomat tapahtumat ovat kuitenkin jo tapahtuneet. Kirjan alaotsikko kuitenkin vihjaa, että tämä on myös tulevaisuutta.


Svetlana Aleksijevits
Tšernobylista nousee rukous 
 : tulevaisuuden kronikka
Tammi, 2000
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
alkuperäisteos 1995

torstai 26. toukokuuta 2016

Aurinkokuninkaan valtakunta - rikoskirja suurta lamaa edeltävästä ajasta

Minulla oli ilo piipahtaa dekkari-illassa, jonka yhtenä esiintyjänä oli Aimo Salonen. Hän kertoi silloin kirjastaan Aurinkokuninkaan valtakunta, jonka aiheena on narsistinen persoonallisuus. Kirjailijan esiintyminen oli niin hauska, että lainasin kirjan saman tien luettavakseni.

Sujuvasti kirjoitettu romaani sijoittuu pääosin Lahteen, osittain Espooseen. Miljöökuvaukset kirjassa ovat ansiokkaita, ihmiskuvaus vähän kankeaa. Narsistinen keskushenkilökin on vähän oppikirjamainen. Kirja on toinen lakimies Pekkalasta kertovasta sarjasta. Itse en ensimmäistä osaa ole lukenut, mikä on ehkä harmi. Tämä sarja olisi ehkä hyvä lukea järjestyksessä, jotta sankarin yksityiselämän käänteet pysyisivät hallinnassa. Sarjan kolmannessa osassa itse rikosjuonen lisäksi kiinnostaa ainakin Pekkalan ja hänen avustajansa suhteen kehittyminen.

Kirjoittaja on entinen rakennusalan yrittäjä, mikä näkyy yrityselämän asiantuntevassa kuvauksessa. Kirjan sairaalakuvaus muistuttaa kovasti sairaalasarjojen kuvaa lääkärien ja hoitajien elämästä.

Parasta kirjassa oli aikakauden kuvaus. Eletään 80-luvun viimeisiä vuosia.  Edistykselliset ja menestyneet miehet puhuivat nmt-puhelimiin ja herättivät siten ihailua, tietoverkoista ei puhuta, yrityselämässä alkaa tuntua uhkaavia laman merkkejä. Suomi oli menossa kiinni.

Aimo Salonen
Aurinkokuninkaan valtakunta
Myllylahti, 2013

maanantai 23. toukokuuta 2016

Frau - sitä holokaustia ...

Terhi Rannelan romaanin Frau nimihenkilö on Prahan teurastajaksi kutsutun natsijohtajan Reinhardt Heydrichin puoliso Lina. Heydrich kohosi Saksan keskusturvallisuusviraston johtajaksi ja sieltä Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi. Hän oli myös Lopullista ratkaisua suunnitelleen Wannseen konferenssin puheenjohtaja.Vaimo Lina oli omaksunut kansallissosialistisen aatemaailman jo lapsuuskodissaan ja hän ilmeisesti myös alunperin  johdatti puolisonsa liikkeen palvelukseen. Itse hän pitäytyi saksalaisen ihannneperheenemännän roolissa ja puolusti julkisuudessa miehensä tekoja elämänsä loppuun asti.  Yhtenä osoituksena elämän käsittämättömästä yllätyksellisyydestä on Linan yhteys Suomeen. 1960-luvulla tämä saksalaisrouva eli muutaman vuoden Helsingissä boheemin teatterijohtajan Mauno Mannisen puolisona.


Rannelan kirja keskittyy Reinhardt Heydrichin salamurhaan ja sitä seuraaviin kostotoimiin. Äänenä on välillä  vanha Lina, jota kirjaansa kirjoittava toimittaja haastattelee 1980-luvun Länsi-Saksassa, välillä kertojina toimivat salamurhaan osallistuneet prahalaiset ja heidän ystävänsä sekä natsien kostotoimien kohteeksi joutuneet viattomat tsekit. Oman puheenvuoronsa saa myös Linan sodanaikainen palveluskunta. Näkökulmatekniikka toimii kirjassa hyvin ja valottaa tapahtumia monesta suunnasta.  Henkilöhahmot ovat moniulotteisia,  motiivit tekojen taustalla moninaisia ja yleensä toimijoille itselleen vaikeasti tunnistettavia. Tämäkään kirja ei anna vastauksia holokaustia ja pahan ongelmaa koskeviin kysymyksiin vaikka päähenkilö antaakin kirjassa eräänlaisen selityksen siihen, miksi hän itse toimi aikoinaan niin kuin toimi. 

Kirjaan liittyy työpäiväkirja, joka on vapaasti verkosta ladattavissa. Päiväkirjasta käy ilmi, että alkuperäinen idea kirjan kirjoittamiseen on lähtenyt Heydrichin salamurhaa seuranneita kostotoimia esitelleestä näyttelystä. Kirja muutti muotoaan monta kertaa ja sen painpiste siirtyi sivullisista uhreista niihin syyllisiiin, jotka eivät itse lianneet käsiään.. Kirjailija luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja matkusteli kirjan tapahtumapaikoilla. Hän myös pohti historiallisen romaanin kirjoittamisen etiikkaa. Mistä on lupa kirjoittaa? Missä menee faktan ja fiktion raja? …  Sekä aiheen että teorian kannalta keskeinen vaikuttaja on ollut Laurent Binet ja hänen teoksensa  HHhH (Himmlers Hirn heiβt Heydrich).  Tämän kirjan minä lisäsin lukulistalleni. Samalla jäin odottamaan Mauno Mannisesn elämäkertaa, jota teatterinjohtajan oma veljentytär  Hellevi Arjava par'aikaa kirjoittaa.

Terhi Rannela
Frau
Karisto, 2016

perjantai 20. toukokuuta 2016

Rahtari - mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Seppo Jokisen luoma hahmo komisario Koskinen, tuo Tampereen Kurt Wallander,  on minun suosikkini ja haluan aina lukea kaikki hänestä kertovat kirjat. Koskista kohtaan tuntemieni hellien tunteiden vuoksi olen ehkä hivenen jäävi suosittelemaan tänä vuonna ilmestynyttä Rahtari-kirjaa, joka on jo sarjan 21. osa. Tässä kirjassa tarina kulkee hyvin eikä rikosjuoni huku sympaattisen, mutta naisasioissaan aina niin avuttoman, komisarion yksityiselämän alle.  Kirja rikoskuvio on monimutkainen, mutta pysyy hyvin kasassa.  Vähän ennen loppuratkaisua lukija yllättyy ja huomaa, että hän on antanut johtaa itseään harhaan.

Miljöö- ja henkilökuvaus ovat tuttua ja taattua Jokista. Marraskuinen Tampere näyttäytyy kirjassa varsin kauniina, mutta koska rekat ovat keskeisessä asemassa, Suomea katsellaan myös Lapin ja Kuopion näkökulmasta. Kirjastotätinä minua häiritsi pieni kirjastojärjestelmään liittyvä yksityiskohta, vaikka iloitsenkin siitä, että kirjastoja kuvataan osana tamperelaista elämänänpiiriä. Sarjaa aikaisemmin tuntemattomien ei kannata aloittaa tästä vaan tutustua ensin sarjan ensimmäisiin kirjoihin, jotta ymmärtää poliisien ja heidän lähipiirinsä elämää. Komisario Koskisen vanhoille ystäville uusi kirja on aina kuin vanhojen kaverien tapaaminen. Rikosjuonen lisäksi lukija pääsee kuulemaan henkilöiden yksityiselämän uusimmat käänteet.

Tähän(kin) kirjaan on poimittu yksityiskohtia viime aikojen kohutuista rikosjutuista sekä ajanohtaisia teemoja. Kirjassa käsitellään ainakin tietoturvallisuutta, korkeakoulujen säästöjä ja irtisanomisia sekä koulukiusaamista. Yksilötason kysymyksistä keskeisiä ovat ainakin vihanhallinta, mustasukkaisuus sekä kostonhalu. Kaikki nämä voivat johtaa sekä pieniin riitoihin että suuriin rikoksiin. Se, että Hervannassa tapahtuu jotain, mitä ei voisi kuvitella tapahtuvan missään, ei ole oikeastaan epäuskottavaa vaan sopii uutisten ja rikoskirjallisuuden maailmaan.

Päähenkilö tulkitsee etenkin vanhenevien lukijoiden tuntoja huokaisemalla tuon tuosta : ”Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?”Melkein kaiken nähnyt komisario ihmettelee kirjassa pahuutta ja piittaamattomuutta, joihon hän jatkuvasti törmää. Lukijakin alkaa jo odotella päivää, jolloin komisario päättää jättää Tampereen poliisilaitoksen ja siirtyä eläkkeelle. Mahdollinen seuraajakin kun on jo lukijoille esitelty. Ja ehkäpä komisariolla olisi vielä eläkkeelläkin lukijoilleen jotain annettavaa!

Seppo Jokinen
Rahtari
Crime Time, 2016

maanantai 16. toukokuuta 2016

Eeva Joenpelto : elämän kirjailija

Helena Ruuskan kirjoittama Eeva Joenpelto-elämäkerta on lajissaan toinen. Ensimmäisen kirjoitti Tiina Mahlamäki vuonna 2009 ja sitä pidettiin aikoinaan liian kunnioittavana ja kaunistelevana. Helena Ruuska halusi kirjoittaa naisesta kirjailijamyytin takana. En ole Mahlamäkeä lukenut enkä siksi pysty vertailemaan. Ei tämäkään elämäkerta myyttiä varsinaisesti riko, vaikka varsin kipeistä asioista kirjoittaakin. Kirja pohjautuu myös pitkälti Eeva Joenpellon antamiin haastatteluihin ja siteeraa niitä usein. Se siis puhuu Eevan äänellä.

Kirja piirtää kuvaa yksinäisestä pikkutytöstä, josta monien vaiheiden jälkeen tuli yksinäinen vanha nainen. Siinä välissä hän kirjoitti 26 romaania ja saavutti Suomen luetuimman kirjailijan aseman. Kirjailijalla, jonka kirjat parhaimmillaan tuottivat 15 % kustantamon vuosituloista, oli valtaa kustantamossa ja kirjailijayhdistyksissä. Hänen virallista asemaansa vahvisti henkilökohtainen suhde presidentti ja rouva Kekkoseen. Itsenäisyyspäivän juhlillakin hän oli aina tyylikäs vakiovieras. Omaksi monumentikseen tämä taitava julkisuuden hallitsija vielä rakentaa synnyinseudulleen Sammattiin talon, josta tulee seudun suurin ja komein.

Uran vastapainona kirja kuvaa seikkaperäisesti Joenpellon perhe-elämää. Lapsuudenkodissa Eeva tunsi jäävänsä vanhemman veljen ja ennen Eevan syntymää kuolleiden sisarusten varjoon. Sisaruuteen, sisarkateuteen liittyviä teemoja Eevan kirjoissa oli aina. Eevan isä oli kokenut vääryyttä perinnönjaossa ja sukuun liittyi salaisuuksia, jotka Eevalle selvisivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vielä kipeämpiä asioita liittyi Eevan avioliittoon. Aviomiehen ja tämän perheen kansainvälisyys laajensi Eevan maailmankuvaa, mutta vahvisti hänen ulkopuolisuuden tunteitaan. Pitkä avioliitto päättyi vaikeaan eroon eikä Eeva päässyt koskaan yli aviomiestä kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin se, että Eevan molemmat pojat kuolivat ennen äitiään.

Minulle Eeva Joenpelto oli lapsuuteni ja nuoruuteni monumentaalinen kirjailija, jonka kuvat ja haastattelut ovat jääneet mieleen vaikka en ole lukenut hänen kirjoistaan kuin Finlandia-palkitun Tuomari Müllerin. Tämän elämäkerran luettuani tosin lisäsin Lohja-sarjan joskus luettavien kirjojen joukkoon. Elämäkerta taustoitti ja kirkasti hataria muistikuviani ja antoi hyvän kuvan Kekkosen kauden kirjailijaelämästä, etenkin siitä osasta, mitä taistolaismuistelmat eivät tavoita.  En silti välttämättä suosittelisi kirjaa niille, jotka eivät henkilökohtaisesti muista Joenpellon suuruuden vuosia.


Helena Ruuska
Eeva Joenpelto – elämän kirjailija
WSOY, 2015

lauantai 7. toukokuuta 2016

Takaikkuna - kun pahuus on aina parin painalluksen päässä


Pauliina Suden uusi aluevaltaus, jännityskirjallisuus, palkittiin heti tuoreeltaan Vuoden johtolanka –palkinnolla. Takaikkuna on nimeään myöten elokuvallinen kirja. Se sisältää viittauksia paitsi Hitchcockin mestariteokseen myös Star Wars –elokuviin. Näkökulmat vaihtuvat, tapahtumia tarkastellaan neljän eri henkilön näkökulmasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Tapahtumapaikkoina televisiostudio, laiva, satama, pimeä piha, salaperäinen piuhojen täyttämä työhuone …  Tämän voisi kuvitella näkevänsä ruudussa.


Myös kirjan aiheet ovat kovin ajankohtaisia. Kirjassa puhutaan nettivalvonnasta ja –kiusaamisesta. Susi ei maalaa dystopista tulevaisuuden kuvaa Jussi Valtosen tapaan vaan esittelee tämänhetkisen maailman mahdollisuuksia. Ja niitähän riittää. Kirjan luettuani ajattelin, että olen ollut fiksu peittäessäni tietokoneeni kameran tarralla, vaikka tarra onkin saanut osakseen miehistä ylenkatsetta. Netin lisäksi kirjassa puhutaan isyydestä, seksiriippuvuudesta, suomalaisten perheiden ikiaikaisesta vaikenemiskulttuurista ja rasismista.  Poliittisista kulttuuria kirja esittelee varsin iltalehtimäiseen tyyliin : (Perussuomalaiset) poliitikot kuvataan houkutuksille alttiina kansanmiehinä, jotka ovat valmistautumattomia poliittiseen peliin ja siksi täysin ovelien avustajien vietävissä.  Seksi ja ministerit alkavat olla vähän kulunut yhdistelmä. Kirjan taksikuskilla on tietenkin perussuomalaisia myötäileviä mielipiteitä. Osansa saavat myös televisiokanavien aina vain koveneva kilpailu katsojista. Ohjelmien täytyy pyrkiä houkuttamaan katsojat toinen toistaan raflaavammilla ohjelmilla ja aiheenvalinnoilla. 

Ainakin minä aloin kirjan loppupuolella jo väsyä pitkitetyiltä tuntuviin jännityskohtauksiin. Kiinnostavatkin aiheet hukkuvat juonenkäänteiden alle. Hivenen epäuskottavasta henkilökaartista ainoa samaistuttava henkilö, sosiaalityöntekijä Leia, tuntuu kaiken keskellä niin säälittävän hyväuskoiselta, että häntä useamman askeleen edellä oleva lukija tuntee häntä kohtaan lähinnä sääliä. Tosin lukijakin joutuu lopussa toteamaan, että kaikkea hän itsekään ei tarinasta ymmärtänyt..


Takaikkuna
Pauliina Susi
Tammi, 2015

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä