Jääkansi - pohjoista synkeyttä, lyhyesti


Hanna Haurun Jääkansi erottui muista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista  ohuudellaan Tämä olisi helppo kirja kollegalle, joka aikoo lukea kirjan joka päivä. Nopea ehtisi lukea sen työmatkalla, minä luin sen junassa Kokkolan ja Seinäjoen välillä. Tekstiä on vähän, mutta kieltämättä kirja jää ajatuksiin.
Kaunis kansi

Kirjan teemat muistuttavat edellisen lukemani kirjan, Erään avioliiton anatomian, teemoja. Tässäkin rikkinäinen ja väkivaltainen mies saapuu sodasta uutta vaimoa ja tämän lasta terrorisoimaan. Tällä kertaa kyse ei ole kenraalista eikä upseerista vaan pohjoisen köyhimmistä.  Isäpuoli nimetään heti Pahaksi. Elämä on "murheellisten laulujen maan elämää".  Nälkä, viina, juoppohulluus, emakon imetettäväksi jätetty lapsi ...  Kuvaus on inhoralistista, tapahtumapaikkana on köyhän mökin lisäksi syrjäseudun mielisairaala. Kaikkea hallitseva tunne on häpeä. Hämmästyttävä yksityiskohta kirjassa on, että pohjoisen kylässä asukkaat kokoontuvat körttiseuroihin eikä lestadiolaisseuroihin, joihin niiden hurmoksellinen tunnelmakin paremmin sopisi.

Kirjassa eletään kahta aikaa rinnakkain. Niistä pidemmässä päähenkilö kertoo lapsuutensa tarinan. Lyhyempi on kuvaus viimeisestä paluusta kotitaloon. Kuvaus on synkkää ja ahdistavaa. Tulevaisuutta eikä hyviä vaihtoehtoja elämässä ei ole.

Pieni kirja jää mieleen, mutta kenellekään en tätä osaisi  suositella.

Hauru, Hanna
Jääkansi
Like, 2017

Erään avioliiton anatomia - parisuhdehelvetti

En olisi tarttunut Annikki Kariniemen 60-luvulla ilmestyneeseen kirjaan ilman Rosa Liksomin loistavaa Everstinna-romaania.  Kirjailijan nimi oli hämärästi tuttu, mutta hänen persoonansa ja tuotantonsa olivat minulle täysin tuntemattomia.  Erään avioliiton tarina on omaelämäkerrallinen romaani. Se kertoo avioliitosta, sen väkivallasta ja eräänlaisesta rakkaudesta. Kirjaa ei voi lukea pelkkänä fiktiona, vaikka se sitä onkin. Kirjaa lukee helposti dokumenttina, parisuhteen ruumiinavauskirjana. Tai Liksomin kirjan tausta-aineistona.

Viime vuodet olemme keskittyneet kunnioittamaan veteraanisukupolven uhrauksia ja raskasta elämää. Tämä 1968 ilmestynyt kirja nostaa esiin heidän taakoistaan sen, josta harvoin vieläkään puhutaan : kun sodissa henkisesti haavoittuneet ja raaistuneet miehet purkivat traumojaan, jälki saattoi olla veristä. Tässä kirjassa upseerimies (kansalais- ja maailmansodan kokenut) hakkaa vaimoaan, pettää ja nöyryyttää tätä. Tästä veteraaniuden ulottuvuudesta harvoin puhutaan juhlapuheissa. Mielenkiintoista on, että asiaa sivuttiin australialaisessa Takaisin kotiin -televisiosarjassa, jonka tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle. Eri puolilla maailmaa vaimojen maailmansota saattoi jatkua vuosikausia sodan jälkeen. Tosin kirjan päähenkilön, kenraalin väkivaltaisuus saattaa juontaa jo lapsuudesta tai olla synnynnäistä. Asiaa ei selitetä loppuun.

Parisuhteessa on kaksi osapuolta, väkivaltaisessakin. Lukija ihmettelee, miksi vaimo pysyy suhteessa, osallistuu kulissien ylläpitoon ja puhuu vielä rakkaudesta. Mutta kuten sotilaaseen, väkivalta vaikuttaa myös kotiväkivallan uhriin. Kariniemen kirjan päähenkilö lamaantuu eikä pysty näkemään muita elämisen vaihtoehtoja. Tunteet kuolevat. Päähenkilö näkee avioliittonsa "vuosina, jotka ovat vyöryneen vastaani kuin vahva työkone ja murskanneet epäinhimillisellä tavalla alleen kaikki mikä minussa on ollut perhemää ja lämminta". Kun ihminen joutuu elämään elämää, jollaista ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan, vaihtoehtoja on vaikea nähdä. Uhri häpeää tilannetta, johon on – mielestään – oman tyhmyytensä vuoksi joutunut.  Asiat voivat olla ulkopuolisten silmissä niin käsittämättömiä, että he eivät ymmärrä, vaikka heille huutaisi. Näin kävi päähenkilölle, joka yritti kertoa miehensä seksuaalisesta kiinnostuksesta lasta kohtaan. Kirja on hyvä muistutus myös siitä, että aika on muuttunut. Ainakaan avioliitto ei ole enää pyhä ja rikkomaton eikä vaimon raiskaus enää lain suojelemaa

Kaikessa karuudessaan kirja myös kuvaa aikaansa ja lappilaista elämää. Maailmaa, jossa sähkösauna oli jotakin modernia ja harvinaista. Mielenkiintoista kyllä, eräänlaista naisemansipaatiota kirjassa edustavat Aino Kallaksen (50-luvulla) julkaistut päiväkirjat, jotka puhuvat rohkealla tavalla naisista ja erotiikasta. Nuoremmat sukupolvet eivät voi käsittää, kuinka vallankumouksellisena hänen tekstejään on pidetty. Kirjassa viitataan myös lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja sen saarnamiehiin, jotka kannustavat jatkamaan avioliittoa ja etsimään syytä väkivaltaan sen uhrista. Samansuuntaisia olivat myös psykiatrien neuvot, pääosin.

Kirja on monologi, jossa unet ja fantasiat limittyvät reaalimaailman asioiden kanssa. Tekstin sekaan upotut päiväkirjamerkinnöt katkovat kerrontaa. Näkökulma on vaimon, miehelle tai ympäristölle ei anneta mahdollisuutta selittää. Kieli ei ole vanhentunutta eivätkä asiatkaan, valitettavasti. Lukija hetkittäin turtuu toistuviin väkivallantekoihin ja muihin hirveyksiin. Synkeyttä ja saarnaavuutta rikkoo paikoitellen musta huumori. Kuten esimerkiksi psykiatri, joka  antaa neuvoja aviomiehen murhaamiseksi tai rajut juhlat. jotka  päättyvät siihen, että isäntä paahtuu palvilihaksi omassa modernissa sähkösaunassaan.

Everstinna-romaanin lukeneet tunnistavat joitakin kirjan tapahtumia ja yksityiskohtia. Kuten poronnahasta valmistetut lampunvarjostimet, jotka viittaavat Everstinnassa keskeiseen natsismiteemaan. Sotiin ja natsiyhteyksiin viitataan, mutta ne ovat selittävää taustaa. Itse kirja tapahtuu sodanjälkeisessä maailmassa.

Rosa Liksomin ansiosta jo unohtuneen Kariniemen kirjat kiinnostavat taas. Tästä kirjasta on Helmet-tietokannassa jäljellä vain yksi varastokappale. Siihen kohdistuu tänään (20.1.) 100 varausta. Onkohan kustantaja huomannut asian?


Kariniemi, Annikki
Erään avioliiton anatomia
Otava, 1968

Vieras veri - kohtaamisia ja eroja

Vieras veri -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran 1921. Sen novellit kuuluvat Aino Kallaksen hienoimpiin. Hän oli jo löytänyt oman äänensä, kauniin, kuulakkaan ja raamatullisen kielensä. Kieli on arkaaista eikä siksi vanhene.

Tämä pieni kokoelma sisältää seitsemän novellia, joista neljä sijoittuu Saarenmaalle. Avausnovelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta, kertoo Pyhän Johanneksen pitaalisairaalasta, joka sijaitsi keskiaikana Tallinnan keskustassa. Samasta sairaalasta kertoo Indrek Harglan kirja Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka 
Saarenmaalle sijoittuvat novellit kertovat paitsi tuosta Aino Kallakselle rakkaasta saaresta, myös rakkaudesta sekä tutun ja vieraan kohtaamisesta, vieraudesta ja sen pelosta. Novelleissa rakkaus rikkoo sääty- ja kansallisuusrajoja. Rakkaus on voima,joka muuttaa rakastavaisia ja heidän elämäänsä, joskus myös ympäristöä, peruuttamattomasti. Silloinkin, kun se ei voita ja kun rakastavaiset eivät saa toisiaan. Rajojen rikkominen saattaa jopa vahvistaa yhteisöä. Kuten vaikuttavassa päätösnovellissa Gerdruda Carponai, jossa musta surma tappaa saaren asukkaat yhtä vapaasukuista tyttöä ja maarahvaan poikaa lukuun ottamatta. Tässä paratiisillisessa tilassa säätyrajat katoavat ja parista alkaa uusi, voimakas suku.  
Niminovellin Vieras veri vaikuttavuutta lisää se, että tarina on sijoitettu Sõrven niemelle, Saaren kylään. Aino Kallaksen aikana niemellä oli monia kyliä ja vilkasta elämää, toisen maailmansodan taistelut tuhosivat niemen kylät. Talot tuhottiin, vain murto-osa asukkaista palasi kotiinsa eikä elämä ole vuosikymmenien aikana elpynyt.

Minuun koski eniten Liivinmaalle sijoittuva Ruutanalammikko-novelli. Siinä neljääkymmentä lähestyvä palvelijatar rakastuu itseään nuorempaan mieheen. Kun mies heti joutuu lähtemään sotaan, naiselle alkaa vuosien raastava odotus. Sota päättyy ja sotilaat palaavat, mutta kun mies kohtaa häntä odottaneen ja odotusaikana vanhentuneen naisen, kumpikin tietää, että tarina on ohi. Elämän väistämättömyys satuttaa.

Kun lukija tietää, että novellikokoelma oli julkaistu pian Eino Leinon ja Aino Kallaksen suhteen päättymisen jälkeen, rakkaustarinat olisi helppo tulkita kirjailijan henkilöhistoriasta käsin. Se olisi kuitenkin yksinkertaistus. Nämä tarinat elävät ja koskettavat ajasta aikaan. Toivoisin kirjasta uutta painosta, jotta se saavuttaisi uusia lukijoita meidänkin ajassamme.

Aino Kallaksen novellit sopivat erinomaisesti ääneen luettavaksi. Novellikouuissa ja muissa kirjaston tilaisuuksissakin niitä voi lukea. Tekiänoikeuksia hallinnoiva Suomen näytelmäkirjalijoiden liitto myöntää luvan mielellään.


Kallas, Aino
Vieras veri
Otava 1921

Ants Raudjalg - väsyneen kansan jälkeläinen

Joskus on hyvä lukea myös niitä kirjoja, jotka eivät enää nouse bestsellerlistojen kärkeen. Kirjastot ovat täynnä mielenkiintoisia kirjoja, niitäkin jotka ovat jo melkein unohdettuja.

Ants Raudjalg on Aino Kallaksen ensimmäisiä pienoisromaaneja. 1907 syntynyt kirja lasketaan hänen kirjallisuutensa ”virolaisen realismin kauteen”. Kirja on kehityskertomus, jossa nuori lukkarin poika valmistuu ensin sukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi ja sitten lakimieheksi, vaikka isä olikin toivonut pojastaan pappia. Jo isä oli aikanaan kokenut sosiaalisen nousun, sillä hän oli maaorjien sukua. Edeltävät sukupolvet olivat raataneet moision pelloilla. Mutta isä ei ole kapinallinen, hän haluaa täyttää velvollisuutensa, olla nöyrä ja kuuliainen sekä luottaa Jumalaan. Isän ja pojan välille syntyy särö, kun poika ei enää halua jakaa isän uskoa.

Poika ei hyväksy isän suunnittelemaa tietä vaan valitsee omansa. Koulupoikana hän myös yritti kapinoida, vaati kouluun vironkielistä opetusta, nostatti vastarintaa. Mutta hänenkin kapinallisuutensa laantui, tarmo ja intohimo hiipuivat. Päähenkilö selittää oman ja sukunsa tarmottomuuden ja intohimon hiipumisen sillä, että maaorjien jälkeläiset ovat väsynyttä kansaa. ”Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien elämässä kerääntynyttä väsymystä”.  Maaorjuuden vaikutukset nähtiin suorastaan biologisina, ne vievät voiman sukupolvilta. Tätä ”väsyneen kansan” teoriaa 1900-luvun alun Virossa kehitti psykiatri Juhan Luiga, joka Ants Raudjalg -kirjan kirjoitusaikaan oli Aino Kallaksen suuri ihanne ja ehkä myös intohimon kohde. Kirjan pessimistiseen ilmapiiriin vaikutti tietysti myös se, että se oli kirjoitettu pian vuoden 1905 vallankumousyrityksen jälkeen.

Osa kirjan tunnelman luontia on maisema. Raudjalg-perheen koti on soisella tasangolla, jossa on paljon ”pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä”. Suosilmäkkeet ovat kuin tuskaisia silmiä, joista kyyneleet eivät pääse vuotamaan. Osa kirjasta tapahtuu Tartossa, Aino Kallaksen kotikaupungissa. Kaupunki on tunnistettava, mutta senkin ilmapiiri on ankea. Sama intohimon laantuminen, joka koski ihmisiä, koski myös kaupunkia halkovaa Ema-jokea. Sekin kuohui keväisin, mutta laantui sitten rauhalliseksi. Keskeinen tapahtumapaikka on koulu. Yhteiskunnallisia muutoksia kuvataan sen kautta. Saksan kieli oli vaihtunut venäjän kieleen. Joitain toiveita vironkielisestä opetuksestakin olisi, mutta sen tiellä tuntuu olevan liian monta estettä.

Ants Raudjalg -romaanissa Aino Kallas ei ollut vielä löytänyt omaa arkaaista kieltään eivätkä kirjan henkilöhahmot väsyneisyydessään ehkä ole täysin uskottavia. Ilmestyessään kirja sai Virossa kritiikkiä, mutta Suomessa arvostusta. Kirja on kuitenkin ehjä kokonaisuus ja osoitus Aino Kallaksen yhteiskunnallisista näkemyksistä. Hän halusi nostaa esiin maaorjuuden jäljet ja osoittaa ja sorron seuraukset. Eikä maaorjuuden hävittäminen poistanut yhteiskunnallista epätasa-arvoa, todella rikkaita ja etuoikeutettuja asuu myös venäläisten kartanoissa ja kaupunkitaloissa. 

Kirjan riipaisevimmat hahmot ovat päähenkilön vanheneva isä, jota elämä lyö kovasti ja joka joutuu pettymään toiveissaan sekä poikakoulun opettaja, joka lapsensa kuoleman jälkeen joutuu oppilaittensa ymmärtämättömän kiusaamisen kohteeksi. Molempien vanhenevien miesten tuskaa päähenkilö katsoo syyllisyyttä tuntien, mutta samalla kyvyttömänä auttamaan.

Tätä kirjaa voi erityisesti suositella mehiläisten hoidosta kiinnostuneille, sillä sitä työtä tässä selitetään perusteellisesti. Kyseessähän on vanha suomalaisugrilaisten kansojen elinkeino.

Kallas, Aino
Ants Raudjalg
Otava, 1907

Niemi - Itämaan tarina

Kun teos on jo voittanut Finlandia-palkinnon, sen tasoa ja merkitystä ei voi kyseenalaistaa. Enkä sitä tee. Juha Hurmeen Niemi on mielenkiintoinen ja suomalaista kirjallisuutta raikkaasti uudistava teos. Se, onko se viime vuoden paras kaunokirjallinen teos, jää jokaisen lukijan oman harkinnan varaan.

Niemi on tajunnanvirran tavoin etenevä kertomus Suomen vaiheista alkuräjähdyksestä aina autonomian ajan alkuun asti. Pienen toimitustyön jälkeen se olisi voinut osallistua myös tietokirjojen sarjaan, se että näin ei tehty kertonee halusta laajentaa romaanin käsitettä.  Juri näitä rajojen rikkojia viime vuonna haluttiin Finlandia-ehdokkuuksissa palkita. Tai sitten haluttiin estää lukijoita takertumasta pieniin yksityiskohtiin ja pohtimasta tarjoiltujen faktojen suhdetta todellisuuteen.  Niemi on totuudenjälkeisen ajan historia, jossa tärkeintä on tarina ja vahva missio. Tässä kirjassa voidaan esittää lujana faktana asioita, joihin historiantutkijat laittavat monta varausta, kuten vaikka kirjailija Jöns Budden keskipohjalainen syntyperä. Mukana on myös joitain lapsuksia tai ainakin lauseita, joiden ajatus olisi  pitänyt lukijalle selittää, kuten se, että Itä-Rooman valtakunta olisi säilynyt 600-luvun alkuun asti (mutta siis ei sen pidemmälle),  pieni lapsus liittyy myös Raamattu-sitaattiin. Kirja nostaa esiin lukemattomia kiehtovia hahmoja. Edellä mainitun Naantalin luostarissa vaikuttaneen Jöns Budden lisäksi minä innostuin Helsingin ensimmäisestä suurmiehestä, monitieteilijä Sigfrid Forsiuksesta. Kuvaus aikaansaavan ja särmikkään Forsiuksen elämästä oli niin elämänmakuinen ja rakkaudella kirjoitettu, että kuvittelin näkeväni yhtäläisyyksiä Forsiuksen ja kirjailija Hurmeen välillä. Renessanssihahmoja molemmat.
Ulkoasu: Jenni Saari


Kirjan Suomi on pieni ja syrjäinen, kaukana edistyksestä ja korkeakulttuurista. Hurme kritisoi käsitystä alkuperäisestä suomalaisesta kulttuurista ja todistaa, että ulkoa tulevat vaikutteet ovat aina muovanneet Suomea, tänne on muutettu ja täältä on muutettu. ”Perinteessämme ei ole mitään omaa, kaikki on tuotu muualta.” Tästäkin jyrkästä näkemyksestä huolimatta hän nostaa täällä syntyneen kansanrunouden, niin suomen- kuin saamenkielisenkin varsin korkealle jalustalle. Siis todellisen kansanrunouden, ei Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. 

Kirjan 440 sivusta kolmannes tai neljännes (minun mutuarvioni) ovat lainauksia. Hurme siteeraa sekä kansanrunoja että maailmankirjallisuuden klassikkoja, mukana on myös esimerkkejä varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjassa osoitetaan kerta toisensa jälkeen, että keskiajalla ja uuden ajan alussa suomalaiset elivät ”eurooppalaista todellisuutta puolipitkällä viiveellä”, kaukana jäljessä sivistyneestä Euroopasta. Ehkä me elämme edelleenkin. Pitkät sitaatit tekevät lukemisesta raskasta, mutta mikäli muutamakin lukija kirjan innoittamana tutustuu paremmin kirjassa siteerattuihin klassikoihin, Hurmeen missio suomalaisten sivistämisestä on toteutunut. Itse ajattelin kirjan innoittamana tutustua ainakin Michel de Montaignen esseisiin ja Mestari Eckhartin teksteihin. Sitten joskus.

Kaikki ulkomaiset vaikutteet eivät ole olleet Suomelle hyväksi. Kristinuskon luterilainen versio merkitsee Hurmeelle ahdasmielisyyttä, nautintojen ja elämänilon kieltämistä sekä tieteen kahlitsemista. Reformaation juhlavuonna julkaistu kirja haluaa selvästi haastaa perinteisen näkemyksen uskonpuhdistuksen merkityksestä kielen ja kansansivistyksen edistäjänä.  Päinvastoin,  kirjan mukaan reformaatio ja Agricolan luoma kirjakieli jäykistivät kielen ja estivät sen kehityksen, hidastivat lukutaidon leviämistä sekä tuhosivat vanhan kalevalaisen runouden. Kirja syyttää reformaatiota myös naisvihasta ja seksikielteisyydestä. Vahva uskonnonvastainen missio tuo kirjaan totisuutta, vaikka tarkoitus on ehkä päinvastainen.

Myönnettäköön, että tämä on ensimmäinen lukemani Juha Hurmeen kirja. Ehtiessäni aion kyllä käydä joskus ainakin ´Nyljettyjen ajatusten´ pariin. Uskallan silti sanoa, että hänen tyylinsä on ainutlaatuinen. Ainakin kirjan alussa olin kuulevinani tekstin korvissani, kirjailijan itsensä esittämänä. Kiihko ja intohimo kuuluvat tekstissä. Episodeista koostuvan kirja tahti on hengästyttävä, kirja on runsaudensarvi. Kirjailija ei salaile mielipiteitään vaan ottaa kantaa ja arvottaa. Humpuukia ja huuhaata kutsutaan niiden oikeilla nimillä, eikä menneisyyden ihmisten elämää ja siitä nousevaa maailmankatsomusta yritetäkään ymmärtää. Sanavalinnat ovat raikkaita ja anakronistisia. Tarina etenee vapaasti ryöpsähdellen. Kirjan alussa ihastelin epäsovinnaisia assosiaatioita, mutta loppua kohden aloin jo kyllästyä tarinan jatkuvaan polveiluun. Kirja toimisi hyvin ääneen luettuna. Siitä voisi poimia kohtauksia yhteisiin lukusessioihin ja keskustella luetusta jälkeenpäin. Sillä juteltavaa kirjan tarinoista ja huomioista riittää.

Hurme, Juha
Niemi
Teos, 2017

Kuukauden luetuimmat