Meitä vastaan rikkoneet - uskonnon uhri vai kauneusihanteen

Camilla Nissinen on kirjoittanut esikoisromaanin, joka  haastattelujen mukaan perustuu vahvasti hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Kirjailija on jättänyt taakseen Jehovan todistajien maailman, jossa hän vietti kaikesta huolimatta ilmeisen turvallisen lapsuuden. Hänen elämäänsä on määrittänyt myös syömishäiriö. Kirjailija on kertonut pakonomaisesta laihduttamisesta ja psykiatrisella osastolla viettämästään ajasta Kirjan vakuutetaan silti olevan fiktiota. Tekstin lomassa on sitaatteja Jehovan todistajien julkaisuista ja heitä käsittelevistä artikkeleista. Kirjan lopussa on asianmukainen lähdeluettelo.

Kirja etenee vuorolukuina. Vuoroin kuvataan lapsuutta ja kouluaikaa pienellä paikkakunnalla, vuoroin myöhempää elämää psykiatrisella osastolla, syömishäiriöpotilaana. 

Lapsuusosio alkaa kuudesluokkalaisen koulunvaihdoksesta, pienestä koulusta vähän suurempaan. Kotona eletään Jehovan todistajien opin mukaan, koulussakin tytär tuntee olevansa erilainen, jehova.  Usko edellyttää tiukkaa rajojen vetämistä. Tunnollinen nuori haluaa lähteä selvitä kaikesta. Hän kiertää kentällä, kulkee ovelta ovelle jakamassa lehtiä ja toistamassa ulkoaoppimiaan uskonkappaleita. Tavoitteena olisi julistaa, kertoa ja todistaa uskosta sekä elää elämää puhtaasti yhteisön edellyttämällä tavalla. Sen kanssa ristiriidassa oli nuoren halu sulautua ja elää samanlaista elämää muiden nuorten kanssa. Koulukuvaukset riipaisevat ja herättävät muistumia omasta nuoruudesta. Yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevien tunteet ovat samanlaisia erilaisuuden syystä riippumatta. Koulussa tunnollinen tyttö pärjää hyvin, mutta äidiltä ei saa kiitosta hyvistä numeroista. Äiti kantaa huolta tyttären ylipainosta ja mahdollisista maailmallisista ystävistä.

Psykiatrisen klinikan elämä on arkista, mutta siellä pelastataan elämää. Syömishäiriöpotilas ei tunne olevansa sairas. Hän piilottelee ruokaa ja oksentaa salaa. Vähitellen hänet laitetaan vastakkain tosiasioiden kanssa. Hoito tehoaa, mutta ei tee ihmeitä. Syömishäiriö ei ole koskaan kokonaan ohi. Sairauskuvaukset tuntuvat autenttisilta, uskottavilta. Tämä kirja ei kaunistele syömishäiriöitä vaan näyttää sen rumimmillaan. Kun kaikki energia kuluu lihomisen välttämiseen, voimaa ei riitä siivoamiseen, itsestähuolehtimiseen tai sosiaalisuuteen. Ahminta ja oksentelu ovat pakkomielteitä, jotka hävettävät. Sairaus tekee rumaksi ja vanhentaa, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Elämästä kuolee kaikki elämä pois.

Kotiolojen ja uskonnollisen yhteisön kuvaus jää mietityttämään. Koti on hyvä ja vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapsillleen parasta. Tasaisen isän sijasta kotia kuitenkin hallitsee ristiriitainen ja ulkonäköpaineista kärsivä äiti, joka siirtää sairaan ruokasuhteensa seuraavalle sukupolvelle. Menestyvä isoveli tarkkailee pyykkilautavatsaansa, päähenkilö on vähällä kuolla syömishäiriöön.

Äidin tarinaa ei kerrota, hänen persoonansa jää kirjassa selitystä vaille. Hän ei ole paha, mutta omien lastensa kasvattajana avuton vaikka työskentelee päiväkodissa ja on siten kasvattamisen ammattilainen. 

Kirjan henkilökuvaus on varsin ohutta. Päähenkilö ja hänen tunteensa ovat vahvat, muut ihmiset näyttävät yksiulotteisilta statisteiltä. Tämä ehkä kuvaa hyvin syömishäiriöisen maailmankuvaa. Ruoka ja omat pakkomielteet täyttävät mielen, muut ihmiset eivät hahmotu.

Uskonnollinen yhteisö voi lisätä ulkonäköpaineita, vaikka luulisi päinvastoin. Yhteisö on pieni ja kun tavoitteena on avioitua nuorena toisen yhteisön jäsenen kanssa, nuoret naiset joutuvat kamppailemaan ankarasti harvemmista miehistä. Epäilemättä Jehovan todistajien kiertämisvelvoite pakottaa huolehtimaan ulkonäöstä. Kun jokainen edustaa itsensä lisäksi myös koko yhteisöä, ulkoisen olemuksen täytyy olla kunnossa. Ehkä yhteisössä myös korostetaan ajatusta "ruumiin temppelistä" huolehtimisesta ja kurinalaisuudesta. Yhteisö tarkoittamattaan vahvistaa ulkonäköpaineita ja edesauttaa syömishäiriön syntyä. Valtakunnansaleissa on paljon peilejä. Elämä tiukassa uskonnollisessa yhtesössä on turvallista mutta tiukkaa. Päähenkilölle ruoasta kieltäytyminen, pakonomainen laihduttaminen on keino rajata elämästä edes joki alue, josta voi itse päättää.

Iloitsin siitä, että tässä kirjassa ei puhuttu seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai uskonnollisten johtajien julmuudesta. Nämä teemat ovat jo kärsineet inflaation. Tässä yhteisössä toimii tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisia paheita. Yhteisö  pyrkii tukemaan jäseniään, vaikka ei aina oikealla tavalla. Lämmin yhteisö myös tarjoaa turvaa. Lukijaa ei hämmästytä, että yhteisö kohtelee naisia ja miehiä eri tavoin. Naisia rangaistaan helpommin sääntöjen rikkomisesta, mutta eivät miehetkään ole rangaistusten ulkopuolella. Yhteisössä menestyvät nuoret miehet näyttäytyvät tunnekylminä hahmoina. Kirja myös sivuaa kipeää erottamiskäytäntöä. Edes oma perhe ei pidä yhteyttä uskonnollisesta yhteisöstä eronneisiin ja erotettuihin. Tätäkin käytäntöä perustellaan rakkaudella. 

Nissinen, Camilla
Meitä vastaan rikkoneet
Tammi, 2023

Tässä meillä on kaikki nyt - kaikki se voittaa, vai voittaako?

Annamari Marttinen on aiemmissa kirjoissaan pohtinut rakkautta, seksuaalisuutta ja pakolaisuutta. Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän yhdistää teemat ja kirjoittaa kirjan lappeenrantalaisesta eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen turvapaikanhakijaan. Venäläisyys ei ole rakkauden este, mutta miehen uskonto on. Valja on Jehovan todistaja.

Rakkaustarinaa tarkastellaan yksinomaan naisen näkökulmasta yrittämättä ymmärtää miestä ja hänen tunteitaan. Lukija miettii, onko aiemmin varatun miehen kanssa seurustelleella päähenkilöllä aina alitajuinen tarve hakeutua suhteisiin, jotka näyttävät mahdottomilta. Hakeutuuko hän haasteellisiin suhteisiin, jotta yksinolo tuntuisi helpommalta? Samalla lukija joutuu päähenkilön tavoin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Käsitys Jehovan todistajista on useimmilla kovin kliseinen. Miesystävä Valjakin toteaa kirjassa, että ei hänen uskonveljiään ja -sisariaan ole kielletty olemasta tekemisissä ulkopuolisten kanssa. He jäävät yksin, koska ulkopuoliset eivät halua olla tekemisissä heidän kanssaan. Siksi Valjankin lapsuus oli ollut yksinäinen.

Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole Jehovan todistajien maailmaa esittelevä kirja. Näkökulma uskontoon on koko ajan ulkopuolisen näkökulma. Kyse on pikemminkin esimerkistä. Olennaista on pohtia, voivatko rakkaus ja parisuhde olla itsenäinen elämässä itsenäinen saareke. Voivatko muuten täysin maailmoissa elävät ihmiset olla rakastavaiset?

Tässä romaanissa yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin. Rakkaussuhteiden alussahan ihmiset yleensä tarkastelevatkin maailmaa vain omasta näkökulmastaan, vaikka usein muuta väittävät. Ulkopuolisen maailman reaktiotkin tulevat kirjassa esiin päähenkilön tunteiden kautta. Minä olisin toivonut kirjan alkuosaan pientä tiivistystä, mutta tällaisenakin jännitys säilyy. Lukija odottaa loppuratkaisua malttamattomana.

Kirjan päällys: Markko Taina

Kirjastotäti pani kirjassa merkille ainakin sen, että tässä kuunneltiin äänikirjoja äänikirjasovelluksen kautta. Minua ihastutti myös se, että kirjan päähenkilö kohtaa unelmiensa miehen työväenopiston kurssilla. Kurssit törmäyttävät ihmisiä ja niillä on joskus yllättäviä seurauksia.

Marttinen, Annamari
Tässä meillä on kaikki nyt
Tammi, 2019

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukulampun valossa ja Kirjasähkökäyrä.

Vien sinut kotiin - Jehovan todistajien maailmaa

Vien sinut kotiin on uskonnoton kuvaus elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Ben Kalland kertoo nuoren miehen kasvusta suomenruotsalaisessa Jehovan todistaja -perheessä ja hänen urastaan järjestön tehtävissä Yhdysvalloissa. Kirja ei kuvaa uskonnollista kokemusta vaan uskonnollisten yhteisöjen vallanhimoa ja kaksinaismoralismia sekä Jehovan todistajien erityissyntejä, kuten uskostaan luopuneen perheenjäsenen hylkäämistä. Tämän kirjan luettuaan voi vain ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö ei tarjoa lämpöä eikä merkitystä. Kirjan kirjoittaja on itse syntynyt todistajaperheeseen ja jättänyt uskonnon, mikä tietysti selittää kirjan asenteen.

Yllättäen kirja muistutti monin tavoin edellistä lukemaani kirjaa, Rikinkeltaista taivasta. Molemmissa kirjoissa ruotsinkieliset helsinkiläiset viettävät kesää rannikolla ja talvea kaupungissa. Kesäparatiisi symboloi menetettyä nuoruutta ja kauniita muistoja.  Perheissä on salaisuuksia ja erimielisyydet voivat erottaa sen jäseniä toisistaan. Jehovan todistajien yhteisöä tuntemattomalle tämän kirjan nuorten elämä näyttäytyy yllättävän tavallisena. Perhe on lämmin ja rakastava, vaikka yhteisö ei sitä olekaan. Uskonnollinen tausta näkyy vahvimmin pienen yhteisön tiiviytenä ja siinä, että joulua ja syntymäpäiviä ei vietetä.  Myös kirjan kertojaääni, kyynisen keski-ikäisen miehen ääni, muistuttaa Westön kirjasta.

Kansi: Anna Makkonen

Mutta kertojaäänen, Markuksen, kylmyyttä ei selitä vain keski-ikä. Käsittelemättömät tunteet, syyllisyys ja muistot, joita ei halua muistaa, tukahduttivat hänen tunne-elämäänsä jo nuorena. Uskonnollisen yhteisön onttous ja tunneköyhä avioliitto ei häntä siksi häiritse. Kauneinta elämässä oli ollut lahjakas ja hauska, viulua soittava pikkusisko Ellen. Kipeintä tämän traaginen tarina, jota kerrotaan vähitellen. Ellen oli kirjan nauru ja musiikki, joka lopulta vaikeni. Kirja alkaa onnettomuudella, joka varjostaa koko kirjaa, mutta jonka taustaa lukija aavistelee vasta  lopussa.

Jehovan todistajista opin tässä kirjassa ainakin sen, että heille ehtoollinen on muistoateria, johon osallistuvat vain harvat ”kutsutut”.   Muuten kirjan antama yleiskuva tästä uskonnosta synkkänä ja vaativana lahkona vastaa perinteistä käsitystä. Uskonto ahdistaa ja tukahduttaa. Jopa elämää ja musiikkia säteilevän pikkusisko Elleninkin. Mutta muisto hänen musiikistaan jää elämään.

Kalland, Ben
Vien sinut kotiin
Atena, 2017