Morsiusmalja - sosialistista realismia ja valeavioliittoja

Paula Havasteen Saarenmaa-sarja on edennyt jo kolmanteen osaa. Viljan ja Villemin avioliitosta ja elämästä kertovat Pronssitähti ja Vierashuoneet -romaanit saavat nyt seurakseen Morsiusmaljan. Yhä eletään sodanjälkeistä aikaa.  Myös Virossa kyse oli jälleenrakennuksen ajasta. Tuhoavan sodan jälkeen yhteiskuntaan täytyi saada järjestys ja ihmisille elanto. Kun maailmaa rakennettiin vieraan ja väkivaltaisen hallinnon alaisena, jälleenrakennus näyttäytyi toisenlaiselta kuin saman ajan Suomessa.

Morsiusmaljan henkilöt elävät pelossa. Tarmokas emäntä Vilja varoo paljastamasta nuoruuteensa liittyviä salaisuuksia, lukijalle Viljan tarinaa avataan vähitellen. Hän säikähtää nähdessään mustan auton tai univormun, pelko kyydityksistä ei ole kadonnut. Tässä romaanissa Vilja löytää ystävän, jonka kanssa uskaltaa jakaa kipeitäkin asioita.  Viljan runoilija-aviomies Villemin rooli kasvaa.  Aiemmin Villem on kuvattu lempeäksi ja epäkäytännölliseksi. Osoittautuu, että vaikka Villem ei selviä käytännön töistä tarmokkaan Vilja-vaimonsa tavoin, aviomies on isäntä ja pystyy hoitamaan monet vaativat tilanteet. Villem  on pronssitähdellä palkittu kirjailija, joka saa kiertää puhumassa kolhoosien kulttuuritilaisuuksissa. Hänen kirjoitustyönsä ansiosta perhe saa taloudellisia etuja, mutta menestyksellä on hintansa. Villem joutuu liittymään puolueen jäseneksi ja kirjallisuuden tulee edistää Neuvostoliiton arvoja. Villem saa kirjoittaa niin paljon kuin haluaa, mutta ei mitä haluaa.

Kaikki pelot eivät liity suoraan vallanpitäjiin. Alussa taloon saapuu Tallinnasta nuori nainen, joka työskenteli aikaisemmin Tallinnan kulttuurikeskuksessa. Siellä hänet raiskattiin puolueväen juhlissa. Nuori nainen - Aive- on raskaana ja henkisesti täysin traumatisoitunut. Viljan tädin avulla hänet toimitetaan toipumaan ja pois puolue-eliitin silmistä.  Aive pelkää miehiä ja vaikka hän on osaava ja toimelias apulainen, hänen suojelemisensa vaatii kaikilta ponnisteluja. Jatkuvan paljastumisen pelossa elävät myös talon apumiehet Ants ja Arvo. Miesten välinen rakkaus on kiellettyä ja uhka turvallisuudelle. Aiven, Arvon ja Antsin tarinat eivät ehkä ole täysin uskottavia, mutta ne osaltaan korostavat pelon ja salailun ilmapiiriä. Kirja päättyy eräänlaiseen kulissiliittoon, joka ehkä omalla tavallaan kuvaa myös neuvostoyhteiskunnan keinotekoisuutta.

Poliittisen vastarinnan kuvauksista ja paheksuttavista rakkaustarinoista huolimatta suuri kirjan sivuista sopisi hyvin Stalinin kauden sosialistisen realismin kirjojen sisällöksi. Kirjassa kuvataan työntekoa, kuvaus Viljan ja hänen apulaisten uurastuksesta on suorastaan ihannoivaa. Sikojen ja lehmien astutukset kuvataan yhtä yksityiskohtaisesti kuin synnytykset. Hienoa on se, että tässäkin kirjassa kuvataan mehiläisten hoitoa. Mukana on sekä keväinen puhdistuslento että kesäinen parveilu. 

Kansikuva kustantajan 

sivulta

Puhtaan maaseudun ja syntisen kaupungin vastakohta näkyy tässäkin kirjassa, vaikka vastakohtaisuus lievenee edellisiin kirjoihin verrattuna. Kun Vilja ja Villem ottavat vastaan kulttuuriväkeä Tallinnasta täysihoitoon, jotkut vieraista osoittavat myös ymmärtävänsä elämänperusasioita. Puolueen puhujamestari osaa auttaa synnytyksessä ja elokuvan filmitähdet pitävät possuja suloisina.

Mielenkiinnolla odotan, kuinka Saarenmaa-sarja jatkuu. Salaisuuksia riittää ja kirjailija osaa luoda koukuttavia juonenkäänteitä. Seuraavalta kirjalta odotan ainakin Villemin kirjailijauraan liittyviä haasteita.


Havaste, Paula
Morsiusmalja
Gummerus, 2020

Vierashuoneet - Saarenmaan tarina jatkuu

Paula Havasten Saarenmaa-sarja jatkuu. Pronssitähti tutustutti lukijat nuoreen pariskuntaan, Viljaan ja Villemiin, jotka sopeutuvat sodanjälkeiseen neuvostohallintoon. Vaikka he asuvat Villemin kotitalossa, Vilja vastaa talon töistä, kun  Villem keskittyy kirjoittamaan runoja ja kertomuksia. Vierashuoneet jatkaa Viljan ja Villemin tarinaa. Edellisestä kirjasta tutun Viljan Anna-tädin avulla he saavat luvat ryhtyä pitämään majataloa valtion tukemille ja hyväksymille taiteilijoille. Työprikaati käy rakentamassa heille uusia huoneita, Anna-täti toimittaa hyödyllisiä tarvikkeita ja ensimmäiset vieraat saapuvat.

Kannen kuva: Shutterstock;
Gummerus

Kirja jatkaa maaseuturomaanien parhaita perinteitä. Kirjassa ympäristöä ja työntekoa kuvataan tarkasti. Kirjan ateriat ja niihin liittyvät valmistelut on niin elävästi ja herkullisesti esitetty, että kirjalle myönnettiin Turun kirjamessujen Kirja á la Carte -palkinnon. Kirjan lopussa on jopa Viljan majatalon ruokalista. Kaupungista saapuvat taiteilijat ovat näyttävät maaseutuoloissa naurettavilta eivätkä ymmärrä oikeista töistä mitään. Minua erityisesti ihastutti se, että tässäkin kirjassa huomioidaan mehiläisten kasvatus.

Mutta kirjassa on myös tummempia sävyjä. Kaikilla on salaisuuksia. Viljan lapsuuden tarinaa avataan kirja kirjalta vähän enemmän. Kaiken yllä on pelko ja epävarmuus. Villem oppii ylistämään kirjallisuudellaan sovhoosin työntekijöitä ja uutta yhteiskuntaa, mutta koskaan ei voi varma, ylittääkö teksti kuitenkin jonkun sopivaisuusrajan. Vilja pelkää, että vieraiden joukossa on urkkija, joka raportoi majatalon pidosta ja pitäjistä Tallinnaan. Talossa asuvat apumiehet Ants ja Arvo ovat Viljan korvaamattoman tärkeitä, mutta heidän keskinäinen suhteensa tulee salata kaikilta ulkopuolisilta. Jokaisella on oma valintansa, kuten talossa vieraillut metsäveli totesi.

Saarenmaa-sarja toivottavasti ja epäilemättä vielä jatkuu. Paula Havasteella on kyky saada mennyt maailma elämään ja väreilemään.

Havaste, Paula
Vierashuoneet
Gummerus, 2019

Pronssitähti - Saarenmaan selviytyjät sodan jälkeen

Yleensä kuvitan blogitekstejä kuvilla, joissa näkyy kirjan kansikuva, mutta Paula Havasteen uutuuskirjan luvuissa on niin sympaattiset alkukuvat, että en malta olla esittelemättä yhtä niistä. Piirroskuvitukset ovat aikuisten kirjoissa harvinaisia. Tässä kirjassa ne paitsi luovat tunnelmaa myös liittyvät aiheeseen. Viron Saarenmaalle sijoittuvan kirjan yksi aihe on mehihäiskasvatus ja sitä kuvista monet ilmentävät.

Pronssitähti sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. Saarenmaan asukkaat yrittävät sopetua Neuvostomiehitykseen. Alueelle on perustettu kolhooseja ja pelätyt tarkastajat valvovat maatilojen elämää. Melkein jokaisella tuntuu olevan jotakin salattavaa. Sotavuosien yhteystyö saksalaisten kanssa, saksalaiselta kuulostava sukunimi, salakauppa tai kielletty rakkaus ... mikä tahansa paljastuva salaisuus voi tarkoittaa kuulustelua ja lähtöä kauas kotoa. Jokainen lähestyvä auto voi tarkoittaa tylyjä noutajia.

Kuva: Karkki Havaste

Kirjan päähenkilöitä ovat  Vilja ja Villem, nuoripari. Vilja hoitaa miehensä kotitaloa, lasta ja dementoituvaa anoppiaan tarmokkaasti. Haaveellinen Villem kirjoittaa runoja. Hyvä mies, vaikka viinalle heikko. Yksi Villemin runoista voittaa kulttuuripalkinnon ja hän pääsee Tallinnaan asti matkalle palkintoaan noutamaan. Kirjan Tallinna on outo yhdistelmä korruptiota, lopunajantunnelmaa ja maaseutukaupunkia. Viina virtaa, nuorille tytöille käy huonosti ja maalainen Villemkin joutuu pilkatuksi, mutta ei menetä lapsekasta hyvyyttään. Kukkivaan Saarenmaahan verrattuna Tallinna oli synkkä ja pelottava, vaikka hyviä - taustaltaan maalaisia -  ihmisiä sieltäkin löytyy. Kirjassa on perinteisen maalaisromaanin hyvä maaseutu - syntinen kaupunki -asetelmaa. Villemiä ja Viljaa lukuunottamatta kaikkia kirjan rakastavaiset ovat homo- tai lesbopareja. Teema on Havasteelle tyypillinen, mutta tässä kirjassa vähän turha lisä.

Paula Havaste on parhaimmillaan miljöön ja tunnelmien kuvaajana. Hän selvästi tuntee Saarenmaan oloja ja historiaa. Lukija näkee silmissään kirjan pihat,  tuvat ja jopa kuvaillut esineet. Taustiedot ovat kunnossa, kirjan maailma on uskottava.  Lopussa on jälkiviisas viittaus siihen mahdollisuuteen, että Viro olisi vielä joskus itsenäinen. Viittaus tuo kirjaan  turhaa sentimentaalisuutta. Toiveikasta isänmaallisuutta hienompaa on ihmisten halu rakentaa elämäänsä kaikista menetyksistä ja uhkista huolimatta uudelleen ja pitää kiinni siitä, mistä voivat. Villem pitää kiinni ihanteistaan, Vilja mehiläistarhastaan.  Pronssitähti on selviytyjien kirja.

Havaste, Paula
Pronssitähti
Gummerus, 2018

Vieras veri - kohtaamisia ja eroja

Vieras veri -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran 1921. Sen novellit kuuluvat Aino Kallaksen hienoimpiin. Hän oli jo löytänyt oman äänensä, kauniin, kuulakkaan ja raamatullisen kielensä. Kieli on arkaaista eikä siksi vanhene.

Tämä pieni kokoelma sisältää seitsemän novellia, joista neljä sijoittuu Saarenmaalle. Avausnovelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta, kertoo Pyhän Johanneksen pitaalisairaalasta, joka sijaitsi keskiaikana Tallinnan keskustassa. Samasta sairaalasta kertoo Indrek Harglan kirja Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka  

Saarenmaalle sijoittuvat novellit kertovat paitsi tuosta Aino Kallakselle rakkaasta saaresta, myös rakkaudesta sekä tutun ja vieraan kohtaamisesta, vieraudesta ja sen pelosta. Novelleissa rakkaus rikkoo sääty- ja kansallisuusrajoja. Rakkaus on voima, joka muuttaa rakastavaisia ja heidän elämäänsä, joskus myös ympäristöä, peruuttamattomasti. Silloinkin, kun se ei voita ja kun rakastavaiset eivät saa toisiaan. Rajojen rikkominen saattaa jopa vahvistaa yhteisöä. Kuten vaikuttavassa päätösnovellissa Gerdruda Carponai, jossa musta surma tappaa saaren asukkaat yhtä vapaasukuista tyttöä ja maarahvaan poikaa lukuun ottamatta. Tässä paratiisillisessa tilassa säätyrajat katoavat ja parista alkaa uusi, voimakas suku.  Niminovellin Vieras veri vaikuttavuutta lisää se, että tarina on sijoitettu Sõrven niemelle, Saaren kylään. Aino Kallaksen aikana niemellä oli monia kyliä ja vilkasta elämää, toisen maailmansodan taistelut tuhosivat niemen kylät. Talot tuhottiin, vain murto-osa asukkaista palasi kotiinsa eikä elämä ole vuosikymmenien aikana elpynyt.

Kallasten koti Tartossa

Minuun koski eniten Liivinmaalle sijoittuva Ruutanalammikko- novelli. Siinä neljääkymmentä lähestyvä palvelijatar rakastuu itseään nuorempaan mieheen. Kun mies heti joutuu lähtemään sotaan, naiselle alkaa vuosien raastava odotus. Sota päättyy ja sotilaat palaavat, mutta kun mies kohtaa häntä odottaneen ja odotusaikana vanhentuneen naisen, kumpikin tietää, että tarina on ohi. Elämän väistämättömyys satuttaa.

Kun lukija tietää, että novellikokoelma oli julkaistu pian Eino Leinon ja Aino Kallaksen suhteen päättymisen jälkeen, rakkaustarinat olisi helppo tulkita kirjailijan henkilöhistoriasta käsin. Se olisi kuitenkin yksinkertaistus. Nämä tarinat elävät ja koskettavat ajasta aikaan. Toivoisin kirjasta uutta painosta, jotta se saavuttaisi uusia lukijoita meidänkin ajassamme.

Aino Kallaksen novellit sopivat erinomaisesti ääneen luettavaksi. Novellikouuissa ja muissa kirjaston tilaisuuksissakin niitä voi lukea. Tekiänoikeuksia hallinnoiva Suomen näytelmäkirjalijoiden liitto myöntää luvan mielellään.

Kallas, Aino

Vieras veri
Otava 1921

Ants Raudjalg - väsyneen kansan jälkeläinen

Joskus on hyvä lukea myös niitä kirjoja, jotka eivät enää nouse bestsellerlistojen kärkeen. Kirjastot ovat täynnä mielenkiintoisia kirjoja, niitäkin jotka ovat jo melkein unohdettuja.

Ants Raudjalg on Aino Kallaksen ensimmäisiä pienoisromaaneja. 1907 syntynyt kirja lasketaan hänen kirjallisuutensa ”virolaisen realismin kauteen”. Kirja on kehityskertomus, jossa nuori lukkarin poika valmistuu ensin sukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi ja sitten lakimieheksi, vaikka isä olikin toivonut pojastaan pappia. Jo isä oli aikanaan kokenut sosiaalisen nousun, sillä hän oli maaorjien sukua. Edeltävät sukupolvet olivat raataneet moision pelloilla. Mutta isä ei ole kapinallinen, hän haluaa täyttää velvollisuutensa, olla nöyrä ja kuuliainen sekä luottaa Jumalaan. Isän ja pojan välille syntyy särö, kun poika ei enää halua jakaa isän uskoa.

Poika ei hyväksy isän suunnittelemaa tietä vaan valitsee omansa. Koulupoikana hän myös yritti kapinoida, vaati kouluun vironkielistä opetusta, nostatti vastarintaa. Mutta hänenkin kapinallisuutensa laantui, tarmo ja intohimo hiipuivat. Päähenkilö selittää oman ja sukunsa tarmottomuuden ja intohimon hiipumisen sillä, että maaorjien jälkeläiset ovat väsynyttä kansaa. ”Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien elämässä kerääntynyttä väsymystä”.  Maaorjuuden vaikutukset nähtiin suorastaan biologisina, ne vievät voiman sukupolvilta. Tätä ”väsyneen kansan” teoriaa 1900-luvun alun Virossa kehitti psykiatri Juhan Luiga, joka Ants Raudjalg -kirjan kirjoitusaikaan oli Aino Kallaksen suuri ihanne ja ehkä myös intohimon kohde. Kirjan pessimistiseen ilmapiiriin vaikutti tietysti myös se, että se oli kirjoitettu pian vuoden 1905 vallankumousyrityksen jälkeen.

Osa kirjan tunnelman luontia on maisema. Raudjalg-perheen koti on soisella tasangolla, jossa on paljon ”pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä”. Suosilmäkkeet ovat kuin tuskaisia silmiä, joista kyyneleet eivät pääse vuotamaan. Osa kirjasta tapahtuu Tartossa, Aino Kallaksen kotikaupungissa. Kaupunki on tunnistettava, mutta senkin ilmapiiri on ankea. Sama intohimon laantuminen, joka koski ihmisiä, koski myös kaupunkia halkovaa Ema-jokea. Sekin kuohui keväisin, mutta laantui sitten rauhalliseksi. Keskeinen tapahtumapaikka on koulu. Yhteiskunnallisia muutoksia kuvataan sen kautta. Saksan kieli oli vaihtunut venäjän kieleen. Joitain toiveita vironkielisestä opetuksestakin olisi, mutta sen tiellä tuntuu olevan liian monta estettä.

Ants Raudjalg -romaanissa Aino Kallas ei ollut vielä löytänyt omaa arkaaista kieltään eivätkä kirjan henkilöhahmot väsyneisyydessään ehkä ole täysin uskottavia. Ilmestyessään kirja sai Virossa kritiikkiä, mutta Suomessa arvostusta. Kirja on kuitenkin ehjä kokonaisuus ja osoitus Aino Kallaksen yhteiskunnallisista näkemyksistä. Hän halusi nostaa esiin maaorjuuden jäljet ja osoittaa ja sorron seuraukset. Eikä maaorjuuden hävittäminen poistanut yhteiskunnallista epätasa-arvoa, todella rikkaita ja etuoikeutettuja asuu myös venäläisten kartanoissa ja kaupunkitaloissa. 

Kirjan riipaisevimmat hahmot ovat päähenkilön vanheneva isä, jota elämä lyö kovasti ja joka joutuu pettymään toiveissaan sekä poikakoulun opettaja, joka lapsensa kuoleman jälkeen joutuu oppilaittensa ymmärtämättömän kiusaamisen kohteeksi. Molempien vanhenevien miesten tuskaa päähenkilö katsoo syyllisyyttä tuntien, mutta samalla kyvyttömänä auttamaan.

Tätä kirjaa voi erityisesti suositella mehiläisten hoidosta kiinnostuneille, sillä sitä työtä tässä selitetään perusteellisesti. Kyseessähän on vanha suomalaisugrilaisten kansojen elinkeino.

Kallas, Aino
Ants Raudjalg
Otava, 1907

Pobeda 1946 - lapsuuden loppu

Vähän aikaa sitten luin Aino Kallaksen elämäkerran, joka monen muun asian ohella sivusi Viron ensimmäisen tasavallan historiaa. 30-luvulla tasavalta liukui diktatuuriin ja antisemitismiin, toisiaan seuraavat miehitykset johtivat kyydityksiin, keskitysleireihin ja pakolaisaaltoihin. Itsenäinen valtio tuhoutui ja joutui osaksi Neuvostoliittoa. Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo ensimmäisestä rauhanvuodesta, jolloin virolaiset havahtuivat uuteen maailmanjärjestykseen. Maailma muuttuu ja raskainta on se, että vuosien kärsimyksen jälkeen edessä ei näy valoa. Kirjassa ne virolaiset, jotka voivat vielä kuunnella ulkomaisia radiolähetyksiä, kuulevat Churchillin puhuvan rautaesiripusta, joka jakoi Euroopan kahtia. Heille esirippu merkitsi konkreettisia asioita, sitä, että aiemmin länteen suuntautunut maa jäi eristyksiin, matkat ulkomaille olivat käytännössä mahdottomia, neuvostohallinnon valvontakoneisto ulottui kaikkialle ja maahan asuttiin uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa.

Tässäkin kirjassa viitataan Estonia-teatterin balettiesitykseen, jonka ilmahyökkäys keskeytti vuonna 1944. Kratt-baletin esiintymispukuiset tanssijat juoksivat muiden joukossa kaupungille ja pelottavilla asuillaan vielä lietsoivat lopun alun tunnelmaa.

Kirjan keskiössä on vanhaa valtaa tukenut porvarillinen perhe. Isä, joka on painunut maan alle, vaikka käytännössä elääkin talon takahuoneessa, äiti ja tämän oopperalaulajatarsisar sekä autoista kiinnostunut poika. Upealla, uudella Popeda-autolla ajava tiedustelupalvelun setä pääsee pojan kautta perheen salaisuuksien jäljelle. Ensin ennestäänkin varjomainen isä katoaa, sitten äiti joutuu turvallisuuspalvelun kuulusteluihin, pakomatkalle ja piileskelemään sekä lopuksi vankilaan kidutettavaksi. Oopperalaulajatarsisarella on komea ura, arvokkaita ystäviä ja englantilainen miesystävä, mutta suhteet ja asema eivät pelasta häntäkään joutuvasta ”osaksi järjestelmää”. Hän joutuu luovuttamaan hienon asuntonsa keskiaasialaiselle perheelle ja käymään kauppaa perheensä ja rakkautensa puolesta.

Päällys Martti Ruokonen,

Pahan edustaja kirjassa on setä, joka kerran valinnut työnsä turvallisuuspalvelun palveluksessa eikä siitä ole paluuta takaisin. Hän oli Virossa kasvanut vakaumuksellinen kommunisti, johon lapsuuden köyhyys oli synnyttänyt katkeruutta ja vihaa porvareita kohtaan. Uuden järjestelmän palveluksessa hän sai valtaa ja sen osoituksena hienon auton, mutta hänenkään asemansa ei ollut vakaa.

Tapahtumien havainnoija on Poika, jonka nimeä ei kerrota. Hänellä on ihmeellinen muisti, hän voi toistaa kuulemiaan lauluja tai puheita niitä itse ymmärtämättä. Vanhemmat ovat suojelleet häntä kipeiltä asioilta ja hän on täynnä viatonta luottamusta eikä ymmärrä, että hänen ihailemansa Pobeda-setä merkitsee perheen tuhoa. Kirjan aikana poika joutuu kokemaan lastenkotielämää, pakomatkoja, elämää tädin ja tämän uusien naapurien kanssa sekä selviämään yksin. Vähitellen pojan silmät aukeavat ja viattomuus karisee. Pojan tarina on riipaiseva, hänen luottamustaan käytetään väärin ja hän joutuu paitsi menettämään läheisensä myös kantamaan siitä syyllisyyttä. Järjestelmä rikkoo ihmiset ja lopettaa lapsuuden. Kirjan sävy muuttuu pojan havahtuessa. Alun heleät tunnelmat katoavat ja tilalle tulee toivoton suru. Tätä kirjaa suosittelen kaikille muille, paitsi niille, jotka eivät voi lukea kirjoja, joissa lapset kärsivät.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogissa Annelin kirjoissa.

Taska, Ilmar
Popeda 1946
viron kielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY, 2017