Vakaasti harkiten - vanheneva Koskinen

Sympaattisen äreä komisario Koskinen on minun suosikkipoliisini. Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit, enkä tietysti jättänyt uusintakaan väliin. Viime kesän jalkapallon mm-kisojen aikaan sijoittuvassa kirjassa komisarion kesäsuunnitelmat menevät taas kerran työn vuoksi uusiksi. Kirjan alussa aamu-uimari löytää rannalta naskalilla murhatun miehen, eikä murha jää ainoaksi. Tapaus on monimutkainen ja Koskinen joutuu jopa pohtimaan, onko hän lähettänyt väärän miehen vankilaan. Asioita pitää vakaasti harkita.

Kirja liikkuu toisaalta tavallisten ihmisten, toisaalta huumekaupan maailmassa. Kirjassa tapahtumia katsellaan paitsi poliisien myös rikollisten näkökulmasta. Epätoivoisessa elämäntilanteessa elävä ihminen sortuu rikoksiin. Anteeksiantamatonta vääryyttä kokenut tuntee oikeudekseen kostaa. Poliisitkin ovat inhimillisiä, ymmärtäväisiä. He vihaavat huumekauppaa ja -kauppiaita, mutta saattavat osoittaa avuttomia narkomaaneja kohtaan ymmärrystä. Pahimpia ovat aina ne ylemmän portaan rikolliset, jotka keräävät rahat. Myös poliisilaitoksen ylempi porras saa vihat osakseen. Koskinen ja hänen tiiminsä tekevät uhrautuvaa työtä, asettaen jopa henkensä ja mielenterveytensä alttiiksi työn vuoksi. Poliisijohto sen sijaan tarkastelee tulostavoitteita, käy neuvotteluja virkamiesten kanssa, painostaa ja simputtaa alaisiaan.

Seppo Jokisen dekkarit eivät kuulu yhteiskunnallisten dekkarien ryhmään, mutta ne osoittavat sympatiaa pienille ihmisille, jotka ovat voimattomia yhteiskunnan muutosten ja ylempiensä jaloissa. Kirjoissa on vanhenevan miehen nostalgiaa, ennen oli paremmin. Jopa rikokset yksinkertaisempia.

Seppo Jokinen epäilemättä kirjoittaa kirjojaan, jotta lukijat viihtyisivät ja saisivat taas viihtyä tuttujen henkilöhahmojen seurassa. Komisarion yksityiselämästä, etenkin hänen naissuhteensa saa tietenkin paljon tilaa kirjassa. Tällä kertaa parisuhde ei kuitenkaan nouse kirjan pääteemaksi, mikä on hyvä. Vanheneva komisario alkaa myös tosissaan miettiä eläkkeelle jäämistä. Sitäkin pitää vakaasti harkita.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Sivutiellä.


Jokinen, Seppo
Vakaasti harkiten
Crime Time, 2017


P.S. Vähän harmitti, kun kirjassa Keski-Pohjanmaan paikkakunnista annettiin vähän harhaanjohtava kuvaus. Kyse oli tosin epäluotettavan muistelijan kuvauksesta, mutta silti.


Kun kellot vaikenivat - silmä silmästä, tsekkiläisittäin

Unto Katajamäki on historianopettaja ja opetusalan virkamies, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut useita dekkareita. Kun kellot vaikenivat on historiallinen romaani, jonka myötä hän palaa 43 vuotta sitten palauttamansa gradun aiheiseen, sudeettisaksalaisten karkotuksiin ja vainoihin toisen maailmansodan jälkeen.  Kirjailija tuntee aiheensa, tosin kirjan lopussa on hyvä lähdeluettelo, se ei sisällä mitään uutta kirjallisuutta. Sodanjälkeisistä tapahtumista on varmasti kirjoitettu viime vuosinakin. Lukujen alkulehdillä on siteerattu karkotuksen uhrien silminnäkijäkertomuksia, mikä lisää autenttisuuden tunnetta. 

Kirjan tapahtuma-aikana on vuoden 1945 kevät ja kesä Tsekkoslovakiassa.  Jo ennen Saksan lopullista antautumista Prahassa syntyy kansannousu saksalaisia vastaan. Viha ei kohdistu vain miehittäjiin, sen kohteeksi joutuvat myös maassa koko ikänsä asuneet saksankieliset, sudeettisaksalaisten sukujen jälkeläiset. Maailmansotien välisenä aikana Tsekkoslovakiassa asui kaksi miljoonaa saksankielistä. Heistä monet iloitsivat, kun Saksa miehitti maan. Useimmat eivät kuitenkaan olleet natsien kannattajia vaan joutuivat vastoin tahtoaan osaksi suurvaltapolitiikkaa. Sodan aikana he saivat Saksan kansalaisuuden ja sen myötä etuoikeutetun aseman alueen muihin asukkaisiin nähden. Natsivallan romahdettua he jäivät vaille kotimaata ja joutuivat maksamaan saksalaisten tekemistä hirmutöistä. Viha purkautuu aluksi katuväkivaltana ja yksittäisinä viharikoksina, mutta muuttuu pian järjestäytyneeksi. Saksalaiset menettävät kansalaisoikeutensa ja jopa keskitysleirit täyttyvät uudelleen. 


Sudeettisaksalaiset karkotettiin väkivaltaisesti ja tuhannet kuolivat väkivallan, karkotusten ja vangitsemisten seurauksena. Kostonhalun lisäksi väkivaltaa lietsoi maan sekasortoinen tilanne. Sotaaedeltävän kauden pakolaishallituksen asema horjui ja kommunistien vahvistui. Puna-armeijan valtaus ei jäänytkään väliaikaiseksi. Amerikkalaisia odotettiin turhaan Prahan vapauttajiksi.

Katajamäen kirjan päähenkilö on saksankielinen lääkäri, Wilhelm. Hänen roolinsa on eräänlainen todistajan rooli. Lääkärinä hän on arvostettu henkilö, joka joutuu tulkkina osallistumaan natsien ja kapinallisten epäonnostuneisiin rauhanneuvotteluihin. Hän joutuu väkivaltaisia miehenosoituksia ja saksalaisten pidätyksiä ja kokemaan pidätyksen ja vankeuden itsekin. Sivusta seuraajana hän kokee myös Usti nad Labenin verilöylyn, jossa väkijoukko surmasi kymmeniä saksalaisia kaupungin sillalla. Hirmuteko, joka oli ainakin minulle tuntematon. Päähenkilön tie vie entiseen mallileiriin Terezinin (Theresienstadt) keskitysleiriin, joka Saksan luhistutua sai jatkaa elämäänsä ja täyttyi saksalaisista vangeista. Koston uhrina ja todistajana hän itsekin pohtii, haluaisiko hän kostaa itsensä ja perheensä puolesta.

Kirjan ihmiskuvaus ei ole kovin syvällistä, henkilöt ovat pikemminkin lajityyppinsä edustajia kuin oikeita ihmisiä ja kirjan sävy on hivenen opettavainen.  Suosittelen kirjaa kuitenkin historiasta kiinnostuneille, se avaa yhden traagisen näkökulman eurooppalaiseen 1900-luvun historiaan. Se tuo lähelle tuhansia kuolonuhreja vaatineen kostotyön, joka samalla lopetti suosisatoja jatkuneen saksankielisen kulttuurin silloisen Tsekkoslovakian alueella. Olen viime aikoina lukenut romaaneja. jotka liittyvät Tsekko-Slovakien historiaan natsivallan aikana. Niistä Terhi Rannelan Frau ja Laurent Binet'n HHhH liittyivät Böömin ja Määrin vihattuun käskynhaltijaan, Prahan teurastajana tunntettuun Reinhardt Heinrichiin jä hänen murhaansa. Sebaldin Austerlitz taas sivuaa pelastusoperaatiota, joka pelasti sadat Prahan juutalaislapset holokaustilta ja toi heidät Englantiin.

Sain kirjan arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitos siitä. 


Katajamäki, Unto
Kun kellot vaikenivat
Bookcover, 2017

Toiset kasvot - Gotlanti-matkaajan rikoskirja

Mari Jungstedtin uusi rikosromaani koukutti minut taas Gotlanti-muistoilla. Kirjan alku sijoittuu ihanaan Ljugarnin kylään, jossa vietin viime kesänä muutaman päivän. Siinä mainitaan jopa kylän kivoin ravintola, Bruna Dörren, joka on matkaoppaissa mainostettua rantaravintolaa paljon rennompi ja tunnelmallisempi. Ja kun aloitetaan turistille tutuista paikoista, kirjaa ei voi jättää lukematta. Ymmärrän kyllä, että toimin juuri niin kuin minun odotetaankin toimivan, mutta väliäkö sillä. Mukavaa pakoa todellisuudesta, lomahaaveisiin.

Kirjan rikokset eivät ole mukavia. Kunnollisia perheenisiä löydetään murhattuna olosuhteista, jotka viittaavat rajuun seksiin ja aviorikoksiin. Kuinka paljon asioita pariskunnat voivatkaan toisiltaan salata! Sarjan vakiopoliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson joutuvat tutustumaan jopa tukholmalaisiin seksiklubeihin tapausta selvitellessään. Samalla he joutuvat pohtimaan omaa parisuhdettaan. Karin toivoisi jo suhteen viimeinkin vakiintuvan, kun taas Anders joutuu pohtimaan, haluaisiko hän sittenkin palata yhteen entisen vaimonsa kanssa.

Jungstedtille tyypilliseen tapaan, kirjassa ei jännitetä murhaajan persoonaa vaan sitä kuinka tämä paljastuu. Murhaajan persoonaan ja taustaan tutustutaan vähitellen, tarinaa seurataan vuorotellen poliisien ja murhaajan silmin. Tarina toimii, vaikka se edellisten kirjojen tapaan sisältää varsin epäuskottavia elementtejä.
Maisema Gotlannista, voisi olla
läheltä Ljugarnia Pixabay


Tässä kirjassa aiempien osien vakiohenkilö luottotoimittaja Johan palaa perheineen mantereelta takaisin Gotlantiin ja on heti tapahtumissa mukana. 


Kirjastonhoitajana kiinnitin kirjassa tietysti huomiota myös Almedalenin kirjaston rooliin. Kirjaston henkilökunnalla on ratkaiseva merkitys tapahtumien kulussa. Ohimennen kirjassa jopa pohditaan kirjastolaitoksen tulevaisuutta.

Jungstedt, Mari
Toiset kasvot
suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2017

Aino Kallas : maailman sydämessä

Aino Kallas on ollut minulle rakas kirjailija nuoruudestani lähtien. Tähän mennessä en ollut kuitenkaan tajunnut, että hänestä ei ole laadittu varsinaista elämäkertaa. Kai Laitisen perusteelliset tutkimukset ovat enemmänkin teostutkimuksia, laajat päiväkirjat taas valottavat Ainon ajatuksia ja kokemuksia. Kun nekin ovat jääneet minulta lukematta, elämäkerta osoitti, että tietoni kirjailijan elämästä ja maailmasta ovat olleet kovin puutteellisia. Olen tuntenut kirjailijan elämäntarina yleispiirteet, kuten melkein kaikki kirjallisuutta harrastavat suomalaiset. Minulle tässä kirjassa oli uusia asioita ja mielenkiintoisia painotuksia.

Aino kuului Krohnien kulttuurisukuun. Isä oli runoilija ja kansanrunoustutkija Julius Krohn. Isä kuoli, kun tytär oli 10-vuotias. Isän menetys näkyi Ainon kirjailijatyössä, etenkin Katinka Rabe kuvaa hienosti lapsen surua. Isän varjo näkyi siinäkin, että Ainon täytyi tehdä työtä osoittaakseen, että hän on itsenäinen kirjailija eikä vain kuuluisan isän tytär. Myös sisaret Helmi ja Aune (Krohn), äiti-Minna sekä käly Hilja Haahti olivat kirjailijoita.

Silja Vuorikuru on tutkinut väitöskirjassaan Raamatun vaikutusta Aino Kallaksen tuotantoon, siksi uskonnollisuus ja Raamattu nousevat myös elämäkerrassa varsin keskeiseksi. Vuorikurun taustaa tuntematon lukija voisi jopa hämmästellä esittämättä jääneen Bathseba-näytelmän keskeistä osuutta kirjassa. Ainon isä oli kaiken muun ohella tunnettu myös virsirunoilijana, hänelle uskonto oli tärkeä. Sisar Aune löysi hengellisen kodin ahtaan evankelisen herätysliikkeen piiristä, mikä aihetti kitkaa muuten läheisten sisarten välille. Oskar Kallas - Ainon puoliso - oli vahvasti uskonnollinen. Aino itse halusi kapinoida ahdasta uskonnollisuutta vastaan, mutta Raamatun kieli ja sen kertomukset olivat hänelle tuttuja ja vaikuttivat hänen kirjailijauraansa.


Kirja kuvaa Aino Kallasta kirjailijana, joka olisi sopinut hyvin meidän aikaamme. Hän oli paitsi lahjakas ja ahkera kirjailija, myös edustava, kansainvälinen ja verkostoituva. Hän ymmärsi markkinoinnin merkityksen, hän kiersi esiintymässä, loi suhteita kustantamoihin 
ja kirjallisuuspiireihin. Ennen häntä kukaan suomalainen kirjailija ei ollut onnistunut saamaan yhtä monta teosta käännetyksi englannin kielelle. Ennätys, jonka vasta Mika Waltari rikkoi. Aino oli kurinalainen ja huolehti julkisesta kuvastaan, mutta joutui silti erilaisten kohujen keskelle. Kansainväliset vaikutteet myös näkyivät hänen tuotannossaan, sekä aiheissa että tyylissä. Hän kirjoitti yhteiskunnallisista oikeudenmukaisuudesta, kuten orjuuden jäljistä. Mielenkiintoisella tavalla hän rinnasti Viron maaorjuuden ja Amerikan rotukysymyksen. Sanavapauden puolustajana hän oli perustamassa Suomen PEN-järjestöä ja oli mukana sen toiminnassa Lontoossa. Minulle uutta oli tieto siitä, että hän on käsitellyt myös luontoteemoja.
Kuva Museovirasto 

Kansainvälisen uran mahdollisti avioliitto virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Nuori Aino kihlautui 10 vuotta vanhemman miehen kanssa neljä päivää ensitapaamisen jälkeen. Avioliiton intohimo katosi pian, ainakin Ainon osalta, mutta liitto kesti 45 vuotta, Oskarin kuolemaan saakka ja siitä syntyi neljä lasta. Avioliitto vei pariskunnan ensin Pietariin ja sieltä Tarttoon. Kun Viro itsenäistyi, Oskar nimitettiin Lontoon suurlähettilääksi ja Aino Kallas pääsi osaksi kansainvälisiä diplomaatti- ja kulttuuripiirejä. Kirja ei vaikene Kallaksen ja Eino Leinon kuuluisasta suhteesta, mutta painottaa sen  merkitystä osapuolton kirjalliselle toiminnalle.  Kirja piirtää kuvaa Ainosta, joka kaipaa intohimoa, mutta arvostaa kaikesta huolimatta vakaata avioliittoa ja turvallista miestään. Boheemi ja alkoholisoitunut Leino oli romanttinen rakastettu ja kirjailijatoveri, mutta elämäntoveriksi hänestä ei ollut.

Kansainvälisyyden toinen puoli oli kodittomuus. Aino Kallas tunsi välillä, että häntä ei arvosteta suomalaisena eikä virolaisena ja heikkoina hetkinään hän toivoikin, että hänen tuhkansa joskus siroteltaisiin Suomenlahteen. Hän kirjoitti suomeksi, vaikka hallitsikin viron kielen täydellisesti, mutta käytti paljon virolaisia aiheita ja teemoja. Suomalais-virolaisena kirjailijana hän vertautuu Sofi Oksaseen, jota myös on paheksuttu Viron historian kipeiden kohtien esiinnostamisesta. Eikä häntä ole aina Suomessakaan ymmärretty.  Ainon saama kohtelu kertoi myös Viron 30-luvun ilmapiiristä. Kun Kallakset palasivat diplomaattikauden jälkeen Viroon, 
 he joutuivat kohtaamaan ensin maan muuttuneen ilmapiirin, antisemitismi ja kansalliskiihko nostivat päätään. Viro luisui Pätsin diktatuuriin. Ilmapiiri oli varovainen, odottava. 

Kaikkein raskain elämänvaihe alkoi sodan syttyessä. Kallasten neljästä lapsesta kaksi kuoli sodan aikana. He itse joutuivat näkemään kyydityksiä ja kuljetuksia vankileireille, vaikka itse niiltä säästyivätkin. Heidän osakseen tuli todistajan osa. Sodan jälkeen vanhenevat Kallakset saivat vielä kokea pakolaisuuden. Ainon essee Pakolaisen sielunelämää on valitettavasti säilyttänyt ajankohtaisuutensa tänäkin päivänä.

Ennenkaikkea kirja innoittaa tutustumaan Aino Kallaksen tuotantoon, myös sen vähemmän tunnettuihin teoksiin. Ensimmäisenä ajattelin tarttua novellikokoelmaan Vieras veri, jonka tarinat liittyvät Saarenmaahan.


Vuorikuru, SIlja
Aino Kallas - maailman sydämessä
SKS, 2017

Kuukauden luetuimmat