Camilla Nissinen on kirjoittanut esikoisromaanin, joka haastattelujen mukaan perustuu vahvasti hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Kirjailija on jättänyt taakseen Jehovan todistajien maailman, jossa hän vietti kaikesta huolimatta ilmeisen turvallisen lapsuuden. Hänen elämäänsä on määrittänyt myös syömishäiriö. Kirjailija on kertonut pakonomaisesta laihduttamisesta ja psykiatrisella osastolla viettämästään ajasta Kirjan vakuutetaan silti olevan fiktiota. Tekstin lomassa on sitaatteja Jehovan todistajien julkaisuista ja heitä käsittelevistä artikkeleista. Kirjan lopussa on asianmukainen lähdeluettelo.
Kirja etenee vuorolukuina. Vuoroin kuvataan lapsuutta ja kouluaikaa pienellä paikkakunnalla, vuoroin myöhempää elämää psykiatrisella osastolla, syömishäiriöpotilaana.
Lapsuus osio alkaa kuudesluokkalaisen koulunvaihdoksesta, pienestä koulusta vähän suurempaan. Kotona eletään Jehovan todistajien opin mukaan, koulussakin tytär tuntee olevansa erilainen, jehova. Usko edellyttää tiukkaa rajojen vetämistä. Tunnollinen nuori haluaa lähteä selvitä kaikesta. Hän kiertää kentällä, kulkee ovelta ovelle jakamassa lehtiä ja toistamassa ulkoaoppimiaan uskonkappaleita. Tavoitteena olisi julistaa, kertoa ja todistaa uskosta sekä elää elämää puhtaasti yhteisön edellyttämällä tavalla. Sen kanssa ristiriidassa oli nuoren halu sulautua ja elää samanlaista elämää muiden nuorten kanssa. Koulukuvaukset riipaisevat ja herättävät muistumia omasta nuoruudesta. Yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevien tunteet ovat samanlaisia, syystä riippumatta. Koulussa tunnollinen tyttö pärjää hyvin, mutta äidiltä ei saa kiitosta hyvistä numeroista. Äiti kantaa huolta tyttären ylipainosta ja mahdollisista maailmallisista ystävistä.
Psykiatrisen klinikan elämä on arkista, mutta siellä pelastataan elämää. Syömishäiriöpotilas ei tunne olevansa sairas. Hän piilottelee ruokaa ja oksentaa salaa. Vähitellen hänet laitetaan vastakkain tosiasioiden kanssa. Hoito tehoaa, mutta ei tee ihmeitä. Syömishäiriö ei ole koskaan kokonaan ohi. Sairauskuvaukset tuntuvat autenttisilta, uskottavilta. Tämä kirja ei kaunistele syömishäiriöitä vaan näyttää sen rumimmillaan. Kun kaikki energia kuluu lihomisen välttämiseen, voimaa ei riitä siivoamiseen, itsestähuolehtimiseen tai sosiaalisuuteen. Ahminta ja oksentelu ovat pakkomielteitä, jotka hävettävät. Sairaus tekee rumaksi ja vanhentaa, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Elämästä kuolee kaikki elämä pois.
Kotiolojen ja uskonnollisen yhteisön kuvaus jää mietityttämään. Koti on hyvä ja vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapsillleen parasta. Tasaisen isän sijasta kotia kuitenkin hallitsee ristiriitainen ja ulkonäköpaineista kärsivä äiti, joka siirtää sairaan ruokasuhteensa seuraavalle sukupolvelle. Menestyvä isoveli tarkkailee pyykkilautavatsaansa, päähenkilö on vähällä kuolle syömishäiriöön.
Äidin tarinaa ei kerrota, hänen persoonansa jää kirjassa selitystä vaille. Hän ei ole paha, mutta omien lastensa kasvattajana avuton vaikka työskentelee päiväkodissa ja on siten kasvattamisen ammattilainen.
Kirjan henkilökuvaus on varsin ohutta. Päähenkilö ja hänen tunteensa ovat vahvat, muut ihmiset näyttävät yksiulotteisilta statisteiltä. Tämä ehkä kuvaa hyvin syömishäiriöisen maailmankuvaa. Ruoka ja omat pakkomielteet täyttävät mielen, muut ihmiset eivät hahmotu.
Uskonnollinen yhteisö voi lisätä ulkonäköpaineita, vaikka luulisi päinvastoin. Yhteisö on pieni ja kun tavoitteena on avioitua nuorena toisen yhteisön jäsenen kanssa, nuoret naiset joutuvat kamppailemaan ankarasti harvemmista miehistä. Epäilemättä Jehovan todistajien kiertämisvelvoite pakottaa huolehtimaan ulkonäöstä. Kun jokainen edustaa itsensä lisäksi myös koko yhteisöä, ulkoisen olemuksen täytyy olla kunnossa. Ehkä yhteisössä myös korostetaan ajatusta "ruumiin temppelistä" huolehtimisesta ja kurinalaisuudesta. Yhteisä tarkoittamattaan vahvistaa ulkonäköpaineita ja edesauttaa syömishäiriön syntyä. Valtakunnansaleissa on paljon peilejä. Elämä tiukassa uskonnollisessa yhtesössä on turvallista mutta tiukkaa. Päähenkilölle ruoasta kieltäytyminen, pakonomainen laihduttaminen on keino rajata elämästä edes joki alue, josta voi itse päättää.
Iloitsin siitä, että tässä kirjassa ei puhuttu seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai uskonnollisten johtajien julmuudesta. Nämä teemat ovat jo kärsineet inflaation. Tässä yhteisössä toimii tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisia paheita. Yhteisö pyrkii tukemaan jäseniään, vaikka ei aina oikealla tavalla. Lämmin yhteisö myös tarjoaa turvaa. Lukijaa ei hämmästytä, että yhteisö kohtelee naisia ja miehiä eri tavoin. Naisia rangaistaan helpommin sääntöjen rikkomisesta, mutta eivät miehetkään ole rangaistusten ulkopuolella. Yhteisössä menestyvät nuoret miehet näyttäytyvät tunnekylminä hahmoina. Kirja myös sivuaa kipeää erottamiskäytäntöä. Edes oma perhe ei pidä yhteyttä uskonnollisesta yhteisöstä eronneisiin ja erotettuihin. Tätäkin käytäntöä perustellaan rakkaudella.
Nissinen, Camilla
Meitä vastaan rikkoneet
Tammi, 2023
