Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta

Tommi Melenderin Aurum on kovin erilainen kuin edellä käsitelty Suomaa, mutta näitä kahta yhdistää se, että molemmissa käydään läpi Suomen historiaa Kokkolan perspektiivistä. Aurumin aikajänne on kuitenkin lyhyempi. Tapahtumat alkavat 1930-luvun lapualaisvuosista ja jatkuvat kuvitteelliseen nykytilanteeseen. Aikaan, joilloin  kansalliskonservatiivinen puolue on voittanut vaalit ja muodostanut hallityksen, joka kieltäytyy päästämästä Suomeen afrikkalaisia ilmastopakolaisia ja jolle Suomen kansallismaisema on ilmastotuhoja tärkeämpi asia. Viittauksia nykypolitiikkaan ei voi välttää. Mielenkiintoista oli lukea Kokkolan lapualaisvuosista. Kirjan tapahtumilla oli ainakin yhteys todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Ilman Hannu Kotilan kirjaa Lapuan laki vai laillisuuslinja (SKS, 2022) en tietäisi, että Kokkola-lehti oli äärioikeiston äänitorvi. 1930-luvulla Kokkolassakin kuohui. Keskustelu kävi kuumana ja kyydityksiin osallistuttiin.

Aurum on kuvitteellisen Usvasalmen suvun sukutarina. Suvun perintötalo on vanha navettatalo Kokkolan vanhassa kaupungissa. Suvun kantaisä oli kansalaissodan kokenut mies, joka kuitenkin kannatti kansakunnan yhtenäistämistä sosiaapolitiikan keinoin toisin kuin äärioikeistolaisista kirjoituksistaan tunnettu toimittajapoikansa. Poikakin tarkisti mielipiteensä, kun hän joutui liian lähelle toimintaa puheiden takana. Kirjan kultaa tarkoittava nimi juontaa arvoituksellisellisesta tunnuslauseesta, joka koristaa suvussa kulkevataa kaulakorua. 

Kirja on samalla metaromaani,  kaksi suvun nykyajassa elävää jäsentä kirjoittaa kilpaa suvun vaiheista kertovia romaaneja. Heistä vanhempi, kansalliskonservatiivisen puolueen taistavaikuttaja, Paavo kirjoittaa suvun äärioikeistolaisuutta ja sotilaskunniaa korostavaa sankaritarinaa, nuori Uuku sille kriittistä vastatarinaa. Myös suvussa kulkevan kultakorun alkuperästä esitetään kaksi kilpailevaa versiota. 

Lapualaisvuosien ja sota-ajan jälkeen, kirja kuvaa suurten ikäluokkien maailmaa, koulukiusaamista, opiskelijaelämää ja suvun ensimmäisten akateemisten elämää. Taustalla elää muuttuva ja kaupungistuva Suomi.1980-luvun jälkeen suvun tarinat hajoavat monenlaisten kuplien kertomuksiksi. Sukupäivälliset osoittautuvat ongelmallisiksi, kun turvallisia keskustelunaiheita on vaikea löytää.

Kirjan nimilista on herkullinen, esimerkiksi Kokkola-lehden päätoimittaja on Osvald Penger, Pentti Linkolasta taas käytetään Mestari-nimeä. Kirjassa viitataan lukuisiin aikaukauden kirjailijoihin, useimpiin ilman nimeä. Ainakin 1970-luvun muistavaa lukijaa naurattaa suvun jäsenen kollega, joka on nimetty Heimo Tauriaiseksi. Kirjailija on upottanut tarinaan myös Melenderin suvun jäseniä, joilla tosin ei liene mitään todellisia esikuvia.

Loppulukuun kirjailija on koonnyt romaanisa lukuohjeen. Kirja on eräänlainen kooste, siihen on muokattuna upotettu kohtauksia lukuisten nimeltä mainittujen suomalaisten (mies)kirjailijoijoiden teoksista. Ainakin Tuntemattomasta sotilaasta poimitut henkilöt ja kohtaukset on helppo tunnistaa. Kirjailija itse kuvaa teostaan tehosekoittimessa luoduksi koosteeksi. Yhtä hyvin voisi kuvitella, että kirja on kaleidoskooppi, jossa historia, kirjalliset sitaatit ja fiktio pyörivät muodostaen erilaisia kuvakulmia.

Melender, Tommi
Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta
WSOY, 2023

Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Tässä se tpsin näyttäytyy miltei ainoana aidon rakkauden muotona. Heterosuhteet tuntuvat tässä kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022

Kadonnut kylä - mysteeri pohjoisessa

Camilla Sten oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kun kirjan takakansi kertoi, että kyseessä on kuuluisan dekkaristin Viveca Stenin tytär, muistin nuorten dekkarisarjan, jota äiti ja tytär ovat luoneet yhdessä. Kadonnut kylä on houkutellut minua kirjaston hyllyssä jo pitempään. Mielenkiintoista olisi tietää, onko kirjan innoituksena ollut Kiirunan kaupunki, jota vähitellen siirretään kaivoskäytävien päältä toiseen paikkaan. Kiiruna mainitaan kirjassa, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne vaan sen eteläpuolella sijaitsevaan radanvarsikylään Silverjärniin, joka Kiirunan tavoin on syntynyt kaivoksen ympärille. Alkuteoksen nimi on tosin Staden, kääntäjät ovat ilmeisesti ajatelleet, että suomen kielessä kylä ilmentää paremmin kuvatun tiiviin yhteisön luonnetta. Kadonneen kylän tarinassa tapahtumat ovat oikeastaan päinvastaisia kuin tosielämän Kiirunassa. Kirjan kylän rakennukset jäävät jäljelle, mutta melkein kaikki sen 900 asukkaasta katoavat jälkeä jättämättä. Kylän keskustasta löydetään löydetään vain pahoinpidelty ja lyhtypylvääseen ripustettu ruumis sekä itkevä vastasyntynyt vauva.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Järkyttävät tapahtumat liittyvät vuoteen 1959, jolloin kylää elättänyt kaivos yllättäen suljetaan ja suuri osa kyläläisistä jää työttömiksi tai muuttaa pois. Jäljelle jääneistä kyläläisistä suurin osa lähtee uuden pastorin johtamaan hurmokselliseen uskonnolliseen liikkeeseen mukaan. Tiiviin yhteisön ilmapiiri muuttuu painostavaksi. Uskonnollisen liikkeen ulkopuolelle jää vain muutama vahva nainen. Tapahtumia tarkastellaan heistä yhden, keski-ikäisen Elsan kautta. Elsa on tottunut huolehtimaan perheestään ja yksinelävästä Birgitasta, joka on avuton ja pelokas, ehkä psykoottinen. Mutta Elsakaan ei voi estää tuhoa. 

Kirjan toisena aikatasona on nykyaika. Aikatason keskushahmona on nuori Alice, joka haluaa tehdä dokumenttielokuvan 60 vuotta vanhasta mysteeristä ja ehkä jopa ratkaista sen. Hänellä on selvitystyöhön myös henkilökohtainen motiivi. Alicen isoäiti oli  Elsan tytär ja siten kotoisin Silvertjärnin kylästä. Tiedot kylän viimeisistä vaiheista perustuvat Alicen isoäidin saamiin kirjeisiin. Alice on saanut koottua mukaansa viiden hengen työryhmän. Ryhmän jäsenten välit jännitteiset ja kun aikaa vietetään eristyksissä, tyhjässä kylässä, tunnelma kiristyy entisestään. Onko muillakin kuin Alicella yhteyksiä vuoden 1959 tapahtumiin? Onko kylässä ryhmän lisäksi muitakin? Kirjan tunnelma muistuttaa hetkittäin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan tunnelmaa. 

Kirjan genrettäminen on hankalaa. Lähinnä se ehkä sijoittuu kauhukirjallisuuteen. Vaikka tarina on kiinnostava ja tuntuu aluksi koukuttavalta, sen jännite ei kestä ihan loppuun asti vaan kärsii uskottavuuden puutteesta. Parhaiten kirja kuvaa tyhjentyvän kaivoskylän ahdistavaa tunnelmaa. 

Sten, Camilla
Kadonnut kylä
suomentaneet Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

Kun kuningas kuolee - Hartolan kuningaskunnan vaiheita

Elina Backmanin esikoiskirja Kun Kuningas kuolee on ilmeisesti on ollut tämän vuoden kotimainen dekkariyllättäjä. Kirja on nousi ilmestyttyään kirjastojen varausjonojen kärkeen ja arvostelutkin ovat olleet kohtalaisen hyviä. Keskustelua ja kritiikkiäkin kirja on herättänyt. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen tapaus. 

Kun kuningas kuolee on perinteinen dekkari. Sen yhteiskunnallinen sanoma ei ole vahva, vaikka siinä onkin nostettu esiin aikamme suosikkiteemoja kuten seksuaalinen väkivalta ja poliisin väärinkäytökset.  Rikosten lisäksi siinä viitataan työuupumukseen ja saattohoitoon. Kirjan tapahtumat liikkuvat Helsingissä ja Hartolassa. Kirja alkaa helsinkiläisen mainostoimiston juhlinnalla. Juhlia seuraavana aamuna mainostoimiston perustaja makaa kuolleen Suomenlinnan Kuninkaanportilla. Kirjan toinen juonne sijoittuu Hartolaan, johon työstään irtisanottu nuori toimittaja Saana on vetäytynyt toipumaan ja miettimään elämäänsä. Aikansa kuluksi hän alkaa selvittää vuonna 1989 tapahtunutta nuoren tytön kuolemaa. Lukija arvaa, että nämä alkuaan erilliset tarinat liittyvät kirjan kuluessa yhteen, kuten tapahtuukin. Kirjan teksti on sujuvaa ja tarina vie mennessään.  Rikosjuonen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. Melkein viisisatasivuisen kirjan lukee nopeasti, parissa illassa. Vaihtuvista aikatasoista ja näkökulmista huolimatta tarinaa on helppo seurata.

Minua kirjassa ihastutti erityisesti kohtaus, jossa päähenkilö perehtyy rikokseen lukemalla 1980-luvun sensaatiolehtiä Kansalliskirjastossa. On hienoa, että kirjastolaitoksen olemassaolosta ja palveluista muistutetaan. 

Koskipään kartano Hartolassa. 
Kuva Markku Haverinen 

Kirjaa on kritisoitu pienistä asiavirheistä ja huolimattomasta kielestä. Minua ne eivät häirinneet. Tiivistys ja karsinta olisivat kyllä parantuneet tarinaa. Viittaukset paranormaaleihin ilmiöihin tuntuvat turhilta. Vihjeitä tuntuu kirjassa olevan vähän liikaa, niistä jotkut jäävät odottamaan seuraavia osia. Kirjailija on luvannut, että kirja saisi jatkoa, mahdollisesti kokonaisen kirjasarjan, joka nostaisi Hartolan kuningaskunnan kuuluisien murhapaikkakuntien joukkoon. 

Backman, Elina
Kun kuningas kuolee
Otava, 2020

Tuhkaan piirretty maa - suomalaiset, saamelaiset, saksalaiset

Suomalaiset kirjoittavat edelleenkin sodasta. Itärintamasta huomio tuntuu nyt siirtyneen Lappiin ja sen rintamaan. Tänä vuonna Tommi Kinnunen on julkaissut upean Ei kertonut katuvansa -romaanin, joka antaa äänen saksalaisten matkaan lähteneille naisille. Viime vuosina ilmestyneistä kirjoista ainakin Rosa Liksomin Everstinna,  Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sekä Minna Rytisalon Lempi käsittelivät Lapin sotaan sekä suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Myös Hanna Haurun Jääkansi ja Johanna Laitilan Lilium Regale liittyivät pohjoisen sotarintamaan, vaikka niiden painotus olikin muualla. Jo vuosia aiemmin Heidi Köngäksen Dora, Dora kuvasi Albert Speeriä Lapissa. Mielenkiintoista on se, että sotahistoriaan liittyviä romaaneja tuntuvat kirjoittavan nyt  erityisesti naiset. 

Tuhkaan piirretty maa ei kerro varsinaisesti Lapin sodasta. Se liikkuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen aikataso on vuosi 1944, jolloin saksalaiset ja suomalaiset olivat vielä aseveljiä. Toinen aikataso on sodanjälkeinen jälleenrakennuksen aika, tämä aikataso alkaa kirjassa vuodesta 1947. Vuoden 1944 tapahtumien paikkana on vankileiri Inarissa. Tapahtumia tarkastellaan leirille sijoitetun suomalaisen tulkin silmin. Entinen Akateemisen Karjala-seuran mies tutustuu saksalaiseen komentajaan ja saamelaiseen tietäjänaiseen sekä suomalaiseen vartijaan ja suomenruotsalaiseen vankiin. Näiden kaikkien välillä näyttää vallitsevan yhteisymmärrys. Myöhemmän tapahtumatason päähenkilö on suomalaisen vangin toimittajavaimo, joka saapuu Lappiin etsimään kadonnutta miestään.

Kirjassa on kaksi teemaa. Niistä tavallisempi on suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö. Asiasta on tietysti kirjotettu paljon. Rautiaisen näkökulma on tavallista rajumpi. Kirjassa puhutaan saksalaisten vankileireistä Suomen Lapissa. Petra Rautiainen on itsekin opiskellut historiaa. Kirjassaan hän hän tukeutuu pitkälti arkeologi Oula Seitsosen väitöskirjaan, jonka mukaan vankileirejä olisi ollut Lapissa satoja. Leireillä oli vankeja eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Suomalais-saksalainen yhteistyö ulottui myös näihin leireihin, joiden jälkiä pyrittiin sodan jälkeen hävittämään. Vielä kiinnostavampi teema liittyy saamelaisiin ja siihen antropologiseen tutkimukseen, jonka kohteeksi he joutuivat myös Suomessa. Suomalaiset tekivät rotututkimuksia ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Kirjan päähenkilö joutuu ihmettelemään, kuinka toiminta voi jatkua kuin sota ei ikinä olisi päättynytkään. Kirjassa seurataan saamelaisiin kohdistuvan rasismin muutoksesta. Vankileirien brutaaleja tutkimuksia seuraavat asuntolakoulut, jotka erottavat saamelaislapset kodistaan ja kulttuuritaustastaan. Perinneasuun pukeutuneita saamelaisia halutaan koristeeksi, ei osaksi yhteiskuntaa. Alkuperäiskansan sorto yhdistetään kirjassa saksalaiseen rotukäsitteeseen.

Petra Rautiainen on kertomansa mukaan kärsinyt lukihäiriöstä. Siksikö hänen kielensä on niin selkeää ja karhean kaunista? Lauseet ovat lyhyitä. Tekstissä on rytmi. Suomenkielisen tekstin välissä on saamenkielisiä ilmauksia. Lapin maailma näyttäytyy kokonaiselta.

Rautiainen, Petra
Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020

Pisara veressä - vanhoja rikoksia, ja rakkauksia

Seppo Jokinen on taas julkaissut uuden komisario Koskinen -kirjan. Tämä kahdessa eri aikatasossa liikkuva kirja poikkeaa edellisistä rakenteensa vuoksi. Tässä kirjassa vanheneva komisario pääsee palaamaan hänen poliisiuransa ensimmäisten vuosien tapahtumiin. Kirja alkaa koukuttavalla lapsinäkökulmassa. Kahdeksanvuotias terävä Urho-poika näkee itsepalvelupesulassa asiakkaan, jonka pyykit jäävät vaivaamaan ja kun hän puhuu näkemästään kavereilleen, syntyy kohu joka saavuttaa jopa Tampereen poliisin.

Pienen Urhon maailmasta hypätään pian suuren Urhon aikaan. Kirjassa on takaumia vuoteen 1986, presidentti Urho Kekkosen hautajaisten aikaan. Tuolloin 30-vuotias järjestyspoliisi Sakari Koskinen joutuu Pyhäjärvelle poliisiveneessä todistamaan ruumislöytöä. Kuollut oli tunnistettu lentopallovalmentajaksi, joka oli ollut vetämässä nuorten maajoukkueleiriä järven rannalla olleessa leirikeskuksessa. Rikos jäi aikanaan selvittämättä, mutta ei unohtunut. Kun rikoksen yksityiskohtiin nyt viitataan uuden rikosromaanin sivuilla, muistot nousevat esiin muillakin kuin komisario Koskisella. Rikos tulee lopulta selvitetyksi, tapahtumien kulku ei ole kaikilta osin uskottava, mutta tarina juoksee mallikkaasti.

Nostalgiset aikamatkat 1980-luvulle eivät liity pelkästään selvitettävään rikokseen. Kirjassa kuvataan myös komisario Koskisen sotkuisia naissuhteita. Komisario tuntuu elävän suorastaan kahden naisen loukussa. Tämänkin asian juuret juontavat 1980-luvulle. Yhtä kauas ulottuu myös työtoveruus lähimpien työtoverien kanssa. Kirjassa summataan Koskisen koko työuraa ja elämää. Eräänlaisen yhteenvedon työstään ja asiakkaistaan komisario Koskinen tekee, kun hän vertaa omaa väkivaltarikosyksikköään talousrikosyksikköön ja toteaa, että hänen "asiakaskuntansa koostui yksinkertaisemmista ihmisistä, epätoivoisista hätiköijistä, joiden tekemisissä ei ollut samaa älykästä laskelmallisuutta kuin talousrikollisilla. Heidän rikoksensa olivat yleensä äkkipikaistuksissa tehtyjä tekoja vailla mitään harkintaa." Kirjoissa tunnetaan myötätuntoa yksinkertaisia reppanoita kohtaan, syyttävä sormi osoitetaan laskelmoivia talousrikollisia ja koronkiskureita kohtaan.

En tiedä, mitä työyhteisökonsultit ajattelevat kirjasarjan työyhteisökuvauksista. Mielenkiintoisia ne ainakin ovat. Poliisien työyhteisö on tiivis ja perustuu luottamukseen. Uutta työntekijää kohtaan osoitetaan epäluuloa. Hänen huumoriaan ei arvosteta ja asiallisetkin kommentit jätetään omaan arvoonsa. Vasta kun uusi työntekijä osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, hänet otetaan ryhmän jäseneksi. Tässä kirjassa kuvatun työntekijätarinan loppu oli onnellinen, mutta voin hyvinkin kuvitella tilanteita, jossa uusi työntekijä olisi jäänyt pysyvästi yhteisön ulkopuolelle. Yhteisö voi olla armoton.

Pisara veressä on 25. komisario
Koskinen -sarjan kirja

Jokinen, Seppo
Pisara vedessä
Crime Time, 2020

Lepra - diakonissat leprasairaalassa

Kirsti Ellilä oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kunnes kuin Kirstin kirjanurkan innostuneen kuvauksen uutuuskirjasta nimeltä Lepra. Tällä kirjailijalla on kuitenkin takanaan jo parikymmentä, joista tosin suuri osa on nuortenkirjoja. Uutuus innosti heti ja kun sain sen käsiini, luin sen nopeasti läpi. Kirja oli erinomainen matkakirja. Teksti on helposti ja nopeasti luettavaa ja sujuvaa. Samalla kuitenkin kirjan maailmaan uppoaa kokonaan ja sen teemoja jää miettimään pitkäksi aikaa.

Todellisuuspohjaisen romaanin tapahtumapaikkana on Orivedellä toiminut leprasairaala. Suurin osa tapahtumista sijoittuvat heti kansalaissodan jälkeiseen aikaan, mutta sen yllätyksellinen loppu kurottaa sairaalan viimeisiin vuosiin 1950-luvun alussa. Minulle oli yllättävä tieto, että Suomessa leprapotilaita hoidettiin niinkin myöhään. Yllätys ei sen sijaan ollut se, että sairaalasta vastasi Helsingin diakonissalaitos, joka usein on huolehtinut niistä ihmisistä, joista mikään muu taho ei halua huolehtia. Kirja muistuttaa Elisabeth Ahon kirjaa Sisar.  Se kertoi diakonissojen elämästä ja työstä kansalaissodan aikaisessa ja jälkeisessä Helsingissä. Kirjoissa diakonissojen auttamistyötä ei esitellä romanttisena ja kauniina vaan arkisena taisteluna elämän rumuuden, köyhyyden ja epäilysten kanssa. Vakaumus joutuu koetteelle monin tavoin.

Kansi: Taivo Org

Kirja alkaa diakonissa Matildan saapumisesta Oriveden leprasairaalaan sisarensa Helmin pyynnöstä. Tämä on aikaisemmin johtanut sairaalaa, mutta pyytää nyt sisartaan saapumaan apuun. Matildalle selviää vasta saavuttuaan, että hänen odotetaan ottavan johtajan tehtävät hoitaakseen. Helmi-sisar on sairas ja väsynyt. Ehkä hänen väistymiseensä johtajan paikalta on muitakin syitä. Tilanne vaikuttaa salaperäiseltä ja myöhemmin selviää, että paikkakunnalla liikkuu juoruja, jotka liittyvät sairaalaan.  Matilda tuo mukaan muistonsa Dragsvikin sotavankileiriltä. Siellä hän oli nähnyt miesten kuolevan nälkään ja tauteihin. Siellä myös usko lakiin ja oikeuteen oli horjunut.

Leprasairaala ei ole kauhujen paikka vaikka sen olosuhteet ja säännöt ovatkin ankarat ja tauti vielä parantumaton. 1920-luvulla tautiin suhtauduttiin vielä pelokkaasti, mutta ymmärrettiin jo, että tauti on vaikeasti tarttuva. Hoitajat yrittävät parhaansa, mutta väsyivät. Potilaista monet olivat eristyneen elämän ja toivottomuuden lamaannuttamia, osa kääntää huonon olonsa vihaksi. Riipaisevinta on, että heistäkin monet vielä haaveilevat paremmasta elämästä. Toivo eli myös toivottomissa oloissa. Rakkauden ja kosketuksen kaipuu on ikuinen ja olosuhteista riippumaton.

Kirja on hyvä ajankuva kansalaissodasta toipuvasta Suomesta. Yhteiskunta toimi ja kehittyi, vaikka kaikkialla oli muistumia sodan ja vankileirien hirveyksistä. Kirjan henkilöt kuvataan moderneina hahmoina. Aikakauden tavat ja arvot ovat erilaisia, mutta pakkotilanteissa ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Moraalisissa pohdinnoissaan kirja ottaa kantaa myös yleisiin ja meidän aikaamme kuuluviin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan esimerkiksi eutanasian mahdollisuutta.

Kirjan jännite säilyy hyvin. Päähenkilöt esitellään, salaisuuksiin vihjataan ja lukija odottaa tilanteen kärjistymistä. Lopussa kirjailija tarjoaa lukijalleen yllätyksen ja kirjan näkökulma vaihtuu. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, kirja korostaa toivoa ja inhimillisyyttä.

Ellilä, Kirsti
Lepra
Arktinen Banaani, 2019

Punainen myrsky - pakolaisen tarina

"Tämän tiedän, kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia"

Elina Hirvosen uutuuskirja Punainen myrsky on saanut osakseen ylimääräistä ja ulkokirjallista huomiota. Kirjailija kertoi  keväällä, että kirja perustuu rauhansovittelija Hussein al-Taeen perheen tarinaan juuri ennen kuin tämä joutui vanhojen blogikirjoitustensa vuoksi somemyrskyyn. Kirjaan on siksi vaikea nähdä fiktiona, mitä se kuitenkin on. Kirjailija on luonut kuulemiensa tarinoiden päälle omannäköisensä tarinan. Se puhuu lapsesta, joka kantaa sisällään pimeyttä. Asioita, joista ei voi puhua kenellekään.

Punainen myrsky on perheen tarina, pojan kasvutarina ja kuvaus pakolaisuudesta. Jälkikirjoituksen mukaan Hussein al-Taee oli itse ottanut kirjailijaan yhteyttä ja toivonut tämän kertoman äitinsä tarinana. Äiti onkin kirjassa läsnä koko ajan. Hän huiviin pukeutunut äitimyytin edustaja. Perheelleen täydellisesti omistautunut, miehensä ja lastensa kunnioittama hahmo. Äidin tarina alkaa menetyksestä. Kun hänen isänsä kuolee, hän menettää myös mahdollisuuden kouluttautua. Hän rakastuu mieheen, joka taistelee Saddam Husseinin hallitusta vastaan ja antaa tämän vastarintatyölle täyden tukensa vaikka politiikka johtaa perheen vaikeuksiin. Korvauksena menetetyille mahdollisuuksilleen äiti tekee kaikkensa, jotta lapset voisivat menestyä. Hän pukee nelivuotiaan poikansa kravattiin ja huolehtii tämän kynsien puhtaudesta. Hän synnyttää lapsia pakolaisleirillä ja rakentaa uuden kodin Suomeen. Riipaisevin osa äidin tarinaa oli vaihe, jossa hän joutuu käyttämään poikaansa tulkkina Suomen terveyskeskuksessa. Raskas elämä näkyi loputtomina sairauksina, äiti oli Suomessa kielitaidoton ja tukeutui poikaansa. Hahmona äiti näyttäytyy klassisena idealisoituna miltei pyhänä äitihahmona, rakkautena johon kaikki nojasivat, mutta jonka persoona ja toiveet jäävät silti tavoittamatta.

Kansi: Ville Tietäväinen /
WSOY

Äidin vastakohtana on isä. Hän on alusta asti Saddam Husseinin aktiivinen vastustaja. Kirjasta ei selkeästi selviä, mistä isän vastarinta nousee. Onko kyse shiialaisesta uskonnosta, joka on koko perheelle tärkeä? Vai liittyikö isän elämään joku avainkokemus, joka käänsi hänet hallintoa vastaan. Isä on aktiivinen toimija, mutta äidin tavoin hänenkin persoonansa jää vähän mysteeriksi. Isä koki hirveyksiä vankilassa, hän joutui piileskelemään ja pakenemaan itselleen tuntemattomaan maahan. Lukija voi vain arvailla, mitä hän tunsi sisällään.

Mutta vanhempien välissä ja heidän ohitseen kasvaa poika, joka oppii häpeämään ja salaamaan. Isän poliittisen toiminnan takia kotiasioista ei saanut puhua eikä siksi kodin ulkopuolella paljon liikuttu. Poika on kirjan minähahmo ja tarkkailija, jonka kautta kaikki tapahtumat suodattuvat. Pojan lapsuuden kauhein kokemus oli vierailu Abu Ghraibin vankilaan. Äiti otti pojat mukaansa isää vierailemaan, "koska toista kertaa ei välttämättä tule". Pojalle isä oli yksi laihoista ja haavaisista miehistä vankilan käsittämättömässä ahtaudessa ja hajussa. Lapsuudesta juontaa myös syyllisyys naapurista, jonka lapset ymmärtämättömyydessään antoivat ilmi. Perheen tarina johtaa pakolaisleirille Saudi Arabian hiekka-aavikolla ja sieltä pakolaiseksi Suomeen. Hämmästyttävää kyllä, pakolaisleiri kuulosti pojan elämän rennoimmalta ajanjaksolta. Leirillä ei ollut mitään pelättävää eikä salattavaa. "Leiri on poikkeustila ja siellä meidän perheemme on normaali". Leirit toisetkin lapset tietävät, mitä tarkoittaa pelätä ja piilotella. Leirillä poika oppii myös tunnistamaan omat vahvuutensa. Hän tietää olevansa älykäs ja huomaa, että hän osaa miellyttää ja tajuaa, kuinka aikuiset toimivat. Leirillä poika myös aikuisiin. Kun aikuiset, joiden tulisi tarjota tukea, ovat liian heikkoja, keneen voi tukeutua?

Suomi on perheelle mahdollisuus. Se tarjoaa perheelle kodin, jossa ovikellon soittoa ei tarvitse pelätä. Suomen vihreys ihmetyttää ja ihastuttaa, mutta lähes alastomat ihmiset uimarannalla hämmentävät. Poika tietää, että Suomessa hän saa paremmat mahdollisuudet elämää varten kuin hänen Irakiin jääneistä koulutovereistaan yksikään. Samalla hän tietää elävänsä sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää häntä. Kirja kuvaa myös sitä kaksinkertaista taakkaa, johon maahanmuuttajanuoret joutuvat. He joutuvat taistelemaan pärjäämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa ja samalla kannattelemaan perhettään.

Uskonto, shiialainen islam on kirjassa tärkeä. Harvoin olen lukenut romaaneja, joissa islam nähdään voimana eikä elämää kahlitsevana taakkana. Se näkyy suhtautumisena pukeutumiseen, päivittäisinä rukoushetkinä ja juhlapyhinä. Perhe eli Irakissa Najafin kaupungissa, profeetta Alin moskeijan lähellä. Iranissa toisten shiiojen keskuudessa tuntuu heti kotaisalta. Uskonto yhdistää kansallisuutta enemmän.

Kirjan rakenne on hiottu ja kertojanääni on selkeä. Se liikkuu eri aikatasoissa, mutta näkökulma on koko ajan sama. Loppu ratkaisu tuntuu sovinnaiselta ja vähän ylitunteelliselta, mutta ei varsinaisesti häiritse. Kokonaisuudessaan kirja on vaikuttava ja ajankohtainen kuvaus jäljistä, joita lapsuus voi lapsena koettu voi ihmisiin jättää. Sen lukeminen oli paikoitellen raskasta. Pelot ja puhumattomat asiat painostavat. Lukija myös tietää, että kirjassa kuvattuja asioita tapahtuu tänäänkin maailmassa.


Hirvonen, Elina
Punainen myrsky
WSOY, 2019

Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettuja. 

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Sofi Oksasen edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka. Kirjan keskushenkilöinä oli länsimaisia lapsista haaveilevia pareja ja ukrainalaisia kauniita naisia, joita tarvittiin lapsiunelman toteutumiseen. Norma ja kuunnelma olivat johdantoa Koirapuistoon. 

Koirapuiston kertoja Aljonka.Hän on Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu. Perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, joiden vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneutensa. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joille on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla tapahtumiin, jotka hitaasti paljastuvat. Vähitellen selmiää, kenelle tarinaa kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä, lukijalle jää pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä kerrottavaksi.  Hetkittäin lukija toivoisi tiiviimpää ja nopeammin etenevää tarinaa. Korvikkeeksi kerronnan hitaudesta lukija saa hienon kuvuaksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sofi Oksanen on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historian ja Ukrainan yhteiskunann tilanteen. Hän on myös loistava miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla Dneprin rannat ja akaasiapuistot kuin kaivoskaupunkien ankeudenkin.

Kaikkien voimakkaimmin kuvatutu tunteet ovat koti-ikävä ja kaipuu kotiseudulle. Kirjassa puhutaan heistä, jotka eivät voi palata kotiin.

Kansi: Tuomo Parikka

Oksanen, Sofi

Koirapuisto
Like, 2019

Eliitti - koulukiusattuna ikuisesti

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti käsittelee tärkeää asiaa. Kyse on koulukiusaamisesta ja jäljistä, joita se voi ihmiseen jättää. Loppuelämäkseen. Kiusattu jää uhrin ja ulkopuolisen rooliin ja rooli pysyy eikä ulkopuolisuuden tunne katoa vaikka kiusaajat katoavat. Kiusatuksi saattaa valikoitua sattumalta, vaikka lihavuus ja kömpelyys tietysti edistävät kiusatuksi joutumista.

Kirja on synkkä, kuten aihekin. Se kertoo kolmen nuoren tarinan. Inkku ja Karla ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He kasvoivat Helsingin Kehyskunnassa, josta he halusivat pois ja keksivät pakopaikakseen  helsinkiläisen eliittilukion. Siellä he kohtasivat Ilmon, joka muutti kaupunkiin Seinäjoelta ja jonka pienestä yksiöstä tuli kolmikon turvapaikka. Lukiota ei nimetä, mutta kun se sijoittuu Helsingin Kallioon, lukijalle jää pari vaihtoehtoa. Nuorille lukio on pelastus peruskoulun kauheuksista ja tie uuteen elämään. Lukija kuitenkin hämmästyy kirjaa lukiessaan siitä, kuinka pieni eliittilukion rooli kirjassa loppujen lopuksi on. Kirjassa palataan yhä uudelleen peruskoulun aikaan ja kurotetaan lukion jälkeiseen kivuliaaseen aikuisuuteen. Kolmikon ystävyys näyttää katkeavan, kun yksi heistä näyttää astuvan toisenlaiseen maailmaan ja nousevan luuserien parista osaksi eliittiä. Mutta onko roolista toiseen siirtyminen mahdollista? Toisille ulkopuolisuuden ja kiusaamisen kokemuksista nousee halu kostoon ja sen julkiseen manifestaatioon. Pahaa oloa voi purkaa kostamalla ulkopuoliselle maailmalle tai pahoinpitelemällä itseään.

Kiusatut löytävät ja tunnistavat toisensa. Ulkopuolisuutta kokeneet ymmärtävät toisiaan vaikka kipeistä muistoista ei edes puhuta. Eikä aina ole edes selvää, mikä muistosta on totta. Kirja liikkuu eri aikatasoissa ja tarina etenee vuorotellen kolmen eri päähenkilön kertomana. Lukijan täytyy olla tarkkana pysyäkseen kerronnassa mukana.

Kannen kuva: Anne Lehtonen

Kirjassa on kohtia, jotka kiusaamista  kokeneet tunnistavat. Sen vaikuttavin kohtaus oli Ilmon kuvaus uimahallivierailusta, joka muutti pojan elämän. Kokonaisuutena kirja vaikuttaa kuitenkin sotkuiselta ja sekavalta. Lukija osaa odottaa lopussa tapahtuvaa käännettä, johon kirjassa vihjaillaan, mutta sen jännite ei kestä. Tarinan polveilu, terapiaistunnot ja jatkuvat takaumat syövät tarinan voimaa. Vahvan jäljen kirja silti jättää. Päällimmäisenä tunteena ahdistus.

Kauhanen, Maija
Eliitti
Otava, 2019

Yllämme kaartuva taivas - ihmisiä pahan keskellä

Juha Siro on kirjoittanut jo monta kirjaa. Minulle tänä vuonna ilmestynyt Yllämme kaartuva taivas oli tutustuminen kirjailijaan. Tosin luin tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan aivan väärin. Se on ollut minulla kesken pitkän aikaa. Luin pieniä otteita ja  palasin kirjaan kerta toisensa jälkeen. Muille suosittelen uppoutumista tämän hienolla tavalla monitulkintaisen kirjan maailmaan ja kirjan lukemista kerralla. Sen ainutlaatuiseen maailmaan pitäisi asettua olemaan  ja nauttia hitaasti kirjan kielen kauneudesta. Emma Kantasen tavoin myös Juha Siro on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija. Graafikon työ näkyy ainakin taidehistorian tuntemuksessa, mutta myös hänen kyvyssään kuvata ympäristöä kauniisti ja pienin piirroin.

Kirja kuvaa ihmisiä pahuuden ja katastrofien armoilla. Kirjan päätarina kertoo natsismin varjossa kasvaneesta pojasta ja hänen perheestään. Tarina alussa eletään 20-luvun Berliinin talouskriisisiä Berliinissä. Keskiluokkaisen perhe kärsii hyperinflaatiosta. Raha ei riitä ja päättynyt maailmansota varjostaa elämää. Sotakokemusten traumatisoima isä juo ja raivoaa, äiti yrittää pitää perhettä kasassa ja etsiä elämäänsä sisältöä. Maailman muuttuminen ja natsismin nousu näkyy aluksi kaukaisena varjona.  Opettaja nostaa esiin Otto Dixin taiteen esimerkkinä rappiotaiteesta, juutalainen ystävä katoaa ja huhut kertovat hänen päässeen Amerikkaan, aikuisten käyttäytymistä on vaikea ennakoida. Äiti liittyy varotoimena puolueeseen. Kirjailijan tapa kuvata politiikan vaikutuksia arkielämään muistuttaa Julia Franckin Keskipäivän haltija -kirjaa. Yhteiskunnan muutoksista kerrotaan hienovaraisesti havaintojen kautta. Niitä tulkita eikä selitetä. Havainnointi jatkuu sodan aikana. Päähenkilö saa lopulta pelkäämänsä kutsun armeijaan. Siellä hän saa käteensä kameran ja hänestä tehdään hirmutöiden todistaja. Kameransa hän menettää vasta sodan jälkeen tuhoutuneessa Berliinissä. 50-luvulla mieheksi varttunut mies kertoo tarinaansa minämuodossa kuin osoittaen, että ulkopuolisen havainnoijan rooli ei ole mahdollinen. Muistot ja syyllisyys eivät unohdu. Monen aikalaisensa tavoin poika miettii elämän jatkumisen mielekkyyttä keskitysleirien ja ihmisyyden alennustilan jälkeen.

Varsinaisen tarinan rinnalla kirjassa on muutama tulevaisuuteen sijoittuva luku, jossa eletään aavikolla ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Tämän päivän lukija sijoittaa tarinat Hormuzin salmen tai al-Holin leirin lähelle. Osio tuntuu aluksi irralliselta, mutta tunnelmat ja teemat ovat kuitenkin yhteiset. Kyse on ihmisen ja elämän tarkoituksesta. Tarinoiden yhteyksiäkään ei sormella osoiteta vaan lukija saa tilaa miettiä.

Yhteistä aikatasoissa on myös toivo. Aiheiden raskaudesta huolimatta, kirjan molemmat osiot päättyvät uskon ja toivon kuviin. Kirja sisältää  viittauksia taiteeseen, filosofiaan ja myytteihin. Etenkin kristillisen uskon kuvat ja tarinat ovat kirjassa paljon esillä. Jopa päähenkilön esimies rintamalla pohti Vanhan testamentin kertomusta ristille nostetusta käärmeestä.  Kirjan lopussa esiin nousevat uskon keskeisimmät tapahtumat. Elämä syntyy kuoleman keskelle. Pyhän viikon tapahtumat muistuttavat, että pahuuskin on voitettavissa.

Siro, Juha
Yllämme kaartuva taivas
Like, 2019

P.S. Erikoista romaanissa on se, että sen liitteenä on pitkä lähdeluettelo.

Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.

Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela on mielenkiintoinen kirjailija. Hän avaa kirjoittamisprosessiaan blogeissaan ja työpäiväkirjassaan. Blogin mukaan tänä vuonna ilmestynyt Kiivaat on syntynyt parin vuoden takaisen Frau-romaanin tausta-aineistosta. Frau kertoi SS-kenraali Reinhardt Heydrichin murhaan johtaneesta salaliitosta Prahassa vuonna 1942 sekä Heydrichin vaimosta Linasta. Romaanit liikkuvat samassa ajassa. Kiivaat sijoittuu jatkosodan aikaiselle Tampereelle. Se kertoo vasemmistolaisista nuorista, jotka nousivat vastustamaan Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Kirjaan on jäänyt  linkki Frau-romaaniin. Kun tamperelaiset nuoret harjoittelevat ampumista, he käyttävät Heydrichin kuvaa maalitaulunaan. Myös attentaatti mainitaan kirjassa.

Frau-romaanin tavoin myös Kiivaat perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tampereella toimi jatkosodan aikana aktiivinen ryhmä, joka teki terrori-iskuja sotateollisuutta palveleviin tehtaisiin ja rautateille. Tämän toiminnan kuuluisin kuvaus on Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä. Rannelan romaanin henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä vaikka tausta onkin historiassa. Kuten Frau-romaani myös Kiivaat sisältää kaksi aikatasoa. Sodanaikaisia tapahtumia tarkastellaan välillä vuoden 1955 näkökulmasta. Myöhempi aikataso on kirjoitettu kirjeen muotoon. Kirjan päähenkilö, nuori nainen, kirjoittaa kirjettä ensirakkautensa vaimolle.

Tietokirjamaisuutta kirjaan tuo lopussa oleva lähdeluettelo. Se tarjoaa hyvän lukulistan kaikille aiheesta kiinnostuneille. Salaman romaanin ohella sen mielenkiintoisimpia nimiä on amerikkalaisen Upton Sinclairin romaani Taistelu Madridista, joka on suomennettu 1937. Tähän Espanjan sisällissodasta kertovaan romaaniin kirjassa viitataan usein. Kirja innostaa aikansa vasemmistolaisnuoria paitsi aatteen myös erotiikan tielle.

Kirja yhdistää sodanaikaisen vasemmistolaisen liikehdinnän kansalaissodan aikaan. Samalla se on aikakausikuvaus. Se kuvaa sodanaikaisen Tampereen pommituksia, elintarvikepulaa ja asukkaiden  mielialaa yhtä hyvin kuin katuja ja taloja. Kirjailija tuntee kotikaupunkinsa. Pääpaino kirjojassa on kuitenkin nuorten ryhmässä ja sen toiminnassa. Nuorten aktivismissa on aatteellisuutta ja ehdottomuutta, joka muistuttaa lukijoita tämän päivän ilmastoaktiiveista. Aatteiden rinnalle nousevat  kuitenkin yleisinhimilliset tunteet, rakkaus ja perhesiteet. Aktiivien ryhmä hajosi ja yhteistyön muistoa jäyti tieto petturista, joka kavalsi oman ryhmänsä poliisille. Mutta oliko asia sittenkään niin yksinkertainen? Oliko selvää, kuka ryhmän oli kavaltanut ja miksi? Sodanaikainen salaisen toiminnan aika oli niin intensiivistä, että rauhan aika vaikutti tyhjältä ja tapahtumaköyhältä. Mutta elämä oli kuitenkin elettävä.

Rannela, Terhi
Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Karisto, 2019

P.S. On erityisen hienoa, että kirja on omistettu Celia-äänikirjapalvelulle, jonka ansiosta kirjailijan setä ja lukemattomat muut ovat saaneet kuunnella "satoja ja taas satoja kirjoja"..

Lilium regale - sotaa ja rakkautta pohjoisessa

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut hienoa nimen. Tarkistamatta en olisi tiennyt, että Lilium regale on kuningasliljan latinankielinen nimi. Nimi kuulostaa kikkailevalta, varsinkin kun itse liljaan viitataan vasta romaanin lopussa.

Lilium regale kuuluu viime vuosien sotakirjallisuuden aaltoon, jossa sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Naisten sotaa on kova työ, rintamalla olevan isän kaipuu ja seksuaalinen väkivalta.Sota-aikaa ja sodanjälkeisiä vuosia eletään  Tornionjokilaaksossa. Lapin sodan aikana perheen naiset ja lapset soutavat muiden kyläläisten kanssa sotaa pakoon  Ruotsiin. Siellä ensimmäisenä vastassa on täisauna, mutta muuten Ruotsi ottaa naapurit hyvin vastaan. Sodanjälkeiset vuodet ovat levotonta ja liikkuvaa aikaa. Silloin ihminen saattoi joka kadota ilman, että kukaan ihmetteli. Sodan päättyminen toi myös sodan raaistamat ja monella tavalla vammauttamat sotilaat takaisin perheen luo.  Kirjan ajankuva muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä, vaikka ei kirjana nousekaan tämän mestariteoksen tasolle. Se, että kirjassa kuvataan suomalaisia pakolaisina Ruotsissa, on ehkä kannanotto tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

Kirjan päähenkilö on Else. Hän on perheensä esikoinen ja kirjan alussa nuori aikuistuva tyttö. Hänen isänsä kaatuu sodassa ja miestään kaipaava äiti menettää mielenterveytensä. Perhettä pitää pystyssä mummo, joka opettaa Elsen paitsi tekemään työtä ja kestämään myös vaikenemaan. Else kokee rakkaussuhteet kahden naisen kanssa, vaikka päätyykin naimisiin ja perustamaan perheen Ruotsiin. Kirjan alun ja lopun kehyskertomuksissa esiintyy vanha Elsa, joka on joutunut jättämään Suomen ja suomen kielen taakseen. Else ei opeta suomea myöskään tyttärelleen ja kielen mukana hän vaikenee muutenkin elämästään Suomessa. Salaamisen ja puhumattomuuden perinnettä hän siirtää myös seuraavalle sukupolvelle.

Kirjassa puhutaan paljon kirjallisuudesta, etenkin Hellaakosken ja Södergranin runoista. Viittaukset Hellaakoskeen korostavat aistivoimaisuutta, mikä tässä kirjassa näkyy suorastaan lihallisuutena. Kirjan rakkauskohtauksissa naisruumiin muotoja ja eritteitä kuvataan ehkä vähän turhankin yksityiskohtaisesti. Ihmiset ja huoneet tuoksuvat ja haisevat. Päähenkilö havainnoi sekä omia, että muiden ääniä ja liikkeitä. Paitsi seksiä, myös syömistä kuvataan kaikkia aisteja käyttäen.

Kirjassa hienointa ja erityisintä on sen kielellisyys. Kirjan suomenkieliset puhuvat pääosin Tornionjokilaakson murretta ja se kuulostaa luontevalta. H-kirjaimet ovat paikallaan. Murteen lomassa puhutaan kaunista suomen yleiskieltä ja ruotsia. Kirjan herkullisimmissa kohdissa suomi ja ruotsi sekoittuvat  keskenään kuten lauseessa; "Elksling hoi, Suohmeen, eller hur?" Kieliä ja sanoja maistellaan ja sekoitetaan. Kirjailija on kielentutkija, joka on asunut pitkään Skotlannissa. Hänelle kieli on paitsi tutkimuskohde ja leikkiväline myös elävä ja muuttuva maailma itsessään. Parhaimmillaan kieli kukoistaa kuin kukka.


Laitila, Johanna
Lilium regale
Gummerus, 2019

Petsamo - islantilaisten sota-aikaa

Arnaldur Indriᵭason jatkaa sodanaikaisen Islannin elämää kuvaavaa sarjaansa. Petsamo-kirja on sarjan kolmas. Kirjoissa puhutaan Islantiin asettuneista liittoutuneiden miehitysjoukoista, briteistä ja amerikkalaisista. Ainakin miehityssotilaiden ja islantilaisten naisten väliset suhteet ovat olleet ilmeisen vaikea asia. Edellisen Saksalainen talo -kirjan tapaan tässäkin kirjassa viitataan myös islantilaiseen natsismiin. Toisin kuin virallisesti sotaa käyneissä maissa, Islannissa ei ole ollut tarpeen irtisanoutua natsismin perinnössä. Dekkarisarjassa käsitellään näitä vaiettuja historian kipupisteitä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Petsamo-kirja sivuaa myös Suomea.  Vuonna 1940  Islanti saa luvan hakea muissa Pohjoismaissa asuvat kansalaisensa sodan jaloista kotiin. Turvallisin reitti, jota pitkin kotiin kulkee silloin välirauhan aikaa elävän Suomen aina jäättömän Petsamon sataman kautta. Esja-laiva noutaa Petsamoon kerääntyneet islantilaiset meren vaarojen halki kotiin. Kirjailija osaa rakentaa uskottavan ajankuvan. Lukija saa katsella toisen maailmansodan pelottavaa aikaa Reykjavikin näkökulmasta. Saksalaismiehitys oli katkaissut suhteet entiseen emämaahan Tanskaan, elämä laitakaupungilla on ankaraa ja köyhää, suhde liittoutuneiden sotilaisiin on ristiriitainen.

Kirjassa selvitellään kahta erillistä rikosta. Amerikkalaisten sotilaiden suosiman kapakan läheltä löydetään raa'asti pahoinpidelty mies sotilaan univormussa. Merestä nostetaan hukkunut, jonka kuolemaa pidetään itsemurhana, kunnes lääketieteelliset tutkimukset todistavat muuta. Kirjan edetessä viittauksia muihinkin rikoksiin löytyy. Rikoksia limittäin tutkivat poliisit sitovat tarinat yhteen. Kerronta toimii. Kirjan juoni ei ole liian monimutkainen, myös päähenkilöiden persoonia on vähän syvennetty. 

Edellisen kirjan tapaan rikoksia ratkovat islantilaispoliisi Flóvent ja Kanadasta saapunut lännenislantilainen Thorson. Miesten keskinäiset välit lämpenevät ja lähenevät yhteistyön jatkuessa. He tuntevat toisiaan kohtaan tunteita, joille eivät ainakaan aluksi löydä edes sanoja, vaikka homoseksuaalisuus ei poliiseille tietenkään ollut tuntematonta. Miesten väliset suhteet liittyvät myös tämän kirjan rikoksiin. Virallisesta paheksunnasta huolimatta ainakin köyhissä Reykjavikin kortteleissa suhtauduttiin varsin mutkattomasta "miesrakastajiin". 

Kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari osaa asiansa. Kirjan käännös on hyvä. Kirjan kieli on verkkaista ja selkeää. Tarinat kulkevat rauhallisesti eikä edes liikkuminen eri aikatasoissa hankaloita tapahtumien seuraamista.


Arnaldur Indriᵭason
Petsamo
islannin kielestä suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon, 2018

Aavikkosutten veli - rikos Kemissä

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uusi yhteinen kirja Aavikkosutten veli on toinen osa kirjailijoitten Lapponia-sarjaa, jonka tarkoituksena on käsitellä "pohjoisen Suomen kipupisteitä jännitysromaanin keinoin". Sarjan ensimmäinen osa Yksi näistä pienimmistä käsitteli lestadiolaisuutta. Uusi kirja nostaa esiin Tornion ja Sallan kautta saapuneet turvapaikanhakijat, maahanmuuttajavastaiset liikkeet ja katupartiot sekä kiistan Kemin keskussairaalasta. Kirjassa viitataan myös Pohjois-Pohjanmaalla pitkään toimineen koulukodin väärinkäytöksiin.

Kirjassa rikosta selvittävät edellisestä kirjasta tutut lastenpsykiatri Saara ja pappi Janne, jotka ovat molemmat keski-ikäisiä paluumuuttajia pohjoisessa. Edellisessä kirjassa Saara oli keskeinen hahmo, uudessa kirjassa Kemissä asuva Janne nousee keskipisteeksi. Kirjan alussa kaupunki kohisee, kun Jannen lapsuudenystävän Matin entinen puoliso ja tämän uusi, afroamerikkalainen miesystävä löydetään ammuttuna. Epäilyt kohdistuvat Mattiin, varsinkin kun tämä katoaa kuin maan alle. Tapaus saa Jannen muistelemaan lapsuuttaan ja miettimään, mitä hän oikeastaan tiesi ja ymmärsi ystävästään ja tämän elämästä. Voisiko lapsuuden paras kaveri olla murhaaja? Kirja edustaa lajityyppiä, jossa keskeinen henkilö on poissa ja muut yrittävät kuvata ja ymmärtää häntä. Jannen lisäksi myös Saaralla, entisellä opettajalla ja monella muulla paikkakuntalaisella on oma näkemyksensä Matista

Kirjassa puhutaan rikoksista, mutta se ei ole varsinainen dekkari. Olen iloinen siitä, että Lapponia-sarjaa ei ole sijoitettu ainakaan Helsingin kirjastoissa jännityskirjojen hyllyyn. Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori tuo tähänkin kirjaan lastenpsykiatrin näkökulman. Edelliseen osaan verrattuna tämän kirjan psykiatriaa on kuitenkin kansanomaistettu eikä tässä edellisen kirjan tapaan luennoida. Pikemminkin kirjan johtopäätökset ovat kovin suoraviivaisia ja moneen kertaan toistettuja.Kun lapsi jää vaille rakkautta, joutuu pahoinpidellyksi ja hänen tarpeensa sivuutetaan, seuraukset voivat myrkyttää koko elämän ja vaikuttaa vielä seuraavankin sukupolven elämään.  Tässäkin  kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja tämän päivän rikoksiin etsitään syitä vuosikymmenien takaisista perhesalaisuuksista.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan miljöötä ja muistoja. En ole koskaan käynyt Kemissä, mutta tämä kirja herätti kiinnostuksen. Jannen muistojen kautta välittyy kuva myös kuva 60-luvun maailmasta. Muistelu ei ole pelkkää nostalgiaa vaan se haastaa myös miettimään omia muistoja. Mitä oikeasti muistamme menneisyydestä ja kuinka se meitä sitoo? Koukuksi kirjaan on lisätty myös vihjaus päähenkilöiden suhteen lämpenemisestä, jota ilmeisesti saamme seuraavissa osissa seurata. Teksti on sujuvaa, helposti luettavaa ja pitkään se pitää pitkään lukijaansa jännityksessä. Kirjan sävy on opettavainen ja siihen on kasattu vähän liikaa erilaisia henkilöitä ja teemoja. Sekavuus rikkoo myös jännityksen, vaikka erilliset juonet loppukohtauksessa yhtyvätkin.

Ruusuvuori Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Aavikkosutten veli
WSOY, 2019

P.S. Kirjan nimi on lainaus vanhasta Raamatunkäännöksestä, Jobin kirjasta. Uudemmassa käännöksessä aavikkosusi on korvattu tunnetummalla nimellä sakaali.

Valas nimeltä Goliat - muistoja Ceausescun Romaniasta

”Olipa kerran niin kuin ei koskaan ennen”

Cristina Sandun esikoisteos  Valas nimeltä Goliat pääsi Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, hieno lähtö kirjalliselle uralle. Kirja on paitsi runollisen maalaileva esikoisteos myös kirja, joka laventaa suomalaisen kirjallisuuden maailmankuvaa.  Kirjailija on kahden kulttuurin kasvatti, suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tytär. Aivan kuten kirjan päähenkilö Albakin, joka tulkkaa romanialaisia kerjäläisiä Helsingin diakonissalaitoksella. Tästä nykyhelsinkiläisille tutusta Romania-kontekstista kirja etenee nyky-Romaniaan ja Ceaucescun vuosiin. Siinä kerrotaan romanialaisen suvun ja sen asuttaman talon vaiheita sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään asti. Myös synkkiä ja vaiettuja salaisuuksia.  Sen keskushahmona Sudeksi kutsuttu isoisä, jonka hautajaisiin suku kirjassa kokoontuu.

Kirja ei etene suoraviivaisesti vaan polveilee eri aikatasoissa ja tarjoilee lukemattoman määrän tarinoita ja viittauksia myytteihin ja historiaan.  Osa viittauksista jäi luultavasti ainakin minulta ymmärtämättä, mutta kaltaiselleni keski-ikäiselle lukijalle kirja palautti mieleen vuoden 1989 joulukuun uutistapahtumat. Me kaikki seurasimme diktatuurin kaatumista, vaikka sen todellisuus oli meille vieras. Kirja kertoo diktatuurista sekä naurettavia että riipaisevia esimerkkejä. Ensimmäisiin kuuluu lähdeluettelo, joka ei noudata aakkosjärjestystä vaan jonka alkuun kuuluu aina maan johtajan teos. Jälkimmäisiin taas homon isoenon kohtalo. Kirja ei pysähdy vallankumoukseen vaan kertoo myös vanhan vallan edustajista, jotka etsivät uudessa Romaniassa uuden aseman ja korruptiosta joka jatkuu järjestelmistä huolimatta.

Mutta jo ennen vallankumousta suljettu maa avautui turisteille, joita valuutan toivossa houkuteltiin Mustan meren rannalle. Heidän mukanaan saapui vaalea ja kaunis suomalainen tyttö, josta tuli kylän kaunein morsian. Päähenkilön vanhempien rakkaustarina yhdistää ja ylittää rajat, mutta kirja tarjoaa esimerkin myös koti-ikävästä, joka voittaa rakkauden. Eikä rakkaus ole ainoa syy lähteä ja jättää kotimaa. Kirja kertoo eri syistä lähteneistä. Joku yrittää sopeutua uuteen maahan, toinen luo uuteen maahan oman pikku-Romaniansa ja on onnellinen vain lentokoneessa kahden kotimaansa välillä.

Kirjan nimellä on todellisuustausta. Goliat oli yksi kolmesta balsamoidusta valaasta, jota 1950-luvulta lähtien kuljetettiin ympäri Eurooppaa. Valaita sai käydä rahaa vastaan ihmettelemässä. Yllättävää kyllä, valaat ylittivät myös silloisen blokkirajan ja myös romanialaiset pääsivät ihmettelemään tuota valtavaa otusta. Myyttinen hahmo, josta kerrottiin tarinoita ja joka muistettiin. Vai muistettiinko?

Tarina myyttisestä valaasta ei ehkä olisi ollut kirjassa ihan välttämätön lisä. Se ei mielestäni onnistunut sitomaan hajanaisen kirjan osia yhteen vaan lisäsi ennestään kirjan fragmentaarisuutta. Tämä ei ole kertomus valaasta vaan Romaniasta ja kulttuurien kohtaamisesta kertova anekdoottikokoelma.  Jutut ovat herkullisia, kirjan kieli kaunista ja runollista, aistivoimaista.  Kirjan kokonaisuus on sekava, mutta sen osat kantavat.

Sandu, Cristina
Valas nimeltä Goliat
Otava, 2017

Yksi näistä pienimmistä - lestadiolaisten syntejä, taas kerran

Juha Ruusuvuorta ei voi ainakaan syyttää yksipuolisuudesta. Hän on kirjoittanut romaaneja, sarjakuvakäsikirjoituksia ja yhteisökuvauksia.  Hänen romaaninsa ovat kovin erilaisia sekä sisällöltään että tasoltaan. Minun suosikkini oli aikoinaan historiallinen veijariromaani Kaniikki Lupus. Se kuuluu hauskimpiin Suomen keskiaikaa kuvaaviin kirjoihin, joita olen lukenut. Tällä kertaa hän kirjoittaa rikosromaania yhdesä vaimonsa, lastenpsykiatri Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren kanssa yhdessä. Tavoitteena on luoda Lappiin sijoittuva romaanisarja, joka kertoo ihmisten kaltoinkohtelusta (tieto kirjan liepeestä). Molemmat kirjoittajat ovat Lapista kotoisin, joten he ymmärtävät aluetta, jossa sadan kilometrin ajomatka ei tunnu missään.

Yksi näistä pienimmistä kertoo lestadiolaisuudesta ja siihen liittyvistä rikoksista. Kirjassa puhutaan - tietenkin - lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen salailusta, hyvä veli -verkostoista ja hoitokokouksista. Tutuksi tulee myös yhteisön harrastama painostus ja pienten kylien sosiaalinen kontrolli. Tämä kaikki kuulostaa niin perin tutulta ja moneen kertaan kuullulta, ja silti aina yhtä synkältä ja kauhealta. Tuoreempi ja positiivisempi uskomiseen liittyvä näkökulma oli lapsen kokemus seurojen jälkeisestä mukavasta ja iloisesta tunnelmasta. Tunnelatausten ja syntien anteeksiantamisen jälkeen oli kaikkien kevyt olla. Seurakuvaus antaa ymmärtää, että kirjoittajilla on asiasta myös omakohtaisia kokemuksia.

Kansi: Jorma Luhta /
Kuvatoimisto Leuku

Kirja on rikosromaani, joka täytyy lukea miltei loppuun, ennen kuin selviää, mistä ja kenen tekemistä rikoksista on kyse. Päähenkilö on keski-ikäinen sosiaalityöntekijä Laila, jonka elämässä tapahtuu hänelle itselleenkin outoja asioita. Kirja etenee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja Lailan lapsuudessa. Lailan elämän mysteereitä selvittävät Lailan nuorempi sisar Saara ja tämän ystävä, Kemissä asuva pappi, Janne. Saara on lastenpsykiatri, joka yllättäen palaa etelästä sisarensa luo Lappiin. 

Etenkin menneisyyteen liittyvä tarina on niin hyvin kirjoitettu, että kiinnostus säilyy. Tarina on karu lapsuuskuvaus. On äiti vailla lämpöä ja lapsi, jonka tarpeita ei nähdä. Kuvaus lapsuudesta, traumatisoitumisesta ja  ja mielestä, joka lokeroi kokemansa kauheudet omiin lokeroihinsa, on epäilemättä lastenpsykiatri Ylisirniö-Ruusuvuoren panosta tähän kirjaan. Traumatisoituneen mielen kuvaus kuulostaa uskottavalta ja pätevältä, romaaniin ehkä turhan seikkaperäiseltä ja tieteellisyyttä tavoillelevalta, mutta ei häiritsevältä.

Kirjan teemat ovat tärkeitä ja kerronta vie parhaimmillaan mennessään, silti kokonaisuus ei oikein pysy kasassa. Nykyaikaan sijoittuva rikostarina on äärimmäisen keinotekoinen eivätkä kaikki arvoitukset ja epäilyt ratkea.  Kirjassa on laaja henkilökaarti, osa henkilöistä jää kovin irrallisiksi, mutta ehkä joitakin heistä esitelläänkin kirjan myöhempiä osia silmälläpitäen. Tämän tarinan kannalta toinen salapoliiseistakin, kemiläispappi Janne, vaikuttaa vähän turhalta. Kahden sisaren tarina olisi saattanut olla tiiviimpi, mutta ehkäpä Jannen rooli kasvaa seuraavissa osissa.

Ruusuvuori, Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Yksi naistä pienimmistä
WSOY, 2017

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata, Pappilan elämää ja Vielä palaa lukulamppu.

Valkea kuulas – äiti ja poika Pampaksella

Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas on keski-ikäisen kotiinpalaajan tarina. Yksin asuva yli 80-vuotias äiti kutsuu maailmalle lähteneen poikansa kesäksi kotiin. Alussa äiti ahkeroi ja tyhjentää vinttiä vanhoista tavaroista. Touhutessaan hän on syvissä mietteissä. Välillä istutaan pihakeinussa ja jutellaan. Erityisesti äiti haluaa puhua rakkaudesta.  Vähitellen selviää, että äidillä on matka tehtävänään ja hän tarvitsee poikaansa seuralaiseksi ja kuljettajaksi. Matka tehdään, mutta ennen sitä tehdään paljon pidempi matka lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistellaan vuosikymmeniä sitten kuollutta isää, tämän moninaisia töitä ja myrsky-yötä, jolloin hän kiipesi talon katolle. Keski-ikäinen mies muistelee ensirakkauttaan. Vanha äiti nuorena kuollutta kaksoisveljeään.

Sandströmin teksti on vahvaa minämuotoista kerrontaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen. Kirjan nimi viittaa omenalajikkeeseen, yhtä hyvin se voisi viitata kirjan maailmaan. Teksti liikkuu nykypäivän ja menneisyyden välissä. Keski-ikäinen havahtuu siihen, kuinka vähän hän äitiään ymmärtää ja että yhteistä aikaa ei enää kovin paljon ole. Muistellessaan hän myös yrittää ymmärtää, mitä menneisyydessä oikeasti on tapahtunut. Kirjan lukeminen tekee hyvää, se on realistinen, mutta siinä ei ole mitään rumaa. Siinä viitataan aikaan, jonka elämä näyttää nykypäivää yksinkertaisemmalta, mutta ei silti nostalgisoida. Ihmiset ovat vahvoja persoonallisuuksia, joitakin voisi pitää hyvin erikoisinakin. Mutta siinä erikoisuudessaankin hyvin uskottavia. Kylien ja pikkukaupunkien itsenäistä väkeä. Pieni mystinen vivahdekin kirjan maailmaan sijoittuu, siellä on luonnollista luottaa muuhunkin kuin koululääketieteeseen ja kokea asioita, jotka eivät ole selitettävissä.  Minun oli niin helppo samaistua kirjan minäkertojaan, että kirjan alussa ajattelin hänet naiseksi. Muistoihimme katsovia vanhan äidin keski-ikäisiä lapsia me olemme sukupuolesta riippumatta.

Kirjan maailma on Ruotsinkielinen Pohjanmaa, Pampas. Kirjan ihmiset ovat tarmokkaita mångsysslareita, jotka osaavat kaikkea tarpeellista. Kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii. Suomenkieliset kylät tuntuvat olevan kaukana, vaikka lukija tietää, että etäisyydet sinne eivät suuret. Kirjassa kuvattu automatka läpi Suomen, kuulostaa ulkomaanmatkalta.

Kirjaa lukiessani harmittelin sitä, että oma ruotsin kielen taitoni ei riittäisi kirjan alkukielen sävyjen tavoittamiseen. Outi Mennan käännös on kuitenkin kaunis, etenkin kerrontaosiot ovat nautittavaa kieltä, Paikallisten ihmisten murteelliset repliikit on käännetty keski- ja eteläpohjalaisten murteiden sekoitukselle. Ilmeisesti on haluttu ilmaista ruotsinkielisen alueen murteiden moninaisuutta ja vaikeaselkoisuutta, mutta vaikutelma on vähän hämmentävä.

Tänä vuonna kirjastoissa pyritään nostamaan esiin toivoa tuovaa kirjallisuutta. Minä tämä on sitä. Rauhallista, vahvaa ja voimaa antavaa. Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti ja viipyä siinä.

Sandström, Peter
Valkea kuulas
ruotsinkielestä suomentanut Outi Menna
S&S, 2014

P.S. Kirjan kansikuva on kansainvälisen kuvatoimiston kuva. Sama kuva on päässyt ranskalaisen Philippe Bessonin uutuuskirjan kanteen. Valitettavasti kielitaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, käsitykseni mukaan sekin on jollain lailla omaelämäkerrallinen ja nostalginen kirja. 70-luku nostalgiaa.