Pienen pieni maa - kun kansanmurha tuhoaa lapsuuden paratiisin

Paratiisimainen lapsuus Afrikassa ja sen brutaali päätös. Siinä ranskalais-burundilaisen muusikon Gaël Fayen esikoisteoksen Pienen pieni maa sisältö.  Kirjan alussa kovasti kirjailijan oloinen poika elää onnellista lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Isä on ranskalainen, äiti paluusta kotimaahan haaveileva ruandalaispakolainen, edellisiä konflikteja pakoon lähtenyt. Elämä tuntuu turvalliselta, etuoikeutetun länsimaisen perheen elämää, palveluskuntineen ja ranskalaisine kouluineen.  Luonto on paratiisimaista, ympärillä on turvallinen perhe ja kaveripiiri. Vaikka kyse on itsenäisestä Burundista, kuvauksessa on ripaus siirtomaa-aika nostalgiaa.


Ensimmäisen särön idylliin synnyttää vanhempien avioero, mutta perhekriisi, joka suomalaisen lapsuudenkuvauksessa olisi ollut keskeinen ja syviä traumoja aiheuttava, on tässä kirjassa sivujuonne. Burundin ja Ruandan kansanmurhaan liittyvät vaiheet kuvataan kirjassa lapsen näkökulmasta,  asioita ihmetellään, pelottavat tilaneet jäävät selitystä vaille. Alueen pitkää historiaa kyllä jonkin verran taustoitetaan, viitataan hutujen ja tutsien pitkään historiaan, alueen kielijakaumaan sekä siirtomaaisäntien harjoittamaan hajota ja hallitse  -politikkaan. Minulle Burundin ja Ruandan kadonneet kuningaskunnat ovat olleet tuntemattomia, enkä tiennyt edes maiden olevan osa saksalaista ja belgialaista siirtomaahistoriaa. Selväksi tulee se, että täälläkään mitättömäksi vähemmistöksi kutistuneella alkuperäiskansalla, twat-kansalla, ei ole mitään merkitystä. Vaikka kansakuntien väliset erot ja vihan syyt eivät selviä, vihan ja väkivallan seuraukset kyllä. Sotaa enteilevä tilanne ja kansanryhmien välinen pelko tempaa myös lapset mukaansa asioihin, joihin he ovat aivan liian nuoria. Kuvaukset väkivaltaan varustautuvista pojista tuo suomalaisen mieleen lukuisat kuvaukset Suomen kansalaissodasta, joka on meille tutuin esimerkki kaikki yllättäneestä väkivallanaallosta, jossa myös alaikäiset olivat monella tavoin mukana.

Syyt kansojen jakautumiseen ja vihaan ovat olleet historiassa mitä moninaisimmat. Kuten kirjan alussa todetaan, kuten päähenkilön isä kirjan alussa opettaa, perusteena voi olla vaikka nenän pituus. ”Niin Burundissa on samanlaista kuin Ruandassa. Ihmisryhmiä on kolme ja niitä kutsutaan etnisiksi ryhmiksi. Hutuja on eniten ja heillä on iso nenä”. Syillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, seurauksilla on.

Kirjan lopussa asioita tarkastellaan nykypäivän näkökulmasta, tämä epilogimainen osuus ei ole täysin uskottava, vaikka siinä pyritäänkin kokoamaan tarinaa. Vaikuttavinta kirjassa ovat lapsen kokemukset, ne tunteet, joista ei voi edes kertoa.

Faye, Gaël
Pienee pieni maa
ranskan kielestä suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.
Kansi: Tuomo Parikka


Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017


Musta orkidea : tositarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa

Kun Joel Kuotti ja Jukka-Pekka Pietiäinen listasivat vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan sata suomalaista merkittävää tietokirjaa kautta aikojen, listan viimeinen oli edellisenä vuonna ilmestynyt Elina Grundströmin Musta orkidea. Kirja toi on merkittävä paitsi sisältönsä myös lajityyppinsä vuoksi. Kirja edustaa maailmalla yleistynyttä tarinallista tietokirjaa. Faktoihin ja dokumentteihin perustuvaa teosta, joka on kirjoitettu tarinan muotoon. Usein tarina liittyy kirjoittajan omaan elämään. Tässä kirjassa tarinana on kirjoittajan pyrkimys löytää harvinainen musta orkidea. Etsintä matka vie hänen Suomen orkideayhdistyksen kokoukseen, Lohjansaaressa asuvien orkideaharrastajien luo, Lontoon Kew Gardensin herbaarioon ja viimein orkidea kotiseudulle, Borneolle. Matkalla meille selviää, että halvat tuoksuttomat markettiorkideat valmistetaan suorastaan teollisesti Hollannin kukkatehtaissa. Ja että oikeat sademetsissä kasvavat kukat harvinaistuvat päivä päivältä. Salametsästyksestä ja orkideakauppaa suurempana tuhon syynä nykyisin on sademetsien tuho.

Mutta Musta orkidea ei kerro vain sademetsän harvinaistuvasta kaunottaresta. Se kertoo myös ilmastonmuutoksesta ja globalisaatiosta. Borneolla kirjoittaja kohtaa ympäristökatastrofin, joka vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Satoja hehtaareja Borneon soita yritettiin 90-luvulla kuivata riisivainioksi. Riisi ei kasvanut. Kuivatetulla suola syttyi tulipaloja, joiden savusumut tuntuivat Jaavalla asti. Soiden ennallistamista yritetään nyt kansainvälisten ohjelmien avulla, mutta työ tuntuu epätoivoiselta. Borneon sademetsäala pienenee jatkuvasti myös siksi, että metsää raivataan palmuöljyplantaasien tieltä. Tämä yksipuolistaa kasvustoa ja lisää hiilidioksidipäästöjä. Se taas kiihdyttää ilmastonmuutosta. Tässä projektissa me suomalaisetkin olemme vahvasti mukana osittain valtion omistaman Neste Oyn kautta. Palmuöljystä jalostetaan biopohjaisia polttoaineita, joilla yritetään korvata hupenevia öljyvaroja. Tarkoitus on hyvä, mutta toteutus aiheuttaa uusia ongelmia. Neste mainostaa tuottavansa  ”maailman puhtainta uusiutuvaa polttoainetta”, mutta jo olemassaolollaan se luo lisää palmuöljymarkkinoita ja kiihdyttää sademetsän tuhoa.

Ongelmat ovat tiedossa ja näihin on puututtu kansainvälissä ilmastokonferensseissa. Niissä luotu metsien suojelun päästökauppamekanismit eli Redd (Reduced emission from deforestation and forest degradation). Ajatus on, että metsätuhojen uhkaamille maille ja alueille maksettaisiin korvauksia metsien säilyttämisestä. Samalla aloitettiin projekteja, joilla alueitta alettaisiin ennallistaa. Nyt vahvimmin australialaiset ja heidän rinnallaan eurooppalaiset ja amerikkalaiset pyörittävät lukuisia projekteja, joilla Borneon metsiä voitaisiin pelastaa.  Kirja ei anna näistä kansainvälisistä suurprojekteista kovin toiveikasta kuvaa. Ongelmat ovat massiivisia.  Ongelmallista on myös projektien kansainvälisyys. Projekteja toteutetaan ottamatta paikallista väestöä ja heidän osaamistaan mukaan. Borneo on paitsi Nesteen kaltaisten yritysten myös ulkomaisten järjestöjen temmellyskenttää.

Kirja on kuva maapallosta ja globalisaatiosta sekä ihmiskunnan ja luonnon kohtalonyhteydestä. Massiivisten ongelmien keskellä meidän pelastusyrityksiämme kuvasi hyvin orankien hoitokoti, jossa kirjoittaja pääsi matkallaan vierailemaan. Tanskalaisen eläinsuojelijan perustamassa yksikössä orankilapsia hoidetaan kuten ihmisvauvoja, mutta varttuneita orankeja ei voi vapauttaa luontoon, koska luonnonvaraisia sademetsiä ei ole heille riittävästi. Sademetsien tuho koskee orkideoita, orankeja ja ihmisiä. Meitä kaikkia. 


Grundström, Elina
Musta orkidea
Nemo, 2013

Kuukauden luetuimmat